Sivut

tiistai 11. heinäkuuta 2023

Dingo @ Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri



kuvat © Hanna Kanerva

Näin Dingo-musikaalin 9.7.

Pertti (Joel Mäkinen) haaveilee kahdesta asiasta: freedom ja liberté. Koulu jää kesken, kun teinipoika suuntaa maailman merille vapautta tavoittelemaan ja lauluja kirjoittamaan. Kun sitten koittaa paluu Suomeen ja kotiin Poriin, merillä nimen Neumann keksinyt Pertti kokoaa ympärilleen yhtyeen – Dingon rumpuihin löytyy Quuppa (Taneli Läykki), kitaraan Jonttu (Patrik Hvitsjö), koskettimiin Pete (Pyry Smolander) ja bassoon ensin Eve, sitten erimielisyyksien ja kohtaamattomien kemioiden vuoksi Pepe (molemmissa rooleissa Olli Tulkki). Ja sitten vain lavoja valloittamaan. Julkisuudessa Dingo nauttii suosiota, rikkoo ennätyksiä ja aiheuttaa suoranaista hysteriaa, mutta kulissien takana ei elämä ole ruusuilla tanssimista. Missään ei saa liikkua rauhassa, reportterit väijyvät ja faneja löytyy keskellä yötä jopa ullakolta. Pertin ja Devilin (Sanni Reilin) rakkaudelle ei ole aikaa, kun toinen on koko ajan menossa. Manageri Lassella (Eppu Salminen) on jatkuvasti vaatimuksia, ja äiti (Sinikka Salminen) ikävöi poikaansa, kun tämä ei koskaan ehdi kotiin. Kaiken kukkuraksi bändin jäsenten välille alkaa syntyä näkemyseroja, puhumattomuutta ja kitkaa. Kuinka kauan tuhkimotarina kestää?

Viime kesänä Raumalla ihastusta ja kehuja herättänyt Dingo-musikaali saapui nyt Hämeenlinnaan, ja minäkin pääsin tätä huumaa kokemaan. Ihan mahtavaa, että esitys on mahdollista nähdä toisena kesänä peräkkäin, mutta eri paikassa, jolloin uusille katsojille tarjoutuu mahdollisuus lähteä tätä katsomaan. Omakin matkani paikan päälle väheni kolmesta tunnista vajaaseen tuntiin, mikä on tietenkin kiva. Kaisa Kuikkaniemen ja Otto Kanervan kirjoittama, Kanervan ohjaama musikaali rakentuu tietenkin Dingon biiseistä ja kertoo yhtyeen tarinan sen keulakuvan Neumannin kautta. Läpi käydään nuoruus merillä, suuret unelmat ja suunnan etsiminen, kavereiden kanssa soittelu, tavoitteet ja päättäväisyys, levytyssopimus, suosio joka vain kasvaa ja kasvaa, julkisuus joka näyttää jokaisen huonon puolensa, menestyksen vaatima hinta ja lopulta se, mihin kaikki päättyy, Dingon hajoaminen. Mukaan mahtuu rakkautta, ystävyyttä ja ihmissuhteiden vaikeutta ja helppoutta, kasvamista ja itsensä etsimistä. Pääosassa on musiikki, joka joissain kohdissa kertoo tarinaa erinomaisesti, joissain ei niinkään, mutta on saumattomasti mukana silti. Hienosti biisit kyllä sopivat tunnetilaa, kohtausta tai hetkeä tukemaan, vaikka sanat eivät niin tarinaan liittyisikään. Parhaita musiikkihetkiä ovat keikkakohtaukset, joissa Dingo-huuman voi ymmärtää myös tällainen tyyppi, joka on syntynyt vasta reilu vuosikymmen Dingo-aikakauden jälkeen. Minun Dingo-tietouteni rajoittuu siihen, että tunnistin musikaalista viisi kappaletta, jotka ovat samalla yhtyeen tunnetuimpia: Autiotalo, Sinä ja minä, Levoton Tuhkimo, Lähestyssaarnaaja ja Nahkatakkinen tyttö, joka sekin esitettiin vasta esityksen päättävässä potpurissa. Esimerkiksi Nimeni on Dingo oli minulle ihan vieras kappale, tosin nyt se on Autiotalon rinnalla suosikkini Dingon biiseistä. Samoin Rio ohoi jäi päähän soimaan, hieno kappale. Olisinkin kaivannut käsiohjelmaan biisilistaa, jotta vieraat biisit olisi helppo yhdistää nimeen. Moni kappale on tosin ehtinyt jo tulla tutuksi, Dingoa on nimittäin esityksen jälkeen kuunneltu ja livevetoja katseltu videolta. Melkoinen meininki ja yhtye!

Kanervan ohjaus on sujuva ja pitää shown hyvässä tahdissa. Esityksessä on huumoria, romantiikkaa, ystävyyttä ja suosion aiheuttamaa riemua ja ahdistusta, jotka tulevat kaikki ohjauksessa onnistuneesti esiin. Nuoruuden intoa ja itsepäisyyttä valjastetaan ohjauksessa taitavasti, tietynlainen kiihkeys ja kiire näkyy koko ajan ja alleviivaa sitä, että Dingon menestystarina tosiaan oli vain muutaman vuoden mittainen, lyhyt ja intensiivinen pätkä musiikkihistoriaan jäävää keikkailua, levyntekoa ja ihmiselämää. Osku Heiskasen koreografiat ovat mainiot, ne sopivat kasarifiilikseen ja shown energiaan. Olisin kaivannut käsikirjoitukseen vähän enemmän tarinaa, se vaatisi musikaaliin ehkä erilaista fokusta mutta syventäisi hahmoja ja tarinaa lisää. Toki Dingo ja Neumann ovat suurelle yleisölle tuttuja, ja tarinan juoni on pääpiirteittäin tiedossa, jolloin yksityiskohtia ja tapahtumia ei tarvita niin paljon. Minä kun en tiennyt Dingosta tai Neumannista, enkä varsinkaan bändin muista jäsenistä tai siviilielämän ihmissuhteista oikein mitään, en osannut täydentää tarinaa mielessäni ja siksi siihen jäi aukkoja, jotka jäivät kiinnostamaan. Mutta esityksen jälkeen voikin tehdä lisätutkimusta, kun musikaali pohjautuu oikeaan elämään, saa kaikkiin kysymyksiin enemmän tai vähemmän vastauksia vähän googlailemalla. Musikaali toimii kuitenkin aivan hyvin myös nyt, eikä kaipaa kokonaisuuteen mitään lisää. Musiikkia painottaen ja tärkeimmät käänteet kertoen se on onnistunut ja nostalginen matka takaisin suomirockin huipulle, kahdeksankymmentäluvulle ja sifonkihuivien heilahteluun. Ja meille, jotka eivät Dingo-huumaa kokeneet, on musikaali ikkuna aikakauteen, jonka vaikutus suomalaisessa musiikissa, kulttuurissa ja viihteessä näkyy edelleen.

Elina Vättö vastaa pukusuunnittelusta, jossa esikuvilleen uskollinen Dingo-tyyli näkyy ja rakentuu mainiosti, on hienoa katsoa, miten yhtye ja sen jäsenet löytävät ja tekevät itsestään Dingoa pala palalta etsiessään esiintymisvaatteita ja kruunatessaan kokonaisuuden sifonkihuiveilla. Puvustuksessa on myös seilorityyliä ja kasarifiiliksiä siviilivaatteiden muodossa, paljon muitakin hyviä ratkaisuja kuin suoraan Dingon keikoilta inspiraationsa napanneet asukokokonaisuudet. Pirjo Leinon maskeeraus- ja kampaussuunnittelu pistää hiukset pöyhkeiksi ja meikit tyylikkäiksi, ja esikuvia seurataan sujuvasti myös hius- ja maskipuolella. Oskari Löytösen lavastus on jylhä ja eikä rajaa tapahtumapaikkoja kovinkaan tarkasti, paitsi Pertin lapsuudenkodin, joka on teemallisesti hieno ratkaisu. Harmaa rakennelma portaineen ja tasoineen taipuu näppärästi milloin miksikin tapahtumapaikaksi laivasta keikkalavaan, ja näyttämöä hyödynnetään laajasti ja sujuvasti. Plussaa siitä, että bändi on asetettu näyttämön parhaalle paikalle, sieltä heidän soittoaan saa ihailla koko esityksen ajan. Bändi kapellimestarinaan Antti Vauramo soittaa energisesti ja komeasti, musa kuulostaa loistavalta ja soi voimalla. Kappaleista pidin eniten seuraavista: Valkoiset tiikerit, Rio ohoiLähden taas, Kaunotar ja kulkuri, Autiotalo ja Nimeni on Dingo, näistä varsinkin Lähden taas ja Nimeni on Dingo vetäistään todella vaikuttavasti.

Joel Mäkinen ottaa lavan haltuun varmoin ottein, hän on loistava esiintyjä ja lavakarismaa löytyy Neumannin rooliin ilman, että sitä täytyy etsiä. En toki osaa arvioida näyttelijöiden suorituksia esikuviinsa verrattuna, sillä Neumann on Dingon jäsenistä ainoa, jonka edes tiesin ennen esitystä. Silti Mäkisen roolityössä on jotain yhtä vangitsevaa ja kiihkeää, jota kuvittelisin nuoressa Neumannissakin olleen Dingon huippuvuosina. Mäkinen on monipuolinen esiintyjä ja paitsi lauluvoimainen showmies, on hän näyttelijänä tarkkavireinen ja sopivan herkkä, ja lukee tekstiä taitavasti. Patrik Hvitsjö tekee varman ja tasapainoisen roolin Jonttuna, joka tahtoo vain soittaa ja keikkailla, sillä sitä hän rakastaa. Hvitsjö tuo roolityöhönsä rauhallisuutta ja järkevyyttä, joka sopii vastakohdaksi vauhdikkaampien yhtyekavereiden energialle. Taneli Läykki on valloittava Quuppa, vauhdikas ja innokas tyyppi, joka suhtautuu koko bändihommaan rennosti mutta intohimolla. Pyry Smolander vakuuttaa Peten roolissa, bändin outolintu on fiksu ja hauska tyyppi, jonka nahkoihin Smolander sujahtaa vaivattomasti. Olli Tulkki tekee erinomaisen roolin Evenä, joka nousi musikaalin hahmoista suosikikseni kiihkeydellään ja päättäväisyydellään sekä bändin nuorimman jäsenen omapäisyydellään. Lähden taas-veto on huima! Tulkki onnistuu myös Pepen roolissa, ja rakentaa hahmoistaan kaksi erilaista ihmistä, joita yhdistää soittotaito ja -into. Yhtyeen jäsenten väliset suhteet, ystävyys, erimielisyydet, kitka ja saumaton yhteistyö näytellään aidosti ja tavalla, joka tuo kaikki yhteisen musiikkiprojektin herättämät tunteet lähelle katsojaa. Kun tehdään intohimoprojektia, siinä väkisinkin räiskyy ja kirskahtelee. Onneksi asiat voi aina sopia, ainakin jos tahtoa riittää.

Sanni Reilinin roolityö Devilinä on monitasoinen ja herkkä. Reilin tekee vahvan roolin, ja rakentaa hahmostaan kokonaisen, kiinnostavan ihmisen, jonka tarinasta välittää. Mariette La Fleurin roolissa Reilin hurmaa myös, ja vakuuttaa moneen otteeseen laulullaan, jossa soi tunne ja taito. Eppu Salminen tekee mainion roolin Lasse Norreksena, hauskana ja ärsyttävänä managerina, joka ohjaa ja opastaa Dingoa musiikkiuralla, mutta asettaa nuorille miehille paineita, vaatimuksia ja aikatauluja tiheään tahtiin. Salminen ahkeroi myös joukon muita rooleja, joista varsin hieno on Neumannin isä. Tähän rooliin Salminen lataa taitavasti syvyyttä ja tasoja, hieno roolityö. Sinikka Salminen tekee hänkin useamman roolin, joista mainiolla otteella tehty äidin rooli on sekä humoristinen ja rento että koskettava, ja komisarion rooli riemukkaan hersyvä mutta myös ajatuksia herättävä. Jos virkavallallakin menee yli, kun pääsee Hänen lähelleen, mitä ajatuksia suosion huipulla olevalla artistilla siinä vaiheessa on? Jengi vetää mahtavalla energialla ja tekee roolinsa taidolla, koko erinomainen esiintyjäporukka tarjoaa yleisölle monta huikeaa musiikkielämystä.

Dingo-musikaali on vauhdikas, kiivaan energinen ja suosion ylä- ja alamäet toimivana pakettina näyttämölle tuova show, jonka katsomossa viihtyy. Taitavat esiintyjät, kovassa iskussa oleva bändi ja Dingon upea, komeasti esitetty musiikki takaavat vaikuttavat musakohtaukset, ja jouhevasti etenevä kokonaisuus tarjoilee huumoria, lämpöä, bisneksen karuutta ja musiikin kauneutta. Dingo on tarina unelmista, ahkeruudesta, lahjakkuudesta, virheistä, kasvamisesta, ystävyydestä, rakkaudesta ja siitä, miten tuhkimotarinansa voi tehdä itse.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HUK!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti