Niskavuoren naiset @ Teatteri Päivölä

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Teatteri Päivölä!

kuvat Teatteri Päivölän facebookista

Näin Niskavuoren naiset-esityksen 28.7.

Niskavuoren talossa elämä kulkee raiteillaan. Vanha emäntä Loviisa (Auli Laine) pitää kattonsa alla asuvan porukan ruodussa, kukaan ei uskalla asettua hänen tielleen, tai jos uskaltaakin, nöyrtyy kyllä äkkiä. Niskavuoren Aarne (Tuomas Korkia-Aho) on naimisissa Martan (Tiia-Riikka Vuorinen) kanssa, mutta kun kylään saapuu uusi kouluneiti Ilona (Lumi Aunio), ei nuori isäntä enää Marttaansa muista vaan sydän vetää Ilonan luo eikä järki paljoa estele. Siinä sitten kylän väki vuorotellen ja yhtä aikaa paheksuu Ilonaa, jonka huoneessa yöllä ravaa miesvieraita. Eikä likka edes kerro, että kuka tai ketkä. Onhan se nyt ihan kauhea skandaali. Vielä kun Santra (Sirpa Salmi) ja Serafiina (Satu Prittinen) vakuuttavat, että se oli Niskavuoren Aarne joka siellä illalla ovesta kulki, on sekasotku valmis. Martalla on miehelleen muutama valittu sana sanottavana, ja koulun johtokuntakin kokoontuu Ilonan yksityisasioita läpikäymään ja Aarnen mainetta puhdistamaan. Juttu luisuu myös Loviisan käsistä, edes hän ei pysty tönäisemään asioita takaisin vanhoihin uomiinsa.

Kylläpäs oli upea yllätys tämä! En osannut oikein ennakkoon odottaa mitään, mutta en osannut silti aavistaakaan tällaista tykitystä. Tosi railakasta, sujuvaa, eloisaa ja nautittavaa tekemistä ja onnistuneesti tulkittu niskavuorelaisten tarinaa. Ainoa Niskavuori-homma jonka olen ennen tätä nähnyt, on Niskavuoren nuori emäntä pari vuotta sitten Järvenpäässä. Tykästyin siihen ja pidin tarinasta, ja nyt odotinkin innolla paluuta Niskavuoren tarinoiden pariin. Hieman lämmin ilma sattui esitykselle, onneksi tätä esitetään ladossa niin ei aurinko korventanut, mutta kylmä ei kyllä tullut. Esitys kuitenkin piti otteessaan eikä helteelle uhrattu montaa ajatusta näytelmän aikana, sen verran tapahtui lavalla koko ajan että piti seurata juonen kulkua ja tapahtumia keskittyneenä. Selkeästi tarina etenee, mutta herättää kyllä ajatuksia ja pohdintaa hahmojen motiiveista ja päätöksistä sekä siitä, kuka onkaan tarinan pahis tai hyvis tai onko tässä edes sellaista, kukkan kun ei ihan oikein toimi. Kiinnostavia juonikuvioita ja ansiokkaasti tulkittuina, ei mitenkään yksiselitteinen tarina tämä.

Tässä riitti sekä menoa ja meininkiä että vakavia, arvokkaita hetkiä. Monta tosi hienoa kohtausta, ohjaaja Teemu Ojanne on löytänyt hienon tavan tulkita tarinaa ja ohjata näyttelijät huippusuorituksiin. Tässä ei ole lähdetty jäykille ja vanhanaikaisuutta huokuville urille, vaan Teatteri Päivölän versio on elämänjanoinen, hauska, vauhdikas, koskettava ja hengästyttävä. Esitys on alusta loppuun vakaa ja vahva, työryhmän panos näkyy laadukkaana ja sujuvana näytelmänä, jonka katsomisesta nauttii ja ilahtuu. Sekä Eeva Mantereen ja Daria Salosen puvustus että Mauri Mikkolan, Heidi Turusen ja Milaja Rantasen lavastus antavat esitykselle aikaan sopivat ja silmiä hivelevät kehykset, jotka korkeassa ladossa näyttävät oikein komeilta. Venla Lehdon koreografia on huimaava ja energinen, varsinkin Aarnen ja Ilonan tanssihetket saavat hengästymään jo katsomossa, vauhtia riittää ja vähän jo pelottaa, että he törmäävät tuoleihin tai seiniin. Mutta niin ei toki käy, vaan liikkeet ovat taidolla toteutettuja ja ihastuttavia. Musiikkiakin tarjoillaan muutamaan otteeseen ja haitari soi sujuvasti Janne Ahosen käsissä. 

Niskavuoren Aarnena nähtävä Tuomas Korkia-Aho on ilmiömäisen hyvä. Ihan tosi mahtavaa esiintymistä, ai että kuinka tarkasti tulkittu rooli ja loistavasti niin komediallisia elementtejä ja liioittelua kuin paljon kertovia, herkkiä ja vivahteikkaita pieniä ilmeitä ja eleitä. Korkia-Aho tekee roolin joka solullaan ja tuo lavalle yksityiskohtaisen, mielenkiintoisen ja monikerroksisen hahmon. Lumi Aunio oli mukava nähdä lavalla, olen nähnyt hänet pari vuotta sitten Bonnie & Clyde-esityksessä ja siellä hän teki tosi hyvää työtä. Ja aikamoisen mainio rooli on tämä Ilona myös, kylläpä on ihastuttavaa ja nuoruuden intoa puhkuvaa tekemistä. Ilona on hurmaava hahmo, harvasanaisten kyläläisten joukossa hän on eloisa ja puhelias nuori nainen, joka osaa nauttia elämästä ja myös uskaltaa tehdä sen. Ilona on myös itsenäisen oloinen, eikä tahdo ripustautua Aarneen, vaan antaa tämän tehdä omat ratkaisunsa, vaikka toki toivookin miehen valitsevan hänet. Aunio tekee onnistuneen roolin ja tuo lavalle sopivassa suhteessa sinisilmäisyyttä, älykkyyttä, taitavia yksityiskohtia ja tarkkaa hahmon lukemista.

Auli Laineen Loviisa on arvokas ja kunnioitusta herättävä vanha emäntä. Hän ei korota ääntään tai ole muutenkaan kovin voimalla hallitsevan oloinen, Loviisassa vain on sellaista voimakkuutta, joka pitää talon muun väen ja kyläläiset aisoissa. Laine tuo rooliinsa herkkyyttä ja viisautta, mutta myös itsepäisyyttä ja muutoksen pelkoakin, Loviisa ei ole valmis luopumaan vanhoista tavoista ja perinteistä, ja tämä aiheuttaa närää niin kotiväen kuin uusien tuttavuuksienkin kanssa. Tiia-Riikka Vuorinen tekee todella hyvän roolin Marttana, hän tavoittaa hienosti hahmon ytimen ja tuo lavalle sekä omanarvontuntoa ja itsenäisyyttä että epätoivoa ja epävarmuutta. Martta ei halua antaa periksi Aarnen typeryyksille, vaan hän haluaa pitää miehensä komennossaan vaikka uhkailemalla. Martta on kuitenkin valmis antamaan anteeksi, kunhan Aarne vain parantaisi tapansa. Mainitaan vielä Vesa Tiukkanen Simolan isäntänä ja Sirpa Salmi Santrana. Oikein mainiota työtä molemmilta, samoin kuin koko porukalta muutenkin. Kaikki näyttelijät tekevät sujuvat roolit ja pitävät tarinan hienosti rytmissä ja liikkeellä.

Kokonaisuutena siis parempi kuin osasin odottaa ja todella hienosti ja raikkaasti toteutettu. Esitys on ihanan riehakas ja nuorekas, mutta siinä riittää myös synkkyyttä ja vakavia hetkiä. Tässä tartutaan teemoihin niin onnistuneesti, että katsomossa hymyilyttää jo siksi, kun kaikki toimii ja sujuu. Teatteri Päivölän versio Niskavuoren naisista on hengästyttävän hieno ja ihastuttavasti toteutettu, kylläpä oli mahtavaa nähdä tämä. Kiitos koko jengille!

Monty Pythonin Spamalot @ Törnävän kesäteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Seinäjoen kauunginteatteri!

kuvat Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Näin Spamalot-musikaalin 20.7.

Kuningas Arthur (Juha Hostikka) kiertää valtakuntaansa Patsyn (Lauri Ketonen) kanssa ja etsii itselleen urheaa ritarijoukkiota. Porukkaa sitten löytyykin, urheampaa ja ei niin urheaa, ja ritarijengi on kasassa. He ovat Sir Robin (Henrik Hammarberg), Sir Lancelot (Aku Hirviniemi), Sir Galahad (Olli Rahkonen) ja Sir Bedevare (Ville Orttenvuori). Jumala antaa herroille tehtävän etsiä mahtava Graalin malja, ja kuten arvata saattaa, kipon etsinnässä tulee mutkia matkaan ja lehmät (ja muut elikot) lentävät. Osuu tielle myös kovasti solvaavia ranskalaisia, ritarit jotka sanovat ni!, tornissaan vapaudesta haaveileva nuorukainen, Musta Ritari ja kauhistuttavin peto jota maa päällään kantaa, noin esimerkiksi. Sekä paljon muuta.

En ole nähnyt Monty Python and the Holy Grail-elokuvaa (Monty Pythonin hullu maailma suomeksi), tai mitään muutakaan Monty Python-juttua, enkä ole kuunnellut Spamalotin musiikkia, tosin yhden biisin (The Song That Goes Like This) olen kuullut. Tiesin kuitenkin etukäteen, että tämä juttu on melkoisessa kulttimaineessa ja varsin pähkähullua menoa olisi luvassa. Verenhimoinen jyrsijä, kopsuttelevat kookospähkinät ja solvaavat ranskalaiset tiesin jo etukäteen, moni kun on ehtinyt Spamalot-reissuaan somessa kehua ja hehkuttaa ja vähän paljastella, mitä on odotettavissa. Odotin innostuksella, että mitäs siellä nyt sitten tehdään ja tapahtuu ja kai se on hauska ja vauhdikas ja en kai ole näin innoissani turhaan. Olin nimittäin kuullut esityksestä niin paljon hyvää, että en malttanut odottaa pääseväni itse tätä nerokasta juttua todistamaan. Ja kylläpäs tämä olikin nerokas, nokkela ja fiksu esitys! Esityksen käsikirjoitus on Eric Idlen käsialaa, ja sävellys Idlen ja John Du Prezin. Suomennoksesta vastaa Mikko Koivusalo, ohjauksesta Mika Eirtovaara, koreografioista Jyri Numminen, lavastuksesta Juho Lindström  ja puvustuksesta Riikka Aurasmaa.

No jopas oli jotakin! Ihan valtavan riemukas, hauska, ihastuttava ja kekseliäs esitys! Koska en tiennyt biiseistä tai tekstistä mitään, suomennokset kuulostivat omaan korvaani varsin sujuvilta ja huumori toimi loistavasti, sitä on Suomeen ja Pohjanmaalle sijoitettu ja onnistuneesti, minua nauratti vähän väliä ja lähes kaikki vitsit olivat ihan oikeasti tosi hyviä. Kyllähän tässä naureskellaan vaikka ja mille, eikä huumori ole aina niin korrektia, mutta käsittääkseni se kuuluukin Monty Pythonin henkeen. Varsinkin teatterikliseille ja musikaalimaailmalle naureskelu oli mahtavaa! Esitys lähtee vauhdikkaasti liikkeelle, heti ensi hetkillä pyörähdetään Suomessakin läpsyttelemässä kaloilla ja sitten suunnataan takaisin Englantiin, jossa riehuu rutto ja vaikka mitä, ruumiitkin kieltäytyvät kuolemasta ja kaikenlaista muuta. Lindströmin lavastussuunnittelu ihastuttaa heti kun katsomoon istuu, puinen linna on upea, tornit pyörivät sujuvasti ja linna tuo tapahtumille hienot puitteet. Taustalla nähtävät lavastuskuvat ovat myös tosi toimivia, ne luovat näppärästi oikean tunnelman ja ovat myös esityksen yleisfiilikseen sopivia. Aurasmaan pukusuunnittelu on hurmaavaa, ihanan värikästä ja raikasta, kaunista ja silmiä hivelevää pukuloistoa nähdään lavalla. Puvustus luo jokaisellla hahmolle yksilöllisiä yksityiskohtia ja Aurasmaa on tehnyt onnistuneita ratkaisuja.

Nummisen koreografiat ovat yksi esityksen parhaita juttuja. Vauhtia riittää, ja niin riittää taitoakin. Esitykseen mahtuu monipuolisesti kaikenlaista koreografiaa, ja erityisesti joukkokohtaukset ovat mahtavia, koko porukka pistää parastaan eikä katsomossa voi kuin ihastella. Koreografia tarjoilee myös humoristisia hetkiä ja on muutenkin hyvin perillä esityksen muista osa-alueista ja tunnelmasta. Numminen nähdään myös ensemblessä mukana, ja hän tarjoilee huikeita tanssimooveja useaan otteeseen. Mika Eirtovaaran ohjaus on myös perillä kaikesta mitä tapahtuu ja mitä pitää tapahtua, jotta kaikki pysyy oikeassa vauhdissa ja esitys kasassa. Eirtovaaralla on selvästikin kyky tarttua huumoriin ja tuoda se lavalle niin, että kaikki on tehty oikein, en ole nimittäin nauranut teatterissa niin makeasti kuin hänen ohjauksiaan katsoessani, tämä ja Näytelmä joka menee pieleen Tampereen Teatterissa ovat olleet napakymppejä. Kuten totesinkin, Koivusalon suomennos on sujuva ja tuntuu olevan uskollinen alkuperäisteokselle tuoden samalla huumoriin sopivasti suomalaisuus-vivahteita.

Musiikkia tässä riittää ja se on aikamoista ilotulitusta, on vauhdikkaita kappaleita, hitaampia duettoja ja kaikenmoista muuta. Erityisesti Kalallaläpsytyslaulu, Mä oon hengissä, Tällainen laulu, Urhea Sir Robin, Mun rooli unohdettu on, Hän on Lancelot ja Finaali ihastuttivat. Koko esitys on täynnä mitä yllätyksellisempiä ja hämmästyttävämpiä juttuja, eikä musiikki tee tähän poikkeusta. Laulut ovat täynnä huumoria, mutta niitä ei heitetä leikiksi vaan vedetään moneen otteeseen korkealta ja kovaa, ammattitaidolla ja yleisöä ihastuttaen. Ja niin pitääkin.

Näyttelijät ovat kaikki taitavia ja tekevät roolinsa sujuvasti, hahmot ovat varsin monipuolisia ja heille tapahtuu hyvin kummallisia juttuja, mutta aika hyvin porukka saa pidettyä pokan. Loppuvaiheilla tuntui olevan lavallakin jo niin hauskaa, että ei ritareilla meinannut maljan etsimisestä tulla mitään. Ja sekös vasta huvitti katsomossakin, ai että miten kivaa! Ja mahtavaa, että lavalla on hauskaa, esityksestä kyllä näki, että näyttelijät pitävät sen tekemisestä ja porukka pelaakin hienosti yhteen ja tekee mahtavaa työtä. Juha Hostikka kuningas Arthurina tekee onnistunutta työtä, hän tuo lavalle hyvin valmistellun hahmon ja toteuttaa rooliinsa kuuluvaa komediaa sujuvasti tarjoten samalla komeita laulusuorituksia. Anna Victoria Eriksson on hurmaava Järven neito, hän laulaa upeasti ja tekee roolinsa juuri niin kuin se pitääkin tehdä, tuoden siihen sopivan annoksen huumoria, diivailua ja arvokkuutta. Henrik Hammarberg on mainio Sir Robin, joka ei ole aivan niin rohkea mutta yrittää kuitenkin olla. Myös Hammarberg tavoittaa hahmonsa koomisuuden sekä muut ominaisuudet onnistuneesti, ja tuo lavalle taidolla rakennetun hahmon. Ville Orttenvuori Sir Bedeveren roolissa tekee vakaata työtä ja erityisesti Bedeveren hieno Troijan jänis-suunnitelma pääsee Orttenvuoren käsissä oikeuksiinsa.

Aku Hirviniemen näkemistä uudelleen teatterilavalla olen odottanut jo muutaman vuoden, viimeksi näin hänet Kansallisteatterin Nummisuutareissa, ja silloin hän teki tosi hyvää työtä. Ja niin tekee nytkin, Sir Lancelot on mahtava hahmo ja Hirviniemi ottaa roolistaan kaiken irti, tarjoillen ritariroolinsa lisäksi useammankin makoisan sivuhenkilön, näistä mainittakoon solvauksia huuteleva ranskalaisvartija ja velho Timppa. Olli Rahkonen tuo lavalle mainion Sir Galahdin ja tekee todella onnistuneen roolin, alusta loppuun vakuuttavaa ja sujuvaa tekemistä. Lauri Ketonen on ihan mahtava Patsy, hän kopsuttelee kookospähkinöitä ja viihdyttää yleisöä taitavasti, ja Patsyllä on lavalla monta hienoa hetkeä, jotka Ketonen tulkitsee onnistuneesti. Enseblessä nähtävät Jyri Numminen, Annina Rubinstein, Eeva Markkinen ja Pihla Pohjolainen tekevät sujuvaa työtä alusta loppuun ja tuovat lavalle toinen toistaan hullunkurisempia hahmoja. Erityisesti Numminen on varastaa shown ihan täysin, varsinkin kuolemasta kieltäytyvä ruumis, joka vetelee taitavia mooveja, ja linnassaan pelastajaa kaipaileva prinssi Herbert ovat loistavia hahmoja. Niin, ja se Sir Robinia seuraileva muusikko, joka Urhea Sir Robin-kappaletta tulkitsee. 

Melkoisen sekopäistä menoa ja ah niin ihanaa! Laadukkaasti ja taitavasti tehtyä, nautittavaa kesäteatteria, joka ihastuttaa näppärällä huumorillaan, taitavilla esiintyjillään ja onnistuneella kokonaisuudella. Erityispisteet ansaitsee varsinkin lavastus ja puvustus, upea koreografia, onnistunut ohjaus ja se yhteinen ilo ja hauskuus, joka lavalta leijuu katsomonkin puolelle. Ihan mahtavaa! Kannattaa ja kannatti tulla kauempaakin, tämä on upea juttu.

Onnellinen mies @ Ohkolan kesäteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ohkolan Nuorisoseura!

kuvat © Lilja Omenainen

Onnellinen mies viihdytti Öljymäen kesäteatterissa 17.7.

Kuusmäkeläiset odottavat jännityksellä ja innostuksella, millainen mies heidän kyläänsä oikein on lähetetty siltaa rakentamaan. Kun insinööri Akseli Jaatinen (Aatu Johansson) sitten paikalle saapuu, on hän pian napit vastakkain kunnan päättäjien kanssa, mutta työmiestensä mielestä Jaatinen on ihan mahdottoman reilu ja hyvä mies. Jaatinen saa kylän sekaisin, ja tulee hänelle vastaan useampi naisseikkailukin. Sillan lisäksi remonttia kokevat niin Kuusmäen viemäröintijärjestelmä kuin kunnanhallituksen asetelmatkin.

Minulle joka kesän odotetuin kesäteatterireissu on (esityksestä riippumatta) Öljymäen kesäteatterin esitys Ohkolassa. Olen pienestä asti käynyt siellä esityksiä katsomassa, vaikka moni on jäänyt näkemättäkin. Öljymäellä nähdyillä esityksillä on myös iso rooli siinä, että olen teatterista innostunut, vaikka tämä teatteri-innostukseni ammattiteatterin katsomossa sitten lopulta liekkeihin leimahtikin. Ohkolassa tehdään vuodesta toiseen onnistuneita esityksiä, ja onkin ihan mahtavaa, että meillä on omassa kunnassa näin taitava porukka teatteria tekemässä, ja hienoa on myös se, että Öljymäellä on tehty vuosien saatossa tosi monipuolisesti esityksiä niin lapsille, aikuisille kuin koko perheellekin. Ja aplodeja myös talkoolaisille, jotka ovat isolla työllä remontoineet katsomon ja tekniikan uuteen uskoon tätä kesää ja tulevia vuosia varten, kyllä nyt kelpaa! Mutta vihdoin itse asiaan, eli tämän kesän esitykseen.

Esitys perustuu Arto Paasilinnan romaaniin, ja sekin herätti jo odotuksia. Olen nähnyt Paasilinnan tarinoista lavalla Ulvovan myllärin ja Ukkosenjumalan pojan, joista jälkimmäinen versioitiin Ohkolassa varsin mallikkaasti muutama vuosi sitten. Siksipä osasin odottaa, että tämäkin tarina on luultavasti mieleeni. Eikä tarvinnut pettyä, juuri minun makuuni sopivaa menoa ja hyvin rakennettu tarina, jossa riittää kiinnostavia henkilöhahmoja ja monenlaisia juonenkäänteitä. Sopivan yllätyksellinen muttei kuitenkaan epäuskottava juoni. Paasilinnan tarkkanäköinen teksti ja yhteiskunnallisten aiheiden kritisointi tuovat esitykseen nokkelaa huumoria, joka on Kaarina Pesolan dramatisoinnissa ja ohjaaja Pekka Laihon sovituksessa säilynyt selkeänä. En ole lukenut näytelmän pohjalla olevaa romaania, mutta uskoisin esityksen tavoittavan sen tunnelman ja tärkeimmät yksityiskohdat. Laihon ohjaus on onnistunut, hän on saanut näyttelijät viritettyä loistovireeseen ja erityisesti henkilökuvaus ja hahmojen rakennus on onnistunutta, samoin jokaiseen kohtaukseen on hienosti löydetty oikeanlainen tunnelma. Muutamaan otteeseen lava jäi tyhjäksi kertojaäänen (Iivo Johansson) puhuessa, ja niihin hetkiin olisin kaivannut lavalle jotain liikettä, ohikulkijoita tai muuta täytettä kohtauksen ajaksi.

Jaatisena nähtävä Aatu Johansson tekee vakaata työtä alusta loppuun, hän on mainio Akseli, ja tavoittaa loistavasti hahmonsa kaikki ominaisuudet. Akselilla riittää sekä vihamiehiä että ystäviä, ja hän osaa käsitellä molempia oikein sujuvasti, ja hoitelee siinä sivussa naisasioitaankin, jotka tosin vaativat vähän enemmän tekemistä. Johansson pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa, mutta loistaa erityisesti ollessaan lavalla joko yksin tai kaksin toisen näyttelijän kanssa. Johansson tuo rooliinsa toimivaa komiikkaa, sopivaa hyväntuulisuutta ja sujuvaa draamantajua. Jaatisen luottomiehenä työmailla toimii Pyörähtälä, jota näyttelee Jyri Pekonen. Pekonen onnistuu roolissaan hyvin, ja hänellä on esityksessä muutama oikein tosi hyvä kohtaus. Ari Lehto näyttelee rakennusmestari Kainulaista, joka on ihan järkyttynyt Jaatisen työskentelytavoista ja varsinkin siitä, että häntä ei oman kylän työmaalle huolita ollenkaan. Lehto tekee mainiota työtä, oikein onnistunut rooli. Jani Uhlenius rovasti Roivaksen roolissa on loistava, samoin Vesa Saralehto rehtori Rummukaisena ja Heikki Simolin Jäminkinä tekevät todella hyvää työtä.

Jaatisen ensimmäistä ihastusta, kunnansihteeri Irene Koposta, esittää Piia Salminen, joka tuo lavalle itsenäisen ja fiksun oloisen naisen. Irene tosin ihastuu kyllä Akseliin aika nopeasti, mutta on sitten kuitenkin heti valmis hylkäämään tämän, kun kuulee kyläläisten puhuvan miehestä pahaa, taidetaan siinä Irenen työpaikkaakin tosin uhata myös. Salmisen Irene tietää mitä haluaa, mutta malttaa myös odottaa ja katsoa, miten parhaiten kannattaa toimia. Jaatinen eksyy kalastusreissulla rehtori Rummukaisen mökille, ja siellä onkin Leea (Saila Smith), Rummukaisen vaimo. Aikamoisen mainio kohtaus tämä muuten, hienoa työtä Smithiltä tässä kuten muissakin kohtauksissa. Leea on aika fiksun oloinen, kuten Irenekin, mutta menee hänkin vähän sekaisin Jaatisesta, ja siinä sitten tuleekin pikkuisen mutkia matkaan. Mainitaan vielä Mika Ilkka nimismies Kavonkulmana, Niina-Liisa Åhs sekä ekonomi Säviänä että kyläläisenä ja Timo Palmgren Manssilana. Koko porukka tekee onnistunutta työtä, ja useammallakin on monta roolia, joista kaikista he suoriutuvat näppärästi. Hahmogalleria on monipuolinen ja kiinnostava, ja Paasilinnan luomat henkilöt heräävät näyttelijöiden käsissä eloon erinomaisesti.

Lavastus (Aatu Johansson ja Eero Salminen) ja puvustus (Niina-Liisa Åhs ja Tanja Lundsten) luovat tarinalle sopivat raamit, ja sopivat esityksen 70-lukulaiseen ajankuvaan hienosti. Öljymäen miljöö sopii pikkukylän tarinaan oivallisesti, siltatyömaata tosin olisi vähän enemmän voinut tuoda näkyviin, mutta ihan sujuvasti rakenneltiin ja kaivettiin yhdessä nurkassa nytkin. Samoin Pohjolan betonin ja ravan toimintaa olisi voinut enemmänkin näyttää, se jäi vähän pimentoon mutta tuli toki tekstissä esille. Kaivinkoneesta plussaa! Iivo Johanssonin musiikki sopii tarinaan mainiosti myös, ja se säestää tapahtumia hyvin taustalla viemättä kuitenkaan huomiota juonelta. Tässä on monta mahtavaa kohtausta, terävää hauskuutusta ja juoni seuraa montaakin henkilöä samaan aikaan. Hienosti ovat langat pysyneet väellä käsissä, tapahtumien kulusta muodostuu selkeä kuva ja meno pysyy ryhdissä, vaikka pari aika kummallistakin käännettä tarinaan mahtuu. Tai ehkä ne eivät tarkemmin ajatellen niin kummallisia sitten olekaan, vaikkakin hieman arvaamattomia. Esitys vaatii katsojiltakin jonkin verran keskittymistä, että kaikesta pysyy perillä, tässä nimittäin tapahtuu paljon muutakin kuin vain Jaatisen ja muiden väliset jutut, muidenkin hahmojen väliset suhteet muuttuvat ja muotoutuvat tarinan edetessä ja esityksessä riittääkin useita kerroksia, jotka tuovat tarinaan uskottavuutta ja luontevuutta.

Kokonaisuus siis vakuutti minut ja jälleen kerran Ohkolassa tuodaan lavalle taattua laatua. Tämä on ohjelmassa uudelleen kesän aikana, enpä malta odottaa. Kiitos koko jengille!

Perjantai on Pahin @ Samppalinnan kesäteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Samppalinnan kesäteatteri!

kuvat © Robert Seger

Näin Perjantai on Pahin-musikaalin Samppalinnan kesäteatterissa 16.7.

Ellin (Linda Hämäläinen) äiti Katarina (Maria Lund) on menossa naimisiin Miken (Aarni Kivinen) kanssa, eikä Elli oikein pidä ajatuksesta. Vielä kun äiti haluaa tehdä kaiken häihin liittyvän itse, niin toki stressiä aiheuttavat niin kukkaset, kalan tuoreus kuin häälehden toimittaja (Reetta Korhonen) ja valokuvaajakin (Alvari Stenbäck), ja tunnelma Blaken perheessä on täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Elli tahtoisi lähteä kavereidensa Gretchenin (Emilia Keskivinkka) ja Hannan (Olga Lepistö) kanssa Jahtiin, lukion vuosittaiseen aarteenetsintäkilpailuun, mutta äiti sanoo ei. Siinä sitten tunteet kuumenevat ja riitaa syntyy, ja ennen kuin kumpikaan tajuaa, mitä tapahtui, Elli ja Katarina vaihtavat paikkoja. Ellillä on Katarinan kroppa ja toisin päin, he ovat toistensa kengissä ja aikamoinen hämmennyshän siitä syntyy. Kun hengitykset on tasattu ja tilanteeseen sopeuduttu, Katarina lähtee Ellin kropassa kouluun ja Elli jää äitinsä kengissä häitä järjestelemään. Kaikenlaisia vaikeuksia molemmat kohtaavat, ei ole helppo asettua toisen asemaan ja yrittää olla tekemättä mitään liian outoa. Elli ja Katarina myös oppivat asioita toisistaan ja ymmärtävät, miksi toinen on toiminut kuten on toiminut.

Kävin Samppalinnassa ensimmäistä kertaa viime kesänä ja aloin jo sen reissun jälkeen innolla odottaa tämän kesän esitystä. Perjantai on Pahin eli Freaky Friday ei ole minulle tarinana tuttu, vaikka se on alkuperäisromaanin jälkeen versioitu elokuvaksi neljästi ja musikaalikin on saanut ensi-iltansa 2016. No, nyt sitten ei muuta kuin katsomoon ja tarinaan tutustumaan! Reippaasti lähdetään liikkeelle ja esityksen värikäs ja vauhdikas maailma imaisee heti mukaansa. Puvustus (Kaarina Kopola) ja lavastus (Niina Suvitie) noudattavat molemmat samaa, pirteää ja värikylläistä linjaa, ja näyttämökuva on hivelee silmiä. Ihan tulee Disney-fiilis, joka toki Disney-musikaaliin sopii. Tyylikkäitä vaatteita on itse kullakin, ja ne myös sopivat kantajilleen ja hahmojen olemuksiin hienosti. Lavastuksessa pidin erityisesti koulusta ja varsinkin sen portaikosta, se toi muutamaankin koreografiaan toimivan elementin. Koreografia on Sami Vartiaisen käsialaa ja reippautta mahtuu siihenkin. Erityisesti joukkokohtaukset toimivat loistavasti, koreografia on tarkkaa ja sen toteutus taitavaa. Heikki Sankarin ohjaus on sujuva ja etenee vaivattomasti, koko ajan tapahtuu mutta juonta ei kerrota kiirehtien tai hidastellen, vaan sopivassa tahdissa.

Tom Kitt on tämän säveltänyt ja sanoitus on Brian Yorkeyn (suomennos Heikki Sankari, Kristina ja Jussi Vahvaselkä). Musiikki on monipuolista ja se esitetään oikein hyvin. Bändi (Markus Länne, Ville Vihko, Juha Keskinen, Ari Kataja ja Taneli Korpinen) soittaa tarkasti ja biisit kuulostavat hienoilta. Laulu sujuu hyvin koko porukalta ja kappaleita kuuntelee varsin mielellään, ne myös sopivat tarinaan ja suomennos on suurilta osin onnistunut. Suosikkibiisejäni ovat Mä tiedän, Biologia, Kuka tähän syyllinen nyt on, Valheita, Naiset ja sämpylät, Mee! ja Jälkeen murheiden ja kaiken muun. Esiintyjäporukalta hoituvat taitavasti niin soolot, duetot kuin isommatkin joukkolaulut, ja tunnelmasta toiseen päästään musiikin keinoin näppärästi. Tähän mahtuu niin menoa ja meininkiä kuin sitten herkempiäkin lauluja, ja hyvältä kuulostavat kaikki. Huumoriakin mahtuu biiseihin ja se on nokkelasti suomennettu.

Pääosissa nähtävät Linda Hämäläinen ja Maria Lund ovat loistavia. Alussa, vielä omissa kehoissaan ollessaan, Lund on uskottava ja luonteva kiireinen äiti ja Hämäläinen taas mahtava teini. Sitten kehot vaihtuvat ja meno vasta alkaa. Hämäläinen tekee hienoa työtä teinin kroppaan joutuneen, häästressin keskellä painivan Katarinan hahmossa. Hänen rooliinsa mahtuu monenlaisia hetkiä, ja Hämäläinen tuo lavalle sujuvasti niin riemukkaimmat kuin herkemmätkin hetket. Ja onhan toki hauskaa seurata, kuinka Katarina yrittää sopeutua lukiomaailmaan, jossa pelataan ihan eri säännöillä kuin aikuisten parissa. Maria Lund sitten vuorostaan on huikean hyvä Elli, joka joutuu äitinsä kroppaan. Loistavaa korkokengillä kompastelua, teiniangstia ja yleistä tekemistä, mainio rooli. Lund tekee alusta loppuun onnistunutta työtä ja toteuttaa roolinsa erinomaisesti. Katarinan tulevan miehen Miken roolissa nähtävä Aarni Kivinen tekee hyvää työtä, Mike vaikuttaa tosi mukavalta ja Kivinen tuo hahmonsa lavalle luontevasti. Ellin ihastusta Adamia näyttelevä Alen Nsambu on tosi hyvä, selvästikin koulun kingi, mutta ei mikään pahis kuitenkaan vaan aika hurmaava tyyppi, ei ihme että Elli on ihastunut. Harmi vaan että äiti meinaa ihan sotkea koko jutun. Valtteri Lehtinen on ihan mahtava Katarinan assistenttin Torreyn roolissa, ai että mikä tyyppi! Samoin mieleen jäi Joonatan Perälä konstaapeli Sitzinä, melkoinen heppu hänkin. Mikko Jokiselle myös kehuja, hän tekee useamman onnistuneen roolin.

Sujuvaa ja taitavaa tekemistä siis, lahjakas näyttelijäporukka ja hyvä tarina sekä mainio musiikki, mikäs sen kivempaa. Varsinkin nuoret tekijät nousevat esiin, energistä ja hienoa työtä. Tässä pysyy hienosti tarinan ytimessä perhe ja perheeseen liittyvät ilot ja surut, vaikka ympärillä kehot vaihtuvat ja häät stressaavat ja kaikkea muutakin tapahtuu. Pidin tarinasta ja Samppalinnassa se kerrotaan onnistuneella tavalla, sopivan hyväntuulisesti ja pirteästi, mutta silti maltetaan herkempiin kohtiin vähän hidastaa ja keskittyä kaikkeen siihen, mikä juonelle on olennaista. Kokonaisuutena siis oikein hyvä esitys, laadukasta tekemistä ja viihdyttävä, otteessaan pitävä tarina. Kiitos koko porukalle, pidin tästä kovasti!

Aatamin puvussa ja vähän Eevankin @ Joka-Teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Joka-Teatteri!

kuvat teatterin Facebook-sivuilta

 Joka-Teatterin Aatamin puvussa ja vähän Eevankin nauratti 15.7.

Asemapäällikkö Viirimäki (Timo Niemelä) myöhästyy laivasta, muttei halua myöhästyä töistä, joten toinen kulkuväline olisi keksittävä ja nopeasti. Soutuveneellä matkaa taittava kaksikko Kehkonen (Vilho Udd) ja Himanen (Sami Karppanen) rantautuu ja saa saman tien hypätä takaisin veneeseen, Viirimäki kun tarjoaa palkkiota jos pääsisi venekuljetuksella lähimmälle asemapaikalle. Matkaan lähdetään ja sitten tuleekin mutkia matkaan, vene karahtaa kiville, vaatteet vähenevät ja karikolta pelastutaan saareen, josta onkin sitten hankalampaa päästä pois, kun venekin karkaa. Kehkonen tarjoutuu sitten uimaan vastarannalle, ja hetken kuluttua Himanenkin seuraa perässä. Pakkaa sekoittavat lakia pakoileva Kalle (Martti Väyrynen), häntä jahtaavat nimismies (Riittaliisa Martiskainen) ja konstaapeli (Salla Klemetti), Alli (Veera Uuttu) ja Enni (Birgitta Iskala) sekä Tyyne (Leila Viikilä) ja postimies (Veikko Martiskainen).

Tämä oli hauska ja mainio esitys! Vaikka tämä heittämällä meneekin kevyempään kesäteatteriosastoon, joka harvoin niin minuun iskee, viihdyin katsomossa varsin hyvin ja huumorikin oli paikoin aika näppärää. Eija Vilpas vastaa ohjauksesta ja hänen käsissään esitys on saanut rytmikkään ja reippaan toteutuksen, jossa ei turhia kompastella vaan juoni kulkee sujuvasti ja kohtaukset seuraavat toisiaan onnistuneesti. Näyttelijäporukka tekee tasaista työtä ja esityksen luonteelle ominainen sähläys, väärinkäsitykset ja vauhdikas meno pysyvät ryhdissä, eikä tahattomia harha-askelia tule. Aikamoista sekoilua tämä juoneltaan on, kun kukaan hahmoista ei oikein tiedä, mitä tapahtuu ja missä, kuka on kukakin ja miksi porukka on vähän väliä ilman vaatteita tai vieraissa vaatteissa. Yleisölle tämä sekaannus tarjoaa paljon hauskuutta ja nauru halkoikin kesäiltaa useasti. Varsinkin toisella puoliskolla oli hymy herkässä minullakin, mainiota tilannekomiikkaa ja onnistuneita huumorihetkiä, oikein hyvää työtä siis.

Esityksen onnistuminen ja hauskuus on pitkälti tietysti sekä ohjaajan että varsinkin näyttelijöiden varassa, ja tässä porukka tekee oikein hyvää työtä. Kohtaukset on hyvin rytmitetty ja näyttelijät tuovat niihin sopivasti komiikkaa ja sujuvaa tekstin tulkintaa. Timo Niemelän Viirimäki on jämäkkä ja virkaintoinen heppu, joka tahtoo säilyttää moitteetta sujuneen työuransa yhtä moitteettomana ja siksi hermoilee siitä, kun töistä myöhästyminen uhkaa. Niemelä tekee roolin alusta loppuun onnistuneesti ja Viirimäestä muodostuu selkeä kuva. Sami Karppasen Himanen on mainio tyyppi, alussa hän vielä rauhoittelee muita mutta pikku hiljaa alkaa ääni kohota ja stressiä pukata, kun asiat eivät suju yhtään suunnitelmien mukaan. Pisteet vielä naisten vaatteissa koikkelehtimiselle. Vilho Udd tekee hyvää työtä Kehkosena, ja varsinkin kohtauksissa  Birgitta Iskalan kanssa Udd on mainio. Iskala ja Veera Uuttu toteuttavat roolinsa Allina ja Enninä onnistuneesti, ja varsinkin Uuttu myös laulaa hienosti. Salla Klemetti ja Riittaliisa Martiskainen ovat hyvä kaksikko kylän virkavaltana, Klemetti hieman virkaintoisempana ja Martiskainen sitten poliisityöhön rauhallisemmin suhtautuvana.

Puvustus on Ritva Rantakarin ja lavastuksesta vastaavat Apu-Upa/talkoolaiset. Sekä puvustus että lavastus sopii esitykseen mainiosti ja luo tarinalle sopivat raamit. Vaatteet ja niiden puute ovat tässä isossa osassa, ja monenlaista vaatekappaletta on porukalle löytynyt. Musisoinnista esityksessä vastaa Heikki Salama, ja musiikki tuo esitykseen mukavan lisän, sen tahtiin niin lauletaan kuin tanssitaankin hienosti. Teatteri on kivassa paikassa, esityksen tapahtumat levittäytyvät hyvin katsomon eteen ja ympäristön puut rajaavat tarinaan sopivasti maisemaa, vaikka ihan saarelta paikka ei vaikutakaan. Tosin eivätpä näytelmän tyypit tajunneet saarelle päätyneensä, eli hyvä vaan kun vettä ei miljöössä näy. Muutamaan otteeseen vuorosanat jäivät vähän äänentoiston kantaman ulkopuolelle, mutta pääosin kaikki kuului oikein hyvin.

Kokonaisuutena siis oikeinkin näppärä ja sujuva esitys! Viihdyin katsomossa mainiosti ja nautin tarinan seuraamisesta, se on työryhmän toteuttamana rytmikäs ja onnistunut. Näyttelijät tekevät hyvää työtä, juoni rullaa sujuvasti ja katsomossa on kiva esitystä katsoa. Suositus siis erityisesti kevyemmän kesäteatterihupsuttelun ystäville, ja muille myös. Tässä ei ole turhia tyhmiä vitsejä, vaan huumori oikeasti toimii ja esitys pitää otteessaan ja naurattaa helposti.

Työmiehen vaimo @ Jätinpesän kesäteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Orimattilan Teatteri!

kuvat © Pia Simonen

Näin Työmiehen vaimo-näytelmän Jätinpesän kesäteatterissa 14.7.

Johannan (Tuire Arola) ja Riston (Eerik Kuronen) häitä tanssitaan ja yhteiselo saa alkaa. Vähän häätunnelmaa häiritsee Homsantuu (Reetta Jouttimäki), jonka Risto on jo kerran ehtinyt kihlaamaan, kunnes päättikin valita Johannan. Siinä sitten Johanna miettii, että nyt tuli tehtyä virhe, mutta pappi on jo aamenen lausunut eikä kai heti ruveta eroamaan. Niinpä häät tanssitaan loppuun, vaimo annetaan miehen vallan alle ja Risto saa ryyppyrahaksi Johannan omaisuuden. Rahat loppuvat kuitenkin nopeasti, mutta onneksi vaimo tienaa lantin sieltä ja toisen täältä, jotta miehet pääsevät anniskeluun. Pieni poikakin syntyy, ja häntä Johanna yrittää parhaansa mukaan ruokkia ja hoitaa, mutta Risto vie kaikki rahat ja muutakin, eikä Johanna meinaa jaksaa. Välillä koittavat iloisemmat hetket, mutta onni ei kauaa kestä. Sitten Risto vielä ottaa ja lähtee Homsantuun matkaan, ja jättää vaimonsa ja pienen poikansa. Johanna menettää toivonsa, hän ei enää jaksa, ei löydä voimaa pärjätäkseen yksinään.

Olipas vahva, vaikuttava ja upea esitys! Ainoa Minna Canthin näytelmä, jonka olen nähnyt, on Sylvi, lisäksi olen lukenut Anna Liisan, jotka molemmat toki naisten asemaa, tasa-arvoa ja aikansa maailmaa ja sen epäkohtia käsittelevät. Molemmista on kuitenkin jo muutama vuosi aikaa, enkä muistanut niistä muuta kuin tarkan, nokkelan ja oivaltavan tekstin, jossa riittää yksityiskohtia ja rohkeita mielipiteitä. Samalla linjalla jatkoi Työmiehen vaimo, tämä oli hieno, raastava tarina ja teksti on mahtava ja sujuvasti sovitettu. Tapani Kalliomäki vastaa niin sovituksesta kuin ohjauksesta apulaisohjaaja Laura Huhtamaan kanssa, samoin esityksen liikekieli on heidän käsialaansa, ja Kalliomäki on myös tehnyt pukusuunnittelun Ida Jokisen kanssa. Lavastuksen suunnittelu on Amadeu Vivesin. He ovat tehneet uljasta työtä, esitys on valtavan hienosti rytmitetty kokonaisuus, joka vyöryy näyttämölle voimalla eikä päästä katsojia helpolla. Näytelmä tuntuu raskaalta, mutta ei murskaa vaan puristaa sopivasti ja loihtii oikeisiin väleihin huumoria ja iloa, hentoa toivoakin, kunnes sitten särkee unelmat ja onnen. Tämä ei ole mikään kevyt esitys, eikä sitä kukaan sellaiseksi kai mielläkään. Kalliomäki työryhmineen on tarttunut tarkkanäköisesti niin miehen kuin naisen osaan esityksen ajassa, tapahtumat katsojien edessä kertovat tarinan uskottavina ja todentuntuisina. 

Kalliomäki kertoo käsiohjelmassa halunneensa tuoda esitykseen liikekielen tutkimista ja vahvaa kehollisuutta, ja tässä on kyllä osuttu ihan nappiin. Liikekielessä on luotu varsin mainioita hetkiä, Huhtamaa ja Kalliomäki ovat haastaneet näyttelijät tuomaan tarinan lavalle jokaisella solullaan ja kokonaisuus huokuu sellaista omistautumista ja ohjaajan ideoihin tarttumista, että katsomossa ei voi kuin iloita ohjaajan ja apulaisohjaajan näkemyksistä. Jokainen hahmo liikkuu eri tavalla, ja liikekieli heijastelee lavalla hienosti niin tunteita, sukupuolta, asemaa kuin ajatuksiakin. Vaikka muutamat hetket aiheuttavat yleisössä hilpeyttä, ei liikekielessä ole etsitty turhaa komiikkaa vaan se toimii tarinan tukena, joskus hienosti liioiteltunakin, ja tuo esitykseen ryhtiä ja toimivia yksityiskohtia. Ohjaus on muunkin kuin kehollisuuden valjastamisen ja vapauttamisen osalta onnistunut, esitys on upean rytmikäs, raikas, rohkea ja selkeä kokonaisuus, jossa riittää voimaa ja tunnetta. Upea, ajankuvalleen uskollinen lavastus ja pirteä, kaunis ja näppärä puvustus sekä teksti ja sen sovitus luovat näyttelijöille onnistuneet raamit tuoda lavalle otteessaan pitävä, ajatuksia herättävä ja painostava versio Työmiehen vaimosta. Vaikka näytelmä on vuodelta 1885, toteutuksessa ei ole tippaakaan jäykkää tai vakavaa vanhanaikaisuutta, vaan Orimattilan Teatteri on tarttunut esitykseen virkistävällä tavalla, turhia kaunistelematta tai arastelematta. Tämä oli minulle ensimmäinen Työmiehen vaimo, mutta en tiedä, tarvitsenko toista. Luulen, että tämä toteutus on vaikea voittaa.

Näyttelijät tekevät vahvaa työtä, tämä tarina on sen verran raastava, että se vaatii taitoa tuoda näyttämölle iso kasa erilaisia tunteita, ja niin tässä totta vie tehdään. Kylläpä välillä teki mieli sanoa Ristolle, että ei noin voi tehdä, tai Johannalle, että ota lapsi ja karkaa, jos muu ei auta. Esimerkiksi hetki Johannan ja Riston häissä, kun kaikki käänsivät apua pyytävälle Johannalle selkänsä, tiivisti minusta hienosti sen, kuinka vaimo oli näytelmän aikana miehen vallan alla, muiden avun saavuttamattomissa. Vaikka tasa-arvon kanssa on tekemistä, onneksi meno ei enää ole nyky-Suomessa tätä. Tuire Arolan Johanna on voimalla tulkittu hahmo, Arola tuo Johannan pettymyksen, surun ja hädän esille kirkkaasti ja selkeänä. Johanna on alussa niin onnellisen oloinen, hän katsoo tulevaa miestään rakastuneena ja luottavaisena, kunnes totuus iskee vastaan ja sitten on jo myöhäistä perua. Arola tavoittaa hienosti kaikki Johannan tunteet ja tuo lavalle onnistuneesti valmistellun ja tulkitun hahmon. Eerik Kurosen Risto on mainio hahmo, hän kyllä tietää, mitä saa lain puitteissa tehdä, vaikka se muuten väärältä tuntuisikin. Kuronen tekee riemukasta työtä, Risto on huoleton ja rento heppu, joka on aivan valmis elämään huoletonta ja rentoa elämää kavereidensa kanssa anniskelussa ravaten. Risto on vähän pulassa naistensa kanssa, mutta Johannaa hän pystyy käskemään, koska laki on miehen puolella. Homsantuun kanssa tilanne on toinen, sillä hän ei ole Riston vallan alla ja sen mies saa huomata. Kuronen on roolissaan todella hyvä, mahtavaa työtä. Reetta Jouttimäki Homsantuuna tekee vahvan roolin myös. Romanitaustainen Kerttu on kylän miesten ja naisten yleinen pilkka-aihe, vaikka muutama kyläläinen sentään on hänen puolellaan tai ainakin puolueeton. Kertun kohtalona tuntuu olla hylkiö, vaikka hän paremmasta elämästä haaveileekin. Elämä vaan ei tarjoa sille mahdollisuutta. Jouttimäki tuo rooliinsa tulta ja tappuraa, itsepäisyyttä ja itsenäisyyttä, mutta myös paljon herkkyyttä ja epävarmuuttaa. Kerttu on olosuhteiden uhri ja vähän liian hyväuskoinen Riston suhteen, eikä hänelle valitettavasti sitten hyvin käy.

Riston juoppojengi Toppo (Jarmo Keskevaari), Heikki (Olli Paakkanen), Kustaa (Lauri Eskola), Kössi (Ranssi Toiviainen) ja Vänni (Patrik Romppanen) on loistava porukka. Miehet ovat yhtä huoletonta ja vähän lapsellista porukkaa kuin Ristokin, ja siksipä heillä hauskaa yhdessä onkin. Toki kestohumala ja anniskeluretket parantavat mielialaa entisestään. Viisikko sekä Kuronen pelaavat hienosti yhteen, he tuovat lavalle tiiviin ja toistensa puolella olevan porukan. Mainitaan nyt erikseen vielä Keskevaari Toppona, joka esityksen loppuvaiheilla vaikuttaisi hieman pohtivan mielipiteitään ja sitä, toimiiko Risto nyt ihan oikein, sekä Romppanen Vänninä, jota tuntuu huvittavan milloin mikäkin. Suvi Pöllänen tekee vakuuttavaa työtä sekä Vappuna että rouva Vörskynä, hahmot ovat aika erilaiset ja Pöllänen löytää onnistuneesti yksityiskohtia molemmista. Kaksikko Anna-Maija (Outi-Elina Keskevaari) ja Leena-Kaisa (Berit Mäkinen) on herranpelossaan ja uskossaan hyvä rouvaduo, he ovat tottuneet elämään elämää kirkon viitoittamalla tiellä ja paheksuvat sitten syntisiä ja tuhahtelevat pettyneenä milloin kellekin. Mainitaan vielä hienon energisesti ja taitavasti esiintynyt Ilona Karppelin Katrin roolissa sekä Justus Keskevaarin ihastuttava Yrjö, joka näistä esityksen hahmoista on kaikista kivoin, vaikkakin vähän nössö, kun ei oikein sano kenellekään vastaan, vaikka ei selvästikään hyväksy kaikkia havaitsemiaan epäkohtia.

Aikamoisen hieno juttu tämä siis! Osasin ennakkoon kuulemani ja lukemani hehkutuksen perusteella odottaa melkoista tykitystä ja meininkiä, mutta silti yllätyin tulkinnan raikkaudesta ja pirteydestä. Kokonaisuudessa kaikista parasta onkin se, kuinka hienosti tässä on tavoitettu niin kaikista riehakkaimmat ja iloisimmat kuin pettyneimmät ja surullisimmatkin tunteet. Tarkkaa ja oivaltavaa teatterin tekemistä, loistava, hienosti yhteen hiileen puhaltava työryhmä ja upeasti versioitu tarina, varsin onnistunut teatteri-ilta siis!

Hotelli Humina @ Taivallahden kesäteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Taivallahden kesäteatteri!

kuvat teatterin Facebook-sivuilta

Taivallahden kesäteatterissa sai ensi-iltansa 6.7. Hotelli Humina-niminen laulunäytelmä, minä olin sen katsomassa 10.7.

Rouva Äyskäri (Minna Kivelä) pyörittää Hotelli Huminaa varmalla otteella, mutta hermoja kiristävät niin tytär Mirjamin (Marjo Häkkinen) kilpakosijat Feliks (Niko Holopainen) ja Akseli (Arto Kinnunen) kuin hotellin muut vieraat, esimerkiksi taiteilijanelikko (Henri Välikangas, Otto Väisänen, Henna Kokko ja Anne-Mari Jokinen), joka aina vain harjoittelee vaikka se on jo monta kertaa kielletty, ja Ville Pusakka (Antti Rytsölä), joka pakoilee entistä vaimoaan (Eija Lamberg) ja iskee silmänsä rouva Äyskäriin. Taustalla häärii kotiapulainen Miina (Tiia Havu), joka yrittää pysyä perillä rouva Äyskärin toiveista ja samalla piilotella kovasti karkailevaa kissanpentua, joka ei saa rouvan silmiin sattua. Kaikenmoista sattumusta ja väärinkäsitystä mahtuu tarinaan mukaan, siihen vahvasti liittyy eräs voitokas arpajaiskuponki ja sen väärentäminen, mutta onnellinen loppu koittaa sitten viimein.

Esityksen ohjauksesta vastaa Kari Kinnaslampi, koreografiasta Jemina Pekkonen ja käsikirjoitus on Tatu Pekkarisen. Kokonaisuus on oikein onnistunut ja mainio, esitys pitää otteessaan ja tarina etenee hyvällä vauhdilla. Vähän olisin kaivannut ohjaukseen vielä lisää rytmiä, niin, että kaikki ovista kulkeminen ja kohtausten vaihtuminen olisi tapahtunut joka kerta yhtä napakasti ja nopeasti, nyt muutaman kerran tuli vähän viivettä. Muuten esityksen tahti on juuri oikea ja juoni rullaa hyvin. Pekkosen koreografiat sopivat esityksen ajankuvaan hyvin ja niistä löytyy monia hienoja ja hauskoja hetkiä, esiintyjät toteuttavat tanssihetket sujuvasti ja taidolla. Musiikkiakin tässä on, onhan esitys laulunäytelmä, ja se kuulostaa oikein mukavalta. Laulujen nimistä minulla ei ole aavistusta, mutta pidin erityisesti siitä, jonka Miina, Ville ja Kalle esittivät ennen väliaikaa, sekä siitä laulusta, joka tuli ennustajahuijauksen jälkeen. Juoneen kappaleet eivät linkity mitenkään erityisesti, paitsi ne biisit, joita taiteilijanelikko harjoittelee, ja niitä suurin osa kappaleista onkin. Mutta vaikka näissä ei tarina kovasti etene, oli musiikkia tosi kiva kuunnella, kun se näin hyvin esitettiin.

Arvasin muuten heti, että joku vitsi varmastikin keksitään siitä, että sekä Miinan kissa että Mirjamin kosija ovat molemmat nimeltään Feliksejä. Ja kyllähän tästä sitten varsin makoisa (mutta vähän ennalta-arvattava) kohtaus ja väärinkäsitys saatiin aikaan, huumoria riitti ja hetken saivat hahmot olla väärissä luuloissa, kunnes tajusivat, että nyt on muuten eri Feliks mielessä molemmilla. Hauskaa ja sujuvaa komediaa, muissakin kohtauksissa ja koko esityksen läpi. Hiemanhan tässä on huumori vanhanaikaista, kun käsikirjoitus on jo vuodelta 1947, mutta hyvin esitys istuu tähänkin päivään ja sitä on viihdyttävää katsoa. Tarinassakin vilahtelee vanhoja juttuja, esimerkiksi sovittu avioliitto ja vanhanaikainen puhelin, ja toki esityksen kieli ja yleistunnelma ovat kuin suoraan 1940-luvulta, eli hyvin on Taivallahdella napattu kiinni aikakauden piirteistä. Niin puvustus kuin lavastuskin myötäilevät tarinan kulkua ja tuovat onnistuneet raamit esityksen etenemiselle. Erityiskiitokset taiteilijanelikon esiintymisasuille! Aluksi silmää vähän häiritsi lavan edessä tanssialustana oleva vihreä matto, kokonaisuuteen hieman liian kirkas, mutta kyllä siihen sitten tottui.

Näyttelijät tekevät hyvää työtä, koko porukka pelaa hyvin yhteen ja pitää esityksen ryhdissä ja rytmissä. Jokainen tuo lavalla annoksen huumoria ja iloa sekä muita tunteita. Minna Kivelä on mainio rouva Äyskäri, hän on omaksunut tiukan ja tuiman hotellinjohtajattaren roolin onnistuneesti ja naurattaa ja ihastuttaa yleisöä taitavasti. Rouva Äyskärillä on myös mukava ja ystävällinen puolensa, vaikka hän ankaralla kädellä tytärtään, kotiapulaistaan ja hotellivieraitakin käskee. Kivelä tuo hyvin esiin hahmonsa kaikki ominaisuudet ja tuo rooliin huumorin lisäksi myös muita kerroksia, ei pelkkää hauskuutusta siis. Marjo Häkkisen Mirjam on vähän reppanan oloinen äitinsä vallan alla, Mirjam ei uskalla sanoa vastaan ja toivoo, että äiti muuttaisi mielensä kosijoiden suhteen. Mirjam on onneksi kekseliäs ja fiksu, ja tämä auttaa häntä suunnitelmassa saada Akseli miehekseen. Häkkinen tekee sujuvan roolin, jossa on kivasti yksityiskohtia. Arto Kinnunen Akselin roolissa on hyvä myös, hän toimii mainiosti Mirjamin sulhasena ja heidän suhteensa vaikuttaa uskottavalta.

 Kilpakosija Feliks eli Niko Holopainen on tosi kiva hahmo, Feliks selvästi on valmis kilpailemaan Mirjamista, mutta valitettavasti hän jää vähän nuolemaan näppejään. Holopainen tuo lavalle hyvin rakennetun hahmon ja onnistuu roolissaan mainiosti. Tiia Havusta Miinan roolissa pidin myös, hän tekee hienoa työtä ja Miina on suosikkihahmoni, hän on itsenäisen ja fiksun oloinen, ja osaa suurimmaksi osaksi toteuttaa rouva Äyskärin ristiriitaisimmatkin käskyt. Ville Pusakkana nähtävä Antti Rytsölä tekee tosi hyvän roolin, vaikka hänen hahmonsa onkin ärsyttävä heppu. Rytsölä on omaksunut Pusakan piirteet sujuvasti ja tekee kyllä mainiota työtä. Heikutakukkuu vaan! Henri Välikangas ja Otto Väisänen ovat loistava kaksikko Kallena ja Villenä, hienoa työtä molemmilta ja sujuvaa yhteispeliä. Varsinkin Välikangas jäi laulukohtauksista mieleen, hänellä oli tosi hyvä ääni. Ja Eija Lambergille myös erityismaininta, hänen hahmonsa ei lavalla paljon ole mutta teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen. Hienoa laulua ja esiintymistä!

Kokonaisuutena siis onnistunut ja viihdyttävä esitys, vaikka hieman vanhanaikainen tai tarinaltaan kevyt minun makuuni. Esiintyjät ovat taitavia ja tekevät kaikki mainiota työtä, samoin muilla osa-alueilla on rakennettu rytmikäs ja sujuva esitys. Yleisö tuntui ilta-auringossa nauttivan sekä esityksen huumorista että laulunumeroista, ja mikäs siinä on nauttiessa, kun kaikki sujuu ja tunnelma on hyväntuulinen ja rento. Hyvää työtä siis jälleen kerran Taivallahden porukalta!

Niin, ja ihan ensimmäisellä Taivallahden-vierailulla bongaamani kesäteatterihiiri teki paluun! Tuskin oli sama tyyppi kuin kolme vuotta sitten, mutta taas väliajan jälkeen pikku hiiri vilisteli menemään lavan sivustalla ja katosi siitä sitten esityksen jatkuessa.

Myrskyluodon Maija @ Salon Teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Salon Teatteri!

kuva © Mikko Pääkkönen

Salon Teatterin Myrskyluodon Maija sai ensi-iltansa Vuohensaaren kesäteatterissa 6.7.

Nuori Maija (Merita Seppälä) viettää iloista eloa kotikylässään, vailla huolia huomisesta. Vanha Maija (Ami Aspelund) kulkee nuoremman minänsä rinnalla ja vähän tuhahtelee lapsellisuudelleen ja ihmetyksilleen nyt, kun tietää paremmin. Maijalla on ihastus Magnus (Aarne Kallinen), jonka kanssa sokkoleikissä pelleillä, ja sisar Fia (Maija Tenkanen), jonka kanssa juhannustansseja tanssia. Äkkiä kaikki kuitenkin muuttuu, kun Erker (Pauli Kuisma) tuo poikansa Jannen (Roope Pelo) kosioretkelle. Eikä Janne halua Fiaa, vanhinta tytärtä, vaan Maijan. Sopimukset tehdään ja nuoret naitetaan ja lähetetään Myrskyluodolle elämää aloittamaan. Maija on epävarma itsestään ja pärjäämisestään, kuinka hän nyt osaa kaiken ja onnistuu kaikessa keskellä ei mitään, ilman mitään apua? Turhaan Maija usein huolehtii, hän ja Janne pärjäävät ja hyvin pärjäävätkin. Elämään mahtuu iloja ja suruja, ja luonto pitää huolen siitä, ettei kumpaakaan ole liikaa. Tarinaan mahtuu kokonainen elämä, Maijan elon polku, jolla astelevat kaikki hänen rakkaansa. 

Minähän en ikinä kovasti kosketu mistään, hyvin harvoin kostuu silmäkulma tai muuten herkistyy, mutta nyt olin pala kurkussa vähän väliä. Jestas sentään miten herkästi, kauniisti ja vahvasti tulkittu Maijan tarinaa! Esityksessä on kaikki kohdallaan, se on niin täynnä elämäniloa ja elämänjanoa, että katsomossa naurattaa ja itkettää ihan vain siksi, että tämä on niin hieno. Erityisen onnistunutta on työryhmän yhteistyö, selvästi tarkasti, rakkaudella ja harkiten rakennettu kokonaisuus, jossa jokainen tekee osansa ja onnistuu erinomaisesti. Yhteistyön voima tuntuu katsomoon asti, joukkokohtaukset ovat hienoja ja hahmojen vuorovaikutus ja heidän välisensä suhteet ovat uskottavia ja aidon tuntuisia. Maijan tarinaan mahtuu siis yhden ihmisen elämä, ja se on Salon Teatterin versiossa tulkittu tunteella, vivahteikkaasti ja turhia kaunistelematta. Maijan tarina on vahvan ja viisaan naisen tarina, se on tarina naisesta, joka kasvaa ja oppii, ymmärtää ja haluaa ymmärtää, on itsepäinen, lämmin ja hellä, perhettään ja luontoa raivoisasti ja lempeästi rakastava ihminen.

Ohjaaja Peter Nyberg on esikoisohjauksessaan tuonut näyttämölle raikkaan ja kauniin tulkinnan Myrskyluodon Maijasta, ja samalla ison kasan tunnetta, hyviä näkemyksiä ja taitavia yksityiskohtia. Esityksessä säilyy leikkisyys, luonnonläheisyys ja elämänilo, vaikka se saakin synkempiä, rauhallisempia ja syvempiä sävyjä Maijan vanhetessa ja tarinan kulkiessa eteenpäin. Nyberg on virittänyt taitavan työryhmänsä iskuun heti esityskauden alkuun ja löytänyt teoksesta onnistuneesti niin huumoria kuin viiltävän surullisia ja ihastuttavan rakkaudentäyteisiä hetkiä. Ja täytyy sekin sanoa, että en malta odottaa, millaista jälkeä Nyberg tuo lavalle ensi kesänä ohjatessaan silloinkin Vuohensaareen. Matti Puurtisen sävellykset kaikuvat komeasti ja herkästi, ja musiikin sovitus (Outi Ollila, Pasi Ketola ja Peter Nyberg) takaa kuulijoille riemua ja tunnetta. Olin kuullut näistä biiseistä vain muutaman ennen katsomoon astumista, mutta ne, jotka olin kuullut, olivat jo saaneet minut rakastumaan Puurtisen musiikkiin. Siksipä kuuntelinkin ilolla, kuinka hienosti sävelet soivat. Venla Viisasen koreografiaan mahtuu riehakkaita yhteistansseja, herkkiä hetkiä, lumoavaa liikettä ja taitavia ratkaisuja. Erityisesti Maijan ja Jannen häätanssi, Kuka osaa luontoa lukea-koreografia sekä Johannan ja Johanin legenda jäivät koreografiasta kirkkaimpina mieleen. Niin, ja Kuoleman (Mariella Pirhonen) liikkuminen myös. Timo A. Aallon lavastus on toimiva ja näppärä, se tuo lavalle sujuvasti niin Myrskyluodon talon kuin Maijan vanhempien kodin sekä kaiken muun maiseman, ja ympäröivä luonto on esityksessä vahvasti mukana, Vuohensaari tarjoaakin Myrskyluodon tarinalle oivallisen ympäristön. Marjo Haapasalon pukusuunnittelu tuo tarinalle selkeän ajankuvan ja heijastelee saaristoelämää, vuodenaikoja ja tapahtumia luontevasti.

kuva © Mikko Pääkkönen

Näyttelijät ovat valtavan hyviä kaikki, ja heidän työskentelyään on nautinto seurata. Merita Seppälä nuorena Maijana on loistava, hän tuo hahmoonsa kaiken sen, joka Maijan hahmolle on ominaista. Seppälä tekee tarkkaa ja vakuuttavaa työtä, hän on nopea tekemään vaihtoja niin tunnetilasta kuin tunnelmastakin toiseen, ja kaikki tapahtuu niin hienovaraisesti ja herkästi, että jokainen hetki tuntuu aidolta. Seppälän Maija on ihastuttava, vahva ja uskottava nainen, vaimo, äiti, tytär ja sisko. Näyttelijä osaa upeasti tuoda kaiken, mitä Maijalle tapahtuu, lähelle yleisöä, hänen tunteensa ovat käsinkosketeltavia ja roolissa on paljon hienoja hetkiä, esimerkiksi nuoren Maija ilo ja riemu juhannusjuhlissa, hänen epäilynsä itseään kohtaan, rakkautensa Janneen ja lapsiin ja selviytymisensä karulla Myrskyluodolla. Erityismaininta Seppälälle siitä tyhjästä, loputtoman surullisesta ja hämmentyneestä ilmeestä, kun Maija kantaa kuolleen poikansa kotiin. Olipas voimakas hetki, todella hienoa näyttelijäntyötä. Seppälällä on upea ääni, joka soi täynnä iloa ja surua, ja varsinkin Anteeksi, Mikael ja Maijan ja Jannen rakkauslaulu kuulostavat kauniilta. Ami Aspelundin vanha Maija on elämänviisautta ja -kokemusta huokuva hahmo, joka kommentoi tapahtumia joskus yllättävän kärkkäästi ja hauskastikin. Pohjimmiltaan vanha Maija kuitenkin totta kai ymmärtää nuoremman minänsä tekemät valinnat ja virheet, vaikka ne hänestä nyt tuntuvatkin pöhköiltä tai typeriltä, lapsellisiltakin. Ne valinnat ja virheet ovat muovanneet Maijalle sen elämän, jonka hän on elänyt. Aspelund tekee vakaata työtä ja on roolissaan erinomainen.

Roope Pelon Janne on oikein onnistunut roolityö, Janne on samaan aikaan huoleton ja luottaa siihen, että kaikki sujuu, mutta hän myös hermostuu nopeasti ja ahdistuu varsinkin raha-asioita pohtiessaan. Janne on mukavan oloinen tyyppi, hän on pohjattoman rakastunut Maijaan ja lapsiinsa, ja hänessä on sellaista rentoa hyväntuulisuutta, joka varmasti on tarpeen pienellä saarella luonnon keskellä asustellessa. Janne on sellainen turhia stressaamaton ja päivä kerrallaan kulkeva mies, joka tasapainottaa Maijaa, joka etsii jatkuvasti luonnon antamia merkkejä ja tulkitsee niitä pohtien, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pelo ja Seppälä sekä Aspelund pelaavat hyvin yhteen, nuoren Maijan ja Jannen rakkaus hehkuu katsomoon asti kirkkaana ja vanhan Maijan muisteloista käy myös ilmi se, kuinka tärkeä ja rakas Janne Maijalle on. Maijan äitiä näyttelevä Marjut Ruusumo ja isää näyttelevä Esa Lehtinen tekevät mainiota työtä, hahmot ovat hyvä vastavoima toisilleen ja näihin rooleihin mahtuu hauskoja hetkiä ja vakavampaa ja herkkää tunnetta. Yksi suosikkiroolisuorituksiani on Kasper Korpelan työ Maijan ja Jannen vanhimman pojan, Augustin, roolissa. Korpela tekee yksityiskohtaista, taitavaa ja luontevaa työtä, hän on uskottava ja vivahteikas August, joka, kuten kaikki muutkin, kokee niin iloa ja surua tarinan kuluessa. Erityispisteet ja aplodit kohtauksesta, jossa August kertoo isänsä pudonneen jäihin. Pojan tuska, suru ja itsesyytös leijailevat katsomoon ja tekisi vähän mieli lohduttaa ja sanoa, että ei se ollut sinun syysi. Ja tätä seuraa hienosti se, kuinka Augustin suru muuttuu huoleksi äidistä silmänräpäyksessä. Magnusta näyttelevälle Aarne Kalliselle kehuja myös, hän tekee oikein hyvää työtä ja Magnus on kiva hahmo, pidin varsinkin niistä kohtauksista, joissa Magnus vieraili Myrskyluodolla siellä kalastaessaan. Tiia Marjanen tekee sujuvaa työtä Vallborg-kummina, tosi hieno rooli ja hyvin tulkittu hahmo. Saku Nikkasen Piru täytyy myös mainita, samoin Emmy Welinin Fredrika. Niin, ja Esteri Seppälä Maijan ja Jannen esikoisen Marian roolissa. Koko porukka tekee upeaa työtä, kaikki tuovat lavalle oman panoksensa ja luovat katsojien eteen aidon oloisen, uskottavan ja koskettavan kuvan Myrskyluodon ja Simskälan elämästä ja ihmisistä.

Esityksessä riittää paljon hienoja kohtauksia ja yksityiskohtia, joita en varmaan kaikkia edes huomannut. Onneksi uusi reissu Vuohensaareen ja Myrskyluodolle on jo kovasti suunnittelussa. Pidin erityisesti Maijan ja Jannen ensihetkistä Myrskyluodolla, siitä, kuinka Maija yrittää selittää, miksi tyttöjen ei tarvitse osata kirjoittaa tai miksi miehillä on miesten työt ja naisilla naisten, tulipalokohtauksesta, siitä, kuinka kyläläiset auttavat Myrskyluotolaisia palon jälkeen, siitä, kuinka Janne ja Magnus kähinöivät haahkanmunien keräämistä koskien, siitä, kuinka kylän miehet tarjoavat Augustille vähän ryyppyä ja siitä, kuinka Johannan ja Johanin legenda esitetään, sekä suutari Ollen (Heimo Heikkinen) Piru ja papinrouva-kertomuksesta. Lisäksi kaikki traagisimmat kohtaukset, kuolemat ja surut toki tällaista kurjuutta ja synkkyyttä tarinoilta kaipaavaa ja arvostavaa katsojaa ihastuttivat, ja tässä on kyllä ansiokkaasti tartuttu synkimpiin ja vaikeimpiinkin tunteisiin, on niin koskettavaa ja kouriintuntuvaa surua ja epätoivoa muutamaan otteeseen, että ihan sisintä kiristää. Mutta vastapainona saa sitten hymyillä ja iloita hahmojen riemutessa, rakastaessa ja nauttiessa elämästä. Musiikki tuo katsojille iloa niin kauniiden, herkkien, synkkien kuin voimakkaidenkin sävelten kautta, ja kappaleet ovat toinen toistaan kauniimpia. Suosikkejani ovat Maijan ja Jannen häävalssi, Äiti, mitä sanoit, Anteeksi, Kuka osaa luontoa lukea, Merellä aina tuulee, Jannen juomalaulu ja Neitopihlaja sekä esityksen päättävä Mieli lie taipuvaa viljaa. Monta minulle mieluisaa kappaletta siis, ja todella upeasti esitettyinä, kaikki kiitokset ja suosionosoitukset sekä taitaville laulajille että muuten musiikista vastaaville.

Sanomattakin siis selvää, että nautin sydämeni kyllyydestä ja rakastuin tähän tulkintaan. Suosittelen siis kaikille ja kehotan suuntaamaan Vuohensaareen, tämä on teatteria parhaimmillaan. Upeaa, vahvaa, tunteikasta, elämäniloista ja vaikuttavaa tekemistä, hienoa katsottavaa ja täysosuma Salon Teatterilta. Tätä voisi kehua vaikka mistä, kaikilla osa-alueilla on tehty onnistunutta työtä ja lopputulos puhuu puolestaan. Salon Teatterin Myrskyluodon Maija on juuri oikealla herkkyydellä, rohkeudella, voimalla ja lempeydellä toteutettu musikaali, joka pitää katsojan syleilyssään ja jättää lopussa kyyneleen silmäkulmaan ja hymyn kasvoille. Ihana!

kuva © Henriikka Koskenniemi

Taivaan tulet @ Miinan monttu

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Miinan monttu!

kuvat © Anu Juuri

Näin Taivaan tulet-näytelmän Miinan montun näyttämöllä 30.6.

Samannimiseen tv-sarjaan, tai tarkemmin sen ensimmäiseen tuotantokauteen, pohjautuva esitys kertoo Raunista (Tove Shipley-Esselström), joka palaa pohjoiseen, lapsuutensa maisemiin, ja aloittaa työt poliisiasemalla. Raunin isä Pekka (Eero Elo) asustelee paikkakunnalla myös, mutta isän ja tyttären välit ovat huonossa kunnossa eikä niitä paranna se, että Raunin äiti on muutama vuosi aiemmin hukkunut, eivätkä kaikki ole varmoja siitä, oliko se onnettomuus, vai oliko Pekalla osuutta asiaan. Poliisintyö vaikuttaa pohjoisessa olevan erilaista kuin etelässä, ja Raunin virkaintoisuus aiheuttaa haasteita niin työpari Aimon (Ari-Pekka Louhelainen) kuin kylän asukkaidenkin kanssa. Vähitellen Rauni tutustuu uusiin ihmisin ja tapaa vanhoja tuttujaan. Asukkaita ovat poliisipäällikkö Junni (Jyrki Ylätalo) ja hänen vaimonsa Leena (Leena Ahtinen), lääkäri Viherkoski (Joonas Oksamo), kaupunginjohtaja Sinikka (Tiina Leiskamo) ja hänen tyttärensä Sini (Lyra Sitomaniemi / Ida Kurtz), tehtaanjohtaja Launis (Sami Talikka), hänen vaimonsa Marika (Minna Taiponen), Pasanen (Aaro Pihkala), viinatrokari Kilpelä (Ilkka Esselström) sekä kapakoitsija Hetta (Leena Ahtinen) ja paikallisessa juomapaikassa norkuva jengi (Juhani Ahtinen, Minna Nurkka, Kai Rahkonen ja Kai Varantola).

Olen nähnyt joitain jaksoja Taivaan tulet-tv-sarjasta, mutta en muista siitä kyllä mitään. Osasin kuitenkin odottaa jonkinmoista ihmissuhdedraamaa ja sopeutumisongelmia, ja näitä molempia sitten lavalla nähtiinkin. Tässä on huumoria ja hauskuuksia myös, mutta esitys ei ole mitään hupsuttelua vaan siinä käydään läpi vakaviakin aiheita, isä-tytär-suhde, perheväkivalta, pettämisepäilyt ja työpaikan sopeutumishankaluudet näin esimerkiksi. Näyttelijät tekevät toimivaa työtä ja hahmojen tarinat nousevat selkeinä esille, ne ovat monenlaisia ja kiinnostavia, pieneen kylään mahtuu erilaisia kohtaloita. Tarina itsessään on oikein hyvä, ja esityksen nähtyäni ajattelinkin palata tv-sarjan pariin heti kun ehdin. Mielenkiintoista sitten nähdä, kuinka paljon samaa tai erilaista näissä kahdessa on. Uskoisin, että näyttämöversio ja nimen omaan tämä Miinan montun toteuttama esitys on tv-sarja-esikuvalleen kunniaksi.

Näyttelijät ovat siis oikein hyviä ja tekevät hyvää työtä, he tuovat hahmogallerian lavalle varmoin ottein. Pidin erityisesti Tove Shipley-Esselströmin Raunista, hän tekee hahmon vahvasti ja taitavasti, tuoden rooliinsa taitavia yksityiskohtia ja vivahteita. Rauni on itsevarma ja päättäväinen, ja hänen on vähän vaikea sopeutua pohjoisen menoon ja ihmisiin, vaikka hän kotiin palaakin. Mukaan mahtuu myös rakastumista ja muuta ihmissuhdesotkua. Shipley-Esselström tuo Raunin hahmoon onnistuneesti niin lujaa tahtoa kuin herkkyyttäkin. Ari-Pekka Louhelainen on mahtava Aimo, hän on selvästi omaksunut hahmonsa tärkeimmät ominaisuudet ja toteuttaa roolin vakuuttavasti. Aimo on hauska tyyppi ja hyvä vastavoima Raunille pohjoinen-etelä-vastakkainasettelussa. Jyrki Ylätalon poliisipäällikkö Junni on yksi suosikeistani, Junni on mainiosti kirjoitettu hahmo ja Ylätalo tekee hyvää työtä. Junnilla riittää poliisileffoista tuttuja iskulauseita ja meininki on muutenkin kuin hän odottaisi suuremmankin rikollisliigan pidättämistä. Mainitaan vielä Aaro Pihkalan Pasanen, oikein hyvää työtä Pihkalalta, samoin Minna Taiposelta Marika Launoksena. Eero Elo tekee roolinsa Raunin isänä Pekkana varmalla otteella ja on rooliinsa nappivalinta. Ilkka Esselströmin viinatrokari Kilpelä jäi myös mieleen, samoin komeasti karaokea muutamaan otteeseen laulava Kai Rahkonen.

Vaikka Lapin maisemia on hankala tänne etelään tuoda, lavastus henkii revontulia ja pohjoista tunnelmaa.  Lavastuksen suunnittelusta vastaa Timo Matinvesi, hän on tuonut katsojien eteen tunnelmallisen, toimivan ja selkeän näyttämökuvan. Koivupöllit penkkeinä, taivaan tulien sävyiset seinät ja No Man's Landin puukyltti ovat kaikki hyviä yksityiskohtia, ja ympäröivää luontoa on myös hyödynnetty toimivasti. Puvustus (Hanne Rintanen) sopii myös esityksen tunnelmaan ja siinä riittää yksityiskohtia, värejä, tummia sävyjä ja kaikin puolin hyvin tehtyjä valintoja. Sanna Saarelan ohjauksessa työryhmä on tehnyt hyvää työtä ja tuonut lavalle napakan kokonaisuuden, jossa ei ole turhia hidasteluita tai taukoja, vaan tarina rullaa eteenpäin sujuvasti ja esityksen katsominen on oikein mukavaa ja tarina pitää otteessaan. Vaikka tässä käydään monen ihmisen tarinaa läpi, ja se on toki tv-sarjassa jakautunut pidemmälle aikavälille ja tarinalle on ollut enemmän tilaa, pariin tuntiin puristettu juoni pysyy selkeänä eikä tule tunnetta, että jotain olennaista on jätetty pois.

En ole ikinä käynyt Miinan montussa, vaikka sinne on jo monta vuotta suunniteltu kesäteatterimatkaa. Nyt vihdoin sitten katsomoon asti pääsin, ja olipa kiva paikka ja mukava tunnelma! Yleisöä riitti, moneen otteeseen katsomossa tiivistettiin, että kaikki halukkaat mahtuivat esityksestä nauttimaan. Ilma oli hieno ja esitys myös, ja Miinan montun maisemat takasivat esitykselle hyvät puitteet. Oikein onnistunut ensimmäinen kesäteatteriretki Miinan monttuun ja varmasti tullaan uudelleen!

Sellaista elämä on @ Hämeenlinnan Uusi Kesäteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HUK!

kuvat © Henna Junnila

Sellaista elämä on-esityksen ensi-iltaa vietettiin 29.6. Hämeenlinnan Uudessa Kesäteatterissa.

Musiikkinäytelmä kertoo tarinan Juha "Junnu" Vainiosta, laulajasta, lauluntekijästä ja säveltäjästä, jonka laulut ovat iskostuneet suomalaiseen mieleen tiukasti. Minäkin tiesin melkein kaikki esityksen biisit, vaikka en Juha Vainiosta itsestään mitään oikein tiedäkään. Vainiota esityksessä näyttelee Heikki Mäkäräinen, lisäksi rooleissa nähdään Annika Eklund, Elina Lähde, Petja Lähde ja Ilkka Merivaara.

Musiikki on hyvin valittua, se soljuu ja soi esiintyjien ja bändin käsissä loistavasti. Erityisesti mieleen jäivät Albatrossi, Elämää ja erotiikkaa, Kesäkatu ja Vanhojapoikia viiksekkäitä sekä Sellaista elämä on. Enpä ole tiennyt, kuinka monelle ja monenlaisia kappaleita Vainio on tehnyt, mutta tulipahan opittua tuttujen biisien taustoja esitystä katsoessa, ja samalla kuultua ne hienosti esitettyinä. Koko näyttelijäporukka laulaa todella hyvin, ja näistä musiikkikohtauksista muodostuivat ehdottomasti esityksen parhaat hetket.

Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä, varsinkin Heikki Mäkäräinen Juha Vainiona on nappiosuma. Hän tuo hienosti yleisön eteen Vainion elämänvaiheet nuoruuden innosta ryyppyreissuihin kavereiden kanssa, perhe-elämästä yksinäisiin hetkiin, ja iloista suruihin. Mahtavaa roolin tekemistä, upeaa laulua ja taitavasti ja yksityiskohtaisesti toteutettu hahmo, Mäkäräinen saa tästä kyllä kaikki kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Petja Lähde tekee monta roolia ja onnistuu kaikissa, hänelle on riittänyt sekä humoristisia hahmoja että herkempääkin tekemistä, ja hyvin sujuu tunnelma kuin tunnelma. Kari Tapiosta ja Dannystä vielä Lähteelle erikoismaininta. Ilkka Merivaara tekee tosi hyvää työtä, häntä on ilo katsoa lavalla. Merivaarallakin on pari hahmoa esitettäänään, ja hänellä on onnistunut ote jokaiseen rooliinsa. Annika Eklund jäi mieleen varsinkin Junnun vaimon Tainan roolista, Eklund tekee vakuuttavaa työtä sekä Tainana että muutenkin lavalla ollessaan. Elina Lähde jäi mieleen etenkin hienosta koreografiasta, jonka hän on esitykseen tehnyt, sekä taitavasta esiintymisestä esityksen läpi. Varsinkin Katri Helenana Lähde tekee mainiota työtä.

Esitys on viihdyttävä ja toimiva paketti, mutta minulle siitä jäi puuttumaan jokin rytmiä tuova elementti, sillä tahti on alusta loppuun vähän liian kiireetön tai rauhallinen. On tässä vauhdikkaita ja reippaita kohtauksia, mutta kokonaisuus jää vähän hitaaksi. Junnu Vainion tarina jäi myös hieman etäiseksi, kun en siitä etukäteen siis paljoa tiennyt, enkä osannut kaikkia tekstissä esiintyviä viittauksia hänen elämäänsä tunnistaa. Samoin osa hahmoista ei aiheuttanut minussa hilpeyttä, toisin kuin muussa yleisössä, joka heidät tunnisti pelkän ulkonäön tai eleiden perusteella. Tämä toki ei esitystä huononna, se vain vaatisi ehkä enemmän tuntemusta Vainion kappaleista ja tekemisistä, jotta tarina avautuisi enemmän. Eli näin Vainiota tuntemattomana olisin kaivannut tarinaan vähän selkeämpää kertomistapaa, ehkä enemmän selitystä siitä, kuka kukin on ja miten ja miksi mikäkin tapahtuu. Suurimmaksi osaksi pysyin kuitenkin kärryillä ja opin asioita Juha Vainiosta. Selvästi tässä on onnistuttu löytämään yleisölle tuttuja piirteitä niin Vainion artistikollegoista kuin muistakin Vainion ajan jutuista, sillä yleisöstä kuului hyväksyvää myötäilyä ja iloista naurua moneen otteeseen, ja selvästi moni tiesi tarkastikin, mitä esityksessä tapahtuu ja mihin tapahtuvat pohjautuvat. 

Sekä lavastus (Oskari Löytönen) että puvut (pukusuunnittelu Elina Vättö, puvustus Jenni Tokpanou) näyttävät hienoilta, ja ne sopivat esityksen tunnelmaan oikein hyvin. Varsin monenlaista pukua näyttelijöiden päällä nähdään, ja vaatetus on poikkeuksetta tyylikästä ja toimivaa, kaunista, komeaa ja silmiä hivelevää. Lavastus on myös tyylikäs ja toimiva, vähäeleisesti toteutettu ja tasapainoinen kokonaisuus. Yksityiskohdat ovat tarkasti toteutettuja niin lavastuksen kuin puvustuksen näkökulmasta ja pidin erityisesti merimaisemaa heijastelevista seinistä. Mikko Kivinen ja Otto Kanerva vastaavat esityksen käsikirjoituksesta ja Kivinen myös ohjauksesta. Teksti on hyvä ja siinä riittää niin huumoria kuin koskettavuuttakin, mutta kuten mainitsin, olisin kaivannut selkeämpää rytmiä ja tarinan kerrontaa. Ohjaus on onnistunut, se näkyy erityisesti siinä, että näyttelijät tekevät niin hyvää työtä, Kivinen on virittänyt viisikon mainioon vireeseen esityskauden alkuun. Toki ohjaus vaikuttaa myös esityksen rytmiin, ja siihen olisin kaivannut erilaista toteutusta.

Pidin tästä siis ja viihdyin, vaikka tarinan toteutuksessa jokin vähän tökkikin. Esiintyjät ovat huippuluokkaa, musiikki upeaa, bändi vireessä ja kokonaisuus toimiva. Kesäteatteri on upealla paikalla ja tunnelma on ollut sekä tällä kertaa että viime vuonna, kun ensimmäistä kertaa HUK:issa kävin, tosi hyväntuulinen ja mukava, oli siis kiva käydä taas ja nauttia esityksestä kauniissa kesäillassa.