Ulvova mylläri @ Salon Teatteri

 

kuvat © Flashing Porridge

Näin Ulvovan myllärin 16.7.

Gunilla Huttunen (Sonja Leino) on mylläri ja nainen, molemmat asioita, jotka enemmän tai vähemmän kummastuttavat hänen naapureitaan ja tuttaviaan. Ja kun mylläri ulvoo, mitä sekin on? Muutenkin ihan outo tyyppi koko Huttunen. Paikkakunnalle tulee uusi asukas, lähiruokaneuvoja Santeri Käyrämö (Jerry Alajoki), ja saattaa hyvin olla, että hän pikkuisen pitää mylläristä. Saattaa olla niinkin, että myös mylläri pitää lähiruokaneuvojasta pikkuisen. Gunillan erilaisuus aiheuttaa kitkaa ja turhautuneisuutta jatkuvasti, oli kyseessä sitten visiitti Tervolan (Anu Hellsten) kaupalle, Siposten (Heli Laaksonen ja Mika Virtanen) luokse tai luottamuksellinen keskustelu terveyskeskuslääkäri Ervisen (Petri Lönnqvist) kanssa. Miten sopeutua maailmaan, joka ei hyväksy mitään normeista poikkeavaa? Pitääkö muiden mieliksi tehdä itsestään jotain muuta kuin on? Miksi ihmeessä pitäisi?

Toni Ikolan ohjaama, Mia Kuisman dramatisoima Ulvova mylläri on uudenlainen tulkinta Arto Paasilinnan romaanista, 2000-luvun alkuun sijoitettu näytelmä kääntää teoksen sukupuoliroolit ympäri. Alkuperäinen tarina kaikkine tärkeimpine teemoineen kuitenkin säilyy, ja paasilinnamainen huumori ja tarkkanäköisyys ovat näyttämöllä mukana sujuvasti. Pienen ja tiiviin kyläyhteisön ja sen tapoja ja tottumuksia ravistelevan myllärin kohtaamisesta löytyy paljon traagisia aineksia, mutta myös terävää huumoria ja välillä melkoisen fyysistä komediaa takaa-ajojen ja muunlaisen liikkeen muodossa. En ole lukenut Paasilinnan romaania, ja edellisestä Ulvovasta mylläristä, jonka olen nähnyt, on jo kymmenen vuotta. Muistan esityksestä vain sen, että pidin siitä, juonesta tai hahmoista en muistanut oikein mitään. Niinpä katsoin tätä Mylläriä ihan puhtaalta pöydältä. Parasta esityksessä on ehdottomasti itse mylläri, hahmon yksinäisyys, epävarmuus ja toiveikkuus koskettaa syvältä, kantaa koko esityksen läpi ja rakentuu kauniisti. Komediaksi Ulvova mylläri on kovin surullinen, vaikkakin huvittava ja vähän pöhkökin. Mikä ihme siinä on, että erilaisuus on niin hankalaa hyväksyä? Ja kuka lopulta onkaan hullu? Ennakkoluulot naurattavat, kun niiden järjettömyys otetaan tarkasteluun. Olisin kaivannut dramatisointiin hieman enemmän sisältöä, nyt osa hahmoista ja tapahtumista jää irtonaisiksi. Erityisesti Gunillan ja Santerin rakkaustarina tapahtuu aika äkkiä, muiden hahmojen ja juonenkäänteiden kohdalla syvyyttä ei samalla tavalla tarvitakaan, jotta heidän edustamansa komedia ja sen näppärä tarkastelu tulee kunnolla esiin.

Ikolan ohjaus tavoittaa niin herkkyyden kuin huumorin, ja kuljettaa tarinaa hätäilemättömällä tahdilla. Erityisesti komedia on iskussa, mutta myös ne kohtaukset, joihin liittyy isoja tunteita, on vakuuttavasti ohjattu. Ikola on myös säveltänyt esityksen musiikin, joka tukee tunnelmia hienosti. Esityksen viimeinen kappale (laulu Ikola & Saana Rautavaara) koskettaa ja on esitykselle kaunis lopetus. Harri Mölsän lavastus istuu Vuohensaaren kauniiseen miljööseen hyvin, ja ympäröivää maisemaa hyödynnetään saumattomasti osana tarinankerrontaa. Myllyrakennus on toteutettu tyylikkäästi, ja se saa ansaitsemansa huomion olemalla isoin lavastuselementti. Muut tapahtumapaikat luodaan sujuvasti lavalle esimerkiksi jakkaroiden ja pöydän avulla, eikä esitys kaipaakaan raameikseen paljoa tavaraa. Avara lava toimii tarinan näyttämönä tosi hyvin. Jenny Sainion puvustus sopii sekä pikkupaikkakunnan että 2000-luvun alun tunnelmaan, mukana on erilaista tyyliä, väriä, kuosia ja kangasta, jotka sopivat kantajilleen mainiosti.

Sonja Leino tuo Gunillan näyttämölle vahvasti ja monitasoisesti, hän kertoo myllärin tarinan herkkyydellä ja lataa tulkintaansa kaikki tunteet. Leinon roolityö ei kaihda riemukasta komediaa tai viiltävää liikutusta, ja tasapainoinen roolin tekeminen tekee ison vaikutuksen, koskettaa, naurattaa ja lämmittää. Jerry Alajoki on mainio Santeri, hänellä on onnistunut ote rooliinsa ja hieno rauhallinen energia lavalla. Minua kyllä ärsytti se, miten paljon Santeri oli huolissaan siitä, että tulee nähdyksi Gunillan kanssa, loppupuolella toki siksi, ettei Gunillaa löydetä, mutta jo heidän suhteensa alussa. Vähän ryhtiä Santeri hei. Alajoen roolityö on aito ja vilpitön, sujuva rooli. Hilda Heino tekee loistavaa työtä kertojana, hän aistii tarinan tunnelmia ja käänteitä taitavasti ja kuljettaa katsojat esityksen läpi vaivattomalla tavalla. Juha Leppäsalon leppoisa poliisi Portimo on ihana, hyväsydäminen ja lämmin ihminen, joka ei lähde muiden kyläläisten hullutuksiin mukaan. Lisamaria Markula revittelee tarkasti Hannelen roolissa, hän ottaa onnistuneesti haltuun niin huumorin kuin vakavammat hetket, ja sekä naurattaa että lämmittää. Heli Laaksonen tekee kaksi onnistunutta roolia Siposen rouvana ja hoitaja Sirpana, hän tuo hahmoihinsa sujuvaa komediaa ja pelaa rouva ja herra Siposen kohtauksissa hienosti yhteen herra Siposta näyttelevän Mika Virtasen kanssa, tämä kaksikko saa yleisöstä irti useat makoisat naurut. Virtanen on myös äksy ja pahantuulinen isäntä Viittavaara, onnistunut rooli ja hyvällä otteella tulkittu hahmo.

Marjukka Paajolahti-Halme vakuuttaa sekä poliisipäällikkö Jaatilan että mielisairaalan lääkärin rooleissa, tosi sujuvaa ja komediallisesti tarkkaa roolityötä. Anu Hellsten tekee uskottavan roolin kauppias Tervolana, hyvin rakennettu hahmo, Hellstenin roolityössä on huumoria ja rentoutta. Petri Lönnqvist ottaa kaiken irti terveyskeskuslääkäri Ervisen osasta, tosi mainiosti tehty rooli ja loistavaa komediallista tykitystä. Moni hahmo on vähän, tai vähän enemmänkin ikävä, mutta esittäjiensä käsissä heistä rakentuu tyyppejä, joita katsellessa viihtyy. Ja siitähän Myllärin voima osittain tulee – sisäänpäinkääntyneet, omaa kuplaansa vartioivat kyläläiset naurattavat, mutta mylläri herättää tuntemaan, ajattelemaan ja liikuttumaan. Erilaisuus on rikkaus, vaikka oman itsensä puolesta joutuisi taistelemaan jatkuvasti ja ihan yksin. Onneksi Gunilla ei ole ihan yksin, ja onneksi hän ei muutu muiden painostuksesta huolimatta, sillä lopulta hän voi olla onnellinen. Silti on kamalaa, miten julmasti melkein koko kyläyhteisö Gunillaa kohtelee, tekisi mieli halata myllärirukkaa ja sanoa, että älä luovuta.

Salon Teatterin Ulvova mylläri on onnistunut esitys, joka naurattaa, koskettaa, surettaa, herättää pohtimaan ja antaa aihetta ajatella, ettei koskaan kannata menettää toivoa siitä, että oman onnensa voi saavuttaa. Tarina ja hahmot olisivat kaivanneet vähän lisää syvyyttä, jotta tämä olisi ollut minulle täyden kympin esitys, sillä tuntui, että sovituksessa jätettiin jotain tärkeää pois. Kestonsa puolesta esitykseen olisi myös mahtunut lisää sisältöä, vaikka toisaalta napakka alle parituntinen pitää otteessaan ja kertoo kaiken oleellisen. Pienistä moitteista huolimatta ehdottomasti viihdyin katsomossa. Pidin erityisesti hahmoista, varsinkin Gunillasta ja Portimosta sekä heidän ystävyydestään, ja siitä, miten esitys tuntuu olevan kaikkien heidän puolella, jotka ehkä ovat vähän erilaisia ja joutuvat siksi huonosti kohdelluiksi. Esityksen loppu on täydellinen, kaunis musiikki, toiveikas viimeinen kohtaus ja hymyilevät hahmot jättävät lämpimän tunteen rintaan.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!