Vuosi 2017

Teatterivuosi 2017 käynnistyi Kansallisoopperassa Lepakko-operetin parissa ja päättyi Helsingin kaupunginteatteriin Kultaisen vasikan katsomoon. Vuoden aikana näin 55 eri esitystä ja kävin teatterissa 71 kertaa. Muita juttuja olivat esimerkiksi Lahden MM-kilpailut, joissa olin vapaaehtoisena, muutamat kesäiset musiikkihommat (mm. Semmarit Espan lavalla ja Kanavajamit Vääksyssä), Hevoset Kaivarissa-tapahtuma jossa myös olin vapaaehtoisena ja wanhojen tanssit sekä ensimmäisen oman ponikasvattini syntymä. Kirjoja en ole listannut tänä vuonna ahkerasti ja potkin itseäni nyt siitä, yritän vielä joku päivä muistella mitä olen lukenut ja laittaa ne ylös. Viimeisimpänä olen kuitenkin lukenut Becky Albertallin Simon vs. The Homo Sapien Agenda-kirjan ja Jojo Moyesin Parillisia ja parittomia-kirjan, nyt on menossa Helena Wariksen Linnunsitoja. Leffoja aloitin listaamaan heti vuoden 2017 ensimmäisenä päivänä, mutta kun niitä alkoi kertymään, en jaksanut laittaa kaikkea ylös ja luulen, että tänäkin vuonna on nähty vaikka ja mitä ainakin yli 100 kappaletta. Leffoista mainittakoon Baby Driver, Ikitie, 1 Mile to You, Valkoinen kuin maito, punainen kuin veri ja totta kai Tuntematon sotilas.

Teatterissa kävin siis 71 kertaa, joka on 18 kertaa enemmän kuin viime vuonna. Esityksiä taas näin 24 enemmän kuin viime vuonna. Jälleen kerran jäi näkemättä sellaisia juttuja, jotka kiinnostivat tosi, tosi paljon, mutta aikaa ei kai kenelläkään ole liikaa, ei minullakaan, joten tähän oli tyytyminen tällä kertaa. Enkä valita, näin monta huippujuttua ja muistelen niitä innoissani!

Tammikuussa kävin vielä viimeisen kerran kuuntelemassa rokkia ja ihailemassa kasarityyliä Turussa Rock of Ages-musikaalin merkeissä. Tässä oli kyllä sellainen juttu, että meikäläinen piti tosi paljon, ja Mikael Saari & Anna Victoria Eriksson-duo teki hienot roolit. Helmikuussa esityksiä kertyi, mainitaan niistä nyt Kirka HKT:llä (Heikki Ranta oli ihan loistava Kirka, uusi tuttavuus minulle ja varmasti tahdon nähdä hänmet lavalla monta kertaa vielä) ja yksi tämän vuoden suosikeistani, Äidinmaa Espoon kaupunginteatterissa. Ai että miten paljon Äidinmaasta pidinkään, niin hieno! Onneksi muistelua helpottaa Spotifysta löytyvä Pakahtuva sydän-biisi. Mikael Saari löytyi tässäkin lavalta, ja samoin aika paljon muutakin lahjakasta porukkaa, esimerkiksi Peter Nyberg, Helmi-Leena Nummela ja Vilma Kinnunen. Turussa ihasteltiin Tom of Finland-musikaalia ja sehän oli oikeinkin hieno! Helmikuussa alkoivat myös Lahden MM-kisat ja siellähän tämän urheilufanin sydän meinasi pakahtua, kun suosikkihiihtäjää ja -mäkihyppääjää juoksentelee ympärillä ja menestyy kilpailuissa.

Maaliskuussa tapahtui sellainen teatteriin liittyvä juttu, että kuukauden mittainen työssäoppimisjaksoni alkoi Keski-Uudenmaan Teatterissa. Meillä on lukiossa mahdollisuus tällaiseen, ja ensimmäisen osan vietin MM-kisoissa ja lopun aikaa KUTissa. Hurjan kivaa, opettavaista, mielenkiintoista, mukavaa ja ihanaa! Kiitoksia KUTin väelle mahtavasta kuukaudesta! Tästäpä syystä näin monta Keski-Uudenmaan Teatterin juttua, mm. Mechelinin treenit ja Viiru, Pesonen ja Kososen kukko-esityksen. Teatteri Siperia Tampereella teki Eikä kukaan meitä enää etsi-nimisen, ilmastonmuutosta käsittelevän näytelmän, joka on ehdottomasti yksi tämän vuoden suosikeistani. Todella hyvä! Kolmikko Marika Heiskanen, Karoliina Blackburn ja Jaakko Ohtonen sekä jääkarhu Tytti Marttila tekivät hienoa työtä lavalla. Hämeenlinnan teatterissa nähty Suomi sataa ja tuulee juhli virkistävästi satavuotiasta Suomea. Huhtikuussa oli monta kivaa juttua, mainitaan niistä aivan mahtava Häräntappoase Kotkan kaupunginteatterissa (Juho Markkanen Alluna ja Annuska Hannula Kerttuna jäivät mieleen, hieno pääpari), lukiolla vieraillut Ahaa Teatterin Katve (ai että miten tykkäsin, upeaa nuorille tehtyä teatteria ja Apulannan hienot biisit) sekä MimoArt Companyn Body Notes. En käy paljoa tanssia katsomassa vaikka pidänkin siitä, joten Body Notes kiehtoi jo siltäkin kannalta, ja olihan se nyt tyylikäs, hauska ja taitavasti tehty. Musiikkiteatteri NYT ilmestyi musiikkiteatterikentälle Photo Sapiens-esityksellä ja nämä tyypit kyllä tekevät sellaisia juttuja, että kannattaapi käydä katsomassa.

Toukokuussa Hevoset Kaivarissa-juttujen, varsan syntymän ja koulunkäynnin lomassa aikaa oli vain kahdelle teatterivierailulle. Toinen oli viides (ja viimeinen, nyyh) kerta Äidinmaata ja toinen UIT:n Sata lasissa!-revyyn ensi-ilta. Hauskaa oli Peacock-teatterin katsomossa jälleen ja varsinkin Lennu, puhelinongelma kokouksessa ja vanhat sekä uudet kotimaiset biisit ja Jean S:n show olivat viihdyttäviä. Kesäkuussa rynnättiin kesäteattereiden penkeille, mainitaan niistä Keski-Uudenmaan Teatterin Tankki täyteen, Järvenpään teatterin Niskavuoren nuori emäntä ja Pesäkallion kesäteatterin Seitsemän veljestä. Näistä kaikki olivat oikein hyviä, erityisesti Pesiksen veljessarja oli minun mieleeni ja seitsemän nuoren miehen pariin palasin toisenkin kerran sitten heinäkuun lopulla. Heinäkuussa myös Suomenlinnassa nähtiin velisarjan tempauksia, kun Ryhmäteatteri toi Seitsemän veljestä Hyvän omantunnon linnakkeeseen. Hieno oli tämä versio myös, ja uudelleen palasin myös näiden veljesten pariin. Pauli Patisen ohjaama ja koollekutsuma porukka toteutti Bonnie & Clyde-esityksen, joka oli sateisesta ja viileästä ilmasta huolimatta ihan mahtava! Lahden Uusi Kesäteatteri taas kertoi naisten tarinaa Hyvät siskot!-esityksessä. Elokuussa päästiin remontin jälkeen ihailemaan Helsingin kaupunginteatteria näytäntökauden avajaisissa ja Myrskyluodon Maija juhlisti kotiinpaluuta suurella näyttämöllä. Laura Alajääski on mielettömän hyvä Maija, ja Antti Timosen suutari Pelle jäi mieleen myös. Taivallahden kesäteatterissa kävin yhtenä päivänä ihastelemassa kaksi erilaista esitystä, Tukkijoella ja Risto Räppääjä ja villi kone. Huomio muuten Voice of Finlandin katsojat! 5. tammikuuta starttaa ohjelma ja tulevalla kaudella on mukana molemmissa Taivallahden esityksissä nähty Taneli Läykki!

Syyskuussa Turun kaupunginteatterissa seilattiin Viimeisen laivan kyydissä ja kuuntelen musikaalin soundtrackiä (englanniksi) aina välillä läpi, hienoja biisejä ja hienosti soivat Turussa myös. Järvenpään teatterin Vanja-eno oli vähän hämmentävä mutta oikein mainio, minä pidin kovasti. Mainitaan tästä vielä erikseen Kalle Tahkolahti, jonka rooli jäi erityisesti mieleen. Helsingin kaupunginteatterissa, Arena-näyttämöllä nauratti varsin viihdyttävä Palkkamurhaajan painajainen (mahtavat Santeri Kinnunen ja Iikka Forss!). Lokakuun alussa lennettiin isän ja pikkusiskon kanssa Iso-Britanniaan ja mentiin tutuillemme Haywards Heath-nimiseen kaupunkiin. Teatterissa kävin kerran (Lontoossa) ja esitys oli National Youth Theatren Jekyll and Hyde. Hieno versio, jota oli tuotu nykyaikaan ja Jekyll/Hyde-roolit olivatkin Henry Jekyllin leskellä. Erilainen tarina kuitenkin kuin "oikeassa" Jekyllissä ja Hydessä. Suuntasimme ulkomaanreissulla myös Birminghamiin the Nec-areenalle Horse of the Year-showhun, jossa oli tosi mielenkiintoista käydä ja vertailla sitä Suomen HIHSiin tai Hevoset-messuihin. Mahtava ja iso tapahtuma, kävimme siellä torstaina joka ei ollut vielä mikään pääluokkien päivä, joten ihmisiä ei ollut liikaa, vaikka kaikenlaista koko ajan tapahtuikin. Suurin iloni oli nähdä livenä Atkinson Action Horses-tyypit, joiden hevosia voi nähdä mm. Peaky Blinders- ja Poldark-tv-sarjoissa. Pääsinpä vaihtamaan pari sanaa Ben Atkinsonin kanssa myös, ihanaa!

Jekyll&Hyde-teema jatkui Suomessakin Salon Teatterissa, jossa kyseinen esitys nähtiin. Huh huh, sanon. Peter Nyberg Jekyllin ja Hyden roolissa/rooleissa oli kyllä sellainen että oksat pois! Taitavaa, intohimoista ja hienoa roolin tekemistä, komeaa laulua ja hyvän ja pahan kamppailun selkeää esille tuomista. Harmittaa että en päässyt kuin kerran katsomoon, olisin ihan ehdottomasti halunnut uudelleenkin. Lahden kaupunginteatterissa valloitti ihastuttava Elvis-biiseillä höystetty Love Me Tender ja Helsingin kaupunginteatterissa uljas ja hieno Mannerheim ja saksalainen suudelma (Asko Sarkola on tosi hyvä Mannerheim!). Cirque du Soleilin Varekai ihastutti Hartwall Arenalla. Marraskuussa uusintakatselussa oli Tampereen teatterin Näytelmä joka menee pieleen (pieleen meni edelleen) ja ensi-illassa Suomen hauskin mies HKT:llä. Ehdottomasti yksi parhaista tänä vuonna ja Heikki Ranta tässäkin ihan mahtava. Ja Martti Suosalo! Suomi-teema jatkui Keski-Uudenmaan Teatterissa Suomenhevosen tarinalla Ratsastuskeskus Ainon maneesissa. Suomen ja suomenhevosen historia kulkivat käsi kädessä ja hevosihmisenä olin heti aivan myyty. Uuras ja Kiripassi saavat erityisaplodit tästä! Ja mainitsinko Musiikkiteatteri NYTin? Heidän mielettömän hauska ja hieno joulushownsa Vain Jouluelämää oli yksi vuoden parhaista myös.

Joulukuu alkoi mahtavan Johannes Holopaisen upealla Sotilaspoika-monologilla. Johannes nähtiin myös KOM-teatterin huippuhyvässä MyBabyssä, josta pidin todella paljon. Mielenkiintoinen, hauska ja kekseliäs juttu, tosi hyvä! Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa lavan valtasi ShedHelsingin Prinsessa Ruusunen - Paluu tulevaisuuteen, josta nautin kovasti ja josta todella näki sen ilon, innostuksen ja onnen, kun pääsi lavalle toteuttamaan jotain näin hienoa.

Sanoisin, että vuosi 2017 oli oikein onnistunut sekä teatterin että muun elämän kannalta ja vuoteen 2018 on hyvä suunnata tämän jälkeen. En vielä tiedä, mikä on ensi vuoden eka esitys, mutta ainakin luvassa on Rakastunut Shakespeare HKTllä, vuoden 1918 muistelua monella rintamalla, Suomen hauskimman miehen uusintakatselu ja teatterimatka Lontooseen jossain vaiheessa vuotta. Pääsykokeet yliopistoihin taas ovat luvassa muun elämän osalta, hui. Olen tosin ihan luottavaisin mielin ja odotan uusia juttuja jo innolla. Ylioppilaaksikin pitäisi valmistua ja pikkuvarsasta vuotiaaksi muuttuneen Mitjan kanssa riittää varmasti seikkailuja, muiden hevosten kanssa toki myös. Kaikenlaista siis. Sitä odotellessa.

Hyvää uutta vuotta 2018 kaikille!

MyBaby @ KOM-teatteri

kuvat © Marko Mäkinen

KOM-teatterin MyBabyn viimeinen esitys oli tänään, minä näin sen eilen (15.12.) Tämä on siis tältä erää ohitse, mutta päätinpä vielä kuitenkin kirjoittaa, kun oli sen verran hyvä!

Glowheadz-niminen yritys tarjoaa jo MyMom- ja MyDad-palveluita, mutta tästä pitäisi jotenkin vielä laajentaa ja ratkaisu tähän on tietenkin MyBaby! 2020-luvulle sijoittuvassa käsikirjoituksessa ajatellaan, millaista olisi, jos lapsettomille ihmisille tarjottaisiisn mahdollisuus kokea lapsen ja vanhemman suhde ja heidän välisensä rakkaus ilman sitoutumista tai rankkaa vastuuta. Glowheadzin porukka, Nirsku (Johannes Holopainen), Milla (Eeva Soivio), Sasha (Juho Milonoff), Heta (Vilma Melasniemi) ja hänen miehensä Mikko (Niko Saarela) sekä Fanni (Emmi Parviainen) alkavat kehittää MyBaby-palvelua ja kokevat siinä samassa, millaista on esimerkiksi synnytys tai riehuvan kaksivuotiaan hoitaminen.

Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen löytyvät käsikirjoituksen takaa ja he ovat kyllä kirjoittaneet riemastuttavan hyvän, hauskan ja nokkelan näytelmän, josta löytyy monia tarkkoja havaintoja nykypäivästä ja varmasti myös tulevaisuudesta. Teksti herää näyttelijöiden käsissä loistavasti eloon ja jokainen näyttelijä tekee roolinsa hienosti. Lavalla tapahtuu vaikka mitä ja katsomossa saa pitää varansa, ettei putoa tuolilta nauraessaan aikuisvauvoille ja porukan synnytyskohtaukselle. Koko ajan säilyy humoristinen vire, joka kantaa juonta alusta loppuun saakka, vaikka muutama vakavampikin hetki mahtuu mukaan. Eikä tämä missään nimessä ole mitään höttöä vaan täyttä asiaa ja totta, vaikkakin naurun kautta kerrottuna. Startup-yritysten maailma ei ole minulle kovin tuttu, mutta kyllä kai tuollainen luovien ideoiden heittely ja monista asioista innostuminen kuuluu startup-arkeen.

Näyttelijät tekivät siis mahtavaa roolityötä. Lempparihahmoni on ehkä Vilma Melasnimen lempeän ja mukavan oloinen Heta, josta kuoriutuu varsin uskottava vauva ja taapero. Mutta sitten on Niko Saarelan 47 vee Jesse-vauva, joka tulee Millan luokse touhumattoineen ja vinkuleluineen. Ihan mahtava hahmo ja Niko Saarela on hulvattoman loistava! Ja Johannes Holopaisen Nirsku, joka poukkoilee innostuneesti pitkin lavaa selostaessaan upeita ideoitaan ja uusia ajatuksiaan, on aivan mainio hahmo myös ja Johannes Holopainen ottaa roolistaan kaiken irti. Mutta entäpä kaikesta tästä pihalle jäävä Mikko, joka kokeilee isyysvapaata ihan omien lastensa, ei siis MyBabyjen, kanssa? Mahtavia hahmoja koko esitys täynnä ja niin hienoa näyttelijäntyötä, että on ilo katsoa ja nauraa.

Pidin tästä oikein paljon, varsin hienosti tehty ja onnistunut esitys. Lavastukselle (Milja Aho) vielä erityispisteet, nuo kuplajutut ovat niin hienot! Tekoäly-Fabio on myös hauska, kävimme tekoälyä läpi filosofiantunnilla juuri ennen kuin näin tämän ja Fabio olisi sopinut hyvin oppikirjan sivuille. Ajatus MyMomeista, MyDadeistä ja MyBabyistä on kiinnostava ja kuulostaa siltä, että se ihan oikeasti voisi toteutua, ainakin jollain tavalla. Kaikenlainen tulevaisuuden hahmottelu ja pohdiskelu on aina jännittävää, MyBabyn tulevaisuudennäkymä vaikuttaa ainakin minusta ihan mahdolliselta ja positiiviselta, vaikka kaikessa on aina riskinsä kääntyä utopiasta dystopiaksi. 

Kiitos KOM-teatteri tästä, mahtava oli!

Prinsessa Ruusunen - Paluu tulevaisuuteen @ ShedHelsinki, Studio Pasila

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!

kuvat © Timea Slavic

Studio Pasilassa sai 8.12. ensi-iltansa ShedHelsinki-tuotanto Prinsessa Ruusunen - Paluu tulevaisuuteen.

Kuningas (Viljami Rosvall) ja Kuningatar (Melis Yasat/Elina Kervinen) saavat tyttövauvan, jota koko valtakunta iloisesti juhlii. Kummit lahjoittavat lapselle kaikenlaisia lahjoja, kuten musiikin ja johtajuuden taitoja sekä putkimiestaitoja, mutta sitten paikalle ilmestyykin paha haltija Myrtle (Pauliina Kiuru), joka lahjoittaa tytölle kuoleman. Kuusitoistavuotiaana Ruusunen (Adela Ogunbor/Josefiina Vanamo) tulee tökkäämään sormensa värttinään ja kuolla kupsahtaa, mutta onneksi tytön muut kummit peruvat kirouksen ja saavat muutettua sen niin, että Ruusunen vain uinuu sata vuotta. Hyvä omatunto (Janne Saarinen) ja Paha omatunto (Alvari Stenbäck) seuranaan teini-ikäinen Ruusunen matkaakin vanhempiensa nuoruuteen, vuoteen 1977.

Nyt on kyllä menoa ja meininkiä, huumoria, vauhtia, taitoa ja hyvää fiilistä koko lavan täydeltä! Ensi-illassa tekniset ongelmat viivyttivät shown alkua puolisen tuntia, mutta se ei vaikuttanut esitykseen mitenkään, vaan kaikki esiintyjät vetivät omat roolinsa sujuvasti. Tätä oli todella mukava katsoa, hauska ja hurmaava esitys ja kiva, että ei menty perinteisellä tarinalla vaan tuotiin Ruususen maailmaan vuosi 1977 ja vanhempien teiniseikkailut.

Taustalla nähtävät, pelkistetyt projisoinnit sopivat esityksen fiilikseen. Yksinkertaiset kuvat huoneista, käytävistä ja muista maisemista saattaisivat olla turhankin riisuttuja, mutta tässä ne toimivat mainiosti eivätkä vie huomiota esiintyjiltä vaan tukevat tarinaa hyvin. Porukalla on hienoja ja värikkäitä pukuja päällään, mutta mieleen jäivät erityisesti Myrtlen hieno asukokonaisuus ja varsinkin se musta kruunujuttu, Hyvän ja Pahan omantunnon kiiltävät kuteet ja opettajien värikkäät vaatteet.

Ruususen roolissa nähtävä Adela Ogundor on hurmaava vanhempiaan vastaan kapinoivana teinityttönä ja hän laulaa myös oikein kauniisti. Opettajajoukko on varsin värikäs ja täynnä erilaisia persoonia, joista mainittakoon nyt lapsia vihaava kieltenopettaja Mrs Torremolinos (Linda Hasan) sekä ahkerasti ajatteleva filosofian opettaja Mr Plato (Peter Pihlström). Miten esityksessä muuten olikin kaikkia samoja juttuja kuin mitä kävimme koulussa ensi-iltapäivänä filosofiantunnilla läpi! Myös Pauliina Kiurun Myrtle ja varsinkin hänen poikansa Byrtle (Paavo Leppäkoski) olivat mahtavia hahmoja. Suosikkityypikseni nousi kuitenkin Viljami Rosvallin Kuningas, varsinkin se 70-luvun hippimeininki valloitti.

Musiikki lavalla riitti ja lauluista pidin erityisesti kahden aatteen nokittelusta Hipit ja punkkarit-biisissä, nykypäivän koululaisten esittämästä Meidän jengiin-biisistä, porukan nykyajasta 70-luvulle siirtävästä Aikamatka-biisistä ja loppukohtauksen Muista haavees-biisistä. Joukkokohtauksissa nähdään paljon hienoja koreografioita, mutta varsinkin Hyvän ja Pahan omantunnon tanssimuuvit varastavat huomion moneen kertaan.

Tämä menee 19.12. asti, kannattaa käydä nauttimassa nuorten mahtavasta jutusta! Hyvä fiilis jää päälle eikä tätä voi hymyilemättä katsoa. Nyt harmittaa, että en viime vuonna käynyt katsomassa ShedHelsingin Peter Pan-esitystä, mutta seuraava produktio täytyy varmastikin käydä ihastelemassa. Kiitoksia tästä!

Sotilaspoika @ Stoa

kuvat © Ilkka Saastamoinen

Johannes Holopaisen Sotilaspoika-monologi vieraili Stoassa 3.12.

Ei ole sormia tai käsiä, ei jalkoja, ei silmiä, ei suuta, kasvoja ei ole. Sota on vienyt ne kaikki, ja Joe makaa sairaalassa askelten, piippausten ja muistojensa ympäröimänä. Muuhun maailmaan ei saa yhteyttä, on vain jatkuva halu saada kertoa, mitä tuntee ja ajattelee. Varoittaa muita siitä, millaista sota oikeasti on.

Johannes Holopainen on loistava. Hän näyttelee, soittaa, laulaa ja liikkuu lavalla vangitsevan hienosti ja kertoo tarinaa vahvalla tunteella. Holopainen on Joe, jonka tuska ja kärsimys tulevat lähelle, katsomossa jokainen seuraa tarkasti, mitä sodassa riekaleiksi revitty nuori mies lavalla tekee. Joe käy poikien kanssa uimassa, Joella on ihana tyttöystävä, Joe juo kuohuviiniä ja tarjoaa sitä yleisölle, Joe makaa sairaalassa, Joe on yksin. Sota ei ole hienoa, se tulee selväksi. Jos kuolleilta kysyttäisiin, kuka sanoisi, että "Oli ihanaa kuolla isänmaan puolesta!" tai "Olin iloinen kuollessani vapauden puolesta!"

Joen muistot ja nykyisyys sekoittuvat, välillä kaikki on kivaa ja ihanaa, välillä Joe pelkää kuollakseen. Puhelin soi, taustalla ammutaan ja puhutaan sodasta. Valot himmenevät ja valaisevat sitten koko salin taas kirkkaaksi. Esityksen intensiivinen ote säilyy koko ajan, katsojat ovat lähellä lavaa eikä tarinaa pääse pakoon, vaan se pakottaa kuuntelemaan loppuun asti. Minä haluan tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Joeta ammutan, Joe kaatuu lattialle, Joe herää sairaalasta. Joe kertoo sodasta ja minä haluan kuunnella, vaikka tämä ei olekaan kivaa kuultavaa.

Miten esitys onkin niin hauska ja ihastuttava, mutta samaan aikaan niin surullinen ja julma? Tunnelma heittelehtii ilosta suruun, innostuksesta kauhistukseen, naurusta painavaan palaan rinnassa. Joe on niin nuori, hän on kokenut vasta niin vähän ennen sotaa, ja sitten yksi hetki muuttaa kaiken lopullisesti. Sotilaspojassa riittää varmasti ajattelemista vaikka kuinka pitkäksi aikaa, esitys herätti ajatuksia jo ennen kuin näin sen ja nyt päässäni pyörii monta mietettä, sotaan ja ylipäätään maailmaan liittyen. Mutta vaikka aihe on raaka ja raskas, jäi tästä päällimmäisenä kuitenkin hyvä fiilis, ehkäpä siksi, että esitys oli niin hieno ja Johannes Holopainen esittää Sotilaspojan niin mahdottoman hyvin.

Essi Räisäsen upea ohjaus ja Pauli Riikosen valtavan hieno äänimaailma viimeistelevät onnistuneen ja vaikuttavan kokemuksen. Kylläpä tämä vaan on ihan mahtava ja hätkähdyttävä! Jos ikinä on mahdollisuus nähdä Sotilaspoika, niin suosittelen suuresti ja menen itsekin uudestaan!

Vain Jouluelämää @ Musiikkiteatteri NYT

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Musiikkiteatteri NYT!

kuva © Joonas Purastie

Musiikkiteatteri NYTin jouluaiheinen esitys, Vain Jouluelämää, sai ensi-iltansa eilen, 22.11.

Very international Joulumuori (Anni Kajos) on kutsunut koolle sekalaisen porukan jouluhahmoja erään televisiossa pyörineen musiikkiohjelman hengessä. Paikalla ovat ahkerasti treenaava Petteri Punakuono (Panu Kangas), itsetuhoinen, joulupöytään halajava Kinkku (Sini Koivuniemi), kimalteleva Joulukoriste (Linda Hämäläinen) ja hip-hop henkinen Jeesus elikkä JC (Petri Knuuttila)! Nähdäänpä lavalla myös itse Joulupukki (Panu Kangas) ja hänen uskolliset tonttunsa. Musiikkia jengille soittaa pianon ääressä taituroiva Matti Hussi.

Huh huh, olipa taas menoa ja meininkiä ja hienoja uusia lauluja sekä uusia sovituksia tutuista joululauluista, varsin mainio hahmokavalkadi, viihdyttävä show ja taitavaa tekemistä! Tuttuja joulujuttuja, mutta sopivanlaisella uudella otteella ja hienosti toteutettuna. Esimerkiksi Joulukoristeen nukketeatterishow Joulupukki-biisin tahtiin antaa laulun tarinalle ihan uuden merkityksen, kyllä alkaa Joulumuorin ja muun porukan tunnelma vähän vaivaantua kun pukki on varsin läheisissä väleissä erään perheen äidin kanssa. Ja entäs se Joulupukki ihan livenä sitten? Koska tonttu voi-kappale marssittaa lavalle Joulupukin ja joukon varsin riettaita tonttuja, jotka tiirailevat ihmisiä ehkä vähän turhankin innokkaasti. Ai että, miten riemastuttava ja hullunhauska kohtaus! Nyt kyllä hieman epäilyttää, että kurkkivatkohan ne tontut meidänkin ikkunan takana... Pitäisiköhän laittaa verhot kiinni?

Hauska on myös kasvissyöjäversio Juice Leskisen Sika-biisistä ja Ensimmäinen päivä joulukuuta, jossa tosin joudutaan lumisista maisemista lumettomaan jouluun. Kaikki esiintyjät ovat taas tehneet biisejä esitykseen, ja siinä he ovat oikein hyvin onnistuneet. Saa nähdä laulelenko joululauluja jouluna perinteisillä sanoilla vaiko näillä Vain Jouluelämää-muutoksilla höystettynä, ainakin Sika-biisi soi nyt päässä nimenomaan papu, härkis, nyhtis ja soija-teemalla.

Hahmoista Petteri Punakuono kyllä valloitti minut eniten, Panu Kangas teki porotyypistä niin ystävällisen ja mukavan oloisen, että ottaisin Petterin ehdottomasti meidän talliin hevosten sekaan palloporonjäkälää pureskelemaan. Selviääpä esityksessä myös se, miksi Petteri niin ahkerasti treenaa ja mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. Anni Kajoksen Joulumuori on oikein excellent, very mielenkiintoinen ja hurmaava, ja mielenkiintoinen on myös tarina Muorin ja Pukin tapaamisesta, josta juontaa juurensa myös Joulumuorin paha addiktio Coca Colaan. Linda Hämäläinen on ihastuttava koriste, joka kimaltelee kaikessa loistossaan oikein kauniisti ja kertoo esityksessä esimerkiksi sen, millaista joulun odotus koristeiden keskuudessa on.

Sini Koivuniemen Kinkku on loistava. Vähän väliä Kinkulla on kädessään ase, päässään muovipussi tai hän hyppää päällä olevaan uuniin, koska haaveilee koristavansa joulupöytää tänä jouluna. Pikku hiljaa Kinkku kuitenkin tajuaa, että hän voisi olla vapaa. Petri Knuuttilan Jeesus on oikein hurmaava tyyppi, varsin miellyttävältä vaikuttava persoona.

Olihan tämä nyt ihan mahtava joulufiiliksen herättäjä! Hauskaa mutta myös ajatuksia herättävää, tuoreita juttuja, viihdyttävää showta ja mainioita lauluja lahjakkaiden tyyppien esittämänä. Kiitos Musiikkiteatteri NYT tästä!

Tarundia - Matka hevosten valtakuntaan (Esma Haddas)

Luin kirjan arvostelukappaleena, kiitos KVALITI!

Esma Haddaksen kirjoittama ja kuvittama Tarundia vie lukijansa matkalle hevosten valtakuntaan, jossa kohdataan niin keijuja, haltioita kuin jumalhevosiakin. Mielikuvitusta kutkutteleva, unenomainen seikkailu on jännittävä, hurmaava, taianomainen ja kiehtova. Kirja pitää lukijan pehmeästi otteessaan, sitä on mukava lukea ja tunnelmaan sopiva kuvitus tekee lukukokemuksesta vielä aavistuksen paremman.

Tarundiassa, hevosten taivaassa siis, elelee niin tavallisia hevosia kuin jumalhevosia, erilaisia keijuja ja haltioita sekä peikkoja ja muita otuksia. Kaikki hevoset kuvaillaan omina persooninaan, ja kaikilla muillakin olennoilla on omat piirteensä, jotka esitellään kirjassa selvästi. Kirjan lopussa on lisäksi hakemisto, josta voi lukea vielä lisää esimerkiksi Banzaista, Shandomista, girmeistä ja taivaankeijuista. Minusta ainakin oikein mielenkiintoinen lisä kirjaan, pidän siitä, että kirjan yksityiskohdat on mietitty tarkasti ja ne kerrotaan myös lukijalle. Varsinkin jumalhevoset jäivät kiehtomaan minua, etenkin hurja Greida.

Vaikka tämä onkin mukava lukea, se vaatii hieman myös ajatusta ja sitä, että oikeasti keskittyy tarinaan. Koska Tarundiassa on monta paikkaa ja hahmoa, voi välillä mennä sekaisin jos ei ole mukana siinä mitä tapahtuu. Miljöökuvaus ja hahmokuvaukset ovat kirjassa oikein onnistuneita, paikat voi kuvitella mielessään ja hevosetkin näyttäytyvät eri väreineen ja kokoineen lukijan ajatuksissa. Haddas rakentaa kirjan maailmasta uskottavan ja kiehtovan kokonaisuuden.

Tarundian maailmaan tutustuminen oli ehdottomasti oikein mukavaa, suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät hevosista, fantasiasta, seikkailusta ja kiehtovasta tarinasta. Kaunis ja yksityiskohtainen kuvitus sekä Tarundian kartta saavat viihtymään kirjan parissa senkin jälkeen, kun hurmaava ja mielenkiintoinen tarina on jo luettu. 

Suomenhevosen tarina @ Keski-Uudenmaan Teatteri & Ratsastuskeskus Aino

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

kuvat © Susanna Salmi

Keski-Uudenmaan Teatterin ja ratsastuskeskus Ainon yhteistyöesitys Suomenhevosen tarina sai ensi-iltansa eilen, 17.11.

Arvo Lahtinen (Pertti Koivula) ostaa Juhani Aholta (Antti Reini) Pekka-hevosen (Uuras ja Seppo Halttunen), joka palvelee Lahtisen perhettä pitkään, sotien, savottatöiden ja tavallisen arjen keskellä. Tarina seuraa Lahtisten perhettä Suomen itsenäistymisestä nykypäivään asti, maalta kaupunkiin, metsätöistä raveihin ja sodasta koulunpenkille. Suomenhevosen roolin muuttuminen tärkeästä työkaverista urheaan sotahevoseen, vahvasta työhevosesta vauhdikkaaseen ravuriin sekä miesten parhaasta kaverista tyttöjen ja naisten harrastuskaveriin kietoutuu saumattomasti mukaan tarinaan.

Suomen historiaa on tänä vuonna nähty teattereissa vaikka ja kuinka, mutta suomenhevosen historiaa ei ihan niin paljoa. Suomenhevosen kantakirja juhli satavuotista taivaltaan jo kymmenen vuotta sitten, Suomenmaa seuraa tänä vuonna perässä. Suomenhevosen tarina juhlistaa näitä molempia, ihan konkreettisestikin, ostetuista lipuista menee nimittäin 2 euroa sotaveteraaneille ja 2 euroa suomenhevoselle.

Juoni kulkee sujuvasti ja tarinaan mahtuu niin iloa, surua, pelkoa kuin innostusta ja vauhdikkuuttakin. Maailman ja Suomen muuttuminen ja ihmisten sopeutuminen tähän muutokseen kuvataan uskottavasti, samoin vanhempien ja lasten aseman ja käytöksen muuttuminen kohti nykyajan perheitä. Sinikka Zannonin puvustus kulkee vuosikymmenten läpi ja näyttelijät näyttävät olevan juuri siltä aikakaudelta, mikä tarinassa on sillä hetkellä käynnissä. Varsinkin sota-ajan puvustus ihastuttaa. Mikko Rantasen lavastus seuraa myös aikakausien muutosta ja onnistuu siinä hyvin.

Tässä on paljon hahmoja, seurataanhan tarinassa yhden perheen elämää noin sadan vuoden ajan. Parhaiten mieleen jäivät Antti Reini Jalona ja Jari Hämäläinen Toivona, veljesten välinen, punaiset vastaan valkoiset-asetelman aiheuttama jännite ja ajatuserot tuntuivat selvinä katsomoon asti, mutta päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin veljesrakkaus. Pertti Koivulan Arvo oli hyvä hahmo, samoin Olga Heikkalan nuori Tuula. Seppo Halttunen tekee Pekkana varmaa työtä, hän on omaksunut hevosen eleet ja äännähdykset loistavasti. 

Molemmat hevoset, Uuras ja Kiripassi ovat nappivalintoja, ne ovat rauhallisia, kärsivällisiä ja fiksuja, mutta osaavat ottaa yleisönsä ja nauttivat esiintymisestä ja huomiosta. Uuras varastaa yleisön huomion varsinkin Toto toi, veto vei-kappaleen aikana kirmatessaan ohjastajansa Fredrik Lehdon kanssa areenan halki täysissä ravivarusteissa. Kiripassilla on tärkeä tehtävä avata jokainen uusi kohtaus vuosikymmenen vaihtuessa, vuosilukujen kertominen selventää tarinaa ja pitää katsojan ajan tasalla siitä, missä mennään ja milloin mikäkin juttu tapahtuu.

Esityksen lauluista mainittakoon Hevosen vaihto, On aivan sama, Ystävämme suomenhevonen sekä Uusi aika. Esityksen päättävä Nuori hevonen, jonka laulaa Oliver Heikkala, soi myös hienosti. Musiikki on monipuolista, siinä on vauhtia ja iloa, mutta myös rauhallisempaa ja synkempääkin tunnelmaa. Bändi (Altti Uhlenius, Jussi Hongisto, Jarkko Saarinen ja Petri Rahikkala) soittavat hyvällä otteella ja biisit kuulostavat oikein hyviltä.

Kokonaisuudessaan tämä on onnistunut, viihdyttävä ja opettavainen. Suomen historia kertautuu toimivalla tavalla, mutta ei vie huomiota tarinalta vaan kulkee sujuvasti mukana siinä. Näyttelijät onnistuvat hienosti, hevoset ottavat lavan haltuun ja ainakin minulle vähän tuntemattomammat kappaleet sopivat suurimmaksi osaksi tarinaan oikein hyvin. Onnistunut juttu, maneesikin on saatu hienosti muutettua teatterinäyttämöksi, vaikka siinä on ollut sen verran haastetta, että ennakkotiedoista poiketen paikat eivät ole numeroituja, eli istahtaa saa mihin vain. Tämä sopii hevosihmisille, joita katsomossa tuntui ainakin ensi-illassa paljon olevankin, mutta myös muille suosittelen tätä lämpimästi.

Ei-hevosihmisille muuten tiedoksi, että kun jossain lukee lämmitetty maneesi, se ei sitten ole lämmin, vaan vähän vähemmän kylmä kuin yleensä. Katsomossa kannattaa siis varautua istumaan takki päällä tai ainakin lämmin paita, ettei tule liian viileä.

Suomenhevosen tarinan treenejä seuraamassa

Suomenhevosen tarina ratsastuskeskus Ainossa 16.11.-26.11.!

kuvat © Susanna Salmi

Vierailin tämän viikon perjantaina 17.11. ensi-iltansa saavan musiikkinäytelmän, Suomenhevosen tarinan, harjoituksissa maanantaina 13.11.

Lahtisen perheen tarinan kertova Suomenhevosen tarina esitetään ratsastuskeskus Ainon hienossa maneesissa, jonne esitystä varten on ilmestynyt esiintymislava, valot, orkesteri, verhot ja iso kasa rekvisiittaa ja roolivaatteita, sekä tietysti näyttelijät. Suomenhevosen tarinaa tähdittävät esimerkiksi Antti Reini, Anu Sinisalo, Pertti Koivula, Jari Hämäläinen ja Seppo Halttunen. Lavalla nähdään myös kaksi suomenhevosta, ruuna Uuras ja ori Kiripassi. Esityksen toteuttavat Keski-Uudenmaan Teatteri ja ratsastuskeskus Aino.

Minulla on liput perjantain ensi-iltaan, jota odotan innolla. Tämä näytti tänään oikein mainiolta, vaikka pakka olikin vielä vähän levällään, mutta niinhän sen pitääkin olla. Tässä vaiheessa tehdään kaikki pienet, tärkeät muutokset ja viime hetken valmistelut, jotka sitten ensi-illassa ovat kaiken työn arvoisia. Laulut kuulostivat hyviltä, puvustus ja lavastus näyttivät näytelmän aikakausiin sopivilta ja kokonaisuus vaikutti toimivalta. Molemmat hevoset olivat oikein fiksusti ja varsin hurmaavia tyyppejä myös. Hevosista vähän lisää tietoa alempana.

Kuten olen ennenkin todennut, harjoituksissa on hauskaa ja mielenkiintoista käydä. Kulissien taakse kurkistaminen ja ohjaajan kuunteleminen, työryhmän seuraaminen ja kaikenlainen erilaisten osien rakentaminen esitykseksi on aina hyvin kiehtovaa. Tänään varsinkin, koska esityspaikkana toimii maneesi ja esityksen tähtinä pari kappaletta kansallisrotumme edustajia. Mahtavaa, että meikäläisen kaksi lempijuttua, hevoset ja teatteri yhdistyvät tässä!

Kiripassi on 11-vuotias suomenhevosori. Se on monipuolinen osaaja, jolta sujuu niin koulu-, este- kuin kenttäratsastus, työhevosen tehtävät ja kaikenlaisten kärryjen ja rekien veto. Kirppu on suomenhevosten kenttämerstaruushopeamitalisti vuodelta 2014 ja -pronssimitalisti vuodelta 2016. Ori on kantakirjattu sekä ratsu- että työhevoskantakirjaan.

Uuras on 25-vuotias suomenhevosruuna. Se on ehtinyt tehdä elämässään kaikenlaista, esimerkiksi voittaa hevoskynnön suomen mestaruuden neljästi (lisäksi hopeaa x2, pronssia x4), juosta 73 ravistarttia (5-4-4), esiintyä monessa elokuvassa ja teatteriesityksessä sekä ajeluttaa ihmisiä vaikka kuinka monissa tapahtumissa. Mainitaan vielä, että minäkin olen kerran Uurasta ajanut!

Suomen hauskin mies @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!

kuvat © Tapio Vanhatalo

2.11. ensi-iltansa saaneen Suomen hauskimman miehen tämän vuoden esitykset ovat olleet kaikki jo pitkään loppuun varattuja, mutta ensi keväälle on vielä hyvin paikkoja vapaana. Tämä jos joku kannattaa nähdä!

Iso-Mjölön vankileirillä Helsingin edustalla viruu iso joukko punavankeja, esimerkiksi eräs näyttelijäseurue. Suomen hauskin mies, näyttelijä Toivo Parikka (Martti Suosalo) kumppaneineen saa ehdotuksen vankileirin komendantti Hjalmar Kalmilta (Rauno Ahonen) - naurattakaa, tai teidät ammutaan. Parikka saa tehtäväkseen valmistaa huvinäytelmän, joka on tarkoitus esittää saareen saapuville arvovieraille. Kun on pieni toivo paremmasta, niin sen eteen taistellaan, vaikka sitten nälkää nähden ja vankileirillä. Siksi näyttelijäjoukko kai harjoittelemaan alkaakin. Kuka nyt ei haluaisi pelastua?

Odotin tätä tosi paljon, tarina kiinnosti minua ja Suomen sisällissota aiheena myös. Käsiohjelmalle muuten heti kiitoksia, siinä on paljon mielenkiintoisia tietoja vankileireiltä ja esimerkiksi teatteritoiminnasta sisällissodan raivotessa. Sodan aikana vallitseva jännittynyt, pelokas, odottava, turhautunut, pettynyt ja toiveikas ilmapiiri tulee esityksessä hyvin esiin, hahmojen kautta katsojakin saa (tai joutuu) elämään punaisten ja valkoisten välisen vihanpidon herättämät tunteet. Lavastus (Pekka Korpiniitty) ja puvustus (Sari Salmela) tukevat vuoden 1918 ajankuvaa hyvin.

Martti Suosalo on loistava näyttelijä, ja loistava hän on tässäkin. Parikka herää Suosalon käsissä eloon ja rooli rakentuu uskottavasti. Suosalo osaa olla oikeissa kohdissa hauska, mutta myös vakava ja synkkä silloin kun tarvitaan. Heikki Ranta tekee onnistuneen ja hienon roolin jääkäriluutnantti Alfred Nyborgina. Nuoren miehen murtuminen ja itsensä kanssa kamppaileminen näytellään koskettavasti, Parikkaan jo lapsena tutustunut Alfred joutuu miettimään, miksi hän on siinä tilanteessa, että tehtävänä olisi teloittaa itselleen tuttu ihminen. Ranta näyttelee myös loistavasti humalaista!

Rauno Ahosen Hjalmar Kalm on hienosti tehty hahmo, samoin Vappu Nalbantoglun näyttelemä Helen Kalm, Hjalmarin vaimo. Pekka Huotarin Hannula jäi mieleen myös, oikein hyvä hahmo, jota Huotari näyttelee varmalla otteella. Auliksen roolin teki minun näkemässäni esityksessä Jussi Nikkilä (normaalisti Petrus Kähkönen), joka tulkitsee vaimostaan Tyynestä (Pihla Pohjolainen) huolehtivan miehen tunteita oikein hyvin. Yksikään näyttelijä ei jää toisten varjoon, esityksen roolitus on onnistunut mainiosti.

Hauskoja kohtiahan tässä on, yleisö nauraa välillä lähes kyyneleet silmissä, mutta seuraavana hetkenä silmät kostuvat kun lavalla tapahtuu jotain lohdutonta. Ja silloinkin kun naurattaa, taustalla on ajatus siitä, että tällaista on joskus oikeastikin tapahtunut. Miltä näytelmän taustalla olevista, oikeista henkilöistä on tuntunut? Kuten ohjaaja Heikki Kujanpää käsiohjelmassa toteaa, "mikä tahansa yleisö selviää, kun se osaa käsitellä asioitaan huumorin keinoin. -- Minkä tahansa lopun lähestyessä, huumori kuolee viimeisenä." Esitys loppuu hienoon kuvaan isosta Suomen lipusta, jonka alle jäävät niin vangit kuin vartijatkin. Se herätti minut ajattelemaan, kuinka paljon tämän(kin) maan puolesta ja tästä maasta on taisteltu.

Pidin tästä paljon, hienosti tiivistetty sekä iloiset että surulliset tunteet, sodan herättämä epätoivo ja kuitenkin pieni varovainen odotus siitä, että kaikki muuttuu paremmaksi sekä se, että äärimmäisissä olosuhteissa voi syntyä yllättäviäkin yhteyksiä ihmisten välille. Vaikka tarina on synkkä, on sitä silti kiva katsoa ja juoni pitää tiukasti otteessaan. Näyttelijät ovat taitavia, lavaa käytetään hyvin ja musta huumori viihdyttää ihmiskohtaloiden koskettaessa. Tämä on hieno!

Merkkipäivä @ Lahden kaupunginteatteri & Teatteri 2.0

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri 2.0!

kuvat © Tiina Hauta-aho

Lahden kaupunginteatterissa sai 1.11. kantaesityksensä Lahden kaupunginteatterin ja Teatteri 2.0:n yhteistyöesitys Merkkipäivä.

Topi (Aleksi Lavaste) katsoo perhealbumin kuvien avulla menneisyyteen ja muistelee perheensä elämää isä Vilhon (Taisto Reimaluoto) ja äiti Helmin (Petriikka Pohjanheimo) kanssa. Äidin ja isän häät, Topin syntymä, isän sydänkohtaus, elämä sen jälkeen ja perheen kasvaminen ja muuttuminen tilanteiden muotoutuessa kietoutuvat tarinaan sujuvasti ja näytelmä kertoo lämpimällä, sydämmellisellä tavalla tavallisen perheen ja sen jäsenten elämästä.

Esitys perustuu Taisto Reimaluodon haastatteluihin ja niiden pohjalta on rakennettu yhtenäinen, hauska, traaginen, koskettava ja lempeä esitys, jota on mukava katsoa. Merkkipäivä kertoo tarinaansa kiehtovalla tavalla, jossa hahmojen ajatukset tulevat selkeästi esiin. Lavastus sopii esitykseen hyvin, taustalla olevia valokuvia kiinnostaisi mennä tutkimaan lähempääkin. Erityisesti Venäläistanssi-kohtaus jäi minulle mieleen, se oli hienosti toteutettu. Merkkipäivän käsiohjelmassa on koko näytelmä, josta ainakin minä olen oikein innoissani. Tosi kiinnostavaa nähdä sama juttu pelkkänä tekstinä ja sitten valmiina lavalla.

Taisto Reimaluoto näyttelee isäänsä perustuvaa hahmoa varmalla otteella, hän on lavalla luontevasti läsnä ja tekee Vilhon roolin onnistuneella tavalla. Petriikka Pohjanheimon Helmi on lempeä ja rakastava äiti ja vaimo, jonka ajatuksista ja tunteista Pohjanheimo saa hyvin otteen. Aleksi Lavasteen Topi tuo perheensä tarinat tähän päivään. Hänessä tiivistyy se kaikki, mitä sukupolvet ennen häntä ovat kokeneet, mutta tärkeimpänä on silti Topi itse. Lavaste näyttelee oikein hyvin ja Topi on miellyttävä tyyppi.

Kokonaisuutena tykkäsin tästä oikein kovasti, katsomossa on hyvä fiilis koko esityksen läpi ja tarina on kaikista synkistäkin hetkistään huolimatta hurmaava ja todentuntuinen. Teksti on hyvin kirjoitettu, hahmot samastuttavia ja juoni kulkee kiinnostavana eteenpäin. Muutama kohtaus etenee hieman hitaasti, mutta niissä on tärkeitä asioita, joita ei ehkä muuten olisi voitu toteuttaa. Hieno tämä on, ja täynnä fiksuja oivalluksia.

Naisia hermoromahduksen partaalla @ Hämeenlinnan teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Hämeenlinnan teatteri!

kuvat Hämeenlinnan teatteri/Tapio Aulu

Hämeenlinnan teatterissa nähdään Pedro Almodóvarin samannimiseen elokuvaan perustuva musikaali Naisia hermoromahduksen partaalla.

Pepa (Sinikka Salminen) yrittää saada viestiä läpi sydämensä särkeneelle Ivánille (Lasse Sandberg) mutta matkassa on vaikka mitä mutkia eivätkä nämä kaksi satu puhelimen ääreen samaan aikaan sitten millään. Vastaajakin revitään seinästä muutamaan otteeseen. Pepan ystävä Candela (Liisa Peltonen) on myös hankalassa tilanteessa, sillä hänen ihana rakastajansa Malik (Emppu Jurvanen) onkin etsintäkuulutettu rikollinen. Ivánin poika Carlos (Matti Leino) ja tämän morsian Marisa (Lotta Huitti) pyörivät myös mukana menossa, samoin Ivánin vaimo Lucia (Katariina Kuisma-Syrjä). Taksikuski (Mikko Töyssy) on aina paikalla kun tarvitaan takaa-ajajaa tai muuten vain taksikuskia.

Vauhtia riittää ja varsin värikästä menoa myös. Tässä on vähän liikaa kaikkea mutta se on vain hyvä juttu, sekavahko ja täyttä vauhtia eteenpäin menevä tarina pitää otteessaan ja viihdyttää yleisöä. Hahmot ovat kaikki hauskoja, hyvin rakennettuja ja mielenkiintoisia persoonia ja onnistunut puvustus (Satu Suutari) saa tyypit näyttämään oikein mainioilta.

Musiikkia riittää ja monipuolisia säveliä tarjoillaankin alusta loppuun saakka. Äiti Madrid, Yliannos rakkautta, Hermoromahduksen partaalla ja Kenkiä taivaasta-biisit olivat erityisesti minun mieleeni. Koreografiat (Jens Walentinsson) sopivat musiikin rytmeihin oikein hyvin ja niitä katsoo mielellään, hienosti liikkuu porukka lavalla.

Sinikka Salminen tekee onnistuneen roolin Pepana, hän laulaa ja esiintyy hyvin ja hahmon hermoromahduksen partaalla kiikkumista on hauska seurata. Myös Lotta Huitti Marisana, Matti Leino Carloksena, Lasse Sandberg Ivánina ja Katariina Kuisma-Syrjä Luciana vakuuttivat. Suosikkihahmoni oli ehdottomasti Liisa Peltosen Candela, ai että miten loistava tyyppi ja Peltonen ottaa hahmosta kaiken irti. Se Candelan laulu, jossa hän jättää Pepalle vastaajaviestejä on ihan mahtava! Muu porukka tekee myös hyvää työtä, hullunhauskaa menoa ja hermoromahduksen partaalla on kyllä moni.

Kokonaisuutena oikein viihdyttävä, värikäs, hauska ja hurmaava esitys. Juonenkäänteitä riittää, näyttelijät ovat tosi hyviä, musiikki on vauhdikasta ja monipuolista, bändille muuten kiitoksia, soitatte hienosti! Pidin tästä ja kyllä piristi loskan ja räntäsateen keskellä, lavalla ollaan aurinkoisessa espanjalaisessa maisemassa ja ulkomaiden lämpöä välittyy kyllä katsomoonkin. Ihastuttava ja hauska ja vaikka mitä kivaa, suosittelen!

Auringonsäteisiin kadonnut (Mariel Pietarinen)

Luin kirjan arvostelukappaleena, kiitos KVALITI!

Mariel Pietarisen Auringonsäteisiin kadonnut jatkaa Kavionjälkiä sydämessä-sarjaa ja on sen viides osa.

Lomasaarelle saapuu vihdoin hevosia eivätkä Linda ja Susanne voisi olla iloisempia. 65 vuoden jälkeen kavionkopse kaikuu kartanolla ja hevosleiri voi alkaa. Nauru ja hevoset täyttävät lomasaarelaisten kesän, mutta Linda ei ole niin innoissaan kuin luulisi. Jokin hiertää hänen ja Joonatanin välejä ja leirillä oleva pikkutyttö tarrautuu Lindaan kuin takiainen.

Jee, tässä kirjassa on paljon Miro-kohtauksia! Ja Joonatan vs. Miro-asettelua myös. Draamaa, draamaa, mutta tavalliseen elämään ja tavallisiin tilanteisiin kätkeytyneenä. Juoni kulkee niin sujuvasti ja luontevasti, että kirjaa on nautinto lukea. Tapahtumat soljuvat eteenpäin ilman turhia keskeytyksiä ja tarina on onnistuneesti rakennettu, kerronta kantaa tarinan läpi eikä kirjaa malta laskea käsistään. Luin tämän, kuten sarjan edellisetkin osat, nopeasti läpi ja odotan - taas kerran - innolla jatkoa. Koukuttava tarina, hyvät hahmot ja pieni yliluonnollinen lisä, eipä sitä muuta tarvita.

Tämä on sarjan kirjoista ehdottomasti suosikkini, tarina nousee jotenkin seuraavalle tasolle ja kaikki palikat ovat loksahtaneet kohdalleen. Tässä on vaikka kuinka monta hauskaa kohtaa, varsinkin Joonatanin ratsastusretki pienellä ponilla ja leirikasteeseen joutuneet leiriläisraukat. Uusia haamuja ilmaantuu taas mukaan tarinaan, mutta nyt he eivät ole niin yliluonnollisen tai jännittävän oloisia, vaan ihan tavallinen tyttö ja hevonen. Marianin päiväkirjaa Linda lukee moneen otteeseen, ja Lindan näyt ja kokemukset menneisyydestä tuovat tähänkin kirjaan kiehtovia hetkiä.

Miro ja Joonatan ovat edelleen lempihahmoni ja heidän yhteinen kiinnostuksenkohteensa Linda on myös oikein mukava ja hyvin kirjoitettu hahmo. Ennen haaveilin Miron ja Joonatanin kamppailusta Lindan huomiosta, nyt toivon että jossain vaiheessa Joonatan ja Miro ottavat samasta aiheesta yhteen. Ja Joonatanille lisää hevoskokemuksia, niin hauskoja nämä edellisetkin ovat olleet. Talli- ja hevoselämästä on tuttua ja kivaa lukea ja Pietarinen onnistuu kertomaan hevosmaailmasta sellaisena kun se on.

Auringonsäteisiin kadonnut on onnistunut, hauska ja ihana kirja, jonka luin oikein mielelläni ja jonka pariin palaan varmasti uudelleenkin.

Mannerheim ja saksalainen suudelma @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!

kuvat Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupunginteatterissa sai eilen 25.10. ensi-iltansa Juha Vakkurin näytelmä Mannerheim ja saksalainen suudelma.

Sota on näyttämöllä läsnä lähes koko ajan, sotilaita, kenraaleja, majureja, ministereitä, kapteeneja, luutnantteja ja marsalkoita marssii kohtauksiin armeijan puvuissaan ja keskustelee sotasuunnitelmista. Esityksessä kuvataan niitä hetkiä, jolloin Suomi on joutunut valitsemaan, millä tiellä se sodassa haluaa olla ja kenen kanssa se haluaa olla ystävä ja kenen kanssa vihollinen. Saksan liittolaisuus on tuonut Suomelle turvaa, mutta myös paljon ongelmia ja murheita. Mitä kaikkea kokouksissa ja keskusteluissa tapahtui, miten sota-asiat päätettiin ja kuka sanoi viimeisen sanan?

Asko Sarkola tekee vahvan roolin Mannerheiminä, hänen näyttelijäntyötään on mukavaa seurata ja hahmo rakentuu luontevasti ja sujuvasti. Kaikki muutkin näyttelijät ovat todella vakuuttavia, he tekevät roolinsa uskottavasti ja taitavalla otteella. Antti Timosen eversti Thesleff, Kirsi Karleniuksen Kitty Linder, Helena Haarasen Anastasia Mannerheim ja Matti Olavi Raninin eversti Paasonen jäivät erityisesti mieleen. Moni näyttelijä muuten näytti aika paljon samalta kuin esikuvansa, taustalle nimittäin heijastettiin ihmisten kuvia ja nimiä, joista yhdennäköisyyttä pystyi vertailemaan.

Taustalle heijastettavat kuvat, vuosiluvut ja tekstit selventävät juonta muutenkin, tarinassa pysyy hyvin perillä kun tietää, milloin tapahtuu ja missä. Kari Heiskasen napakka ja toimiva ohjaus vie tapahtumia eteenpäin tiiviissä, mutta kiirehtimättömässä tahdissa ja kaikenlaista ehtii tapahtua. Pidin erityisesti herrojen sotasuunnittelukokouksista, Kittyn ja Mannerheimin kohtauksista, eversti Thesleffin tiukoista mielipiteistä, tyylikkäistä sotilasunivormuista ja Antti Mattilan lavasteista.

Mielenkiintoinen tämä kyllä on, vaikka jotain muistikuvia viime historiankurssilta nousikin mieleen, tuli esityksessä esiin vaikka kuinka paljon uusia juttuja. Käsiohjelmasta löytyy myös runsaasti kiinnostavaa historiatietoa, lueskelin sen läpi heti esityksen jälkeen ja opin uutta. Vaikka olenkin sitä mieltä, että koulut voisivat viedä oppilaitaan teatteriin ilman, että esityksen pitää olla mikään opettavainen kokemus, tätä suosittelen ehdottomasti opiskelijaryhmille. Varmasti jää mieleen Suomen ja Saksan suhteet, Mannerheim, sodankäynnin kiemurat ja historialliset tapahtumat.

Kokonaisuutena hienosti toteutettu, toimiva ja tyylikäs esitys. Vaikka tässä olisi ainekset sellaiseen reilun parin tunnin puuduttavaan historianluentoon, ei katsomossa tule hetkeksikään sellainen olo, että "katselen tässä kun minulle kerrotaan Suomen historiaa ja opin siitä", vaan koko ajan tapahtuu ja tarinaa on oikein mielenkiintoista seurata, vaikka periaatteessa tietääkin mitä tulee tapahtumaan. Vahva näyttelijäntyö, loistava ohjaus ja hieno teksti tekevät tästä onnistuneen ja otteessaan pitävän, Suomen juhlavuoteen mainiosti sopivan esityksen.

Meren alalokero @ Hormihaikara

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Hormihaikara!

kuvat Tanja Näätänen

Hormihaikara-niminen teatterityöryhmä vierailee SUPER teatterissa Lahdessa esityksellään Meren alalokero 5.11. asti.

Meren alalokerossa seikkaillaan vedenalaisessa maailmassa kalojen, rapujen ja muiden merenelävien kanssa. Näyttämöllä ovat Nestori Hellgren ja Mari Kanervaniemi, jotka näyttelevät koko esityksen läpi innolla ja hyvällä otteella. Teksti on Tuija Laineen käsialaa, ja kaikenlainen riimittely ja nokkelasti kirjoitetut kohtaukset toimivat ja ihastuttavat.

Esityksen kalanukeista vastaa Hellgren, joka on kyllä toteuttanut kaloja varsin kekseliäällä ja hauskalla tavalla. Esimerkiksi pesäpalloräpylästä, kengistä ja vanhasta ratsastuskypärästä syntyneet kalat ovat viehättäviä ja täynnä hauskoja yksityiskohtia. Rauskusta vielä erityispisteet, se oli mahtava! Näyttelijät tuovat lavalle toinen toistaan mielenkiintoisempia ja kiehtovampia kaloja, joiden elämää ja ajatuksia on kiva päästä seuraamaan.

Esitys kestää 50 minuuttia, joka on pienemmälle yleisölle luultavasti sopiva mitta, ainakin he jaksoivat istua katsomossa ja keskittyä tarinaan siinä esityksessä, jossa minä olin. Lapset varmasti pitävät tästä, lavalla tapahtuu koko ajan, vauhtia ja mielenkiintoisia juttuja riittää, lavastus on täynnä yksityiskohtia ja riimitelty, sujuva teksti on mukavaa kuunneltavaa. Hauskinta lapsista on ehkä kuitenkin se, että esityksen jälkeen pääsee katsomaan kaloja lähempää ja ehkäpä kokeilemaan nukettamistakin itse.

Viihdyin esityksen parissa oikein hyvin, se oli hauska ja valloittava kuvaus meren elämästä. Mieleen jäivät erityisesti Muikun salonki, Törön värssyt, ravun kohtaaminen kahinahousukalan kanssa ja veden uni. Käsiohjelmasta plussaa, mainio toteutus ja Uutisturskasta löytyy kaikenlaisia kivoja juttuja. Esitys sopii loistavasti lapsille, he olivat katsomossa innoissaan, mutta minusta tuntuu, että aikuiset olivat kyllä ihan yhtä haltioituneita. Ja mikäs siinä on ollessa, olihan tämä nyt hurmaava juttu!

Love Me Tender @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kriitikkolopulla, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat Aki Loponen

Lahden kaupunginteatterissa rokataan Elviksen tahtiin musikaalissa Love Me Tender.

Pikkukaupungissa elellään tylsää ja rauhallista elämää tiukan pormestarin (Saana Hyvärinen) valvomana. Koko kaupungin elämä kuitenkin mullistuu, kun komea kulkuri Chad (Joel Mäkinen) kurvaa moottoripyörällään paikalle. Isänsä Jimin (Mikko Jurkka) autokorjaamolla työskentelevä Natalie (Anni Kajos) iskee silmänsä Chadiin, joka taas haaveilee Sandrasta (Liisa Loponen). Natalie puolestaan on Dennisin (Teemu Palosaari) haavetyttö. Tapahtumat etenevät väärinkäsitysten, erehdysten ja kaikenlaisten sattumusten kautta, kunnes kaikki saavat toisensa tai eivät ehkä sittenkään, eivät ainakaan niin kuin alunperin olisi voinut odottaa.

Kylläpä oli letkeää ja vauhdikasta menoa lavalla, ihanaa katsoa! Koreografiat (Johanna Keinänen) ovat eloisia, hauskoja ja energisiä ja sopivat hyvin musiikkiin. Näyttelijät ottavat koko lavan haltuun kellohameet heilahdellen ja varsinkin koko porukan riehakkaat ja eläväiset tanssikohtaukset saavat katsojankin melkein hengästymään. Tarina kulkee reipasta tahtia ja vaikka biisejä on runsaasti, yli kaksikymmentä, ei niitä ole yhtään liikaa vaan enemmänkin olisi voinut kuunnella.

Hahmoista en oikein osaa valita suosikkia, pidin erityisesti Paavo Kääriäisen Deanista, Veera Tapanaisen Lorrainesta ja Joel Mäkisen Chadista, mutta koko porukka tekee loistavaa työtä ja jokainen hahmo on hurmaava ja onnistunut. Hienosti kaikki myös laulavat, varsinkin C'mon Everybody, Blue Suede Shoes, Can't Help Falling in Love, A Little Less Conversation ja Devil in Disguise jäivät soimaan päähän. Se, että musikaali näyteltiin suomeksi mutta laulettiin englanniksi ei haitannut ainakaan minua, ratkaisuun tottuu nopeasti ja näyttelijöiltä kaksikielisyys onnistuu hyvin. Bändille vielä erityiskehuja, musiikki soi vauhdikkaana ja energisenä. Plussaa myös siitä, että bändi oli lavalla esillä.

Lavastus (Pekka Korpiniitty) on oikein hieno ja siinä on paljon loistavia yksityiskohtia. Hylätty huvipuisto on upea, ja se kaarijuttu lavan etualalla on myös tyylikäs. Bändin lava on myös hieno, samoin baari. Sandran talo/museo on ainoa, joka ei miellytä silmää yhtä paljon kuin muut lavastuselementit. Ai niin, bussi on sekin kiva ja hyvin toteutettu kohtaus, jossa Lorraine polkee pyörällä Deanin perään. Ja se pellen tai minkälie pää huvipuistossa täytyy myös mainita, vähän karmiva mutta mahtava.

Tämä on hyväntuulinen, hauska, vauhdikas ja rennon letkeä esitys, josta nautin kovasti. Porukka lavalla on taitavaa, laulut ja tanssit sujuvat loistavasti ja tarina esitetään luontevalla otteella. Hahmoja on monenlaisia, heistä on helppo pitää ja eri tyyppien välisten suhteiden kehittyminen ja sen seuraaminen on mielenkiintoista ja viihdyttävää. Tykkäsin siis, ja suosittelen ehdottomasti!

Gabriel, tule takaisin @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!

Keski-Uudenmaan Teatterissa sai 6.10. ensi-iltansa Mika Waltarin näytelmä Gabriel, tule takaisin. Minä suuntasin Krapin Pajalle esitystä katsomaan 15.10.

Sisarukset Ulriika (Anna-Leena Sipilä) ja Kristiina (Inka Kallén) sekä heidän sisarentyttärensä Raili (Elina Varjomäki) asustelevat pikkukaupungissa paperikauppiaina. Eräänä iltana Kristiina paljastaa tavanneensa Helsingissä hurmaavan herrasmiehen, joka on vielä samana iltana tulossa vieraaksi. Siinähän onkin sitten sulateltavaa itse kullakin, kun Gabriel (Jari Hämäläinen) saapuu paikalle.

Ensimmäisenä mainittakoon Sinikka Zannonin värikäs ja ihastuttava puvustus, joka sopii esitykseen oikein mainiosti ja on myös tyylikäs. Mikko Rantasen lavastus luo tarinalle hienot kehykset ja toimii hyvin. Seppo Halttusen ohjaus on tarkkaa ja harkittua, lavalla ei tapahdu turhia juttuja, vaan liikkeillä, eleillä ja äänenpainoilla on tarkoitus, joka kantaa tarinaa eteenpäin.

Jari Hämäläinen on oikein hyvä Gabrielin roolissa, sopivan lipevä ja miellyttävä huijari, jonka varakas ja sydämellinen ulkokuori kätkeekin taakseen viekkaan ja ovelan petturin. Inka Kallénin Kristiina on ihastunut ja rakastunut, sinisilmäinen nainen, joka ei edes halua nähdä ihanan Gabrielinsa huonompaa puolta. Käytännöllinen ja järkevä Ulriika taas taistelee Gabrielin viehätysvoimaa vastaan, mutta heikoin tuloksin. Anna-Leena Sipilä tekee roolinsa vakuuttavasti. Elina Varjomäen Raili on naiskolmikosta fiksuin ja tajuaa heti, ettei Gabrielilla ole puhtaat jauhot pussissa. Varjomäki tekee Railista nokkelan ja terävän, hauskan ja hurmaavan tyypin, joka nousikin minun suosikkihahmokseni.

Kokonaisuudessaan viihdyttävä, hauska ja puhutteleva esitys, nykyäänkin kun ihmiset lankeavat kaikenlaisiin huijauksiin ja uskovat ihan tyhmiä juttuja. Taitavasti toteutettu ja sopivan mittainen, koko ajan tapahtuu eikä katsomossa tule tylsää. Näyttelijänelikko tekee hyvää työtä ja tuo lavalle moniulotteisia, kiinnostavia hahmoja. Krapin Paja sopii hyvin teatteritilaksi, ainakin tähän esitykseen, ja se on myös paikkana tosi kiva käydä ihan ilmankin esitystä.