Sivut

maanantai 4. joulukuuta 2017

Sotilaspoika @ Stoa

kuvat © Ilkka Saastamoinen
Johannes Holopaisen Sotilaspoika-monologi vieraili Stoassa 3.12.

Ei ole sormia tai käsiä, ei jalkoja, ei silmiä, ei suuta, kasvoja ei ole. Sota on vienyt ne kaikki, ja Joe makaa sairaalassa askelten, piippausten ja muistojensa ympäröimänä. Muuhun maailmaan ei saa yhteyttä, on vain jatkuva halu saada kertoa, mitä tuntee ja ajattelee. Varoittaa muita siitä, millaista sota oikeasti on.

Johannes Holopainen on loistava. Hän näyttelee, soittaa, laulaa ja liikkuu lavalla vangitsevan hienosti ja kertoo tarinaa vahvalla tunteella. Holopainen on Joe, jonka tuska ja kärsimys tulevat lähelle, katsomossa jokainen seuraa tarkasti, mitä sodassa riekaleiksi revitty nuori mies lavalla tekee. Joe käy poikien kanssa uimassa, Joella on ihana tyttöystävä, Joe juo kuohuviiniä ja tarjoaa sitä yleisölle, Joe makaa sairaalassa, Joe on yksin. Sota ei ole hienoa, se tulee selväksi. Jos kuolleilta kysyttäisiin, kuka sanoisi, että "Oli ihanaa kuolla isänmaan puolesta!" tai "Olin iloinen kuollessani vapauden puolesta!"

Joen muistot ja nykyisyys sekoittuvat, välillä kaikki on kivaa ja ihanaa, välillä Joe pelkää kuollakseen. Puhelin soi, taustalla ammutaan ja puhutaan sodasta. Valot himmenevät ja valaisevat sitten koko salin taas kirkkaaksi. Esityksen intensiivinen ote säilyy koko ajan, katsojat ovat lähellä lavaa eikä tarinaa pääse pakoon, vaan se pakottaa kuuntelemaan loppuun asti. Minä haluan tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Joeta ammutan, Joe kaatuu lattialle, Joe herää sairaalasta. Joe kertoo sodasta ja minä haluan kuunnella, vaikka tämä ei olekaan kivaa kuultavaa.

Miten esitys onkin niin hauska ja ihastuttava, mutta samaan aikaan niin surullinen ja julma? Tunnelma heittelehtii ilosta suruun, innostuksesta kauhistukseen, naurusta painavaan palaan rinnassa. Joe on niin nuori, hän on kokenut vasta niin vähän ennen sotaa, ja sitten yksi hetki muuttaa kaiken lopullisesti. Sotilaspojassa riittää varmasti ajattelemista vaikka kuinka pitkäksi aikaa, esitys herätti ajatuksia jo ennen kuin näin sen ja nyt päässäni pyörii monta mietettä, sotaan ja ylipäätään maailmaan liittyen. Mutta vaikka aihe on raaka ja raskas, jäi tästä päällimmäisenä kuitenkin hyvä fiilis, ehkäpä siksi, että esitys oli niin hieno ja Johannes Holopainen esittää Sotilaspojan niin mahdottoman hyvin.

Essi Räisäsen upea ohjaus ja Pauli Riikosen valtavan hieno äänimaailma viimeistelevät onnistuneen ja vaikuttavan kokemuksen. Kylläpä tämä vaan on ihan mahtava ja hätkähdyttävä! Jos ikinä on mahdollisuus nähdä Sotilaspoika, niin suosittelen suuresti ja menen itsekin uudestaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti