Sivut

sunnuntai 2. heinäkuuta 2023

Päivänsäde, minä ja menninkäinen @ Pesäkallion kesäteatteri

 

kuvat © Pia Simonen

Näin Päivänsäde, minä ja menninkäinen-esityksen ensi-illassa 29.6.

Kaikki tietävät rillumarei-Repen, mutta kuka on mies hänen takanaan? Kuka on Reino Helismaa (Kalle Sulalampi)? Millaisia ovat hänen kokemuksensa keikkailusta, perhe-elämästä, ystävyydestä, työtoveruudesta, elämästä ja kuolemasta? Millaisia uran aikana luodut suhteet kollegoihin, Tapio Rautavaaraan (Stefan Andersén), Esa Pakariseen (Ilmari Myllynen) ja Masa Niemeen (Markus Waara)? Millainen rakkaustarina Lempin (Julia Karppinen) kanssa? Millaista elämä julkisuuden takana?

Kymmenen vuotta sitten, vuonna 2013, näin Öljymäen kesäteatterissa myöskin Reino Helismaasta kertovan laulunäytelmän, Aurinko laskee länteen (käsikirjoitus Kirsti Manninen). Vaikka en enää tietenkään muista kaikkia esityksen yksityiskohtia, jäi siitä tosi vahva tunnemuisto, ja joitain kohtauksia muistan vieläkin selvästi. Siitä lähtien Helismaan tarina on koskettanut, kiinnostanut ja jäänyt mieleen ja ajatuksiin, samoin koko Helismaan ja hänen kollegoidensa aikakauden viihdetaiteilijuus. Niinpä suuntasin Pesikselle odottaen ja innolla katsomaan Yrjö Juhani Renvallin kirjoittaman, Satu Säävälän ohjaaman Päivänsäde, minä ja menninkäinen-laulunäytelmän ensi-iltaa. Koronantauon jälkeen meikäläisen pesistauko pääsi puolivahingossa vähän venähtämään, mutta tällä esityksellä tauko oli hyvä katkaista. Renvallin näytelmä ei yritä kertoa liikaa, vaan keskittyy tärkeisiin hetkiin Helismaan elämän ja uran varrelta, käännekohtiin ja myös aivan arkisiin tapahtumiin. Kohtaukset antavat hahmoista ja tilanteista vaivattomasti monitasoisen kuvan, jolloin kaikkea ei tarvitsekaan käydä läpi. Näytelmä on Helismaan, hän on pääosassa ja tapahtumien keskipisteessä koko ajan, ja ansaitusti. Lavalle piirtyy kuva ihmisestä, viiltävän tavallisesta ja inhimillisestä, joka tekee mitä osaa ja rakastaa, mutta joka myös maksaa unelmistaan joutumalla tekemään kompromisseja sielläkin, missä ei haluaisi. Tykkään aina välillä listata suosikkikohtauksiani, niin nytkin. Suosikkihetkiäni ovat majapaikassa poseerauskuvien valitseminen ja patjojen, peittojen ja tuolien heitteleminen, se hetki, kun Rautavaara ilmoittaa jättävänsä kiertueporukan, Pekka ja Pätkä-elokuvan kuvaukset ja Reinon ja Lempin väliset hetket, sekä kaunis viimeinen kohtaus. 

Ohjaaja Säävälän ote näytelmään, sen hahmoihin ja tarinaan, on herkkä ja tarkka. Vaikka näytelmässä on paljon komediaa ja huumoria, on se myös surullinen ja haikea. Julkisuus ei ole helppoa, ei ennen eikä nyt, ja se näytelmässä näkyy. Elämä noin muutenkaan, ihan itsekseen elettynä, ei ole aina ihan yksinkertaista, ja kun siihen päälle lisätään koko kansan katseet, paineet voivat kasvaa valtaviksi. Säävälän ohjauksessa on hienosti naurua ja liikutusta, huumori tulee helposti ja niin tulee kiristävä tunne rintaankin. Hyvällä mielellä esityksestä saa kuitenkin poistua, vaikka erityisesti viimeinen kohtaus saa silmänurkan kostumaan, on tämä ennen kaikkea hyväntuulinen esitys. Tasapaino vakavuuden ja komedian välillä on erinomainen, ja niiden välinen ero joskus hiuksenhieno. Ja sellaista se elämässäkin on, sanoisin. Parasta esityksessä onkin aitous, se lämpö, haikeus ja ihmisyys, joka siitä huokuu. Minna Lavasteen lavastus- ja pukusuunnittelu on tyylikästä ja hauskaa. Esityksen visuaalisuus vie suoraan 1950-luvulle ja sen ympärille, ajankuvan tyyliä heijastellen. Skenografiassa on kivoja yllätyksiä ja yksityiskohtia, kuten näppärä taustakangas junamatkan taustalla, eläinhatut ja paljon hienoja hattuja muutenkin. Myös Pekka Puupää, Justiina ja Pätkä-asut ovat hyvin esikuviensa näköisiä. Ja ruutukuvio! Sitä riittää, ihanaa.

Kalle Sulalampi puhaltaa roolityöhönsä Helismaan henkeä, hän tekee roolinsa valtavan hienosti ja tuo lavalle kokonaisen, monitasoisen hahmon. Sulalampi tulkitsee roolihahmoaan koko olemuksellaan, herkästi ja tarkkavireisesti. Stefan Andersén tekee varman roolin Tapio Rautavaarana, hänen läsnäolonsa lavalla on rauhallista ja huoletonta, muttei välinpitämätöntä. Tapsa tasapainottelee ihmissuhteiden ja kunnianhimon välillä, kurottaa kohti omaa uraansa ja yrittää tehdä sen polttamatta siltoja takanaan. Andersén näyttelee ja laulaa valloittavasti, hänen roolityötään on ilo katsoa. Ilmari Myllynen tekee tosi hyvän roolin Esa Pakarisena, hän on näyttelijäntyössään hauska ja näppärä. Onnistunutta hahmon ja roolin rakentamista, ja hurmaavaa haitarin soittoa! Markus Waara tekee hienoa työtä Masa Niemenä, hänen komediallinen taitonsa on loistavaa ja hyvin sujuvat myös vakavat hetket, Waara tekee hauskan ja haikean roolin. Myös Repen poikana Waara on mainio. Julia Karppinen laulaa vahvasti ja tulkitsee kappaleita kauniisti, ja tuo Lempin lavalle onnistuneilla näyttelijäntyöllisillä ratkaisuilla. Astrid Blomqvist on lempeä ja kärsivällinen Päivänsäde, Salla Iira Justiinana huumorintajuinen ja Repen tyttärenä hurmaava. Iira pelaa hyvin yhteen Markus Waaran kanssa esimerkiksi Meksikon pikajuna-kohtauksessa, samoin Kalle Sulalampi ja Julia Karppinen tuovat kohtaukseen uskottavaa ja lämmintä, arkista perhe-elämää. Jarmo Lehtinen tekee varman ja vaivattomasti koomisen roolin maisteri Särkkänä, ja Joonas Mäyrä hyppää bändistä Lida-koiran rooliin ja tekee sen hulvattomasti.

Bändissä soittavat Joonas Mäyrä, Einari Toiviainen ja Aapo Ravantti, ja heidän lisäkseen myös osa näyttelijöistä tarttuu soittimiin moneen otteeseen. Musiikki soi taidolla ja hyvällä fiiliksellä, niin rillumarei-rallatukset, vauhdikkaat ja koomiset biisit kuin balladitkin kantautuvat ilmoille ilahduttavina. Erityisesti kappaleet Lauluni aiheet, Rumarellumarillumarei, Atele ja Herpertti, Lintu merellä, Kastemadon rakkaus, Moukan tuuri, Peltoniemen Hintriikan surumarssi, Päivänsäde ja menninkäinen ja Kulkuri ja joutsen tekivät vaikutuksen, koskettivat ja huvittivat. Varsinkin riemukas Atele ja Herpertti on loistava, ja Lintu merellä ja Peltoniemen Hintriikan surumarssi tosi kauniita. Esiintyjäjoukosta löytyy lumoavaa soitto- ja laulutaitoa, ja myös taitoa lukea biisien tunnelmaa ja tyyliä. Huumorimusiikki on vaikeampaa kuin suuret rakkauslaulut tai isot balladit, näin luulisin, mutta tästä haasteesta selvitään erinomaisesti. Hauskuus tulee kappaleista läpi ilman yli vetämistä, ja näitä olisi kuunnellut vielä toisen mokoman oikein mielellään. Samoin myös herkempiä kappaleita, sillä niihin ei ladata liikaa mitään, vaan tekstin ja sävelten sanoma riittää, kun se kauniisti tulkitaan.

Pesäkallion kesäteatterin Päivänsäde, minä ja menninkäinen tarjoaa hauskan, haikean ja hyväntuulisen esityksen. Teksti on hyvin kirjoitettu ja sopivan tiivis, se tiivistää kaiken tärkeän, mutta ei yritä mahduttaa mukaan jokaista yksityiskohtaa Helismaan tarinan varrelta. Kappalevalinnat ovat onnistuneita, tähän olisi voinut valita vaikka ja mitä, sillä Helismaalla lauluja riittää, mutta juuri tämä joukko kappaleita on juuri tähän laulunäytelmään sopiva. Esityksessä on hienosti tunnetta ja huumoria, saa nauraa ja saa liikuttua. Näyttelijät ja bändi vetävät mahdottoman hyvin, tätä oli ihanaa katsoa. Ihanaa oli myös palata liika pitkäksi venähtäneen pesistauon jälkeen Pesikselle, sillä jos jokin on varmaa, niin se, ettei Pesiksellä pety. Esityksissä on aina jotain sellaista, mikä iskee, ja tähän asti sitä jotain on ollut aikamoisen paljon. Kiitos Pesis-jengille hienosta esityksestä! Toivottavasti ehdin mahduttaa kalenteriin vielä toisen pesisreissun tälle kesälle, tämän haluan nimittäin nauttia uudelleen.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Pesis!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti