Mamma Mia @ Kaivopuisto & Ronja Ryövärintytär @ Juornaankylän kesäteatteri

MAMMA MIA! UK & International Tour 2023 cast. Photography © Brinkhoff/Mögenburg

Näin Mamma Mia-musikaalin kansainvälisen kiertueen Suomen-pysähdyksellä Kaivopuistossa 22.7.

Heti alkuun tunnustus: en ole koskaan nähnyt Mamma Mia-elokuvaa. Enkä kyllä musikaaliakaan, vaikka se on mennyt West Endillä lähes yhtä kauan kuin minä olen ollut olemassa. Monta kertaa olen Novello-teatterin ohi kävellyt ja mainoksia katsellut, mutta tämä hyvän mielen show ei ole kiinnostanut niin paljoa, että olisin sitä Lontoo-reissulla katsomislistalle ottanut. En ole kummoinen ABBA-fanikaan, joten hittibiiseillä rytmitetty isien etsiminen Kreikan maisemissa on saanut odotella katsomistaan vuosikausia. Mutta jos musikaalin kiertue pysähtyy Suomessa, niin eihän sitä voi väliin jättää! Joten ei muuta kuin matka kohti Kaivopuistoa ja Lontoo-ikävää hoitamaan brittiläisellä menestysmusikaalilla. Tämä tosin ei kovin suoraan West Endiltä taida tulla, kuten mainostettiin, kun West Endin produktio pyörii Lontoossa kiertueesta erillään ja kiertueversio maailmalla West Endistä erillään. Käsikirjoitus (Catherine Johnson), musiikki (Benny Andersson ja Björn Ulvaeus), ohjaus (Phyllida Lloyd) ja koreografia (Anthony van Laast) toki ovat kaikki samaa alkuperäistä Mamma Miaa, vaikka tourilla taidetaan joitain biisejä eri tavoin tulkita. Mutta West End-laatua ehdottomasti, ja osa jengistä on ollut mukana myös Novellossa Mamma Miaa tekemässä. Myös lavastus on samankaltainen, mutta kiertueolosuhteet taitavat rajoittaa joidenkin lavastuselementtien käyttöä. Kiertueen lavastus (Mark Thompson) on näppärää ja vie heti kreikkalaisiin maisemiin meren ja valkoisten kiviseinien ansiosta. Puvustus (myös Thompson) kasvaa arkisista vaatteista hääjuhlan pukuihin ja encoren väripläjäykseen ja toimii oikein hyvin. Leveähihaiset ja -lahkeiset Donna & The Dynamos-asut ovat tosi hienot ja se visuaalinen elementti, joka puvustuksesta kirkkaimmin jää mieleen, mutta pidin myös monista Sophien vaatteista ja Skysta häämekossa.

Mamma Mia on vauhdikas, energinen, hyväntuulinen ja täynnä ABBA-tykitystä. Hienosti esitetty musikaali ansaitsee kiitosta varsinkin koko esiintyjäporukan valtavasta energiasta, erinomaisesta komediantajusta, hyvästä fiiliksestä, laadukkaasta ja sujuvasta tekemisestä sekä hyvin hiotusta, toimivasta paketista. Minun tragediaa rakastavalle sydämelleni tämä on vähän liian positiivinen musikaali, sillä vaikka monista iloisista ja hyväntuulisista musikaaleista pidänkin tosi paljon, ei Mamma Mian tarina iskenyt niin kovin että olisi täysin hurmannut minut. Tarinaan mahtuu kuitenkin monta tosi hyvää hetkeä ja hahmojen välistä kohtaamista, joista pidin kovasti, ja vauhdikkaimmat koreografiat sekä kohtaukset, joissa on mukana paljon komediaa, jäivät mieleen. ABBA-biisit ovat se, mistä Mamma Mia tunnetaan, ja monta isointa hittiä mukana onkin, käsiohjelmassa ihmeellisesti aakkos- eikä esitysjärjestyksessä. Erityisesti Lay All Your Love on Me, Gimme! Gimme! Gimme!, Voulez-Vous, S.O.S, Does Your Mother Know ja I Have a Dream tekivät vaikutuksen, niissä on sekä huumoria, aihetta isoihin kohtauksiin, tunnetta että paljon laulettavaa. Ihan kaikki biisit eivät tarinaa kovin suorasti kerro, mutta annettakoon se niille anteeksi, sillä kokonaisuus toimii eikä tämä jukebox-musikaalien hankaluus katsomiskokemusta haittaa. Tutuimmat biisit saavat yleisön fiiliksiin, vähän vieraammissa, jotka samalla olivat myös vähemmän meneviä kappaleita, ihailin näyttelijöiden lauluääntä ja läsnäoloa. Varsinkin Sophien roolin tekevä Jess Michelmore ja Donnaa näyttelevä Sara Poyzer vetäisevät biisinsä huimasti, herkästi ja mainiolla särmällä. Michelmoren Sophie tuli muutenkin lähelle, hän tekee rakastuneen ja tiedonhaluisen nuoren naisen roolin monitasoisesti, kauniilla aitoudella ja sopivalla nuoruuden lannistumattomuudella ja itsevarmuudella. Myös Skyn roolissa nähtävä Christopher Foley vakuutti suloisen ja hauskan roolityönsä ansiosta, ihanasti tehty hahmo ja valloittava energia. Isäkolmikko Harry (Neal Craig), Bill (Phil Corbitt) ja Sam (Andrew Bateup) on hurmaavan humoristinen, mutta myös lämmin ja kiinnostava porukka. Varsinkin Bateup Samin roolissa tekee hienoa työtä. Sophien ystäviä Alia ja Lisaa näytelevät Tanisha Butterfield ja Freya Humberstone tekevät ihanat roolityöt, olen vähän harmissani siitä, että heillä on tarinassa niin pienet roolit. Koko ensemble vetää rennolla fiiliksellä ja hyvällä meiningillä, hyväntuulisuus tarttuu eikä tämä hyvän mielen show voi olla hymyilyttämättä, kun esiintyjäjoukko on näin erinomainen.

Nyt on Mamma Mia nähty, eikä ole poissuljettua, että menisin joskus uudelleen tätä showta fiilistelemään, vaikka sen suurempia tunteita ei musikaali herättänytkään. Leffaversion aion ainakin nyt vihdoin katsoa, kiinnostaa nähdä miten kohtaukset ja biisit on siinä toteutettu. Musikaalin tarina on sujuva, mutta kaipaisi vähän enemmän huippukohtia, jotta ei lipsahda tasapaksuksi. En osaa sanoa, kuinka paljon, jos ollenkaan, musikaalin alkuperäiseen ohjaukseen ja/tai koreografiaan on sen reilun parinkymmenen vuoden elinkaaren aikana koskettu, mutta joissain kohtauksissa olisi mahdollisuuksia myös toisenlaiseen tulkintaan. Koreografian kohdalla yllätyin siitä, ettei siinä ollutkaan kovin montaa näyttävää joukkokohtausta, jostain syystä odotin sellaisia. Parasta ovat ne spagaattihypyt, joissa kosketaan kengänkärkiä, ja niitä saadaankin oikein monta nauttia. Myös uimaräpylöillä läpsyttely ihastutti. Kokonaisuus on tosi toimiva ja hyvä paketti, täynnä iloa, energiaa, kesäfiilistä, hyvää mieltä ja viihdyttävyyttä, ja siitä on helppo pitää. Mamma Mia onkin mainio valinta silloin, kun kaipaa kevyttä ja iloista esitystä, jossa saa hauskan ja lämpimän tarinan lisäksi nauttia taitavasti esitetystä ABBA-musasta. Hyvän mielen musikaali, sellainen tämä on, ja hyvälle mielelle tästä kyllä jää.

Musikaalien, ja miksei näytelmienkin, maailmankiertueet pysähtyvät Suomessa käsitykseni mukaan melko harvoin. Viime vuonna oli tarjolla brittiläinen Cats-musikaali kahdessa kaupungissa, Helsingissä ja Tampereella. Cats ei kuulu suosikkimusikaaleihini, joten jätin sen välistä, ja siitä olen yhden konserttiversion sekä leffan jo nähnyt, se riittää. Viime vuonna Helsingissä vieraili myös ruotsalainen Jesus Christ Superstar-areenakiertue, jota kävin katsomassa. Sen lisäksi jonkin verran vierailuja ovat tehneet ja tekevät edelleen pienemmät esitykset, usein näytelmät, ilmeisesti erityisesti Ruotsista. Olisi ihanaa, jos Suomesta tulisi isommin pysähdyspaikka musikaalikiertueiden varrelle, mutta tähän vaikuttaa varmasti se, miten paljon kiinnostusta nämä jo vierailleet esitykset ovat saaneet, lipunmyynnin suuruus ja moni moni muu palikka, joita näin isojen produktioiden siirtäminen paikasta toiseen vaatii. Mutta aina saa ja kannattaa unelmoida, koskaan ei tiedä, millaisia yllätyksiä on luvassa. Yllätyin nimittäin Mamma Mia-uutisestakin silloin, kun sen ekaa kertaa luin, ja on tosi hienoa, että esitys täällä vieraili monen näytöksen verran. Mistä sitä siis tietää, mikä on seuraava musikaali, joka Suomen kamaralla käy pyörähtämässä? Ainakin Hamiltonilla olisi kansainvälinen kiertue käynnissä...

kuva © Taru Puputti

Näin Ronja Ryövärintyttären 23.7.

Astrid Lindgrenin klassikon tässä versiossa dramatisointi on Annina Enckellin ja suomennos Tuovi Pajun, ohjaus Tarja Hiltusen. En ole koskaan ennen käynyt Juornaankylän kesäteatterissa, vaikka se lähellä sijaitseekin, mutta Ronja houkutteli vihdoin katsomoon ja tähän kesäteatteriin tutustumaan. Eikä varmasti jää viimeiseksi kerraksi, mainio meininki lavalla ja sujuva esitys rakennettu seuratalon pihalle. Ronjan tarina noin muutenkin on ihan suosikkejani, joten innolla lisäsin tämän prokkiksen vuoden Ronja-saldooni, tähän mennessä siis Ronja 3/4. Nähtynä ovat tämän lisäksi Kansallisteatterin ja Vartiovuoren Ronjat, ja syksyllä vielä edessä ekaa kertaa Ronja alkuperäiskielellä Svenska Teaternin versiona. Ai että, kyllä Ronja-fania hemmotellaan! Jälleen kerran tarinan teemat hurmaavat, sydämellisyys, rohkeus, uteliaisuus, ystävyys, oikeudenmukaisuus ja vallattomuus pääsevät Ronjassa hienosti esiin.

Ronjaa näyttelevä Roosa Rytkö ja Birkin roolissa nähtävä Valtteri Viitala pelaavat hienosti yhteen ja kasvattavat hahmojensa ystävyystarinan lavalle sujuvasti. Samoin Vilma Lammenaho Loviisana ja Antti Varjola Matiaksena ovat mainio parivaljakko, ja varsin näppäriä komedian tulkitsijoita. Lammenahon ilmeet ja eleet sopivat remuavan ryövärilauman kanssa asuvalle Loviisalle täydellisesti, ja Varjolan Matiaksen äkkipikaisuus ja nollasta sataan nopeasti kiihtyminen riemastuttavat. Varjolalla on hieno lauluääni, joka teki vaikutuksen, ja hän lataa myös biiseihin kivasti komediaa. Alex Anderssonin Kalju-Pietu on hauska tyyppi hänkin, ja yhdessä Matiaksen ja Loviisan kanssa Kalju-Pietu muodostaa sellaisen kolmikon, että heidän yhteisiä kohtauksiaan seuratessa saa huvittua moneen otteeseen. Myös Kalju-Pietun viisaus, joka kietoutuu hänen ilkikurisuuteensa, on Anderssonin roolissa hyvin mukana. Lavalla esiintyy monenikäistä porukkaa, ja kaikki ovat tehtäviensä tasalla. Hahmot aina ryöväreistä männiäisiin ja syöjättäristä kakkiaisiin ovat vuoroin hauskoja, vuoroin jännittäviä, ja koko näyttelijäjoukko kuljettaa tarinaa sujuvasti.

Tarja Hiltusen ohjaus on jouheva ja etenee hyvin, mutta tärkeimpiä kohtauksia olisi voinut painottaa vähän enemmän, nyt varsinaisia huippukohtia ei ole vaan kaikki tapahtumat ovat tunnetasolla yhtä painotettuja. Erityisesti pidin niistä kohtauksista, joissa on nopeaa edestakaista sanailua, ja niistä, joissa huumori kukkii. Näissä Hiltusen ohjaus on parhaimmillaan, se on nopeaa, kekseliästä ja hauskaa. Musiikki (sävellys Sebastian) on tarinaan toimiva lisä. Pierulaulu on ihan paras, ja biisit muutenkin oikein mainiota, ja rytmittävät esitystä onnistuneesti. Sanoitukset eivät ihan Lindgrenin tekstin tasolle yllä, mutta hyvä fiilis kappaleista jää. Pierulaulu kyllä jäi eniten mieleen, jestas sentään mitä ilottelua ja yleisö repesi täysillä nauruun tämän hitin tahdissa. Terveisiä takapuolesta ja niin edelleen.

Visuaalisuus (lavastus Alex Andersson, Taavi Paananen, Tarja Hiltunen, puvustus Lions Rosé, Tarja Hiltunen, Taavi Paananen) on toimiva ja yksityiskohtainen, paljon onnistuneita ratkaisuja ja hienot raamit tapahtumille. Ryöväriluolasta ja metsästä löytyy vaikka mitä, ja nukketeatteri-ratkaisu on näppärä. Puvustus on näytelmän tunnelmaan varsin hyvin sopiva, vaikka Birk näyttääkin vähän Sherwoodin metsästä repäistyltä. Varsinkin Loviisan ja Matiaksen sekä syöjättärien puvustus on erinomainen. Tämähän oli vallan hurmaava reissu siis Matiaksenmetsään jälleen, on tämä ryövärintytär Ronja kyllä sellainen ihana, rohkea, vallaton ja pilke silmäkulmassa metsässä seikkaileva nuori ettei hänestä voi olla pitämättä. Eikä näistä muistakaan tyypeistä, tässä versiossa hahmogallerian koomisuus pääsee kunnolla esiin ja katsomossa on tosi hauskaa.

Kartanon kesäyön unelma @ Urajärven Kartanoteatteri

kuvat © Merja Markkanen

Näin Kartanon kesäyön unelman 18.7.

Kartanonherra Hugo von Heideman (Markus Lahtinen) on menossa naimisin Lydia von den Heffin (Maria Laumola) kanssa, mutta liitto uhkaa kariutua, jälleen kerran. Hugo-herran lemmenasiat kun ovat solmussa tämän tästä. Hän pyytää apuun Puckin (Satu Tala), joka yrittää sitten hoidella rakastavaisten asioita kuntoon niin kartanon väen kuin työläistenkin kesken. Piika Helena (Jaana Huumo) pitäisi nimittäin saada yhteen muurari Juhon (Lauri Kuusrainen) kanssa, ja kirkkoherran poika Anselmi (Reetta Joska) ja aatelisneito Hermia Heinzius (Heli Järvelin) sopisivat kimppaan mainiosti. Vaan kun eivät nämä ihmiset tunnu tajuavan rakkaudesta mitään! Vaan tajuavatko sen enempää jumalatkaan? Kartanon tontut pistävät pystyyn näytelmää hääjuhlia varten, ohjaajanaan salvumies Pietari (Heidi Metsä-Keisteri). Mutta miten käy traagisen ilvinäytelmän, jos mitään häitä ei tule?

Shakespearen klassikko on kokenut urajärveläistämisen Timo Taulon käsissä, ja esityksen on tekstistä näyttämölle ohjannut Juha Suihko. Kesäyön unelma on yksi Shakespeare-suosikeistani, ja siitä harvinainen näytelmä, että uskon nähneeni siitä jo täydellisen version. Teattereiden koronatauon aikana tuli nimittäin ihan pikkuisen katseltua National Theatren vuoden 2019 produktion tallennetta, joka siis oli aivan täydellinen kokonaisuus kaikkia pieniäkin ratkaisuja myöten. Tuon version jälkeen Kesäyön unelman katsomiseen on tullut tietynlainen vapaus, kun en enää odota minkään esityksen pistävän paremmaksi. Vaikka ei sitä toki koskaan tiedä. Tämä Kartanon kesäyön unelma ei kuitenkaan liiku ihan samoissa maisemissa, sillä Shakespearen tarina ja hahmot ovat enemmänkin antamassa tekstille raameja ja mukana on aimo annos Urajärven kartanon todellista ja dramatisoitua historiaa, vähän mytologiaa ja viisi eläväistä puutarhatonttua. Minä pidän kovasti Shakespeare-modernisoinneista, ja myös sellaisista esityksistä, joissa lainataan Bardilta tarvittavaa ja karsitaan sitten kaikki muu pois, kunhan se tehdään onnistuneesti. Ja tämä Kartanon kesäyön unelmahan sopii molempiin, se tuo Kesäyön unelman urajärveläiseen kartanomaisemaan 1800-luvun loppuun, eli aikaan kolmisensataa vuotta näytelmän ensiesityksen jälkeen, ja sovittaa ja lainaa shakespearilaista komediaa sen verran, kuin tarina tarvitsee. Kesäyön unelman antamat juonenkäänteet ja hahmot on sujuvasti sovitettu kartanon maisemiin, ja yhdistelmä toimii mainiosti. Kevyt kesänäytelmä istuu maisemaan onnistuneella tavalla, kartanon pihapiiri ja taustalla liplattava järvi kruunaavat kesäillan unelman katsomisen.

Esityksessä on muutama suvantokohta, joissa ohjaus kaipaisi tiivistämistä, mutta pääosin tahti on hyvä ja esitys pitää otteessaan. Hyväntuulinen näytelmä sisältää paljon huumoria, niin Shakespearen kirjoittamaa riemukasta piikittelyä ja Bardin komedioille tyypillisiä kaksimielisyyksiä kuin kielellistä ja fyysistä komediaa. Komediallinen tekeminen onkin mainiossa iskussa, ja esityksen tunnelma säilyy hienosti alusta loppuun. Tätä katsoessa todella viihtyy, hymy kohoaa huulille jo alussa ja säilyy huulilla loppukiitoksiin saakka. Rentous ja leppoisuus kantaa, ja kokonaisuus on toimivasti kasassa. Esityksen visuaalisesta ilmeestä vastaa Anu Reijonen, jonka käsialaa on niin puku-, maskeeraus- ja kampaus- kuin lavastussuunnittelukin. Ympäröivää miljöötä hyödynnetään laajasti ja sen tarjoamien mahdollisuuksien käyttäminen esityksen raameina toimii. Lavastus rakentuukin vahvasti maalaisromanttiseen ilmeeseen ja näyttämön olemassa olevien rakennusten, aidan ja kivien varaan, mukaan otetaan penkkejä, kirnuja ja muuta sellaista, mitä tarvitaan. Hieno lavastuselementti on tonttuseurueen komea esirippu, joka tuulessa heilahtelee. Puvustuksesta löytyy niin aatelisten tyyliä kuin palvelusväen arkivaatetta, ja lisäksi tonttujen tonttuvaatteet ja ihanat hatut, ja mainiot ilvitragedian esiintymisvaatteet, kaikki toimivia ja hyvin hahmoille sopivia.

Satu Talan Puck kuljettaa tarinaa eteenpäin vähän kuin kertojan roolissa, ja yrittää saada oikeat ihmiset rakastumaan keskenään, vaikka aikamoisen hankalaa se on. Kukaan ei suostu haistelemaan kameliakukkasta oikeaan aikaan, tai varsinkaan katsomaan kukan haistelun jälkeen sitä tyyppiä, johon heidän lemmenrohdon vaikutuksesta pitäisi rakastua. Tala tekee sujuvaa roolityötä ja kommunikoi yleisön kanssa mainiosti. Hänellä on erinomainen ote rooliinsa, ja taito kertoa tarinaa kiinnostavasti. Siitä tulee vähän moitetta, että Puckin hahmossa ei oikeastaan ole sellaista ilkikurisuutta, vekkulimaisuutta ja suoranaista ilkeyttä, joka hänelle kuuluu, vaan tämä vallattomuus ja pahankurisuus on siirtynyt keijun (Stella Unga) hahmolle. Unga on roolissaan suloinen ja velmu, mainio leikkisä keijukainen, ja hauska ilkikurinen tyyppi. Silti Puckille kuuluisi arvaamaton ja kuriton luonne, nyt hän on kyllä hauska ja riemukas, mutta myös aika uskollinen ja luotettava apulainen. Markus Lahtinen tekee hyvät roolit Hugona ja Valhallan pääjumalana Ööderinä, hän tuo rooleihinsa energiaa ja komediantajua. Maria Laumola on Lydian roolissa hurmaavan itsevarma ja hienostunut neito, ja lemmenjumalatar Freijana voimakas ja vaikuttava.

Suosikkihahmoni Kesäyön unelmassa ovat aina olleet ristiin rastiin rakastunut nelikko, ja niin on tälläkin kertaa. Erityisesti Heli Järvelin Hermiana ja Jaana Huumo Helenana loistavat yhteisissä kohtauksissaan. Reetta Joska tekee tosi hyvän roolin Anselmina, hieno komediallinen ajoitus ja taito lukea hahmoa. Lauri Kuusrainen on mainio Juho, hyvin varma rakkaudestaan mutta kuitenkin ihan pihalla. Heidi Metsä-Keisteri johtaa tonttujoukkoa mainiolla energialla ja tilannekomiikan ymmärryksellä, Henna Tanner räätäli Matin roolissa huolehtii esiintymispuvuista ja repliikkien muistamisesta sujuvalla huumorilla. Marjut Tick puuseppä Puutiaisena varastaa shown useaan otteeseen Sofia-neitona, ja Rianna Taimen kankuri Niilona tekee hurmaavan roolin, hän laukoo hahmonsa kommentteja nasevasti. Christofer Rostedt palkeenparsija Huiluna täydentää tonttujoukon säveliä lurittelemalla ja pilke silmäkulmassa. Koko näyttelijäjoukko on tehtäviensä tasalla, ja erinomaisesti myös esityksen komediallisten tunnelmien tasalla. Lavalla pidetään hauskaa, ja se resonoi yleisössä, sillä nauru kupli katsomossa jatkuvasti. Myös laulupätkissä esiintyjät vakuuttavat.

Kartanon kesäyön unelma on hurmaava ja kepeä esitys, jossa huumori, romantiikka, taianomaisuus ja historia kohtaavat. Shakespearen klassikko ja Urajärven kartanon menneisyys sopivat yhteen yllättävän mainiosti, ja tarinasta tulee kiinnostava ja hauska. Lauluvoimaiset näyttelijät tekevät vaikutuksen kansanlauluja tulkitessaan, ja laulut sopivat esityksen tunnelmaan tosi hyvin, ja nousevat itse asiassa yhdeksi sen huippukohdista. Kokonaisuutena tämä esitys yllätti positiivisesti monessa kohdassa, heti shakespearilaisen ja urajärveläisen tarinan symbioosilla ja sen jälkeen monella ratkaisulla kaikilla esityksen osa-alueilla. Varsin onnistunut ensimmäinen reissu Urajärven kartanoteatteriin siis!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Urajärven Kartanoteatteri!

Ulvova mylläri @ Salon Teatteri

 

kuvat © Flashing Porridge

Näin Ulvovan myllärin 16.7.

Gunilla Huttunen (Sonja Leino) on mylläri ja nainen, molemmat asioita, jotka enemmän tai vähemmän kummastuttavat hänen naapureitaan ja tuttaviaan. Ja kun mylläri ulvoo, mitä sekin on? Muutenkin ihan outo tyyppi koko Huttunen. Paikkakunnalle tulee uusi asukas, lähiruokaneuvoja Santeri Käyrämö (Jerry Alajoki), ja saattaa hyvin olla, että hän pikkuisen pitää mylläristä. Saattaa olla niinkin, että myös mylläri pitää lähiruokaneuvojasta pikkuisen. Gunillan erilaisuus aiheuttaa kitkaa ja turhautuneisuutta jatkuvasti, oli kyseessä sitten visiitti Tervolan (Anu Hellsten) kaupalle, Siposten (Heli Laaksonen ja Mika Virtanen) luokse tai luottamuksellinen keskustelu terveyskeskuslääkäri Ervisen (Petri Lönnqvist) kanssa. Miten sopeutua maailmaan, joka ei hyväksy mitään normeista poikkeavaa? Pitääkö muiden mieliksi tehdä itsestään jotain muuta kuin on? Miksi ihmeessä pitäisi?

Toni Ikolan ohjaama, Mia Kuisman dramatisoima Ulvova mylläri on uudenlainen tulkinta Arto Paasilinnan romaanista, 2000-luvun alkuun sijoitettu näytelmä kääntää teoksen sukupuoliroolit ympäri. Alkuperäinen tarina kaikkine tärkeimpine teemoineen kuitenkin säilyy, ja paasilinnamainen huumori ja tarkkanäköisyys ovat näyttämöllä mukana sujuvasti. Pienen ja tiiviin kyläyhteisön ja sen tapoja ja tottumuksia ravistelevan myllärin kohtaamisesta löytyy paljon traagisia aineksia, mutta myös terävää huumoria ja välillä melkoisen fyysistä komediaa takaa-ajojen ja muunlaisen liikkeen muodossa. En ole lukenut Paasilinnan romaania, ja edellisestä Ulvovasta mylläristä, jonka olen nähnyt, on jo kymmenen vuotta. Muistan esityksestä vain sen, että pidin siitä, juonesta tai hahmoista en muistanut oikein mitään. Niinpä katsoin tätä Mylläriä ihan puhtaalta pöydältä. Parasta esityksessä on ehdottomasti itse mylläri, hahmon yksinäisyys, epävarmuus ja toiveikkuus koskettaa syvältä, kantaa koko esityksen läpi ja rakentuu kauniisti. Komediaksi Ulvova mylläri on kovin surullinen, vaikkakin huvittava ja vähän pöhkökin. Mikä ihme siinä on, että erilaisuus on niin hankalaa hyväksyä? Ja kuka lopulta onkaan hullu? Ennakkoluulot naurattavat, kun niiden järjettömyys otetaan tarkasteluun. Olisin kaivannut dramatisointiin hieman enemmän sisältöä, nyt osa hahmoista ja tapahtumista jää irtonaisiksi. Erityisesti Gunillan ja Santerin rakkaustarina tapahtuu aika äkkiä, muiden hahmojen ja juonenkäänteiden kohdalla syvyyttä ei samalla tavalla tarvitakaan, jotta heidän edustamansa komedia ja sen näppärä tarkastelu tulee kunnolla esiin.

Ikolan ohjaus tavoittaa niin herkkyyden kuin huumorin, ja kuljettaa tarinaa hätäilemättömällä tahdilla. Erityisesti komedia on iskussa, mutta myös ne kohtaukset, joihin liittyy isoja tunteita, on vakuuttavasti ohjattu. Ikola on myös säveltänyt esityksen musiikin, joka tukee tunnelmia hienosti. Esityksen viimeinen kappale (laulu Ikola & Saana Rautavaara) koskettaa ja on esitykselle kaunis lopetus. Harri Mölsän lavastus istuu Vuohensaaren kauniiseen miljööseen hyvin, ja ympäröivää maisemaa hyödynnetään saumattomasti osana tarinankerrontaa. Myllyrakennus on toteutettu tyylikkäästi, ja se saa ansaitsemansa huomion olemalla isoin lavastuselementti. Muut tapahtumapaikat luodaan sujuvasti lavalle esimerkiksi jakkaroiden ja pöydän avulla, eikä esitys kaipaakaan raameikseen paljoa tavaraa. Avara lava toimii tarinan näyttämönä tosi hyvin. Jenny Sainion puvustus sopii sekä pikkupaikkakunnan että 2000-luvun alun tunnelmaan, mukana on erilaista tyyliä, väriä, kuosia ja kangasta, jotka sopivat kantajilleen mainiosti.

Sonja Leino tuo Gunillan näyttämölle vahvasti ja monitasoisesti, hän kertoo myllärin tarinan herkkyydellä ja lataa tulkintaansa kaikki tunteet. Leinon roolityö ei kaihda riemukasta komediaa tai viiltävää liikutusta, ja tasapainoinen roolin tekeminen tekee ison vaikutuksen, koskettaa, naurattaa ja lämmittää. Jerry Alajoki on mainio Santeri, hänellä on onnistunut ote rooliinsa ja hieno rauhallinen energia lavalla. Minua kyllä ärsytti se, miten paljon Santeri oli huolissaan siitä, että tulee nähdyksi Gunillan kanssa, loppupuolella toki siksi, ettei Gunillaa löydetä, mutta jo heidän suhteensa alussa. Vähän ryhtiä Santeri hei. Alajoen roolityö on aito ja vilpitön, sujuva rooli. Hilda Heino tekee loistavaa työtä kertojana, hän aistii tarinan tunnelmia ja käänteitä taitavasti ja kuljettaa katsojat esityksen läpi vaivattomalla tavalla. Juha Leppäsalon leppoisa poliisi Portimo on ihana, hyväsydäminen ja lämmin ihminen, joka ei lähde muiden kyläläisten hullutuksiin mukaan. Lisamaria Markula revittelee tarkasti Hannelen roolissa, hän ottaa onnistuneesti haltuun niin huumorin kuin vakavammat hetket, ja sekä naurattaa että lämmittää. Heli Laaksonen tekee kaksi onnistunutta roolia Siposen rouvana ja hoitaja Sirpana, hän tuo hahmoihinsa sujuvaa komediaa ja pelaa rouva ja herra Siposen kohtauksissa hienosti yhteen herra Siposta näyttelevän Mika Virtasen kanssa, tämä kaksikko saa yleisöstä irti useat makoisat naurut. Virtanen on myös äksy ja pahantuulinen isäntä Viittavaara, onnistunut rooli ja hyvällä otteella tulkittu hahmo.

Marjukka Paajolahti-Halme vakuuttaa sekä poliisipäällikkö Jaatilan että mielisairaalan lääkärin rooleissa, tosi sujuvaa ja komediallisesti tarkkaa roolityötä. Anu Hellsten tekee uskottavan roolin kauppias Tervolana, hyvin rakennettu hahmo, Hellstenin roolityössä on huumoria ja rentoutta. Petri Lönnqvist ottaa kaiken irti terveyskeskuslääkäri Ervisen osasta, tosi mainiosti tehty rooli ja loistavaa komediallista tykitystä. Moni hahmo on vähän, tai vähän enemmänkin ikävä, mutta esittäjiensä käsissä heistä rakentuu tyyppejä, joita katsellessa viihtyy. Ja siitähän Myllärin voima osittain tulee – sisäänpäinkääntyneet, omaa kuplaansa vartioivat kyläläiset naurattavat, mutta mylläri herättää tuntemaan, ajattelemaan ja liikuttumaan. Erilaisuus on rikkaus, vaikka oman itsensä puolesta joutuisi taistelemaan jatkuvasti ja ihan yksin. Onneksi Gunilla ei ole ihan yksin, ja onneksi hän ei muutu muiden painostuksesta huolimatta, sillä lopulta hän voi olla onnellinen. Silti on kamalaa, miten julmasti melkein koko kyläyhteisö Gunillaa kohtelee, tekisi mieli halata myllärirukkaa ja sanoa, että älä luovuta.

Salon Teatterin Ulvova mylläri on onnistunut esitys, joka naurattaa, koskettaa, surettaa, herättää pohtimaan ja antaa aihetta ajatella, ettei koskaan kannata menettää toivoa siitä, että oman onnensa voi saavuttaa. Tarina ja hahmot olisivat kaivanneet vähän lisää syvyyttä, jotta tämä olisi ollut minulle täyden kympin esitys, sillä tuntui, että sovituksessa jätettiin jotain tärkeää pois. Kestonsa puolesta esitykseen olisi myös mahtunut lisää sisältöä, vaikka toisaalta napakka alle parituntinen pitää otteessaan ja kertoo kaiken oleellisen. Pienistä moitteista huolimatta ehdottomasti viihdyin katsomossa. Pidin erityisesti hahmoista, varsinkin Gunillasta ja Portimosta sekä heidän ystävyydestään, ja siitä, miten esitys tuntuu olevan kaikkien heidän puolella, jotka ehkä ovat vähän erilaisia ja joutuvat siksi huonosti kohdelluiksi. Esityksen loppu on täydellinen, kaunis musiikki, toiveikas viimeinen kohtaus ja hymyilevät hahmot jättävät lämpimän tunteen rintaan.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!

Liisa Ihmemaassa @ Ohkolan kesäteatteri

kuvat © Kimmo Virtanen

Näin Liisa Ihmemaassa-esityksen ensi-illassa 14.7.

Liisa (Lilja Omenainen) ei ole koskaan käynyt teatterissa, eikä katsomoon huvittaisi nytkään sisko Lotan (Essi Tapper) houkuttelusta ja painostuksesta huolimatta istua. Näyttämöllä ihmiset teeskentelevät olevansa puhuvia eläimiä ja hyppelevänsä ties missä, tosi hienoa hei. Mutta lavalta kuuluukin yllättävä kutsu – haluaisiko Liisa astua sisään teatterin ihmemaahan?

Kalle Tahkolahden dramatisoima ja ohjaama Liisa Ihmemaassa ottaa inspiraationsa ja juonikuvioitaan Lewis Carollin samannimisestä klassikkoromaanista. Tarina kuitenkin sijoitetaan alkuperäisestä poiketen teatterin maailmaan, ja kaikki tutut hahmot seikkailevat lavasteissa "kaksoisagentteina", niin Ihmemaan otuksina kuin näyttelijöinä. Sopivan reippaassa tahdissa etenevä näytelmä nappaa mukaansa heti ensihetkistä, ja mielenkiinto pysyy yllä kohtauksesta toiseen. Dramatisoinnissa on tehty nokkelia ratkaisuja, Liisan kekseliäisyys, mielikuvitus ja hieman pöhkö huumori sekä lämmin tunnelma välittyvät tästä versiosta ja sopivat teatterin lavalle erinomaisesti. En ole tainnut Liisa Ihmemaassa-tarinasta nauttia kuin yhden elokuvan verran (edit. 18.7. olenhan minä tämän teatterissakin nähnyt, yhdeksän vuotta sitten Suomenlinnassa, ja blogiinkin muutaman lauseen kirjoittanut, mutta kaikki muistikuvat ovat vuosien varrella kadonneet). Sen sijaan on tuo elokuva (Tim Burtonin Liisa vuodelta 2010) on tullut katsottua useaan kertaan, ja se määrittääkin Liisa-fiilistelyjäni nyt ja tulevaisuudessa. Edellisestä katselukerrasta on kuitenkin jo sen verran aikaa, että pystyin katsomaan esitystä vertaamatta sitä elokuvaversioon. Tämä on tosin niin kekseliäs, hauska ja valloittava esitys, että ei lainkaan kalpene Burtonin elokuvan rinnalla. Tahkolahden ote niin tarinaan kuin sen ohjaukseen antaa esitykselle liikkumatilaa ja luo lavalle rennon ja vapautuneen tunnelman, sellaisen fiiliksen, että näyttämöllä saa pitää hauskaa. Myös neljättä seinää rikotaan, enemmän rivien välistä kuin suoraan, ja teatterista lajina löydetään riemukasta huumoria. Koko ajan tapahtuu ja esitys pitää otteessaan alusta loppuun, moneen otteeseen saa nauraa, ihmetellä, ihastua, hämmästyä ja huvittua. Onnekkaita he, joille tämä on ihka ensimmäinen teatterikokemus – olen varma, että tämä sukellus ihmeelliseen teatterimaailmaan jää mieleen.

Tahkolahti on myös suunnitellut esityksen lavastuksen, jossa on onnistuneita satumaailman yksityiskohtia, yllätyksiä ja näyttäviä ratkaisuja. Shakkilauta-lattia on hieno, ja pöydistä saa näppärästi niin tavallisia pöytiä, keilaradan kuin oikeudenkäynnin syytetyn paikankin. Liisan kasvaminen ja kutistuminen on myös hauskasti toteutettu lavastuksen ja näyttelijöiden voimin. Puvustuksesta ja tarpeistosta vastaa iso joukko tekijöitä, jotka ovat loihtineet upeita visuaalisia ilmestyksiä. Mielikuvituksellisille hahmoille mielikuvituksellisia asuja, aina Hatturin (Anja Veck) ihanasta hatusta Valkoisen Kanin (Alisa Marjakangas) tyylikkääseen asukokonaisuuteen ja Herttakuningattaren (Manti Koli) mustapunaiseen vaatetukseen. Hatturin, Hupsujussin (Anna Tapper) ja Unikeon (Anu Päivinen) teekutsujen pöytä on lastattu toinen toistaan makoisamman näköisillä kakuilla, hedelmillä ja muilla herkuilla, ja kekseliäästi tehdyt linnut ja pilvet vievät hetkessä taivaalle. Laura Simulan maski- ja kampaussuunnittelu on tosi onnistunutta, ja erityisesti maskeerauspuoli ansaitsee kiitosta, monipuolista ja taitavasti hahmoja rakentavaa maskisuunnittelua. Esityksen visuaalisuus on ihanan värikästä ja ihmeellistä, kaikenlaista hauskaa on hahmoille ja lavasteisiin keksitty ja kaikki myös toimii. Näyttämökuvat ovat hienoja, leikkisiä ja vähän kummia, ja luovat ratkaisut onnistuneita. Jussi Hongiston musiikki soi satumaailmassa soljuvasti ja sopii tarinan tunnelmiin.

Hahmojoukko on ihastuttava, jengiä on jos jonkinlaista ja kaikki mielikuvituksellisia ja hurmaavia. Lilja Omenainen tekee todella hyvän roolin Liisana, hän kasvattaa tylsistyneestä teinihahmostaan seikkailijan, joka esityksen aikana huomaakin viihtyvänsä ihmemaassa nimeltä teatteri. Omenaisen roolityö on sujuvaa ja hahmonrakennus vaivatonta, eikä häneltä puutu komediantajua. Annariitta Helenius on ilmeikäs Virnukissa, jonka virne leviää koko naamalle ja joka putkahtelee salaperäisesti esiin milloin mistäkin. Alisa Marjakangas tuo näyttämölle uskottavaa kiirettä ja hätäisyyttä sujuvasti tulkitun Valkoisen Kanin roolissa. Anja Veck, Anna Tapper ja Anu Päivinen ovat veikeä teehetki-kolmikko Hatturin, Hupsujussin ja Unikeon roolissa, ja Päivinen ja Riikka Holm tekevät synkassa mainiot roolit Tiluliina ja Tiluleinä. Holm tekee myös hyvän roolin Herttakuninkaana. Terhi Paloheimo on ylpeä ja arvonsa tunteva Dodo, ja Aino Perttilä hauska, ilmaisuvoimainen ja nokkelasti tulkittu Hiiri. Muuntautumiskykyinen Manti Koli tekee erinomaiset roolit Toukkana ja Herttakuningattarena, hän löytää rooleistaan taitavasti komediaa. Kaksi hyvää roolia tekee myös Essi Tapper Lottana ja Puluna, joista varsinkin jälkimmäinen käpyjenheittelijä jäi mieleen. Aura Ikävalko tekee roolinsa Herttajätkänä hienolla otteella ja saa mainiosti hahmostaan paljon irti. Tenho Oinonen Kasi-Pasina, Ari Lehto Seiturana ja Leo Siljander Nelkkinä ovat koominen kolmikko, ja Aapo Johansson, Terhi Paloheimo ja Aino Perttilä Pakkapoikina tekevät hyvää työtä. Koko näyttelijäjoukko pelaa yhteen hienosti ja tekee toisiaan tukevia roolitöitä. Lavalla näkyy yhdessä tekemisen voima, kun porukka niin näyttämöllä kuin kulisseissa tuo Ihmemaan ja sen asukkaat katsojien eteen erinomaisella yhdistelmällä huumoria, sadunomaisuutta, teatterin taikaa ja seikkailua.

Tämä on vallan ihastuttava ja riemukas esitys, pidin kovasti! Hupsut, hauskat ja vähän pelottavatkin hahmot, sujuvassa tahdissa etenevä esitys ja värikäs visuaalisuus sekä esityksen leikkisä, sadunomainen fantasiatunnelma sopivat kaikille ikään katsomatta, vaikka jotkin kohdat saattavat ihan pienimmille olla jänniä. Tässä riittää huumoria, seikkailua ja kekseliäitä sananvaihtoja, jotka naurattavat kaikkia, lapsia ja aikuisia ehkä eri syistä, mutta yhtä kaikki katsomossa viihtyy ja nauttii. En etukäteen ajatellut, että Liisa Ihmemaassa + teatteri ovat toimiva pari, siis sillä tavalla, että alkuperäistä tarinaa aletaan sovittelemaan teatterin ihmeelliseen maailmaan, mutta tämähän toimi kuin olisi alun perinkin näin tarkoitettu. Teatteria niin lämmöllä ja rakkaudella kuin välillä mainion ironisesti katsova Liisa Ihmemaassa tarjoaa sukelluksen maailmaan, jossa kaikki on mahdollista – teatterissa kun voi tehdä, tapahtua, olla ja kuvitella mitä vain! 

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ohkolan teatteri!

Dingo @ Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

kuvat © Hanna Kanerva

Näin Dingo-musikaalin 9.7.

Pertti (Joel Mäkinen) haaveilee kahdesta asiasta: freedom ja liberté. Koulu jää kesken, kun teinipoika suuntaa maailman merille vapautta tavoittelemaan ja lauluja kirjoittamaan. Kun sitten koittaa paluu Suomeen ja kotiin Poriin, merillä nimen Neumann keksinyt Pertti kokoaa ympärilleen yhtyeen – Dingon rumpuihin löytyy Quuppa (Taneli Läykki), kitaraan Jonttu (Patrik Hvitsjö), koskettimiin Pete (Pyry Smolander) ja bassoon ensin Eve, sitten erimielisyyksien ja kohtaamattomien kemioiden vuoksi Pepe (molemmissa rooleissa Olli Tulkki). Ja sitten vain lavoja valloittamaan. Julkisuudessa Dingo nauttii suosiota, rikkoo ennätyksiä ja aiheuttaa suoranaista hysteriaa, mutta kulissien takana ei elämä ole ruusuilla tanssimista. Missään ei saa liikkua rauhassa, reportterit väijyvät ja faneja löytyy keskellä yötä jopa ullakolta. Pertin ja Devilin (Sanni Reilin) rakkaudelle ei ole aikaa, kun toinen on koko ajan menossa. Manageri Lassella (Eppu Salminen) on jatkuvasti vaatimuksia, ja äiti (Sinikka Salminen) ikävöi poikaansa, kun tämä ei koskaan ehdi kotiin. Kaiken kukkuraksi bändin jäsenten välille alkaa syntyä näkemyseroja, puhumattomuutta ja kitkaa. Kuinka kauan tuhkimotarina kestää?

Viime kesänä Raumalla ihastusta ja kehuja herättänyt Dingo-musikaali saapui nyt Hämeenlinnaan, ja minäkin pääsin tätä huumaa kokemaan. Ihan mahtavaa, että esitys on mahdollista nähdä toisena kesänä peräkkäin, mutta eri paikassa, jolloin uusille katsojille tarjoutuu mahdollisuus lähteä tätä katsomaan. Omakin matkani paikan päälle väheni kolmesta tunnista vajaaseen tuntiin, mikä on tietenkin kiva. Kaisa Kuikkaniemen ja Otto Kanervan kirjoittama, Kanervan ohjaama musikaali rakentuu tietenkin Dingon biiseistä ja kertoo yhtyeen tarinan sen keulakuvan Neumannin kautta. Läpi käydään nuoruus merillä, suuret unelmat ja suunnan etsiminen, kavereiden kanssa soittelu, tavoitteet ja päättäväisyys, levytyssopimus, suosio joka vain kasvaa ja kasvaa, julkisuus joka näyttää jokaisen huonon puolensa, menestyksen vaatima hinta ja lopulta se, mihin kaikki päättyy, Dingon hajoaminen. Mukaan mahtuu rakkautta, ystävyyttä ja ihmissuhteiden vaikeutta ja helppoutta, kasvamista ja itsensä etsimistä. Pääosassa on musiikki, joka joissain kohdissa kertoo tarinaa erinomaisesti, joissain ei niinkään, mutta on saumattomasti mukana silti. Hienosti biisit kyllä sopivat tunnetilaa, kohtausta tai hetkeä tukemaan, vaikka sanat eivät niin tarinaan liittyisikään. Parhaita musiikkihetkiä ovat keikkakohtaukset, joissa Dingo-huuman voi ymmärtää myös tällainen tyyppi, joka on syntynyt vasta reilu vuosikymmen Dingo-aikakauden jälkeen. Minun Dingo-tietouteni rajoittuu siihen, että tunnistin musikaalista viisi kappaletta, jotka ovat samalla yhtyeen tunnetuimpia: Autiotalo, Sinä ja minä, Levoton Tuhkimo, Lähestyssaarnaaja ja Nahkatakkinen tyttö, joka sekin esitettiin vasta esityksen päättävässä potpurissa. Esimerkiksi Nimeni on Dingo oli minulle ihan vieras kappale, tosin nyt se on Autiotalon rinnalla suosikkini Dingon biiseistä. Samoin Rio ohoi jäi päähän soimaan, hieno kappale. Olisinkin kaivannut käsiohjelmaan biisilistaa, jotta vieraat biisit olisi helppo yhdistää nimeen. Moni kappale on tosin ehtinyt jo tulla tutuksi, Dingoa on nimittäin esityksen jälkeen kuunneltu ja livevetoja katseltu videolta. Melkoinen meininki ja yhtye!

Kanervan ohjaus on sujuva ja pitää shown hyvässä tahdissa. Esityksessä on huumoria, romantiikkaa, ystävyyttä ja suosion aiheuttamaa riemua ja ahdistusta, jotka tulevat kaikki ohjauksessa onnistuneesti esiin. Nuoruuden intoa ja itsepäisyyttä valjastetaan ohjauksessa taitavasti, tietynlainen kiihkeys ja kiire näkyy koko ajan ja alleviivaa sitä, että Dingon menestystarina tosiaan oli vain muutaman vuoden mittainen, lyhyt ja intensiivinen pätkä musiikkihistoriaan jäävää keikkailua, levyntekoa ja ihmiselämää. Osku Heiskasen koreografiat ovat mainiot, ne sopivat kasarifiilikseen ja shown energiaan. Olisin kaivannut käsikirjoitukseen vähän enemmän tarinaa, se vaatisi musikaaliin ehkä erilaista fokusta mutta syventäisi hahmoja ja tarinaa lisää. Toki Dingo ja Neumann ovat suurelle yleisölle tuttuja, ja tarinan juoni on pääpiirteittäin tiedossa, jolloin yksityiskohtia ja tapahtumia ei tarvita niin paljon. Minä kun en tiennyt Dingosta tai Neumannista, enkä varsinkaan bändin muista jäsenistä tai siviilielämän ihmissuhteista oikein mitään, en osannut täydentää tarinaa mielessäni ja siksi siihen jäi aukkoja, jotka jäivät kiinnostamaan. Mutta esityksen jälkeen voikin tehdä lisätutkimusta, kun musikaali pohjautuu oikeaan elämään, saa kaikkiin kysymyksiin enemmän tai vähemmän vastauksia vähän googlailemalla. Musikaali toimii kuitenkin aivan hyvin myös nyt, eikä kaipaa kokonaisuuteen mitään lisää. Musiikkia painottaen ja tärkeimmät käänteet kertoen se on onnistunut ja nostalginen matka takaisin suomirockin huipulle, kahdeksankymmentäluvulle ja sifonkihuivien heilahteluun. Ja meille, jotka eivät Dingo-huumaa kokeneet, on musikaali ikkuna aikakauteen, jonka vaikutus suomalaisessa musiikissa, kulttuurissa ja viihteessä näkyy edelleen.

Elina Vättö vastaa pukusuunnittelusta, jossa esikuvilleen uskollinen Dingo-tyyli näkyy ja rakentuu mainiosti, on hienoa katsoa, miten yhtye ja sen jäsenet löytävät ja tekevät itsestään Dingoa pala palalta etsiessään esiintymisvaatteita ja kruunatessaan kokonaisuuden sifonkihuiveilla. Puvustuksessa on myös seilorityyliä ja kasarifiiliksiä siviilivaatteiden muodossa, paljon muitakin hyviä ratkaisuja kuin suoraan Dingon keikoilta inspiraationsa napanneet asukokokonaisuudet. Pirjo Leinon maskeeraus- ja kampaussuunnittelu pistää hiukset pöyhkeiksi ja meikit tyylikkäiksi, ja esikuvia seurataan sujuvasti myös hius- ja maskipuolella. Oskari Löytösen lavastus on jylhä ja eikä rajaa tapahtumapaikkoja kovinkaan tarkasti, paitsi Pertin lapsuudenkodin, joka on teemallisesti hieno ratkaisu. Harmaa rakennelma portaineen ja tasoineen taipuu näppärästi milloin miksikin tapahtumapaikaksi laivasta keikkalavaan, ja näyttämöä hyödynnetään laajasti ja sujuvasti. Plussaa siitä, että bändi on asetettu näyttämön parhaalle paikalle, sieltä heidän soittoaan saa ihailla koko esityksen ajan. Bändi kapellimestarinaan Antti Vauramo soittaa energisesti ja komeasti, musa kuulostaa loistavalta ja soi voimalla. Kappaleista pidin eniten seuraavista: Valkoiset tiikerit, Rio ohoi, Lähden taas, Kaunotar ja kulkuri, Autiotalo ja Nimeni on Dingo, näistä varsinkin Lähden taas ja Nimeni on Dingo vetäistään todella vaikuttavasti.

Joel Mäkinen ottaa lavan haltuun varmoin ottein, hän on loistava esiintyjä ja lavakarismaa löytyy Neumannin rooliin ilman, että sitä täytyy etsiä. En toki osaa arvioida näyttelijöiden suorituksia esikuviinsa verrattuna, sillä Neumann on Dingon jäsenistä ainoa, jonka edes tiesin ennen esitystä. Silti Mäkisen roolityössä on jotain yhtä vangitsevaa ja kiihkeää, jota kuvittelisin nuoressa Neumannissakin olleen Dingon huippuvuosina. Mäkinen on monipuolinen esiintyjä ja paitsi lauluvoimainen showmies, on hän näyttelijänä tarkkavireinen ja sopivan herkkä, ja lukee tekstiä taitavasti. Patrik Hvitsjö tekee varman ja tasapainoisen roolin Jonttuna, joka tahtoo vain soittaa ja keikkailla, sillä sitä hän rakastaa. Hvitsjö tuo roolityöhönsä rauhallisuutta ja järkevyyttä, joka sopii vastakohdaksi vauhdikkaampien yhtyekavereiden energialle. Taneli Läykki on valloittava Quuppa, vauhdikas ja innokas tyyppi, joka suhtautuu koko bändihommaan rennosti mutta intohimolla. Pyry Smolander vakuuttaa Peten roolissa, bändin outolintu on fiksu ja hauska tyyppi, jonka nahkoihin Smolander sujahtaa vaivattomasti. Olli Tulkki tekee erinomaisen roolin Evenä, joka nousi musikaalin hahmoista suosikikseni kiihkeydellään ja päättäväisyydellään sekä bändin nuorimman jäsenen omapäisyydellään. Lähden taas-veto on huima! Tulkki onnistuu myös Pepen roolissa, ja rakentaa hahmoistaan kaksi erilaista ihmistä, joita yhdistää soittotaito ja -into. Yhtyeen jäsenten väliset suhteet, ystävyys, erimielisyydet, kitka ja saumaton yhteistyö näytellään aidosti ja tavalla, joka tuo kaikki yhteisen musiikkiprojektin herättämät tunteet lähelle katsojaa. Kun tehdään intohimoprojektia, siinä väkisinkin räiskyy ja kirskahtelee. Onneksi asiat voi aina sopia, ainakin jos tahtoa riittää.

Sanni Reilinin roolityö Devilinä on monitasoinen ja herkkä. Reilin tekee vahvan roolin, ja rakentaa hahmostaan kokonaisen, kiinnostavan ihmisen, jonka tarinasta välittää. Mariette La Fleurin roolissa Reilin hurmaa myös, ja vakuuttaa moneen otteeseen laulullaan, jossa soi tunne ja taito. Eppu Salminen tekee mainion roolin Lasse Norreksena, hauskana ja ärsyttävänä managerina, joka ohjaa ja opastaa Dingoa musiikkiuralla, mutta asettaa nuorille miehille paineita, vaatimuksia ja aikatauluja tiheään tahtiin. Salminen ahkeroi myös joukon muita rooleja, joista varsin hieno on Neumannin isä. Tähän rooliin Salminen lataa taitavasti syvyyttä ja tasoja, hieno roolityö. Sinikka Salminen tekee hänkin useamman roolin, joista mainiolla otteella tehty äidin rooli on sekä humoristinen ja rento että koskettava, ja komisarion rooli riemukkaan hersyvä mutta myös ajatuksia herättävä. Jos virkavallallakin menee yli, kun pääsee Hänen lähelleen, mitä ajatuksia suosion huipulla olevalla artistilla siinä vaiheessa on? Jengi vetää mahtavalla energialla ja tekee roolinsa taidolla, koko erinomainen esiintyjäporukka tarjoaa yleisölle monta huikeaa musiikkielämystä.

Dingo-musikaali on vauhdikas, kiivaan energinen ja suosion ylä- ja alamäet toimivana pakettina näyttämölle tuova show, jonka katsomossa viihtyy. Taitavat esiintyjät, kovassa iskussa oleva bändi ja Dingon upea, komeasti esitetty musiikki takaavat vaikuttavat musakohtaukset, ja jouhevasti etenevä kokonaisuus tarjoilee huumoria, lämpöä, bisneksen karuutta ja musiikin kauneutta. Dingo on tarina unelmista, ahkeruudesta, lahjakkuudesta, virheistä, kasvamisesta, ystävyydestä, rakkaudesta ja siitä, miten tuhkimotarinansa voi tehdä itse.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HUK!

Xanadu @ Törnävän kesäteatteri

kuvat © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Näin Xanadu-musikaalin ensi-illassa 8.7.

Sonny (Mikael Saari) on liitupiirroksia raapusteleva nuorukainen, jonka epävarmuudet taiteen suhteen saavat melkein luovuttamaan kaikenlaisen luovan puuhailun. Onneksi hätä ei ole tämän näköinen, vaan apuun saapuu Kira (Natalil Lintala), joka tunnetaan sisartensa kesken nimellä Kleio. Hän on muusa, juuri sellainen kreikkalaisen mytologian muusa, kyllä, juuri sieltä Olympos-vuorelta. Kira ilmestyy Sonnyn luo täysin oikealla hetkellä ja saa tämän astumaan uusille taiteellisille urille, totta kai. Muusilla kun on tuo taiteellinen inspiroiminen vähän niin kuin se juttu, kumma siis jos ei ala mielikuvitus raksuttamaan. Sonny saa erinomaisen idean rullaluistindiskon perustamisesta, ja sille löytyy täydellinen tilakin. Vaan kuka on tilan omistaja, bisnesmoguli Danny (Antti Reini), ja miksi vaikuttaa siltä kuin hän tuntisi Kiran? Entä millaisia suunnitelmia on muilla muusilla, kuten Melpomenella (Eeva Markkinen) ja Kalliopella (Annina Rubinstein)? Saadaanko aikaiseksi säihkyvää kasaridiskoa vai onko tuomio ikuinen karkoitus Manalan syvimpiin syövereihin?

Tämän hattarapilvien, älyttömän huumorin, heppoisen juonen, siirappisen rakkaustarinan ja antiikin Kreikan myyttien täyttämän, kaikenlaisille musikaali- ja teatterijutuille nauravan riemukkaan musikaalin on kirjoittanut Douglas Carter Beane, musiikki ja sanat ovat Jeff Lynnen ja John Farrarin käsialaa. Musikaali perustuu samannimiseen elokuvaan vuodelta 1980, joka taas on saanut inspiraationsa Down To Earth-elokuvasta vuodelta 1947. Suomennos on loistavan komediamusikaalisuomennosvelhon, eli tietenkin Mikko Koivusalon, mielikuvituksellisesti, hauskasti ja soljuvasti kynäilemä, ja taas kerran Koivusalo osuu napakymppiin. Taitavaa, komediallisesti tarkkaa ja kielellisesti nokkelaa tekstinkäsittelyä, ja myös toimivaa paikallistamista, täydet pisteet Koivusalolle. Pauliina Saloniuksen ohjauksessa on mainio rytmi ja musikaalin tyyliä syleilevä lähestymistapa. Salonius laittaa vaaleanpunaiset lasit silmille ja uppoutuu Xanadun unelmamaailmaan, jossa rakkaus on suloista, pahikset käkättäviä ja kieroilevia, haasteet tehty voitettaviksi ja taide asia, jonka avulla mikä vain on mahdollista. Salonius antaa esityksen rönsyillä ja elää, mikä sopii Xanadun tarinaan hyvin. Tässä ei kovin syvällisesti pohjusteta oikein mitään, vaan kun alkuasetelma on kerrottu, on itsestään selvää, että rakkaustarinalla tulee olemaan onnellinen loppu ja juonittelulla ei saa kuin ansionsa mukaan. Hahmoihin ei sen enempää tarvitse tutustua, rakastavaiset eivät ihastumiseen kaipaa kuin samassa paikassa olemisen, eikä pahisten motiivien tarvitse olla kateuden tunnetta kummoisempia. Neljättä seinää rikotaan nokkelasti ja hyvällä huumorilla, tämä toimii hyvin tehtynä erinomaisesti ja Xanadun tapauksessa naurattaa jo ennen kuin esitys kunnolla pääsee vauhtiin. Pidinkin kovasti siitä, miten esitys keskustelee yleisön kanssa ja isoilla eleillä ja tarkoilla huomioilla kerrotaan yleisölle, että tässä hei tehdään nyt teatteria, ja me tiedetään että te katsotte meitä sieltä katsomosta. Hauskaa! Jyri Nummisen koreografiat ovat tuttuun tapaan huikeita. Hän on yksi suosikkikoreografeistani, ja tarjoilee aina paitsi vaikuttavaa liikekieltä ja näyttäviä tanssikohtauksia, myös upeasti esityksen tyyliin ja tarinaan sopivia koreoita. Numminen onnistuu yhdistämään riemukkaan komedian ja laadukkaan tanssin tavalla, joka on samaan aikaan hauska ja vaikuttava. On vauhtia, on notkeutta, on huumoria ja on tarkkaa, taitavaa ja tyylikästä menoa kohtauksesta ja koreografiasta toiseen. Lisäksi on ihanaa päästä näkemään Numminen lavalla, niin näyttelemässä ja laulamassa kuin omia koreografioitaan tanssimassa. Ja rullaluistimet! Niillä pyörähdellään sujuvasti, vaikka lavan koko ei optimaalisia tiloja suurille rullaluisteluhetkille tarjoakaan.

Xanadu on visuaalisuudeltaan värikästä, suloista ja hurmaavaa silmäkarkkia. Juho Lindströmin lavastussuunnittelu toimii näppärästi kahdessa tasossa, ylhäällä jumalten asuinsija ja alhaalla ihmisten. Pehmoiset pilvet, komeat pylväät ja öinen suurkaupunki ovat onnistunut tausta tapahtumille, ja paikasta toiseen päästään sujuvasti vähällä tavaralla pöytien ja tuolien avulla. Pegasos kohoaa taivaalle kuten siivekkäälle hevoselle sopii, ja palomiestangot tuovat lavasteisiin mainion yksityiskohdan, jota koreografioissa hyödynnetään. Timjami Varamäen pukusuunnittelussa nähdään monenlaista tyylikästä ja hauskaa asua, aina kreikkalaiseen mytologiaan sopivista vaatekerroista kimaltaviin bilevaatteisiin ja Broadway-Xanadulle uskolliseen Sonnyn asukokonaisuuteen. Erityisesti ihana väri-ilottelu ja liehuvat vaatekappaleet hurmaavat, samoin Meduusan näyttävä asu ja Kentauri-kokonaisuus, aina pinkkejä glitterkavioita myöten. Aliina Ilosen kampaukset ja maskit ovat nekin visuaalista ilotulitusta, rakastuin varsinkin Melpomenen liiloihin hiuksiin, upeat! Hiuksissa riittää jos jonkinlaista väriä ja tyyliä, hienosti hahmoille sopivia ja silmää hiveleviä kampauksia. On tämä musikaali kyllä yksi vaaleanpunainen, ja kaiken muunkin värinen, unelma, sellaista hattaraa että melkoisen makeaksi menee. Koko näyttämökuva heittäytyy syleilemään Xanadun taikapölymaailmaa täysin rinnoin, visuaalisuus tarjoaa vaikka ja mitä ihastuttavaa, eikä jarruttele värien, materiaalien, muotojen, yli vetämisen tai riemukkaan monipuolisuuden kanssa yhtään. Ja sekös tähän tarinaan sopii.

Xanadun musiikki on hienoa, olen kuunnellut biisejä kyllästymiseen saakka, tai olisin, mutta ei näihin kyllästy. Poppi soi niin korvia ilostuttavana, että se sopii kaikenlaisen tekemisen taustalle, ja melodiat soivat vaivattoman koukuttavasti. Biisien huumori ei kuunnellessa pääse oikeuksiinsa, ja odotinkin mielenkiinnolla ja innolla sitä, miten nämä asettuvat lavalle ja miten sanat taipuvat suomeksi. Koivusalon suomennokseen voi aina luottaa, kuten edellä kävi ilmi, ja varsin mainiota tykitystä lyriikkapuoli onkin. Samoin on laulupuolen kanssa, porukka vetää taidolla ja huumorilla, kuten komediabiisejä vedetään. Suosikkimusikaalikappaleeni ovat aina joko järisyttävän raastavia ja surkeita kärsimysbiisejä, tai sitten ihan hupsuja, mutta musiikillisesti komeita komediakappaleita, ja jälkimmäisiä Xanadun parissa saa kyllä nauttia. En osannut etukäteen odottaa, että biisien sanat ovat näin hauskoja, sillä pelkästään kuuntelemalla ne eivät vaikuta puhtaalta komedialta. Mutta kun isketään biisi keskelle kohtausta, niin kylläpä on hersyvää, päätöntä ja toimivaa huumoria, joka todella naurattaa. Suosikkejani jo etukäteen ja esityksen jälkeenkin ovat Lattialle ja Syyllinen, niiden lisäksi hieman yllättäen Häijyläinen sekä mainiot Joka kolkka soi, Et mennä saa ja nimibiisi Xanadu tekivät vaikutuksen. Pekka Siistosen tuottama musiikki soi erinomaisesti, ja kuulostaa juuri siltä, mihin ekaa kertaa Xanadun biisejä kuunnellessani ihastuin.

Natalil Lintala hurmaa Kiran roolissa, hän tuo roolityöhönsä ilkikurisuutta, intoa ja leikkisyyttä. Kiran ajoittain sarkastinen kommentointi on mahtavaa, samoin Lintalan roolityössä sujuvasti näkyvä ikiaikaisuus, se, että Kira on antiikista saakka kasarille saapunut, ja tietää aika paljon enemmän kuin ihmiset kuvittelevat. Lintala hallitsee hahmonsa eloon herättämisen niin näyttelemisen, laulun kuin tanssinkin saralla, ja vakuuttaa lavaolemuksellaan. Hänen tyylinsä tehdä roolia antaa Kiralle mahdollisuuden kasvaa kokonaiseksi hahmoksi, mihin pelkkä teksti ei Xanadussa riitä. Mikael Saari Sonnyn roolissa ottaa yleisön haltuun jo esityksen alussa neljännen seinän kaataessaan, hän tulkitsee hahmon ja tekstin komediaa tarkasti ja irrottelee roolissaan valloittavasti. Sonny on pöhkö tyyppi, mutta hänellä on suuri sydän ja suuria unelmia, ja varsin hyväntuulinen perusolemus. Saaren laulua on aina ilo kuunnella, ja parissa biisissä hän pääsee vetämään täysillä, vaikka Xanadun biisit eivät ihan kovaa ja korkealta-tykitystä olekaan. Saari tekee onnistunutta roolityötä, ja tässä roolissa myös hänen komediantajunsa pääsee kunnolla esiin. Antti Reini astuu ensimmäistä kertaa kesäteatteri- ja musikaalilavalle, ja tekee sen varmaotteisesti. Minä olen hänet aiemmin nähnyt musiikkinäytelmässä Suomenhevosen tarina, joten tiesin, että Reiniltä kyllä sujuu teatterin ja musiikin yhdistäminen, ja niin sujuukin. Reinin roolityö Dannyna on onnistunut tulkinta kaavoihinsa kangistuneesta liikemiehestä, joka vanhoja hyviä aikoja muistellessaan löytää uudestaan sen innostuksen, jota on joskus kokenut. Zeuksen roolissa Reini ottaa hahmon omakseen ylijumalan ylpeydellä ja itsevaltiudella, mutta heltyy toki, kun rakkauden puhtautta hänelle perustellaan. Reini lukee komediaa tarkasti ja iskee huumorisuoneen terävästi. Eeva Markkinen ja Annina Rubinstein Melpomenen ja Kalliopen roolissa pelaavat saumattomasti yhteen ja ovat ihastuttavan kieroja juonittelijoita. Heidän kohtauksensa ovat ehdottomasti yksi esityksen parhaita juttuja. Markkinen tekee tragedian muusan roolin sujuvalla tavalla, dramaattisesti ja liioitellusti, on kohtalokasta menoa ja kaikenlaista traagista suunnitelmaa. Hän vakuuttaa myös laulullisesti, hieno soundi! Rubinstein osuu kaikkiin komediaiskuihin onnistuneesti ja tekee roolinsa vauhdikkaasti, hulvattomalla otteella jossa huumori kukkii. Näitä kahta muusaa ei todellakaan tulkita pienin sisäisin keinoin, vaan annetaan mennä ja niin pitääkin.

Ensemble paahtaa läpi melkoisen hahmogallerian muusista laulajiin ja myyttisistä otuksista jumaliin. Ville Mäkinen steppaa itsensä katsojien sydämiin, ja jää mieleen myös kyklooppina ja Thaliana, ai että mitä koomista nokkeluutta komedian muusalta. Katriina Sinisalo on ihastuttava varsinkin Euterpen ja Thetiksen rooleissa, hänen roolityössään on lämmintä huumoria ja vilpitöntä läsnäoloa. Sinisalo loistaa erityisesti kohtauksessa, jossa Thetis selittää sitä, kuinka poikansa Akhilles dipattiin Styks-jokeen ja kantapää jäi suojaamatta, joka sitten johti Aksu-raukan kuolemaan. Ihan mahtava hetki! Hely Nylund on mainio Erato ja Hera sekä seireeni, hänen roolityönsä on sujuvaa ja komediantaju tarkkaa. Jyri Numminen on mahtava Hermes, ja viimeistään Kentaurina hurmaa sitten jokaisen. Kuka niitä glitterkavioita voisi vastustaa? Tai sitä pitkän letin sukimista? Nummisella on myös hurmaavan komediallinen ote tanssin muusan (tietenkin!) Terpsicoren roolin. Myös mainitsematta jääneissä rooleissaan ensemble tekee varmaa ja onnistunutta työtä, ja koko porukan yhteistyö on vaivatonta. Xanadusta välittyy rentous ja hyvä fiilis, joka syntyy esiintyjien yhdessä tekemisestä. Näkemäni näytös oli ensi-ilta, mutta jännityksestä ei ainakaan katsomoon saakka ollut tietoakaan, vaan päinvastoin, meininki oli vapautunut ja riemukas heti ensi hetkistä. Lupailee hyvää esityskaudelle, tässä kun riittää paikkoja improvisaatioon ja revittelyyn. Kaikenlaista hauskaa saattaa porukka siis kesän edetessä keksiä...

Xanadu on suloinen, valloittava, hurmaava ja hauska vaaleanpunainen höttömusikaali, johon minkäänlaista syvyyttä ei edes kaipaa. Tämä on hyvän mielen show parhaimmillaan, lämmöllä ja sydämellisesti koko musikaaligenreä parodioiva Xanadu uskoo rakkauteen, unelmiin ja taiteeseen. Ammattitaitoisesti, rennolla otteella ja riemukkaalla meiningillä tehty esitys tarjoaa nautittavaa ja naurettavaa, sydämensä kyllyydestä saa kokea samassa paketissa kaikenlaista – musikaalia, kesäteatteria, romantiikkaa, kasarifiiliksiä, mainiota musaa, antiikin Kreikan olentoja, Los Angelesin glitterdiskoilottelua ja tarinan, jossa tapahtuu kaikki se, mitä odottaakin, mutta joka onnistuu myös yllättämään. Pähkähullua ja höpsöä menoa, täysillä ja taidolla tehtynä. Jälleen kerran pitkän matkan arvoinen tämä perinteinen seinäjokelainen komediamusikaali-katselmus.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjoen kaupunginteatteri!

Ovista ja ikkunoista @ Teatteri Helsinki

kuvat © Teatteri Helsinki

Näin Ovista ja ikkunoista-esityksen 5.7. Tervasaaren kesäteatterissa.

Bruno (Timo Mann) ja Laurence (Birgitta Taussi) ovat olleet naimisissa parikymmentä vuotta, ja heillä menee ihan tavallisesti, elämä on arkista ja rauhallista. Kunnes eräänä päivänä olohuoneen pöydälle ilmestyy sadan euron seteli. Mistä? Ehkä kirjahyllystä? Vaikka tyhjästä tupsahtaneelle rahalle ei löydy selitystä, päättää pariskunta sen ansaitsevansa ja lähtee illanviettoon hienoon ravintolaan. Mutta seuraavana päivänä rahaa on asunnossa taas, ja tällä kertaa enemmän. Olisiko asialla siivooja Teresa (Anna Rimpelä)? Ehkä tämä korvaa myöhästymisiään? Entä miten uusi naapuri Traque (Juhani Maijala) koko kuvioon liittyy? Bruno ja Laurence ovat hermoromahduksen partaalla, sillä rahaa sen kun tulee. Mutta mitä ihmettä sille pitäisi tehdä?

Sébastien Thiéryn komedia Ovista ja ikkunoista (suomennos Arto af Hällström) kertoo rahasta, ihmisistä ja moraalista. Olen nähnyt näytelmän kerran aikaisemmin, Keski-Uudenmaan Teatterissa pari vuotta sitten, mutta olin autuaasti unohtanut melkein kaiken, mitä esityksessä tapahtuu. Vähän muistelemalla peruskuvio palasi mieleen, ja esitystä katsoessa sitten jo vähän enemmänkin juonen ja hahmojen yksityiskohtia. Olen kyllä melkein varma, että KUTissa esityksen loppu oli erilainen, muistelisin että enemmänkin porukkaa olisi jakanut saman kohtalon. Tervasaareen komedian on ohjannut Jari Ålander, jonka napakassa ohjauksessa tämä melkoisen tummia sävyjä saava komedia toimii mainiosti. Esityksen huumori on monipuolista, komediaa löytyy niin tilanteista, hahmoista kuin heidän ajatuksistaan. Välillä huumori on ajattelematonta ja aina vain häikäilemättömämpää, mutta onnistuneesti sellaista. Huumori kytkeytyy raha-teemaan sujuvasti, ja siitä otetaan hyvin tehoja irti. Kyllä se vain niin on, että raha herättää ihmisissä kaikenlaista, ei aina niin positiivista. Traagisia aineksia näytelmässä on myös, ehdottomasti, ja esimerkiksi parisuhteeseen, ihmisten erilaisuuteen ja eriarvoisuuteen sekä rahasta syntyviin ongelmiin liittyvät kysymykset ujutetaan näppärästi kaiken komedian ja absurdiuden sekaan.

Eija Syväilon lavastus avaa näkymän Brunon ja Laurencen asuntoon, ja tarjoaa esitykselle toimivan näyttämön. Huonekalut ovat pariskunnan tyyliin sopivan näköisiä, ja seinien tapetointi/kuviointi sopii sekin esityksen henkeen. Mainioita ratkaisuja myös teipin kanssa, esimerkiksi kirjahyllyn kohdalla. Puvustus noudattaa samaa tyyliä, Bruno ja Laurence ovat hillityn tyylikkäitä, Teresa värikkäämpi ja pirteämpi, ja Traque rentoon tyyliin luottava, ihan eri maailmasta kuin naapurinsa. Myös asusteet  ja tarpeisto silmä- ja aurinkolaseja sekä laukkuja ja rahasäkkejä myöten on kunnossa, ja rahaa löytyy tietenkin tukuittain ties mistä. Amfiteatteri on hieman haasteellinen esityspaikka ainakin silloin, kun sää ei ole tyyni, sillä vuorosanoja meinasi hukkua tuulen mukaan ja lokkien kirkunaan jonkin verran, jos ei kuunnellut tarkasti. Hyvin näyttelijät kuitenkin ottavat ympäristön huomioon, vuorosanat lausutaan selvästi ja ohimennen ehtii aina tuulen riepottelemia mattoja ja paperikassejakin suoristamaan. Ja sellaistahan se kesäteatterissa on, koskaan ei tiedä millaisissa olosuhteissa esiinnytään.

Timo Mann kasvattaa Brunonsa hienosti kohti hahmon huippukohtaa. Bruno on harvinaisen ärsyttävä tyyppi, ja juuri siksi niin herkullisen koominen, hän kun pääsee vetäisemään monologejaan niin vähän tyrmistyttää ja sitäkin enemmän huvittaa. Mann tekee roolinsa sopivalla vakavuudella ja pakkomielteisyydellä, Brunosta muodostuu monitasoinen, kiinnostava ja monimutkainen tyyppi, joka naurattaa mielipiteillään ja mielikuvituksellisilla ajatuksillaan. Birgitta Taussi tekee varmaa työtä Laurencen roolissa, hermostuneisuus, järkevyys ja vähitellen aina vain enemmän tolaltaan meneminen tuodaan lavalle hyvin. Taussi tulkitsee hahmoaan onnistuneesti, hän tuo rooliinsa paljon toimivia yksityiskohtia, kuten silmälasien jatkuvan siirtelyn. Taussi hyppää nopeasti tunnelmasta toiseen, ja lukee näytelmän huumoria taitavasti. Anna Rimpelän roolityö Teresana on vauhdikas ja sympaattinen, Rimpelä löytää hahmostaan eri puolia ja tuo ne lavalle hyvin. Erityisesti ensimmäisessä kohtauksessaan, jossa Teresa joutuu ystävällismieliseen kuulusteluun, Rimpelä loistaa. Juhani Maijalalla on mainio ote hahmoonsa, sellainen hyväntuulisen uhkaava ja kärsimätön tyyli tuoda Traque lavalle. Maijala tekee onnistuneen roolin, ja tuo hahmoonsa huumoria, jossa on särmää ja vaivattomuutta. Näyttelijänelikko pelaa sujuvasti yhteen, heidän käsissään esityksen reipastahtinen juoni ja monenlainen huumori naurattavat ja saavat ajattelemaan. Nämä hahmot ovat erilaisia ihmisiä, jotka joutuvat kaikki saman yllättävän asian äärelle, ja näyttelijät näyttävät mainiosti sen, miten itse kukin tilanteeseen suhtautuu.

Ovista ja ikkunoista on kelpo näytelmä, nokkela ja terävä. Tämä ei ole suosikkikomediani, mutta pidän nopeatempoisesta ja rouheasta tekstistä, sekä siitä, miten harmaalla alueella kaikki hahmot liikkuvat, joku enemmän, joku vähemmän. Varsinkin pääpari on kovin ärsyttävä, mutta sillä tavalla, että sitä jaksaa katsoa ja sille on helppo nauraa. Rahan mukanaan tuomat moraaliset kysymykset, sekä se, miten ihminen muuttuu kun äkkiä onkin "huipulla", ovat kiinnostavia teemoja, ja niiden käsittely mustasävyisen komedian ja monimutkaisten hahmojen kautta on riemastuttavaa. Tervasaaren kesäteatterissa saadaan nauttia sujuvasti tehdystä, hyvässä rytmissä pysyvästä komediasta, jossa rahaa ja sen eri puolia tutkaillaan kiinnostavasti ja hauskasti. Tragikoominen näytelmä ilahduttaa, ärsyttää, hätkähdyttää ja huvittaa, ja onnistunut toteutus takaa viihdyttävän teatteri-illan.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri Helsinki!

Monty Python's Spamalot @ Raseborgs Sommarteater

 

kuvat © Ian Granström

Näin Spamalot-musikaalin 1.7.

Kuningas Arthur (Dan Idman) yhdessä uskollisen palvelijansa ja matkakumppaninsa Patsyn (Jennifer Karlsson) kanssa ratsastelee sinne tänne ympäri valtakuntaansa ja värvää ritareita Pyöreän pöydän ympärille, yksin kun on vähän ikävää. Vähitellen joukko alkaa muodostumaan, kun mukaan liittyvät huolestuttavan urhea Lancelot (Ferdinand Blomqvist), vähän vähemmän urhea Robin (Markus Haakana), komeaakin komeampi – ja tämän myös tietävä – Galahad (Joonas Vartiainen) ja modernia teknologiaa arvostava Bedevere (John Voutila). Ai niin, ja kaikille tietenkin Sir nimen eteen, ovathan he ritareita. Järven neidon (Rebecka Sretenovic) kuninkaaksi kruunaama Arthur ritareineen saa Jumalalta (Reidar Wasenius) tehtävän – etsikää Graalin malja. Ei luulisi kaikkitietävän taivaan valtiaan hukkaavan yhtä kippoa, mutta kun näin on nyt päässyt käymään, täytyy Herralle toki se kuppi sitten löytää. Helpommin sanottu kuin tehty.

Näin on vihdoin myös kesäteatterikatsojan ura avattu toisella kotimaisella, olipas hauskaa! Spamalot oli minulle etukäteen tuttu teos Suomen kantaesityksestään Törnävällä muutama vuosi sitten, ja ennen Raaseporin versiota kuuntelin vielä biisit pariin otteeseen tarinaa muistellakseni. Tosin yllätin itsenikin sillä, että hei, minähän tajuan tästä vaikka ja mitä! Kyllä se ruotsin kielen taito siis vielä jostain löytyy, kun tarvitaan... Tämä Eric Idlen ja John du Perezin kirjoittama ja säveltämä musikaali on malliesimerkki korkealaatuisesta ja taiteellisesti tinkimättömästä, mutta täysin huumorilla ja parodisesti tehdystä komediasta. Spamalot nauraa niin kuningas Arthur-myytille kuin musikaaleillekin, ja tuo molemmat lavalle vastustamattoman viihdyttävästi. Vaikka kaikesta revitään irti naurut, se tehdään laadukkaasti, ja esimerkiksi Spamalotin musiikki on ihan loistavaa musikaalimusaa. Monty Pythonin hullu maailma-elokuvaan pohjaavan musikaalin ruotsinnos on Adde Malmbergin ja Hugo Carlssonin, joiden käännöstä on sopivilta osin raaseporilaistettu ja suomenruotsalaistettu. Ohjauksesta vastaa Jermo Grundström, joka pitää esityksen tiiviinä ja sopivan vauhdikkaassa rytmissä, tosin muutamassa kohtauksessa jäädään vähän polkemaan paikoilleen. Grundströmin ohjauksessa tekstin komedia herää eloon sujuvasti, toimivia ovat niin one-linerit kuin pidemmän dialogin varaan rakentuvat humoristiset sananvaihdot. Suosikkejani näistä pidemmistä huumorihetkistä ovat pohdinta muuttavista kookospähkinöistä ja pääskysistä, isän ja vahtien monimutkainen ohjeiden anto, sekä keskustelu kuninkaasta, valtiomuodoista ja siitä, voiko ihminen olla kuningas, jos joku vedessä lilluva nainen on heittänyt tätä miekalla. Lisäksi löytyy vaikka ja mitä nerokkaita, iskevästi lavalle tuotuja hetkiä, jotka riemastuttavat. Grundström pitää langat käsissään, ja hänen ohjauksessaan esitys rakentuu lavalle tavalla, jossa komedia pääsee oikeuksiinsa ja näyttelijät pääsevät pistämään parastaan. Ella Snellmanin koreografiat ovat loistokkaita, erityisesti isot shownumerot rakentuvat näyttävästi ja vauhtia riittää. Koreografiat ovat taidokasta musikaalitanssia, ja niistä löytyy mainiosti myös komediallinen taso, joka Spamalotiin kuuluu. Varsinkin koko ensemblen tanssikohtaukset levittäytyvät lavalle häikäisevinä, mutta myös pienemmällä porukalla tuodaan lavalle hienoa tanssia.

Mimmi Resmanin lavastus kohoaa vaikuttavana, lavaa hallitseva linna sopii ympäristöön kuin olisi siihen tarkoitettu. Aika hienoa on katsella kahta linnaa samaan aikaan, kun lavastuslinna ja Raaseporin rauniolinna nököttävät maisemassa sulassa sovussa. Kaikki ritaritarinat ja satulinnat tulevat lavastuksesta heti mieleen, ja sehän on mahtavaa. Puiset tornit ikkuna-aukkoineen, linnanmuuri, vehreät kukkulat ja ihastuttava Troijan jänis näyttävät hienoilta, ja lavastus tarjoaa erinomaisen temmellyskentän koko hahmojoukolle. Lavasteet myös taipuvat moneen, ja moni ratkaisu ilahduttaa, kekseliästä ja toimivaa suunnittelua. Ronja Aallon pukusuunnittelu tarjoaa silmäniloa niin myyttisten ritareiden kuin kimalluksen ja raitapaitojen ystävillekin. Pukuja riittää vaikka millä mitalla, ja kaikkea löytyy joulupukin asusta muinaisen ritarin varusteisiin, show-vaatteisiin, nunnan kaapuihin ja suomalaisiin perinnevaatteisiin, noin esimerkiksi. Ja siihen päälle sitten parisenkymmentä muuta asukokonaisuutta. Aalto on loihtinut laajan ja tosi onnistuneen pukuskaalan, upeita asuja on lava täynnä useasti. Puvustuksessa on myös paljon tarkkoja ja toimivia yksityiskohtia. Alexandra Stjernbergin maskeeraussuunnittelu on kautta linjan tyylikästä ja hahmoille sopivaa, onnistuneesti monipuolista esityksen vaatimalla tavalla. Kampauksissa on hienoja tyylejä, ja Galahadin peruukki on nappivalinta.

Spamalotin musiikki on siitä hienoa, että lyriikat ovat täynnä komediaa, nokkelia sanaleikkejä ja huumoria, mutta biisit eivät silti ole mitään helppoja laulettavia. Täysillä saa vetää ja laittaa laulutaitonsa peliin, kun mennään korkealta ja kovaa. Biiseistä erityisesti Finsk schlipp-schlappsång, ehdottomasti suurin suosikkini Sången som går så här, Alla för en, Riddarna av runda bordet, Hela borgen rasar, Vad tusan hände med min roll, toinen ikisuosikkini Hans namn är Lancelot ja Final jäivät mieleen, näyttelijät laulavat erinomaisesti ja tuovat lauluihin juuri sitä koomisuutta, joka niissä on parasta. Varsinkin Järven neitoa näyttelevän Rebecka Sretenovicin ääni on upea, ja hän vetäisee diivailevan ja tähtenä säihkyvän roolihahmonsa biisit huimalla yhdistelmällä laulutaitoa ja komediallista ajoitusta. Järven neidon ja Galahadin Sången som går så här on ihan paras, tämä musikaalien romanttisia voimaballadeja parodioiva riemukas kappale on hauska ja vaikuttava. Kliseitä käydään läpi ja se tehdään biisillä, joka vaatii laajaa äänialaa ja lauluvoimaa. Sretenovic ja Galahadia näyttelevä Joonas Vartiainen vetäisevät kyllä sellaisen suorituksen että hurraa. Molemmat laulavat kuin enkelit, ja kuin stand up-koomikot. Täydellinen tapa tulkita tätä biisiä siis. Bändi kapellimestarinaan Henrik Wikström soittaa mainiolla rytmillä ja kuulostaa loistavalta. On myös kiva, että bändi näkyy katsomoon ja näin saattaa soittoakin katsella ja ihastella. Muusikot pääsevät välillä vitseihin mukaan, kun symbaalit soivat ja esityksen huumori on musiikkiin tiiviisti yhteydessä.

Dan Idman on lakonisen hauska kuningas Arthur, hänen komediantajunsa on pettämätön ja tapa tehdä roolia todella toimiva. Idman ottaa lavan haltuun kuninkaallisella auktoriteetilla, ja samassa hetkessä löytää niin hahmosta kuin kohtauksista juuri ne jutut, jotka naurattavat eniten. Jennifer Karlsson on erinomainen Patsy, hän tekee varmaa roolityötä ja vakuuttaa niin näyttelijäntyöllisesti, tanssillisesti kuin laulullisestikin. Ferdinand Blomqvist on tosi mainio Lancelot, pidin hänen tarkkanäköisestä roolityöstään kovasti, ja Blomqvistin leppoisa Lance hurmaa sydämellisyydellään, taistelutahtoa ja varsinkin taisteluintoa unohtamatta. Markus Haakana tulkitsee musikaalifani Robinin roolin sujuvasti, Haakana tekee roolinsa sympaattisesti ja suurella sydämellä, ja suurella huumorilla. Joonas Vartiainen tuo hahmonsa lavalle ihanan itserakkaasti, Galahad se sukii pitkiä hiuksiaan ja luottaa charmiinsa joka tilanteessa. Vartiaisella on hyvä ote esityksen huumoriin, ja aina kun Galaghad huikkasi yleisöön pehmeästi "moi", minua alkoi hymyilyttää. Täydellisesti hahmolle sopiva juttu! John Voutila tekee sujuvan roolin Bedeverenä ja jää mieleen myös Concorden osasta. Hänellä on lämmin lavaläsnäolo ja mainio lähestymiskulma hahmonsa rakentamiseen. Rebecka Sretenovic valloittaa ja vakuuttaa laulullaan, ja tuo Järven neidon lavalle suuren maailman diivan elkein, juuri kuten kuuluukin. Hieno rooli! Filip Rosengren on nokkela ja herttainen Herbert, joka tornistaan päästyään ottaa elämästä kaiken irti. Rosengren on myös mainio ei-kuollut Fred. Tapio Laasonen Herbertin isänä tekee komediallisesti sujuvan roolin, samoin Walter Wilkman Mustana ritarina, joka ei häviöön suostu, tasapeliin korkeintaan. Jan Karell onnistuu sekä ritareiden, jotka sanovat "ni!", johtajana että Tim-velhona. Koko ensemblen työstä välittyy loistava meininki, ja porukka tekee kohtaukset energisesti, taidolla ja innolla. Spamalotissa riittää riemukkaita sivuhahmoja, jotka käyvät lavalla vain nopeasti, ja kaikki nämä huvittavat tyypit heräävät ensemblen käsissä eloon hauskasti. Isosta esiintyjäjoukosta löytyy paljon lahjakkuutta, ja ensemblen yhteistyö on hioutunut erinomaiseksi.

Spamalot on komediamusikaalien aatelia, ja Raaseporissa se tuodaan lavalle tosi onnistuneesti. Komediallisesti esitys on hienossa iskussa, ja musikaalin mainiot biisit ilahduttavat. Esitykseen mahtuu monen monta hienoa näyttelijä- ja laulusuoritusta, ja ehkä parasta siinä on se, miten hyvin lavalla oleva porukka pelaa yhteen. Visuaalisesti vaikuttavaa produktiota katsoessa viihtyy, nauraa ja nauttii, pähkähullu huumori ja sen laadukas toteutus saavat hyvälle mielelle ja hymyilemään. Ilahduin paitsi siitä, miten mainion koominen ja taitavasti toteutettu esitys on, myös siitä, että pysyin vitseissä ja dialogissa mukana. Kannatti siis kömpiä kielimuurin ylitse ja ottaa haaste vastaan, vaikka oma ruotsin kielen taito vähän epäilyttikin. Hyvin onnistuu esityksen seuraaminen, vaikka tekstissä on monenlaista varsin kekseliästä pätkää. Ihan kaikkea en ymmärtänyt, mutta se ei haitannut. Ja kun kyseessä on musikaali, voi tästä tietysti nauttia ihan lauluja kuuntelemalla ja tanssia ihastelemalla, vaikka muu menisi ohi. Tosin ei kaikki huumori verbaalista ole, fyysistä komiikkaa on sitäkin tarjolla runsaasti, sitä ymmärtää millä kielellä vaan. Tämä on show, tämä on nerokasta komediaa, ja tämä on kesäteatteria, joka on tehty taidolla ja rakkaudella. Suosittelen!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Raseborgs Sommarteater!

Ennen esitystä suuntasin kesäteatterin takana uljaana kalliolla kohoavaan Raaseporin linnaan opastetulle kierrokselle, jonka veti, kukapa muukaan, kuin itse kuningas Arthur! Tämä odottamaton sattumus ilahdutti, en yhtään arvannut että vielä vähän ennen esitystä ehtii Dan Idman täysissä Arthur-vermeissä vetäisemään linnakierroksen. Niin vain ehti, ja kierros olikin varsin mainio, huumorilla ja hyvällä meiningillä sekä tarkoilla faktatiedoilla ladattu. Kummitustarinan kohdalla minut yritettiin säikäyttää, mutta haa, eipäs onnistunut! Meikäläinen rakastaa linnoja, joten suosittelen paitsi vierailemaan kesäteatterissa, myös rauniolinnassa. Hieno pala historiaa ja kiinnostava niin rakennuksena kuin osana keskiaikaisen Suomen kulttuuria ja elämää. Ja vaikuttava näky noin muutenkin, ihania kivisiä käytäviä, paksuja muureja ja pimeitä huoneita täynnä.

linnakuvat © Susanna Salmi

Päivänsäde, minä ja menninkäinen @ Pesäkallion kesäteatteri

 

kuvat © Pia Simonen

Näin Päivänsäde, minä ja menninkäinen-esityksen ensi-illassa 29.6.

Kaikki tietävät rillumarei-Repen, mutta kuka on mies hänen takanaan? Kuka on Reino Helismaa (Kalle Sulalampi)? Millaisia ovat hänen kokemuksensa keikkailusta, perhe-elämästä, ystävyydestä, työtoveruudesta, elämästä ja kuolemasta? Millaisia uran aikana luodut suhteet kollegoihin, Tapio Rautavaaraan (Stefan Andersén), Esa Pakariseen (Ilmari Myllynen) ja Masa Niemeen (Markus Waara)? Millainen rakkaustarina Lempin (Julia Karppinen) kanssa? Millaista elämä julkisuuden takana?

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2013, näin Öljymäen kesäteatterissa myöskin Reino Helismaasta kertovan laulunäytelmän, Aurinko laskee länteen (käsikirjoitus Kirsti Manninen). Vaikka en enää tietenkään muista kaikkia esityksen yksityiskohtia, jäi siitä tosi vahva tunnemuisto, ja joitain kohtauksia muistan vieläkin selvästi. Siitä lähtien Helismaan tarina on koskettanut, kiinnostanut ja jäänyt mieleen ja ajatuksiin, samoin koko Helismaan ja hänen kollegoidensa aikakauden viihdetaiteilijuus. Niinpä suuntasin Pesikselle odottaen ja innolla katsomaan Yrjö Juhani Renvallin kirjoittaman, Satu Säävälän ohjaaman Päivänsäde, minä ja menninkäinen-laulunäytelmän ensi-iltaa. Koronantauon jälkeen meikäläisen pesistauko pääsi puolivahingossa vähän venähtämään, mutta tällä esityksellä tauko oli hyvä katkaista. Renvallin näytelmä ei yritä kertoa liikaa, vaan keskittyy tärkeisiin hetkiin Helismaan elämän ja uran varrelta, käännekohtiin ja myös aivan arkisiin tapahtumiin. Kohtaukset antavat hahmoista ja tilanteista vaivattomasti monitasoisen kuvan, jolloin kaikkea ei tarvitsekaan käydä läpi. Näytelmä on Helismaan, hän on pääosassa ja tapahtumien keskipisteessä koko ajan, ja ansaitusti. Lavalle piirtyy kuva ihmisestä, viiltävän tavallisesta ja inhimillisestä, joka tekee mitä osaa ja rakastaa, mutta joka myös maksaa unelmistaan joutumalla tekemään kompromisseja sielläkin, missä ei haluaisi. Tykkään aina välillä listata suosikkikohtauksiani, niin nytkin. Suosikkihetkiäni ovat majapaikassa poseerauskuvien valitseminen ja patjojen, peittojen ja tuolien heitteleminen, se hetki, kun Rautavaara ilmoittaa jättävänsä kiertueporukan, Pekka ja Pätkä-elokuvan kuvaukset ja Reinon ja Lempin väliset hetket, sekä kaunis viimeinen kohtaus. 

Ohjaaja Säävälän ote näytelmään, sen hahmoihin ja tarinaan, on herkkä ja tarkka. Vaikka näytelmässä on paljon komediaa ja huumoria, on se myös surullinen ja haikea. Julkisuus ei ole helppoa, ei ennen eikä nyt, ja se näytelmässä näkyy. Elämä noin muutenkaan, ihan itsekseen elettynä, ei ole aina ihan yksinkertaista, ja kun siihen päälle lisätään koko kansan katseet, paineet voivat kasvaa valtaviksi. Säävälän ohjauksessa on hienosti naurua ja liikutusta, huumori tulee helposti ja niin tulee kiristävä tunne rintaankin. Hyvällä mielellä esityksestä saa kuitenkin poistua, vaikka erityisesti viimeinen kohtaus saa silmänurkan kostumaan, on tämä ennen kaikkea hyväntuulinen esitys. Tasapaino vakavuuden ja komedian välillä on erinomainen, ja niiden välinen ero joskus hiuksenhieno. Ja sellaista se elämässäkin on, sanoisin. Parasta esityksessä onkin aitous, se lämpö, haikeus ja ihmisyys, joka siitä huokuu. Minna Lavasteen lavastus- ja pukusuunnittelu on tyylikästä ja hauskaa. Esityksen visuaalisuus vie suoraan 1950-luvulle ja sen ympärille, ajankuvan tyyliä heijastellen. Skenografiassa on kivoja yllätyksiä ja yksityiskohtia, kuten näppärä taustakangas junamatkan taustalla, eläinhatut ja paljon hienoja hattuja muutenkin. Myös Pekka Puupää, Justiina ja Pätkä-asut ovat hyvin esikuviensa näköisiä. Ja ruutukuvio! Sitä riittää, ihanaa.

Kalle Sulalampi puhaltaa roolityöhönsä Helismaan henkeä, hän tekee roolinsa valtavan hienosti ja tuo lavalle kokonaisen, monitasoisen hahmon. Sulalampi tulkitsee roolihahmoaan koko olemuksellaan, herkästi ja tarkkavireisesti. Stefan Andersén tekee varman roolin Tapio Rautavaarana, hänen läsnäolonsa lavalla on rauhallista ja huoletonta, muttei välinpitämätöntä. Tapsa tasapainottelee ihmissuhteiden ja kunnianhimon välillä, kurottaa kohti omaa uraansa ja yrittää tehdä sen polttamatta siltoja takanaan. Andersén näyttelee ja laulaa valloittavasti, hänen roolityötään on ilo katsoa. Ilmari Myllynen tekee tosi hyvän roolin Esa Pakarisena, hän on näyttelijäntyössään hauska ja näppärä. Onnistunutta hahmon ja roolin rakentamista, ja hurmaavaa haitarin soittoa! Markus Waara tekee hienoa työtä Masa Niemenä, hänen komediallinen taitonsa on loistavaa ja hyvin sujuvat myös vakavat hetket, Waara tekee hauskan ja haikean roolin. Myös Repen poikana Waara on mainio. Julia Karppinen laulaa vahvasti ja tulkitsee kappaleita kauniisti, ja tuo Lempin lavalle onnistuneilla näyttelijäntyöllisillä ratkaisuilla. Astrid Blomqvist on lempeä ja kärsivällinen Päivänsäde, Salla Iira Justiinana huumorintajuinen ja Repen tyttärenä hurmaava. Iira pelaa hyvin yhteen Markus Waaran kanssa esimerkiksi Meksikon pikajuna-kohtauksessa, samoin Kalle Sulalampi ja Julia Karppinen tuovat kohtaukseen uskottavaa ja lämmintä, arkista perhe-elämää. Jarmo Lehtinen tekee varman ja vaivattomasti koomisen roolin maisteri Särkkänä, ja Joonas Mäyrä hyppää bändistä Lida-koiran rooliin ja tekee sen hulvattomasti.

Bändissä soittavat Joonas Mäyrä, Einari Toiviainen ja Aapo Ravantti, ja heidän lisäkseen myös osa näyttelijöistä tarttuu soittimiin moneen otteeseen. Musiikki soi taidolla ja hyvällä fiiliksellä, niin rillumarei-rallatukset, vauhdikkaat ja koomiset biisit kuin balladitkin kantautuvat ilmoille ilahduttavina. Erityisesti kappaleet Lauluni aiheet, Rumarellumarillumarei, Atele ja Herpertti, Lintu merellä, Kastemadon rakkaus, Moukan tuuri, Peltoniemen Hintriikan surumarssi, Päivänsäde ja menninkäinen ja Kulkuri ja joutsen tekivät vaikutuksen, koskettivat ja huvittivat. Varsinkin riemukas Atele ja Herpertti on loistava, ja Lintu merellä ja Peltoniemen Hintriikan surumarssi tosi kauniita. Esiintyjäjoukosta löytyy lumoavaa soitto- ja laulutaitoa, ja myös taitoa lukea biisien tunnelmaa ja tyyliä. Huumorimusiikki on vaikeampaa kuin suuret rakkauslaulut tai isot balladit, näin luulisin, mutta tästä haasteesta selvitään erinomaisesti. Hauskuus tulee kappaleista läpi ilman yli vetämistä, ja näitä olisi kuunnellut vielä toisen mokoman oikein mielellään. Samoin myös herkempiä kappaleita, sillä niihin ei ladata liikaa mitään, vaan tekstin ja sävelten sanoma riittää, kun se kauniisti tulkitaan.

Pesäkallion kesäteatterin Päivänsäde, minä ja menninkäinen tarjoaa hauskan, haikean ja hyväntuulisen esityksen. Teksti on hyvin kirjoitettu ja sopivan tiivis, se tiivistää kaiken tärkeän, mutta ei yritä mahduttaa mukaan jokaista yksityiskohtaa Helismaan tarinan varrelta. Kappalevalinnat ovat onnistuneita, tähän olisi voinut valita vaikka ja mitä, sillä Helismaalla lauluja riittää, mutta juuri tämä joukko kappaleita on juuri tähän laulunäytelmään sopiva. Esityksessä on hienosti tunnetta ja huumoria, saa nauraa ja saa liikuttua. Näyttelijät ja bändi vetävät mahdottoman hyvin, tätä oli ihanaa katsoa. Ihanaa oli myös palata liika pitkäksi venähtäneen pesistauon jälkeen Pesikselle, sillä jos jokin on varmaa, niin se, ettei Pesiksellä pety. Esityksissä on aina jotain sellaista, mikä iskee, ja tähän asti sitä jotain on ollut aikamoisen paljon. Kiitos Pesis-jengille hienosta esityksestä! Toivottavasti ehdin mahduttaa kalenteriin vielä toisen pesisreissun tälle kesälle, tämän haluan nimittäin nauttia uudelleen.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pesis!