Kaikki hienot jutut sai ensi-iltansa Willensaunassa 20.3. Monologiesityksen näyttelijänä vuorottelevat Mari Lehtonen (jonka minä näin) ja Ilja Peltonen, lisäksi yleisöllä on iso rooli esityksen onnistumisen kannalta.
Kaikki hienot jutut on tarina siitä, kuinka päähenkilön ollessa lapsi hänen äitinsä yritti itsemurhaa ja päähenkilö alkoi listata asioita, joiden takia elämä on elämisen arvoista. Päähenkilön kasvaessa listakin kasvaa, listattavat asiat muuttavat muotoaan, niistä tulee aikuisempia, konkreettisempia ja lapsen korvaan tylsempiä, mutta ne ovat kaikki hienoja juttuja. Päähenkilö elää elämäänsä, joutuu lopettamaan rakkaan koiransa, opiskelee, tapaa miehen, menee naimisin, eroaa, kirjoittaa listaa. Lista unohtuu välillä, mutta sitten siihen lisätään taas seuraava juttu. Päähenkilön elämästä rakentuu katsojien eteen kuva, joka koskettaa ja naurattaa.
Tämä oli ihastuttavan sydämellinen, lämmin ja hauska esitys. Mari Lehtonen on lavalla loistava, hän kertoo päähenkilön tarinaa uskottavasti ja pitää katsojien huomion itsessään. Välillä yleisöstä kutsutaan joku vierailemaan lavalle eläinlääkärin, isän tai tulevan aviomiehen rooliin. Tai kirjallisuusluennoitsijaksi, minä pääsin siihen rooliin. Pakko ei tietenkään ole lavalle mennä, mutta minusta oli oikein hauska käydä pieni rooli esittämässä. Ja oli hienoa käydä loppukiitoksissa myös! Jos ei lavalle satu pääsemään, luultavasti saa kuitenkin kertoa yhden listalla olevan asian muulle yleisölle. Yleisö saa saapuessaan lappuja, joissa on numero ja sen perässä yksi päähenkilön kirjaamista hienoista jutuista. Minulle sattui sellainen hieno juttu kuin syödä jälkiruokaa pääruokana. Ja sehän onkin hieno juttu, samoin kaikki muut hienot jutut hymyilyttivät. Niistä tuli myös mieleen kirjahyllystäni löytyvä 12 000 syytä olla onnellinen-kirja, josta aina välillä luen muutaman iloisen jutun. Hyvä tapa, millä tulla hyvälle tuulelle. Hyvälle tuulelle tuli myös esityksestä, vaikka se rankkaa aihetta käsittelee ja sivuaa, on yleistunnelma silti mukava ja toiveikas.
Duncan Macmillan yhteistyössä Jonny Donahuen kanssa vastaa esityksen käsikirjoituksesta, ja sen ovat suomentaneet Mari Lehtonen ja Ilja Peltonen, eli esiintyjät itse. He ovat myös ohjanneet esityksen. Käsiohjelman takakannesta löytyy otteita molempien harjoituspäiväkirjoista, ja vaikuttaa siltä, että Peltonen ja Lehtonen ovat tehneet työtä tarkasti ja huolellisesti, vaikka välillä on haasteitakin ollut. Lopputuloksen perusteella kaikki päätökset on tehty oikein, sillä esityksen parissa viihtyy mainiosti ja suomennos kuulostaa oikein sujuvalta. Tarina itsessään on aidon oloinen, siinä ei ole mitään turhan dramaattisia tai epäuskottavia tapahtumia, vaan kaikki, mistä päähenkilö kertoo, tuntuu siltä, että se voisi tapahtua kenelle vain, milloin vain. Ja ehkäpä ainakin hyvien, hienojen juttujen listaaminen on sellainen juttu, jota kaikki voisivat joskus harrastaa. Siitä tulee iloiselle mielelle, esityksen jälkeen muuten sai lisätä oman hienon jutun muistilapulle ja jättää sen päähenkilön muuttolaatikkoon, tämä hymyilytti heti. Minä kirjoitin hienoksi jutuksi teatterin Lontoossa.
Tykkäsin tästä kovasti, en ole kovin montaa monologia käynyt katsomassa (kaksi tämän lisäksi), mutta jospa kolmas kerta nyt toden sanoi ja uskon, että tämäkin teatterimuoto sopii minulle ja tosi hyvin. Katsomossa oli alusta loppuun mainio tunnelma ja hymy huulilla matkasin esityksestä kotiin. Ilja Peltosen versio tästä olisi myös tosi mukava nähdä. Kansallisteatterin sivuilla tätä kuvaillaan ainutkertaiseksi ja yhteisölliseksi teatterikokemukseksi ja sellainen se todellakin oli, katsomo on pieni ja yleisö on lähellä esiintyjää, mikään mitä lavalla tehdään ja sanotaan ei jää huomaamatta. Ja vaikka teatteri jokaisena iltana on muutenkin ainutkertainen juttu, tässä se erityisesti korostuu, koska yleisö osallistuu tarinaan jokaisessa esityksessä, ja yleisö on toki joka kerta erilainen. Siksikin tämä olisi kiva nähdä uudestaan, joka kerta kun on luvassa uudet vierailevat tähdet ja esityksen rakenne ja tunnelma varmastikin elää yleisön mukaan.
Ihastuttava kokemus siis! Jotenkin tosi mukavaa kuunnella, kuinka Mari Lehtonen kertoo päähenkilön tarinaa ja tuo esiintymiseensä hienosti koskettavia, hauskoja, uskottavia ja samastuttavia piirteitä. Taitavasti rakennettu hahmo ja esitys, vaikka tässä on aika rankkojakin juttuja välillä, huomasin välillä hymyileväni tosi leveästi ja minulla oli katsomossa tosi kivaa koko ajan. Suosittelen tätä siis lämpimästi, hieno esitys.
Suomeen on vuosien varrella matkustanut musikaaleja ja näytelmiä ympäri maailman, varsinkin Broadwayltä ja West Endiltä, sieltä hittiesitykset toki suuntaavat usein muuallekkin maailman joka kolkkaan. Eivätkä syyttä, esitys, joka onnistuu hurmaamaan yleisön Lontoossa tai New Yorkissa (tai muuallakin), tekee sen yleensä missä vain ja millä vaan kielellä, joten näitä esityksiä versioidaan monessa teatterissa. Broadway ja West End ovat toki ne areenat, joilla esitettävät esitykset saavat ehkä suurimman huomion, joten sieltä yleisöä kiinnostavat esitykset ovat todennäköisesti tulossa Suomeen tai muualle pohjoismaihin jollain aikataululla, mikä on tietysti kiva. Uusia esityksiä tulee maailmalla ja Suomessa ensi-iltaan joka vuosi vaikka kuinka monta, ja niistä kaikki eivät tietenkään saavuta pitkää ikää tai innokasta fanikuntaa, mutta mukaan mahtuu aina esityksiä, joita esitetään seuraavien vuosien aikana monella kielellä. Näiden maailmalta tulevien esitysten lisäksi Suomessa pitää tehdä myös suomalaista musikaalia ja näytelmää, ja sitä tehdäänkin. Tasapaino siis tulee ehdottomasti säilyttää kotimaisten ja ulkomaisten esitysten välillä, eli vaikka tässä nyt näitä maailmalla esitettyjä esityksiä listaan ja toivon niiden joskus tulevan Suomeen, haluan jatkossakin käydä katsomassa sekä suomalaistekijöiden esityksiä että kotimaan ulkopuolelta tulevia esityksiä.
Tähän listaan olen valinnut esityksiä, joista suurinta osaa ei ole nähty Suomessa ennen, ja jotka minusta sopisivat niin tarinaltaan kuin yleisilmeeltään myös suomalaiselle yleisölle. Erityisesti listaan sellaisia teoksia, jotka saattaisivat kiinnostaa tai toimisivat varsinkin nuorelle yleisölle. Kahta viimeistä lukuunottamatta nämä ovat kaikki 2010-luvulta, eli hyvin tuoreita esityksiä.
Mielenkiinnolla kuulisin kommentteja lukijoiden unelmaesityksistä - mitä juuri sinä tahtoisit Suomen lavoilla nähdä?
1. Heathers
Vuonna 2013 Los Angelesissa ensi-iltansa saanut Heathers siirtyi Off-Broadwaylle 2014, Off West Endille 2018 ja myöhemmin samana vuonna West Endille. Vuonna 2010 sitä esitettiin New Yorkissa konserttiversiona. Lisäksi sitä on tehty Yhdysvalloissa paljon lukioissa/teatterikouluissa. Heathers on jossain vaiheessa palaamassa West Endille ja sen jälkeen se lähteekin Iso-Britannian kiertueelle. Esitys perustuu vuoden 1988 samannimiseen elokuvaan.
Veronica ja kumppanit ovat aloittelemassa kouluvuotta ja Veronica toivoo kuuluvansa suosittuun Heathers-porukkaan, sillä häntä ja hänen parasta kaveriaan Marthaa ja itse asiassa kaikkia muita, paitsi urheilijoita ja Heatherseja kiusataan koulussa. Heather Chandler, Heather Duke ja Heather McNamara ottavat Veronican mukaan jengiinsä, kun tämä pelastaa heidät jälki-istunnolta väärentämällä lupalapun. Kouluun tulee uusi poika, Jason Dean elikkä J.D., joka salaperäisyydellään ja tappelutaidoillaan hurmaa Veronican. J.D. ei ehkä olekaan niin hyvä tuttavuus, sillä yhdessä vietetyn yön jälkeen Veronica ja J.D. menevät Veronicalle suuttuneen Heather Chandlerin kotiin ja tulevat myrkyttäneeksi tämän. Ei siinä mitään, Veronica väärentää itsemurhaviestin ja homma on sillä selvä. Kuolemia tulee kuitenkin lisää ja Jason Deanin synkkyys vain pahenee, kunnes hänen murhanhimonsa alkaa olla Veronicalle liikaa ja tämä uhkaa erota koko tyypistä. Pian koulu ja kaikki oppilaat ovat vaarassa, ja Veronican täytyy puhua J.D.:lle järkeä. Mutta onnistuuko hän siinä vai joutuuko Veronica hyvästelemään koulukaverinsa ja koulurakennuksensa? Tarinaan mahtuu esimerkiksi sellaisia teemoja kuin kiusaaminen, teini-itsemurhat, väkivalta kouluissa ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Esitys käsittelee synkkiä aiheita vauhdikkaalla ja pirteällä tavalla, eli siinä riittää sekä komediaa että draamaa.
Minä olen nähnyt tämän kahdesti, Theatre Royal Haymarketissa Lontoossa (eli West Endillä, bloggaus aiheesta löytyy tästä klikkaamalla) ja aikamoinen into ja rakkaus oli yleisöllä siellä tätä kohtaan. Ikinä ennen ei ole pelkkä esityksen alkaminen saanut aikaan sellaisia aplodeja kuin Heathersin katsomossa. Myös stage doorilla esityksen jälkeen parveili satapäinen lauma ihmisiä, joista moni oli käynyt esityksen katsomassa jo monta kertaa. Ja kyllä esitys kaiken fanittamisen ehdottomasti ansaitsee, se on oikein mainio. Musiikki, hahnmot ja tarina ovat hyviä, ja ainakin minä pidän enemmän musikaalin tarinasta, se on siis vähän erilainen kuin elokuvassa. Myös nimenomaan tämä brittiversio on minusta loistava, tähän on lisätty pari biisiä ja käsikirjoitus on vähän erilainen kuin amerikkalaisessa alkuperäisversiossa.
2. Everybody's Talking About Jamie
Tositarinan inspiroima brittimusikaali Everybody's Talking About Jamie sai ensi-iltansa helmikuussa 2017 Crucible Theatressa Sheffieldissä, ja siirtyi West Endille saman vuoden marraskuussa. Vuonna 2020 esitys lähtee Iso-Britannian kiertueelle. Elokuvakin tästä on tekeillä. Tämänkin olen itse asiassa nähnyt West Endillä kahdesti, bloggaus löytyy tästä.
Jamie New haaveilee drag queenin urasta ja haluaa mennä koulun tanssiaisiin mekossa. Hän ei ihan tiedä, uskaltaisiko, vaikka onkin kovin varma unelmistaan. Jamien äiti Margaret ja heidän ystävänsä Ray, Jamien ystävä Pritti sekä drag-asusteita ja vaatteita myyvä Hugo tukevat poikaa matkalla kohti unelmien toteutumista, vaikka kapuloita rattaisiin laittavat esimerkiksi järkeviä uravalintoja vaativa opettaja Miss Hedge ja kiusaaja-Dean. Jamien tielle tulee muitakin esteitä, koulun tanssiaisiin ei saisi mennä mekossa ja drag-esiintyminenkin alkaa jännittää, isä ei pidä pojastaan ja kotonakin tulee riitaa, mutta vaikeuksien kautta mennään voittoon ja lopussa onkin jo kaikilla hauskaa. Jos Kinky Bootsin suosiosta mitään voi päätellä, tämä saattaisi olla yhtä suuri innostuksen lähde täällä Suomessa. Toki tarina on aika erilainen, mutta drag queen (tai tuleva sellainen) on molemmissa keskiössä ja samanlaista viestiä molemmat esitykset yleisölle tarjoavat. Minusta tämä on Kinky Bootsia parempi, toki nuoremmat hahmot iskevät enemmän omaan ikäluokkaani ja siksikin kiinnostavat enemmän, mutta Jamiestä tykkään myös kokonaisuutena enemmän. Varsin ihastuttava musikaali, ja tarina on oikein hyvä myös. Hahmoissa riittää monenlaista mainiota tyyppiä ja musiikki varsinkin on ihanaa.
3. Eugenius!
Eugenius! sai ensi-iltansa Off West Endillä 2018, jota ennen se oli jo esitetty konserttiversiona 2016.
Eugene suunnittelee supersankaritarinaa, josta hänen kaverinsa Feris ja Eugeneen ihastunut Janey ovat kovasti innoissaan. Eugenen isä taas on sitä mieltä, että pitäisi keskittyä kouluun ja läksyihin, eikä tuollaisia sarjakuvajuttuja piirrustella. Koulussa nörttikolmikko Eugene, Janey ja Feris eivät ole kovin suosittuja, ja Eugenen supersankaritarina innostaa suosittua porukkaa kiusaamaan häntä siitä, varsinkin kun Eugene esittelee tarinansa Theolle, joka etsii ideakilpailun voittajaa. Voittajalle aukeaa tie Hollywoodiin ja siellä Lex toteuttaa tämän parhaaksi valitun idean elokuvaksi. No, Eugene voittaa, ja siitä lähtee seikkailu Hollywoodissa, jossa kaikki ei olekaan niin taianomaista ja ihanaa, vaan leffabisnes on kovaa, tarina alkaa menemään ihan sivuraiteille ja Eugene ei tiedä mitä tekisi, kun leffa olisi kiva juttu, mutta Lex aikoo muuttaa kaiken, mitä Eugene on kirjoittanut ja suunnitellut. Kaikenlaista ehtii tapahtua, todellisuus ja tarina sekoittuvat ja Eugenen on löydettävä sisäinen supersankarinsa, jotta Lord Hector ei nirhaa koko elokuvatiimiä.
Tämänkin olen nähnyt kahdesti! Bloggaus löytyy tästä. Eugenius! oli ihana! Se on hauska, koskettava, siinä on mahtava musiikki ja hahmot ja koko show on niin loistava, että siitä nauttii täysin sydämin. Varsinkin huumorin ja koskettavien hetkien yhdistäminen on onnistunut mahtavasti, eikä tätä pystynyt katsomaan ilman leveää hymyä (eikä pysty hymyilemättä kuuntelemaankaan, on sen verran mainiota musiikkia). Yksi parhaimmista musikaaleista, joita viime vuosina olen nähnyt.
4. The Prom
The Prom sai ensi-iltansa 2016 Atlantassa ja siirtyi Broadwaylle 2018. Tätä en ole nähnyt, muutaman promovideon olen tosin esityksestä katsonut ja kuunnellut biisejä moneen otteeseen.
Emma asuu Indianassa, ja siellä häntä kiusataan, kun hän on pyytänyt tyttöä kanssaan lukion tanssiaisiin, jotka tosin perutaan, Emman takia, koska ilmeisesti koulun vanhempainyhdistys on sitä mieltä, että ei saman sukupuolisia pareja meidän tansseihin kiitos. Kaksi kuuluisaa näyttelijää etsii twitteristä jotain juttua, jonka hyväksi he voisivat toimia, koska heidän uusi shown'sa ei menesty ja heitä sanotaan itsekkääksi. Vaikuttaakseen epäitsekkäiltä he suuntaavat Indianaan Emmaa auttamaan. Emman tanssideitti Alyssa ei ole kertonut äidilleen tai muillekaan haluavansa olla Emman kanssa. Alyssan äiti sattuu olemaan vanhempaintoimikunnan johtaja. Kahden kuuluisan näyttelijän, eli Barryn ja Dee Deen joukkoon liittyvät vielä Trent ja Angie, ja he koettavat saada Indianan porukkaa hyväksymään Emman. Oikeuteen vedetty juttu tanssiaisten perumisesta päätyy siihen, että koulun pitää järjestää tanssiaiset, ja niin se tekeekin, mutta kaikki muut oppilaat menevät vanhempaintoimikunnan järjestämiin bileisiin ja Emma on yksin siellä lukion tanssiaisissa. Näyttelijät, jokainen omalla tavallaan, yrittävät vakuuttaa kaupungin porukkaa ja Emmaa siitä, että vielä kannattaa taistella tanssiaisten puolesta. Emma ja Alyssa eroavat, ja Emma tekee lauluvideon, joka leviää maailmalle, joten koulu joutuu harkitsemaan uusien tanssiaisten järjestämistä. Koululla ei kuitenkaan ole varaa bileisiin, mutta näyttelijät lahjoittavat kaikki rahaa, ja vaikka vanhempaintoimikunta ei uusia tansseja halua, kaupungin nuoret ovat muuttaneet mielensä Emman suhteen ja lopulta kaikki kääntyy hyvin.
High school(/koulu)-jutuista tykkään kovasti (kuten tästä listasta voi päätellä...), eli varmastikin olisi mieleeni tämä myös kokonaisena esityksenä, ei vain musiikin kuuntelun näkökulmasta. Tosi hauskalta tämä vaikuttaa, ainakin sanoitukset ja musiikki ovat varsin humoristisia paikoitellen, ja vauhdikasta menoa on videoilla näkynyt. Myös isoja tunteita mahtuu mukaan, iloa ja surua, rakkautta ja pettymyksiä ja kaikenlaista muuta (teini)elämää, ainakin näin päättelisin biisien perusteella.
5. Dear Evan Hansen
Dear Evan Hansen sai ensi-iltansa Washingtonissa 2015 ja Off-Broadwayllä sekä Broadwayllä 2016. Tänä vuonna se tulee ensi-iltaan West Endillä, ja silloin minäkin tämän suurta innostusta ja kehuja keränneen esityksen tulen näkemään.
Evan on teini, joka ei oikein onnistu saamaan kavereita ja hänellä on muutenkin hankalaa sosiaalisissa tilanteissa. Hänen terapeuttinsa kehottaa Evania kirjoittamaan itselleen kirjoeitä, joihin hän listaa, mikä minäkin päivänä tulee olemaan hyvää. Evanin äiti taas kehottaa poikaansa hankkimaan kavereita pyytämällä ihmisiä kirjoittamaan nimensä Evanin kipsiin, hän kun on kesällä katkaissut kätensä. Jengi palaa kesälomalta kouluun, mutta Evan ei saa nimmareita kipsiinsä. Tämä muuttuu, kun hän törmää Connoriin (toista kertaa samana päivänä) koulun tietokoneluokassa ja tämä kirjoittaa kipsiin. Connor tosin huomaa, löytäessään Evain itselleen kirjoittaman kirjeen, että tämä on kirjoittanut Connorin siskosta Zoesta (johon Evan on siis ihastunut), ja hän suuttuu ja vie kirjeen. Muutamaan päivään Connorista ei kuulu mitään, kunnes koulun rehtori kertoo, että Connor on tehnyt itsemurhan, ja hänen taskustaan on löytynyt kirje, jonka evan kirjoitti itselleen, mutta jonka nyt ajatellaan olevan Connorin kirjoittama itsemurhaviesti Evanille. Evan päätyy sitten vierailemaan Connorin perheen luona ja vahingossa hän sepittää tarinan ystävyydestään Connorin kanssa. Mukaan tulee huijaussähköpostiviestejä Evanin ja Connorin välillä, Evanin säännölliset vierailut Connorin perheen luona, rahankeruuprojekti Connorin muiston hyväksi, Evanin ja Zoen suhde, Evanin ja hänen äitinsä riitelyä sekä Evanin huijauksen paisuminen, kunnes hän lopulta tunnustaa, mistä kaikesta on valehdellut, ja silloin kaikki voi alkaa kääntymään parempaan päin.
En siis ole tätä nähnyt (paitsi aika paljon videoita lauluista, mutta ne ovat kaikki tv-ohjelmaesiintymisiä, eivät esitysvideoita. Dear Evan Hansenhan on kerännyt kehuja alusta asti eikä mikään ihme, esityksen musiikki on valtavan hienoa ja koskettavaa ja tarinakin oikein hyvä. Luin Dear Evan Hansen-romaanin, joka julkaistiin viime syksynä, ja vaikka siinä ei ihan kaikki ole samalla tavalla kuin esityksessä, aika hyvän kuvan tapahtumista sai, luulisin. Syksyllä se viimeistään selviää, kun siis Lontooseen suuntaan tästä nauttimaan. Olen jo nyt ennen esitystä ihan tosi varma, että tykkään tästä, olen ollut oikeastaan siitä asti, kun ensimmäisen biisin tästä kuulin.
6. Once
Once sai ensi-iltansa Off-Broadwayllä 2011, Broadwayllä 2012 ja West Endillä 2013. Sitä en esitetty lisäksi muun muassa Melbournessa, Soulissa ja Dublinissa. Once on toinen niistä musikaaleista, joka minulla oli ohjelmassa ihan ensimmäisellä Lontoon-reissullani (Wicked oli toinen), ja tykkäsin siitä kovasti. Varsinkin musiikki ja jotenkin tosi rennolla ja mukavalla otteella toteutettu tarina tekivät vaikutuksen. Once perustuu samannimiseen elokuvaan, kuten Heatherskin. Leffa on vuodelta 2007.
Musikaali kertoo Dublinilaisen katusoittaja/imurinkorjaajamiehen ja tsekkiläisnaisen tarinan. Nainen kuulee miehen soittavan kadulla ja alkaa juttelemaan tämän kanssa. Pian selviää, että mies aikoo lopettaa musiikin parissa, koska se muistuttaa liikaa päättyneestä suhteesta entisen, New Yorkiin muuttaneen, tyttöystävän kanssa. Nainen tuo rikkinäisen imurin miehelle korjattavaksi, ja pian he alkavat harjoitella ja tehdä musiikkia yhdessä. Nainen esittelee miehen perheelleen, ja he jatkavat musiikin soittamista ja mies tajuaa, että ehkä musiikkiuraa ei vielä kannata lopetella. Mies ja nainen sekä heidän bändinsä soittavat levy-yhtiölle, ja saavat kehuja esiintymisestään. Mies ja nainen ovat ihan rakastuneita, mutta nainen on varma, että mies voi vielä palata yhteen entisen tyttöystävänsä kanssa, ja naisen aviomies haluaa sovitella asioita hänen kanssaan, joten naisen ja miehen rakkaustarina ei ole hyvä idea. Mies lähtee New Yorkiin ex-tyttöystävänsä perässä, mutta jättää naiselle lahjaksi pianon.
En kyllä muistanut tämän juonesta paljon mitään, en siis ole Oncen tarinaan palannut kertaakaan vuoden 2013 jälkeen, eli siitä on jo kuusi vuotta aikaa. Ei ihmekään, etten nyt ihan muistanut, mistä on kyse. Sen muistin, että päähenkilöt ovat "nimeltään" Guy ja Girl, ja että mies korjaa imureita. Vauhdikkaat musiikkikohtaukset ja tietysti Falling Slowly-biisi tästä on kaikista vahviten jäänyt mieleen. Kuuntelin soundtrackin vähän aikaa sitten läpi ja olihan siellä ihastuttavia säveliä vaikka ja kuinka, ja muistojakin tulvi mieleen. Once on hurmaava musikaali, ja olisikin ehdottomasti aika sen ilmestyä myös Suomen lavoille. Ilmeisesti sitä on jo jossain vaiheessa suunniteltu, jotain sellaista muistan jostain kuulleeni, mutta vielä ei tämä ihana tarina ole meille tullut. Toivottavasti pian.
7. Hadestown
Hadestownin ensi-iltaa juhlittiin Off-Broadwayllä 2016, ja Broadwaylle se siirtyi tänä vuonna. Lisäksi se on mennyt Edmontonissa ja Lontoossa. Tätä en ole nähnyt, mutta esityksen musiikkiin olen varsin rakastunut. Ihan mahtavaa! Kannattaa pistää cast recording kuunteluun, on nimittäin aika hienoja säveliä. Musiikista vastaa siis Anaïs Mitchell.
Tarina kertoo kreikkalaisen mytologian tarinan Orfeuksesta ja Eurydikestä. Orfeus haluaa naimisiin Eurydiken kanssa ja he lupautuvatkin toisilleen. On kesä, ja Persefone (eli manalan hallitsijan Haadeen vaimo/rakastaja/elämänkumppani/maan alle pakotettu nainen) on myös maan päällä, kunnes talvi tulee, ja hänen täytyy palata Haadeen valtakuntaan maan alle taas talven ajaksi. Persefone ja Haades riitelevät suhteestaan ja Orfeus ja Eurydike taas ovat eri mieltä Orfeuksen musiikin tekemisestä, Eurydike kun tahtoisi valmistautua talveen. Näinpä Persefonelle suuttunut Haades ja Orfeukseen ärsyyntynyt Eurydike kohtaavat ja Eurydike päätyy Haadeen valtakuntaan, josta ei enää niin vain pois lähdetäkään. Orfeus lähtee pelastamaan Eurydikeä Haadeen valtakunnasta ja tarpeeksi kauniisti laulettuaan hän onkin jo lähellä tehdä sen, kunnes Orfeus-raukan itsehillintä pettää ja Eurydike tuomitaan jäämään Haadeen luo ikuisiksi ajoiksi.
Olen varmaankin joskus kuullut/lukenut Orfeuksen ja Eurydiken tarinan jostain, sillä se kuulostaa tutulta. En tosin ole pelkkien biisien kuuntelun perusteella tajunnut, mistä on kyse, vaan vasta tähän juttuun juonen kaarta etsiessäni muistin, että ai niin, tämähän oli tämä tarina. Samankaltainen juttu on musikaalissa Jasper in Deadland, ja nyt tarkemmin ajatellessani (ja netistä etsittyäni) tajusin, että sehän perustuu tähän samaan tarinaan. Loppu vain on erilainen, siinä päähenkilön itsehillintä pitää paremmin. Mutta takaisin Hadestowniin - jo musiikkinsa takia tämä hyppäsi yhdeksi suosikkimusikaaleistani, on vaan niin valtavan kauniita säveliä koko esitys täynnä. Tarina on kiinnostava ja luulisin, että tässä on kreikan mytologiaan aika raikas ote. Jos minulla on jossain vaiheessa mahdollisuus nähdä Hadestown, käyn varmasti katsomassa sen. Tämä on muuten sellainen musikaali, jonka voisin käydä katsomassa millä kielellä vain, vain koska musiikki on niin hienoa.
8. The Curious Incident of the Dog in the Night-time
The Curious Incident of the Dog in the Night-time, joka on Suomessa nähty Tampereen Työväen Teatterissa 2014 suomenkielisellä nimellä Yöllisen koiran merkillinen tapaus, sai ensi-iltansa Off West Endillä 2012, West Endillä 2013 ja Broadwayllä 2014. Tämän lisäksi se on mennyt esimerkiksi Israelissa, Japanissa ja Australiassa. Näin tämän West Endillä ja olin esityksen aikana ja jälkeen hämmästynyt siitä, miten upea esitys oli. Bloggausta en harmi kyllä saanut ikinä aikaiseksi tästä.
15-vuotias Chistopher John Francis Boone on matemaattisesti häikäisevän lahjakas, mutta sosiaalisesti kömpelö nuorukainen, jolla vaikuttaisi olevan autismi, vaikka hänelle ei näytelmässä mitään nimenomaista diagnoosia sanota/anneta. Kun naapurin Wellington-koira murhataan, Christopher on ainoa, joka tätä rikosta ryhtyy selvittämään. Poika lähtee ulos mukavuusalueeltaan ja naapureidensa pariin tutkimaan, jos joku tietäisi koiran kohtalosta jotain. Sekä Christopherin isä että naapurit vastustavat pojan etsiväseikkailuja, mutta Christopher toteaa joidenkin sääntöjen olevan rikottavaksi tehtyjä, ja pian hänelle selviääkin, kuka Wellingtonin on tappanut. Tämä saa pojan tolaltaan, hän riitaantuu isänsä kanssa ja hän lähtee matkalle kohti Lontoota, jossa hänen äitinsä (jonka pojan isä valehteli kuolleen) asuu. Vaikean ja stressaavan matkan jälkeen Christopher pääsee perille, mutta pian hänen on palattava kotiin, koska hän haluaa suorittaa ilmeisesti ylioppilaskirjoitusten tasoiset matematiikan kokeet. Niistä tulee täydet pisteet, ja Christopher saa myös asiat sovittua isänsä kanssa. Lopuksi hän tulee vielä kertomaan, miten on ratkaissut erään matematiikkapulman vastauksen.
Curious on ihana! Ehdottomasti yksi parhaista näytelmistä, jos ei paras, jonka olen nähnyt. Huiman hienosti rakennetu tarina, kaikki yksityiskohdat ja juonenkäänteet ovat harkittuja, tarkkoja ja koskettavia, tässä ei ole mitään turhaa ja kaikki, mitä lavalla tapahtuu, on upeaa. Myös esityksen musiikki oli ihan mahtavaa, toki taitaa olla niin, että tämä musiikki on vain tässä National theatren produktiossa. Luulen kyllä, että tämä tarina on sen verran vahva, että rakastun siihen missä tahansa teatterissa, ja toivon näkeväni tämän jossain uudestaan mahdollisimman pian. Vielä vuonna 2014 (jolloin tämä siis meni Tampereella) en ollut teatterireviiriäni laajentanut Helsingin, Lahden ja muiden lähialueiden ympärille, eli en edes tiennyt, että tällainen olisi ollut mahdollista nähdä.
9. Aspects of Love
Tämän listan vanhin musikaali, Aspects of Love sai ensi-iltansa 1989 West Endillä. Lisäksi se on mennyt Broadwayllä, Lontoossa ja muualla Iso-Britanniassa useastikin ja Suomessakin kerran, Seinäjoella 1997. Näin Aspects of Love-musikaalin Southwark Playhousessa, Lontoossa (tästä bloggaukseen) ja ihastuin siihen saman tien. Esitys kiilasi jopa Tohtori Zivagon ohi suosikkimusikaalikseni, ja se on paljon se.
Nuori Alex houkuttelee ihailemansa näyttelijän Rosen setänsä huvilaan, ja heillä on siellä hauskaa, ja ihastumista on ilmassa puolin ja toisin. Harmi vain, paikalle ilmestyy myös Alexin setä George, jonka aikuisempi seura kiinnostaa Rosea enemmän kuin Alexin poikamainen innostus. Alex ja Rose viihtyvät vielä kuitenkin yhdessä, kunnes Rose lähtee takaisin teatteriseurueensa luo ja Alex armeijaan. Sitten vierähtääkin pari vuotta, ja Alex palaa armeijasta setänsä kotiin, josta ei löydykään George vaan Rose. Alex on järkyttynyt tästä, onhan hänen setänsä vienyt juuri sen naisen, jota Alex niin kovasti ihailee. Alex yrittää houkutella Rosea takaisin itselleen, mutta nainen ei suostu, joten pian Alex häipyy taas. George ja Rose menevät naimisiin, ja Alex saa armeijan leirissä tietää, että heille on tulossa lapsi. Aikaa kuluu taas, nyt kaksitoista vuotta, ja Alex on katsomassa Rosen esiintymistä. Rose pyytää Alexin mukaansa Georgen luo ja siellä Alex tapaa myös serkkunsa Jennyn. Parin vuoden päästä huvilaan ovat kokoontuneet George, Alex, Jenny ja Rose, ja Alexin ja Jennyn välit ovat liiankin lämpimät. Alex yrittää hillitä tunteitaan nuorta serkkuaan kohtaan, mutta myös Jenny on iskenyt silmänsä serkkuunsa, eikä Alex oikein saa pidettyä tyttöä pois kimpustaan. Rose ja George tekevät kyllä hyvin selväksi, että Alexilla ei ole mitään asiaa ruokkia Jennyn tunteita. Lopulta myös Georgen ystävätär Giulietta kohtaa Alexin, josta hän onkin paljon kuullut. Vielä ehtii paljon tapahtua, ja ennen esityksen loppua on särkynyt niin yhden kuin toisenkin sydän. Ai että tämä on niin ihana ja kaunis. Lloyd Webberin musiikki on aina upeaa, ja varsinkin tässä kaikki kappaleet ovat ihastuttavia. Tarina, hahmot, musiikki ja kaikki muu on mahtavaa, enkä malta odottaa, että näen tästä joskus jonkin toisen version, vaikka olenkin hyvin varma, että se tulee tämän Southwark Playhousen version rinnalla kalpenemaan. Tuskin ihan noin täydellisesti mikään muu sovitus Aspects of Loven tarinasta tulee minun makuuni iskemään. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä, ja innolla odotan, miltä tämän näkeminen seuraavalla kerralla tuntuu. Olin tosi yllättynyt siitä, miten suuren vaikutuksen esitys minuun teki, tämä on pidemmittä puheitta valtavan ihana.
10. Falsettos
Falsettos sai ensi-iltansa Broadwayllä 1992, mutta ennen sitä se oli esitetty Off-Broadwayllä kahtena erillisenä yhden näytöksen musikaalina, March Of the Falsettos (1981) ja Falsettoland (1990). Nämä kaksi muodostivat myöhemmin Falsettosin ensimmäisen ja toisen näytöksen. Myös In Trousers (1979), ensimmäinen tästä kolmen yhden näytöksen musikaalin sarjasta kertoi musikaalin päähenkilöstä, Marvinista, mutta se ei sitten päätynyt Falsettosin tarinaan mukaan, tai saattaahan siitä jotain osia olla siirtynyt myös tähän lopputulokseen, en tiedä. Falsettos on mennyt Broadwayllä uudestaan vuonna 2016 ja lisäksi siitä on tehty kaksi USA:n kiertuetta, (1993 ja 2019).
Falsettos kertoo Marvinista, joka on jättänyt vaimonsa Trinan ja poikansa Jasonin, ja karannut suhteeseen ystävänsä Whizzerin kanssa. Marvinin psykiatri Mendel alkaa tapaamaan myös Trinaa, joka sitten ihastuu Mendeliin ja päätyy tämän kanssa naimisiin. Marvin on kuitenkin siis mukana sekä Trinan että varsinkin Jasonin elämässä, vaikka hän onkin nykyään Whizzerin kanssa. Välit ex-vaimoon ovat vähän kireät ja poikakin on ajoittain hankala, mutta eteenpäin mennään ja ihan mukavaa on. Sitten Marvin hermostuu Trinan ja Mendelin hääsuunnitelmista ja tässä välissä hypätään kaksi vuotta eteenpäin. Marvin ja Whizzer ovat eronneet, Marvinin ja Trinan välit ovat huonossa jamassa ja Trina ja Mendel ovat edelleen naimisissa. Jasonin bar mitsva lähestyy ja hänen vanhempiensa täytyy sopia. Marvinilla on kaksi hyvää ystävää, pariskunta Charlotte ja Cordelia. Whizzer ilmestyy Jasonin baseball-peliin ja hän ja Marvin palaavat yhteen. Jasonin bar mitsvan järjestäminen aiheuttaa ärsyyntymistä ja kärsimättömyyttä kaikissa, mutta se väistyy, kun Whizzer sairastuu ja kaikki kokoontuvat viettämään aikaa hänen kanssaan. Välillä näyttää paremmalta ja välillä aika paljon huonommalta, ja tässä tilanteessa rakkaus, perhe, ystävät ja rakastetut nousevat suureen arvoon.
Kuuntelin Falsettosin musiikkia jossain vaiheessa, ja tiesin jo, että siitä on olemassa video. Tämä video on siis livetaltiointi, joka on esitetty Live from Lincoln Center-ohjelmassa. Siitä mieleen jäi erityisesti nerokas lavastussuunnittelu ja mainiot näyttelijäsuoritukset, vaikka esitys olikin mielestäni vähän hitaasti ohjattu. Pidin siitä silti tosi paljon. Tarinasta varsinkin, ja hahmoista. Ja varsinkin esityksen lopusta, joka on kauhean surullinen, ja juuri siksi niin hyvä.
Yle Areenaan ilmestyi muutama päivä sitten komediasarja AIKUISET, jonka käsikirjoituksesta vastaa Anna Brotkin ja ohjauksesta Anna Dahlman. Tarinan keskiössä on Oona (Anna Airola), 24-vuotias kahvilayrittäjä Kalliosta. Yhdessä parhaan ystävänsä Artun (Elias Salonen) kanssa hän seikkailee elämässä eteenpäin päivä kerrallaan, yrittäen pohtia aikuisuutta, parisuhdetta, ihmisenä olemista, vastuuta ja elämää noin ylipäätään. Mukana pyörii Oonan on-off poikaystävä Kuisma (Mikko Kauppila), Oonan eksä Tuomas (Eppu Pastinen) ja tämän naisystävä Yola (Aksa Korttila), Oonan isä Markku (Ville Myllyrinne) sekä kahvilan vakiasiakkaita ja muuta porukkaa.
Tämäpäs oli varsin kiva sarja! Mukavaa, kesäistä tunnelmaa ja sujuvaa käsikirjoitusta, onnistunut tarina, hyvät näyttelijät ja hyvä ohjaus. Siinä selvästikin resepti toimivaan ja hauskaan sarjaan nuorista aikuisista. Varmastikin sopii kaiken ikäisille tämän katselu, minuun tämä iski, toki olenkin nuori aikuinen, eli samaa ikäryhmää sarjan hahmojen kanssa. Tunnistin muuten tämän aikuisuuskriiseilyn itsestäni, olen kuluttanut monia hetkiä aikuisuutta ja sen vastuita ja velvollisuuksia ja vapauksia ja muita juttuja miettien, varsinkin nyt kun en enää ole edes teini vaan parikymppinen. Samastuttavaa siis siltä osin, muuten näillä sarjan hahmoilla on aika erilainen elämä kuin minulla, ihan jo asuinpaikkansakin puolesta. Kun sarjassa Oonalle on kauheaa matkata Kalliosta Punavuoreen, en minä näin maalta Helsinkiin suunnatessani koskaan sen suuremmin kiinnitä kaupunginosiin huomiota. En siis osaa ajatella Helsingin eri osia tai vertailla niitä toisiinsa, mutta eipä se nyt sentään tarinan seuraamista haitannut.
Tätä oli tosi mukava katsoa. Sarjaan mahtuu kymmenen jaksoa, jotka kestävät noin 20 minuuttia, eli aika nopeasti tämän katsoo läpi jos menee samalla ajatuksella kuin minä, eli "no yks jakso vielä, ei se kestä kuin parikymmentä minuuttia...". Tosin nyt on koko sarja nautiskeltu läpi ja lisääkin olisi vielä mielellään katsellut, eli selvästi onnistunut juonen kulku ja hahmojen ja tarinan rakennus, hahmojen tarina jäi kiinnostamaan ja haluaisin tietää lisää siitä, miten heillä menee. Käsikirjoitus on hyvin luontevaa ja uskottavaa, eikä siihen ole kirjoitettu liikaa kiroilua (joka on se juttu, mihin yleensä kiinnitän huomion nuortensarjoissa ja-leffoissa) vaan kirosanat toimivat tehokeinona ja tukevat rentoa ja arkista dialogia. Kesäinen Helsinki näyttää ihastuttavalta ja sarja sai - vaikka talvi-ihminen olenkin - jo odottelemaan lämpimiä, valoisia päiviä.
Erityisesti Oonan ja Artun ystävyyden kuvaus, Oonan aikuisuuskriiseily ja olenko hyvä ihminen-pohdiskelu, Oonan ja Kuisman suhde, kahvilan väen arki, Markkuun keskittyvä juonikuvio, Kokkola-jakso ja hahmojen kasvu sarjan aikana saavat minulta kiitosta. Juoni etenee vaivattomasti ja sujuvasti, tarina ei katkea missään vaiheessa ja kokonaisuus on ehjä ja onnistunut. Hahmoista löytyy kaikenlaista porukkaa, ja monipuolinen hahmogalleria tuo sarjaan paljon hyviä hahmoja. Tässä riittää paljon kekseliäästi kirjoitettua dialogia, huumoria ja hauskoja sattumuksia, mutta kaiken taustalla ovat lopulta ihmiset ja heidän elämänsä, johon mahtuu iloa, surua, biletystä, vastuunkantoa, riitoja, ystävyyttä, rakkautta, vauhtia ja vaarallisia tilanteita ja, no, elämää.
Näyttelijät tekevät kaikki loistavaa työtä ja tuovat roolihahmoistaan esille tunnistettavia ja uskottavia juttuja. Anna Airolan Oona on hyvä suunnittelemaan, mutta huono toteuttamaan, tästä kertoo esimerkiksi se, ettei hänen kahvilallaan ole edes nimeä, vaikka se jo hetken onkin ollut pystyssä. Airolan näyttelijäntyö on luontevaa ja raikasta, hän tekee tosi onnistunutta työtä ja on selvästi saanut kiinni siitä, millainen tyyppi Oona on. Kaikki roolin yksityiskohdat ovat kohdallaan, Oonasta on helppo tunnistaa ominaisuuksia, joita kaikista ihmisistä löytyy, mutta hänessä on paljon myös sellaista, joka tekee Oonasta ainutlaatuisen. Elias Salonen on jäänyt minulle mieleen erityisesti Bonnie & Clyde-esityksestä (josta en näköjään ole paljoa tekstiä blogiin saanut aikaan), ja olikin kiva nähdä häntä nyt tässä sarjassa. Arttu vaikuttaa ihanalta tyypiltä ja tuli heti mieleen, että onpas onnekas tuo Oona kun hänellä on tuollainen bestis! Salonen on hienosti omaksunut Artun taiteellisuuden ja haaveilevan elämänasenteen, hänen roolityötään on suuri ilo katsoa ja Artusta paljastuu kivasti uusia juttuja tarinan edetessä.
Mikko Kauppila on hurmaava Kuisma, joka yrittää pysyä perässä Oonan identiteetti- ja ihmisyyspohdinnoissa. Kauppila tekee hahmostaan tosi mukavan, Kuismasta on helppo pitää ja hänen osaansa tarinassa on kiva seurata. Mainitaan vielä ainakin muutama mieleen jäänyt roolisuoritus, eli loistavaa työtä tekevä Ville Myllyrinne, kahvilan asiakkaana onnistuva Linnea Leino, Jaana Saarisen riemukas hahmo Birgitta, Artun poikaystävää Maxia näyttelevä Niklas Rautén sekä Aksa Korttilan hurmaava Yola. Hahmoja riittää vielä enemmänkin, ja jokainen pienikin sivuhahmo tukee juonen kulkua tosi hyvin, roolitus on oikein onnistunut ja kaikki näyttelijät ovat mainioita.
Oikein kiva ja raikas sarja siis! Täytynee katsella uudelleen läpi piakkoin, toimii hyvin myös kesäkaipuuseen tai silloin, kun kaipaa ystävyyssuhteen kuvaamista tai ihan vain nuoruusfiilistelyjä. Tässä toimii kaikki, niin ohjaus, käsikirjoitus, näyttelijäntyö kuin tarinakin. Erikoispisteet vielä ihanalle puvustukselle! Lämmin suositus tälle mainiolle sarjalle.
Ikitie sai Lahden kaupunginteatterissa ensi-iltansa 23.1., minä näin sen 15.3.
Ikitiehän perustuu Antti Tuurin samannimiseen romaaniin, jonka pohjalta on tehty myös elokuva, joka sai esimerkiksi parhaan elokuvan Jussi-palkinnon. Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuvan olen nähnyt, ja pidin siitä ihan tosi paljon. Siksipä, vaikka näyttämöversiosta olin hyvin innoissani, odotin lavalla nähtävää tarinaa vähän jännittyneenä. Vaikka toki vertailinkin näitä kahta toisiinsa, päätin jo ennen esitystä, että katson tämän ihan itsenäisenä juttuna ja yritän jättää elokuvassa tehdyt ratkaisut taka-alalle. Ikitie-leffan näkemisestä minulla sentään oli jo reilu vuosi, eli ihan tuoreessa muistissa ei se ollut.
Jussi Ketola (Jori Halttunen) muilutetaan kylän miesten voimin kotoaan kohti varmaa kuolemaa, mutta Jussipa pääsee pakoon ja karkaa Neuvosto-Karjalan puolelle. Sieltä ei sitten ihan niin helposti tullakaan takaisin Suomeen ja kotiin, vaan Jussi joutuu jäämään Neuvostoliiton puolelle. Kotiin kaipaamaan jää vaimo Sofia (Raisa Vattulainen). Petroskoissa Jussi tapaa vanhan tuttunsa Strangin (Jari-Pekka Rautiainen), rakennustyömaan johtajan Rouvisen (Tomi Enbuska) ja muita työmiehiä sekä Kallosen (Aki Raiskio), joka on jonkinlaisessa johtoasemassa ja lähettää Jussin uuden henkilöllisyyden turvin Hopea-nimiseen utopiayhteisöön. Amerikansuomalaisten asuttamassa kolhoosissa Jussin tehtävänä on kuunnella ja tarkkailla ympäristöään, jotta mahdolliset kansanviholliset löytyisivät. Siirtokunnan porukkaan kuuluvat esimerkiksi pomo Helm (Mikko Pörhölä), Hill (Mikko Jurkka), Laina (Mari Naumala) ja Ella (Raisa Vattulainen). Hopeasta löytyy myös Ira (Saana Hyvärinen), jonka kanssa Jussi asettuu asumaan. Vuodet vierivät ja uusi elämä löytyy Hopeasta, vaikka vähän väliä Jussi suunnittelee palaavansa Suomeen. Pian Stalinin vainot alkavat ja niiden vaikutus koetaan myös Hopeassa. Kaiken ympärillä häärii Kullervo (Henri Tuominen), hän vaikuttaisi olevan Jussin sisäinen ääni.
Tämähän ei ole iloinen tarina, vaikka loppu onkin onnellinen (lähinnä Jussin kannalta siis). Kuolemaa, pelkoa, synkkyyttä, vallanpitäjien painostusta, poliittisia epävarmuuksia ja kaikenlaista muuta ikävää mahtuu tarinaan vähän liikaakin, eikä katsomossa hymyilytä. Muistan, että elokuvaa oli aika epämukava katsoa vaikka se taidokkaasti olikin tehty. Niin se on näytelmäversionkin kanssa, ihmiskohtalot ja tarinan epätoivoisuus saavat vähän kiemurtelemaan penkissä. Eikö toivoa paremmasta oikeasti ole? Mahtuu mukaan myös muutamia ilon hetkiä, varsinkin Hopeassa meno yltyy välillä ihan railakkaaksikin, eikä elämä ole pelkkää pelkoa ja pimeyttä. Aika pienessä osassa ilo, rauha ja onnellisuus kuitenkin ovat. Jos en olisi nähnyt elokuvaversiota, olisi saattanut hetken kestää, että pääsen juoneen kiinni. Porukkaa on jos jonkinlaista enkä ihan heti meinannut tajuta, kuka on kukakin ja missä asemassa. Myös Kullervon hahmo herätti hämmennystä, häntä ei leffassa ollut (paitsi jos nyt muistan ihan väärin) ja ihmettelin aluksi, mihin hän nyt liittyy. Pikku hiljaa tarina lähti kuitenkin rullaamaan ja kaikki kietoutui Jussin kohtalon ympärille selvemmin. Hieman hitaasti juoni joissain kohdissa kulkee, mutta se ei suuremmin häiritse.
Lava näyttää tosi hienolta, sen avaruus ja suuruus tulee esille jollain tavalla enemmän kuin ennen, ja lavastuksen (Pekka Korpiniitty) kolkkous ja tummuus luovat näyttämölle upeita kuvia, joita Sari Salmelan pukusuunnittelu toimivasti korostaa. Ikitiessä on tosi onnistunutta tämä kaikkeen näyttämön ulkonäköön liittyvien asioiden toteuttaminen, esitys näyttää jokaisessa kohtauksessa todella hienolta ja kaikki hivelee silmää. Hanna Kirjavaisen ohjaus tuo tapahtumat kaiken keskiöön, ihmisten tarinat kietoutuvat toisiinsa ja esitys pitää yleisön otteessaan. Tarinasta on nostettu esiin tärkeimpiä teemoja, ja varsinkin tykkäsin Kullervon roolista tarinassa, vaikka en ehkä sen ideaa nyt täysin käsittänytkään. Koko ajan taustalla häilyvä hahmo tuo esiin mielipiteensä tapahtumien kulusta ja se toimii hyvin. Koskettavia kohtauksia mahtuu tähän surkeaan tarinaan vaikka kuinka monta, niistä sydäntä särkevät eniten Paulin (Jami Hatara / Ilmari Ryymin) kuolema, Rouvisen raahaaminen pois kuulusteluista, Jussin ja Sofian kohtaaminen kaikkien vuosien jälkeen, metalliseinän edessä värjöttelevät miehet ja teloitusta odottava ihmisjoukko.
Näyttelijät tekevät valtavan taitavaa työtä, tässä on monta vahvaa roolisuoritusta ja koko jengi luo Hopean väen, Petroskoin tyypit, muiluttajat ja muun porukan lavalle elävästi ja uskottavasti. Jori Halttusen Jussi on huikean hyvä, ja hänen rauhallisuutensa ja arvonsa säilyvät kirkkaina vaikeiden aikojen läpi. Halttunen tekee vakaata työtä, Jussista muodostuu kokonaisvaltainen kuva, jonka perusteella hänen tarinaansa seuraa tarkasti ja kiinnostuneena, kaikki Jussin tielle sattuvat vastoinkäymiset koskettavat myös katsomossa. Aki Raiskion Kallonen on loistavasti rakennettu hahmo, onpas intensiivistä tekemistä ja upeaa läsnäoloa. Jari-Pekka Rautiaisen Strang on miellyttävä hahmo, Rautiainen tekee hyvää työtä jokaisessa kohtauksessa, jossa hän on mukana. Saana Hyvärinen on hurmaava Ira, hän on itsenäisen ja vahvan oloinen tyyppi, jonka murtaa vasta oman lapsen kuolema. Hyvärinen tekee hienon roolin. Henri Tuomisen Kullervo on ehkä kaikista suurin suosikkini, vaikka olin aluksi aika epäileväinen koko hahmon suhteen. Tuominen on ihan mahtava! Kullervo on juonittelevan, salaperäisen ja ilkikurisen oloinen heppu, joka pyörii lavalla reippaasti ja tekee vaikutuksen. Mainitaan vielä Marko Nurmi Rinta-Nisulana, Tomi Enbuska Rouvalina, Mari Naumala sekä myyjänä että Lainana ja Mikko Jurkka Hillinä.
Kokonaisuutena tämä jätti ehkä kaipaamaan vähän tiiviimpää toteutusta. Esityksen ainoa miinus on osittainen hitaus, muuten se on juuri niin epätoivoinen ja synkkä kuin pohjalla oleva tarinakin. Kaikki teatterin osa-alueet ovat tehneet hyvää työtä, varsinkin lavastus ja näyttelijäntyö nousevat kirkkaimmiksi onnistumisiksi. Katsomossa tulee surkea olo, kun lavalla nähtävien hahmojen tarinat kääntyvät aina vain ikävämpään suuntaan. Ei tätä silti liian kauheaa tai epämukavaa ole katsoa, vaan hienosti kerrottu tarina pitää otteessaan ja jättää miettimään historiaa ja esityksen (ja romaanin) taustalla vaikuttaneita tapahtumia. Vaikuttava ja iso esitys, joka kutoo vuosien varrelle levittyvät tapahtumat yhteen lujasti. Ikitie on hieno kokemus, se tuo tarinan lähelle katsojaa eikä pelkää näyttää kurjuuden kauheimpia puolia.
Yksinäisyys on Suomessa(kin) iso ongelma, kaikista ikäryhmistä löytyy ihmisiä, jotka kokevat olonsa yksinäiseksi, syrjäytyneeksi, hylätyksi tai merkityksettömäksi. Yksinäisten kaupunki maalaa kuvia näistä ihmisistä, tilanteista ja hetkistä, jolloin yksinäisyys valtaa mielen ja arjen. Kohtauksissa käydään läpi esimerkiksi kassaneidin, nuoren lesken, baarissa notkuvan miehen, urallaan etenevän naisen, laulajan, erään perheen ja yksinään tietokoneen äärellä istuvan miehen elämää. Kaiken läpi soljuu musiikki, joka synkkyyden ja yksinäisyyden lisäksi valaa toivoa ja lupausta paremmasta tulevaisuudesta.
Eppu Nuotion kirjoittamassa, Jukka Nykäsen säveltämässä ja Kurt Nuotion ohjaamassa Yksinäisten kaupungissa lavalla on neljä näyttelijää, Emmi Hatjasalo, Ari-Matti Hedman, Mikael Saari ja Veera Railio. Musiikista vastaavat Nykänen (piano), Siljamari Heikinheimo (viulu) ja Senja Rummukainen (sello). Varsinaista tarinaa tai juonta ei ole, vaan esitys rakentuu kohtauksista, joissa nähdään kurkistuksia ihmisten elämään. Eppu Nuotion tekstit tuovat katsojien eteen tarinoita tavallisista ihmisistä, nuorista ja vanhoista, erilaisista elämäntilanteista ja elämistä, ihmisistä, joita yhdistää yksinäisyys. Kerronta on herkkää ja koko ajan vallitsee sellainen mukavan rauhallinen tunnelma. Esitykseen mahtuu paljon tunteita, joita käsitellään hienostuneesti, mutta turhaa varovaisuutta pelkäämättä.
Alussa näyttämölle heijastetaan faktoja yksinäisyydestä, erityisesti jäi ajatuksia herättämään se, että kaikista yksinäisin ikäryhmä on 18-24-vuotiaat. Minun ikäluokkaani siis. Tämä sai ajattelemaan ja pohtimaan, toki tiesin ja olen lukenutkin lehtijuttuja yksinäisistä nuorista aikuisista, mutta en ole ajatellut, että he ovat niitä kaikista yksinäisimpiä. En sitten tiedä, minkä ikäryhmän ajattelin nuoria yksinäisemmäksi. Myös yksinäisyyden vaikutus ennenaikaiseen kuolemaan tuli ilmi, samoin se, että yksinäisyyttä kokevat jossain vaiheessa elämäänsä lähes kaikki, ja muutama muukin tieto.
Esitys kulkee Nykäsen upean, koskettavan ja ilahduttavan kauniin musiikin sekä Eppu Nuotion sujuvan tekstin säestämänä ja tukemana eteenpäin hienovaraisesti ja vaivattomasti. Kohtaukset seuraavat toisiaan hyvällä tahdilla, koko ajan tapahtuu, mutta kiirettä ei pidetä. Nykäsen musiikki soi pianon ja varsinkin sellon ja viulun (ihanaa, rakastan jousisoittimia!) voimin vahvana ja komeana, sävellyksissä kaikuu niin toivo, toivottomuus, ilo kuin surukin. Eppu Nuotion teksteissä riittää kekseliäisyyttä ja taitavaa sanojen käyttöä, ja Kurt Nuotion ohjaus kutoo kaiken toimivaksi paketiksi, jossa palikat loksahtavat kohdalleen ja hieno katsomiskokemus on taattu. Läpisävelletyn teoksen kantava voima on musiikki, jota teksti, näyttelijät, ohjaus, näyttämökuva ja kaikki muu tukevat toimivalla tavalla.
Näyttelijänelikko tekee luontevaa työtä ja laulaa upeasti. Varsinkin Emmi Hatjasalon kaunis ääni jäi mieleen, ja laulun lisäksi häneltä sujuu koskettava ja tarkka näyttelijäntyö. Kassan työstä kertovassa kohtauksessa Hatjasalo onnistuu varsinkin erinomaisesti, tuli muuten oma kahden kuukauden kassatyöpätkäni elävästi mieleen. Mikael Saari on porukasta ainoa, jonka olen aikaisemmin nähnyt lavalla, ja hän tekee yhtä upeaa työtä kuin aina ennenkin, ja laulu on hienoa kuultavaa. Saaren hahmoista ajatuksiin jäi varsinkin baarissa keskustelukumppania etsiskelevä tyyppi sekä tietokoneen ääresssä laulava mies. Ari-Matti Hedmanin työskentely on varmaa ja etenkin laulajahahmon keikkaa oli katsomossa kiva seurata. Hilpeyttä aiheutti myös orkesterin nimi, mikähän se nyt olikaan. Tyrisevät Jyräykset tai jotain sinne päin. Veera Railiolla on kaunis ääni ja hän tekee yksityiskohtaista roolityötä, nuori leski joka kaipailee aviomiestään koskettaa erityisesti. Hienosti tekevät näyttelijät yhteistyötä sekä yksilökohtauksia ja laulavat myös hyvin yhteen.
Yksinäisten kaupunki on hieno ja kaunis esitys, joka yhdistää taitavan näyttelijäntyön, ihastuttavan musiikin, erinomaisen tekstin ja tärkeän aiheen kokonaisuudeksi, jonka katsomisesta nauttii ja joka aiheestaa huolimatta sisältää sekä pimeyttä että toiveikasta valoa.
Puhallus oli Lahdessa ensi-illassa jo viime vuoden lokakuussa, mutta sen katsominen vain siirtyi ja kesti, kunnes vihdoin eilen suunnattiin isäni kanssa katsomoon nauttimaan huijaritarinasta. Vielä on kolme esitystä jäljellä, eli muutkin myöhäiset ehtivät katsomoon!
Nuori toimittaja (Mari Naumala) kirjoittaa juttua suuresta huijauksesta nimensä salaisuutena pitävän rouvan (Lumikki Väinämö) kertoman perusteella. Lehtijutun pohjalle kerrotaan tarinaa Johnny Hookerista (Tomi Enbuska), joka huijaa kumppaneidensa Erien (Timo Välisaari) ja Lutherin (Jori Halttunen) kanssa pikkusummia sieltä täältä, kunnes käsissä on äkkiä vähän isompi summa. Luther ilmoittaa jäävänsä huijaushommista eläkkeelle, ja lähettää Hookerin etsimään peluria, joka voi opettaa hänelle huijaamisesta kaiken. Kolmikon huijaama reilu rahasumma osoittautuu mafiarahaksi, ja pian sekä mafia että poliisi ovat miesten perässä. Luther jää heidän kynsiinsä ja heittää henkensä, ja Hooker pakenee Chigagoon, josta etsii käsiinsä Lutherin mainitseman mestarihuijarin. Henry Gondorff (Tapani Kalliomäki) osoittautuu vähän erilaiseksi kuin Hooker ajatteli, mutta joka tapauksessa kaksikko alkaa suunnittelemaan suurta puhallusta, huijausta, jonka kohteena on Doyle Lonnegan (Aki Raiskio), mies, joka on vastuussa Lutherin kuolemasta.
Minulla ei ollut ennen esitystä mitään käsitystä siitä, mikä on tarinan idea. Huijarikomediaksi Puhallusta sanotaan teatterin nettisivuilla ja sellainenhan se onkin, mutta en osannut odottaa oikeastaan mitään, mitä lavalla tapahtui. Käsiohjelmasta löytyy tietoa huijareista, huijaamisesta, 1930-luvun lamasta ja 30-luvun muodista, joten niiden perusteella esityksen maailmasta muodostui vähän kuvaa ennen katsomoon astumista. Tykkäsin esityksestä tosi paljon ja moitin itseäni siitä, etten mennyt aiemmin katsomaan, olisin nimittäin mielelläni katsonut tämän useampaankin kertaan, niin sujuva ja tyylipuhdas huijaritarina Puhallus on. Suosittelen siis suuntaamaan katsomoon ennen kuin esityskausi loppuu, 6.4. on viimeinen esitys.
Tommi Kainulainen vastaa sekä suomennoksesta että ohjauksesta, ja molemmat osa-alueet on toteutettu mainiosti. Juoni kulkee eteenpäin sujuvasti, huijaukset kietoutuvat toisiinsa ja tarina rakentuu hienosti taso tasolta, kunnes katsomossakaan ei enää ole varma, kuka huijaa ketäkin ja onnistuuko suuri huijaus. Ohjauksessa on paljon toimivia pieniä yksityiskohtia ja tarinaan mahtuu vaikka kuinka monta hienoa kohtausta. Puhallus on tosi hyvä huijaritarina, tosin en ole niitä kovin montaa nähnyt, mutta tällaiset rikostarinat ovat kyllä mieleeni. Esitys on yllätyksellinen ja jännite säilyy koko ajan, hienovaraista ja tyylikästä tarinan kerrontaa ja toteutusta. Upea 1930-luvun mukainen lavastus (Pekka Korpiniitty) ja puvustus (Ulla-Maija Peltola) luovat hienot raamit Puhalluksen tapahtumille. Erityismaininta sille, että laukauksista syntyi pölypilviä luotien osuessa seiniin.
Varsinkin toisella puoliajalla tahti kiihtyy ja jännitys kasvaa, kun suuren huijauksen päivä lähenee. Vaihdoimme istumapaikkaa riviltä yksitoista eturiviin väliajan jälkeen, ja siitä olikin aitiopaikat seurata tapahtumien etenemistä. Näyttelijöiden työskentely ja taidokkaan huijauksen punoutuminen pitävät yleisön tarkkaavaisena koko ajan, ja erityisesti pelikohtaukset ja laukkakilpailujen seuraaminen rahojen ollessa pelissä nostattavat sykettä sopivasti. Nämä huijauksen keskipisteessä, tyhjästä pystytetyssä pelipaikassa, tapahtuvat pelikohtaukset ovat esityksen parasta antia. Minä tykästyin varsinkin Hookerin tarinan seuraamiseen, Hookerin ja Gondorffin välisiin kohtauksiin, huijauksesta kirjoitettavan lehtijutun tekemiseen, junassa pelattuun korttipeliin ja tarinaan kokonaisuutena.
Tomi Enbuska on loistava Hooker, hän tekee tarkkaa roolityötä ja tuo hahmoonsa paljon harkittuja yksityiskohtia ja vivahteita. Hooker vaikuttaa aika taitavalta huijarilta, ja varsinkin nopealta oppimaan, ja hän pystyy ihailtavan kylmäpäisesti suunnittelemaan huijausta, vaikka petkutuksen kohteena onkin mies, jonka takia hänen mentorinsa Luther on kuollut. Enbuskan tekemistä lavalla on hienoa seurata, hän toimii luontevasti niin yksilö- kuin ryhmäkohtauksissa ja kaikki ilmeet ja eleet ovat kohdillaan. Varsinkin Enbuskan ja Tapio Kalliomäen yhteistyötä on mukava katsoa, he ovat oikein hyvä huijarin oppipoika ja huijari-kaksikko. Kalliomäki tekee hyvää työtä Henrynä, hänellä vaikuttaa aluksi olevan parhaat huijauspäivät jo takanaan, kunnes Hooker ilmestyy paikalle ja ehdottaa suurta keikkaa. Kalliomäen Henry on hauska tyyppi, hän on itsevarma ja huolettoman oloinen, mutta myös järkevä ja mukava mies. Aki Raiskio on erinomainen Lonnegan, hän tekee roolin vakuuttavasti ja sujuvasti. Lonnegan on heti valmiina tarttumaan syöttiin, kun Hooker huijaa hänet mukaan pelaamaan hevosveikkauksia. Lonnegan on hyvin itsevarma hänkin, mutta tyyneys alkaa karista, kun mies tajuaa, että häntä on huijattu moneen otteeseen.
Mainitaan vielä muutama tyyppi. Jari-Pekka Rautiainen Kid Twistinä oli mainio, Rautiainen tekee oikein hyvää työtä ja hänen roolityötään on kiva katsoa. Mikko Jurkka Snyder-nimisenä poliisina jäi myös mieleen, hän on kovasti Hookerin perässä ja saakin tämän lopulta kiinni, mutta asiat eivät ihan mene niin kuin Snyder suunnitteli. Timo Välisaaren Eriestä tykkäsin kovasti, mukava rooli tämä. Henri Tuominen etsivä Polkina sekä Laura Huhtamaa Billienä tekivät myös onnistunutta työtä. Anna-Sofia Tuomisen Loretta oli hyvä hahmo myös, nainen ei ole ihan sitä miltä vaikuttaa ja Hookerilla meinaa käydä vähän huonosti tämän kanssa. Monella näyttelijällä on kaksi tai kolme roolia, ja he suoriutuvat jokaisesta hahmostaan oiken sujuvasti. Koko porukka tekee vakaata työtä ja takaa katsojille onnistuneen huijauskokemuksen. Kaikki ovat sopivan epäilyttäviä, yhdestäkään hahmosta ei voi ihan varmasti tietää, ovatko hänen aikeensa hyvät vai pahat.
Tämä oli ihan mahtava! Olen näin päivä esityksen jälkeen edelleen ihan innoissani kaikesta, mitä lavalla tapahtui. Onneksi siis ehdin kuitenkin tämän näkemään, vaikka sitten melkein viimeisessä näytöksessä. Ja mikä parasta, porukka näytti lavalla siltä, että tätä oli kiva tehdä. Kiitokset työryhmälle, olipas hauskaa!
Yhdestoista hetki - varietee rahasta, vallasta ja demokratiasta, sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa 6.3.
Yhdestoista hetki on tarina demokratiasta, yhdessä elämisen tavasta, joka on katoamassa ulottuviltamme juuri, kun olimme alkaneet pitää sitä itsestään selvänä. Se on esitys tästä ajasta, mutta myös tulevaisuudesta – kertomus meistä, ja siitä, kuinka meille käy. Kansainvälisten tutkimusten mukaan demokratia on vähenemässä myös siellä, missä se on perinteisesti ollut vahvimmillaan – Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Mihin tarvitaan demokratiaa, jos kaikki päätökset tehdään markkinoilla? Mitä jää jäljelle kansanvallasta, kun toisaalla on nouseva äärioikeisto ja toisaalla globaalien rahoitusmarkkinoiden sanelema politiikka? Kuinka olemme päätyneet elämään maailmassa, jossa meillä ei ole varaa pitää huolta heikoimmista tai suojella ympäristöämme tuholta? Politiikka (tai myöskään raha tai valta näin valtiollisesta näkökulmasta) ei todellakaan ole mikään suosikkiaiheeni, en ole ikinä ollut kovin kiinnostunut mistään siihen liittyvästä, kaikki vaalitentit ja muut sellaiset saavat myös kääntämään television äkkiä toiselle kanavalle. Olin siis aika epäileväinen esityksen suhteen ennen katsomoon astumista. Toki esitys minua kiinnosti, tästä on ennakkoesitysten perusteella ollut paljon kehuja sosiaalisessa mediassa ja jo Kansallisteatterin kevään ohjelmiston esittelyssä esityspätkä sai minut ajattelemaan, että tätä ei todellakaan kannata missata. Ei siis muuta kuin suunta Helsinkiin ja kakkosriville vaalikevään uutuutta katsomaan. Tämä on muuten ajankohtainen esitys, ja ihan viimeiseen hetkeen asti kerätty materiaalia, tuoreimmat esityksen teossa lähteenä käytetyt jutut ovat helmikuulta 2019. Ja toki näin vaalien alla ja aikana Yhdestoista hetki iskee juuri siihen, mihin pitääkin. Se herättää keskustelua edellisestä hallituskaudesta ja tulevista valinnoista, tämä kannattaakin käydä katsomassa mieluusti ennen vaaleja, saattaa aueta aika montakin näkökulmaa siihen, mitä puoluetta tai ehdokasta tai ajatusmaailmaa haluaa kannattaa.
Äänisuunnittelulle (Esa Mattila, saliäänisuunnittelu Sakari Kiiski) kehuja, vaikuttavaa ja onnistunuttta äänen käyttöä, samoin valosuunnittelu (Ville Toikka) on hienoa. Lavastus (Kati Lukka) taipuu yllättävänkin moneen, ja näyttää sopivan kolkolta näihin talouteen ja politiikkaan sukeltaviin aiheisiin. Tai en minä tiedä, ovatko talous- ja politiikkahommat kolkkoja, mutta ainakin tässä esityksessä lavastuksen tunnelma luo hienot raamit esityksen aiheille ja niiden käsittelylle. Livevideokuvaa tässä käytetään mainiolla tavalla, en ole Suomessa ennen nähnyt ainakaan näin laajassa mittakaavassa livekuvaa, videokuvaa on kyllä ennenkin ollut. Bat Out of Hell-esityksessä oli Lontoossa livevideota, ja se teki silloin vaikutuksen, eikä Kansallisteatterin lavalla kalveta Lontoon videoinnille yhtään. Videosuunnittelu on Paula Lehtosen ja livekuvasuunnittelu Ida Järvisen, livekuvaajina ovat Ida Järvinen, Kalle Mäkelä ja Markus Schaffer. Heidän työskentelyään on kiinnostava seurata ja välillä katse unohtuu kameroihin, vaikka näyttelijät siirtyvät jo seuraavaan kohtaukseen. Hienoa lähikuvan käyttöä ja videot antavat katsojille hyvän mahdollisuuden nähdä hahmojen ilmeet ja reaktiot läheltä. Kakkosrivillä tulee tosin aika niska kenossa tuijotettua videoita ja tekstejä, eli vähän kauempana lavasta olisi ehkä parempi istua.
Välillä häiritsee se, kun taustalle lähes jatkuvasti heijastetaan tekstiä, josta osa jää pakostakin lukematta, ainakaan minä en ehtinyt jokaista faktaa tai käännöstä lukemaan. Toki asiaa tulee niin paljon, ettei muutaman pointin lukematta jääminen kokonaisuutta haittaa, minä vain yleensä yritän saada kaiken mahdollisen teksin luettua, eli vähän ärsytti jos jäi pari sanaa näkemättä. Hahmojen nimien alla oli myös heidän ensimmäisillä puhumiskerroillaan myös titteli tai ammatti tai työpaikka, mutta ne olisivat voineet lukea siinä koko ajan, porukkaa kun on lavalla aika runsaasti, niin välillä unohtaa, kuka oli kuka. Tosin nämä ihmiset ovat kaikki oikeasta elämästä, eli suurin osa heistä pitäisi luultavasti tietää. Ja tiesinhän minä sentään lähes kaikki, vaikka muutama nimi olikin vieras. Osa repliikeistä kuulosti myös tutuilta, eli muutama lause on haastatteluista ja keskusteluohjelmista jäänyt muistiin, vaikka en niitä katsokaan. Tässä on ilmeisesti kaikki tai lähes kaikki repliikit poimittu kansanedustajien ja muun porukan puheista, haastatteluista ja muualta. Aitoja puheenvuoroja siis lavalla.
Näyttelijöillä on kaikilla monta roolia, ja he saavat kaikkiin hahmoihinsa ilahduttavan erilaisen lähestymistavan, aina kyllä erottaa, kun sama tyyppi tulee lavalle eri hahmossa. Mieleen jäivät erityisesti Timo Tuomisen Thomas Piketty, Cécile Orblinin Emma Kari ja Jussi Halla-aho, Vesa Vierikon Björn Wahlroos, Katariina Kaitueen Outi Alanko-Kahiluoto, Antti Pääkkösen Mauri Pekkarinen ja Annika Poijärvi kaikesta lavalla tekemisestä. Koko porukan työskentely on taitavaa, ja vaikka lavalla on monesti paljon porukkaa kerralla, kaikkiin on jotenkin helppo keskittyä samaan aikaan, eikä tunnu siltä, että "ai nyt nuo tekivät tuolla jotain enkä nähnyt, kun katsoin näitä muita". Varsin komeita laulukohtauksia mahtuu mukaan mukavasti, Samuli Laihon säestyksellä esimerkiksi Bad Moon Rising kajahtaa upeasti ja voisin katsoa esityksen uudestaan ihan vain siksi, että pääsisin nauttimaan laulukohtauksista uudelleen. Hienoa kuunneltavaa!
Tästä tuli mieleen monta sellaista juttua, jota lukiossa käytiin yhteiskuntaopin sekä filosofian tunneilla läpi. Vaikka viimeisestä yh-tunnista ja filosofian kertauksista alkaa olla jo kohta kaksi vuotta aikaa, ovat opettajat ilmeisesti saaneet tärkeimmät asiat jäämään aivoihini talteen. Yhdestoista hetki oli loistava kertaus kaikesta siitä, mitä liittyy valtioon, rahaan, demokratiaan, valtaan, hallitsemiseen ja päätöksentekoon. Dokumentaarinen teatteri ei ole minulle kovin tuttua, en ole itse asiassa tainnut käydä katsomassa yhtään esitystä, joka olisi rinnastettavissa tähän. Pari tosielämään pohjaavaa esitystä olen nähnyt, mutta ne eivät ole kertoneet asioista näin informatiivisesti ja faktoihin pohjautuen kuin Yhdestoista hetki. Valtava työ on varmasti ollut materiaalin kokoamisessa ja kaikkien kaavioiden ja dokumenttien etsimisessä. Lopputulos kyllä vaikuttaa olevan kaiken valmistelun arvoinen, Yhdestoista hetki on upeasti onnistunut katsaus, tai oikeastaan enemmänkin syväluotaava sukellus maailmaan, tai siis yhteen sen osa-alueista. Esitys herättää valtavasti sekä ajatuksia että myös kysymyksiä. Leikkaukset, kansanedustajien kokoukset, perustuslaki, ilmastonmuutos, heikommista huolehtiminen, raha ja sen puute ja ylimääräisyys sekä itse asiassa kaikki esityksen aiheet ovat sellaisia, joista jokaisella on olemassa joku mielipide, kiinnostaa asia tai ei. Tästä syystä luulen, että Yhdestoista hetki antaa kaikille katsojille jotain, ja siksipä suosittelenkin sitä kaikille.
Esitys perustuu Edgar Allan Poen teksteihin, niistä tunnetuin lienee Korppi-runo vuodelta 1845. Minä en ollut edes sitä lukenut, enkä mitään muitakaan Poen tekstejä, vaikka hänen nimensä sentään tiesin ja yhdistin sen kauhukertomuksiin ja jännitystarinoihin. Korppi-runon tiesin myös nimeltä. POE! on Näyttämö 3T:n, Rihimäen teatterin ja Tanssiteatteri Minimin yhteistuotanto, joka yhdistelee draamallisia tilanteita, musiikkia ja liikettä. Lavalla ovat Juha Ekola, Noomi Forslund, Ismo Laakso, Katja Peacock ja Liisa Ruuskanen.
Tämä oli varsin mielenkiintoinen juttu. Etukäteen en osannut odottaa oikein mitään, mutta en ainakaan tällaista menoa. POE! on valtavan hieno ja kiehtova, mutta alussa tuntui, etten saanut siitä minkäänlaista otetta. Pikku hiljaa upeat näyttämökuvat ja salaperäinen tunnelma kuitenkin voittivat minut puolelleen ja tätä oli mukava katsoa, esitys on ainutlaatuinen ja vaikuttava, se hämmentää ja ihmetyttää, mutta valloittaa ja vaikuttaa myös. Lava näyttää tosi hyvältä, videokuvat, valot, esiintyjien asennot, liike, puvustus, lavastus ja kaikki yksityiskohdat yhdistyvät onnistuneesti ja esityksen visuaalinen ilme tekee ison vaikutuksen. Samoin äänisuunnittelu, musiikki ja varsinkin laulut ovat mainioita.
Esiintyjät ovat oikein taitavia, heidän läsnäolonsa tukee esityksen tunnelmaa ja Poen tekstien inspiroimat tilanteet heräävät lavalla eloon hienosti. Porukka pelaa hyvin yhteen ja jokainen erottuu edukseen, esiintyjäviisikko ottaa lavan haltuun varmalla tavalla. Esityksen pohjalla on käytetty yhdeksää Poen tarinaa, joista tykkäsin erityisesti Ovaali muotokuva, A Dream ja Usherin talon tuho-tarinoista, ne olivat kaikki kauniita mutta karmivia. Myös alun Kuilu ja heiluri oli hyvä, Keijun saari sen sijaan oli kaikista kauhein, siitä en niin pitänyt, jotenkin surulliselta kuulosti tarinan keijun kohtalo. Kaikki nämä teksteihin perustuvat kohtaukset ovat omanlaisiaan, mutta silti osa kokonaisuutta, ja ne nivoutuvat yhteen sujuvasti.
Esityksessä käytetään suomea ja englantia, jälkimmäistä ehkä vähän liikaa. Englanniksi esitetyistä hetkistä heijastetaan kyllä seinälle suomeksikin osia, mutta vähän menee silti ohi, varsinkin kun kieli on runomitassa ja vanhaa englantia. Lauluissa kyllä englanti toimii tosi hyvin, ja kyllä sitä puhuttunakin kuuntelee. Ehkä jos Poen tekstit olisivat etukäteen olleet tutumpia, olisi englanniksikin ollut helpompi seurata. Muutenkin esityksestä olisin varmasti saanut enemmän irti, jos olisin joskus lukenut näitä Poen runoja tai novelleja, nyt lavalla näkyi paljon kiinnostavia ja karmivia tarinoita, mutta yhdestäkään en tiennyt etukäteen mitään. Nyt tosin kiinnostaa lukea alkuperäistekstejä, eli esityksen innostamana saatan sukeltaa Poen kirjoitusten maailmaan ihan pian.
Tykkäsin esityksestä alkukankeuden jälkeen, ja tästä jäi paljon hyvää mieleen (ja myös muutama kuva kännykkään, esityksestä saa nimittäin ottaa kuvia ilman salamaa!). POE!:n toteutustyyli on sellainen, ettei se lähtökohtaisesti iske minuun niin vahvasti kuin perinteisempi musiikkiteatteri, mutta uutta ja ihmeellistä on aina kiva nähdä ja tämä oli kyllä tosi mielenkiintoisesti toteutettu, hypnoottinen matka Poen tarinoiden pariin. Hypnoottinen on ehkä muutenkin paras sana kuvaamaan POE!-esitystä kokonaisuutena, sillä esitys ottaa katsojan tiukasti syleilyynsä eikä päästä irti ennen kuin kaikki tarinat on kerrottu, laulut laulettu ja kohtaukset nähty. Ja koko ajan vallitsee unenomainen, kiehtova ja mystinen tunnelma. Intensiivinen ja vahva esitys, joka teki vaikutuksen. Sellainen POE! - Edgar Allan and the Psychobilly Ravens on.
Seksimusikaali sai ensi-iltansa Teatteri Vanha Jukossa 21.2.
Nainen (Minja Koski) ja Mies (Miiko Toiviainen) juhlivat parisuhteensa vuosipäivää sydänkorteilla, yllätyslahjoilla, kiitospuheilla ja romanttisilla some-päivityksillä. Heillä on onnistunut parisuhde, ja he ovat onnistunut pari. Mutta jokin on vialla, kun Miehen verenpaine on koholla. Googlesta löytyy tieto, että huono parisuhde saa verenpaineen nousemaan. Mutta eihän se nyt voi olla kyseessä, sillä kaikki on hyvin, paremmin kuin hyvin. Couple Goals-niminen sovellus mainostaa tv:ssä onnellista parisuhdetta ja se ladataan. Sovellus analysoi ongelmaksi sen, että suhteessa ei ole seksiä. Mies ja Nainen toteavat kauhukseen, että näinhän se on. Ovatko he sitten ollenkaan parisuhteessa, kun Couple Goals toistaa toistamasta päästyään, että parisuhde ilman seksiä ei ole parisuhde, vaan ystävyyssuhde. Eihän se nyt niin voi olla, kyllähän he nyt yhdessä ovat. Couple Goalsin vinkeillä suunnataan kohti seksielämää ja sille raivataan kalenterista tilaa, mutta harjoitukset (esileikki, penetraatio ja kliimaksi ovat harjoitusaskeleet) aiheuttavat hankaluuksia sekä Naiselle että Miehelle. Lopulta päädytään kuitenkin vähän yllättävään ratkaisuun, jolla verenpaine sitten lähteekin laskuun.
Tämä kuulosti etukäteen oikein raikkaalta ja kiinnostavalta musikaalikokemukselta, ja sellainen se olikin. Tosi hyväntuulinen ja hauska meno heti alusta asti, sellaista suloista parisuhde-elämää ja aikamoinen couple goals tuntuvat näytelmän Mies ja Nainen olevan. Ainakin kunnes tämä heidän parisuhteensa ongelma eli seksin puute paljastuu, siinä vaiheessa meinaa kaksikkoa alkaa ärsyttämään, varsinkin kun joku puhelinsovellus nyt heidän parisuhdettaan epäilee ja arvostelee. Esityksen on käsikirjoittanut Aino Pennanen, joka vastaa myös laulujen sanoista. Sujuvaa tekstiä, arjen hauskuudet ja romantiikka ja ongelmat ja ylipäätään kahden ihmisen elämän jutut tuntuvat uskottavilta ja esitys kulkee toimivan tekstin tukemana hienosti, ohjaus on myös siis onnistunut mainiosti. Ohjaaja on Riikka Oksanen ja sävellyksistä vastaavat Jussi-Pekka Parviainen ja Minja Koski.
Miiko Toiviaisen olen nähnyt lavalla monesti, Minja Kosken myös, mutta vain konserteissa, en näyttelemässä (jos en nyt ihan väärin muista). Toiviainen on ehtinyt jo tehdä vaikutuksen montakin kertaa, hänellä on ollut loistavia roolihahmoja ja hänen työskentelyään lavalla on ilo seurata. Niin tässäkin, Toiviainen tavoittaa hahmonsa ytimen onnistuneesti ja tekeminen lavalla on luontevaa. Koski on erinomainen, tiesin että häneltä sujuu laulu, mutta näytteleminen on mainiota myös. Hän ja Toiviainen pelaavat hyvin yhteen ja ovat uskottava pariskunta, ja lauluissa heiltä sujuvat sekä duetot että soolohetket. Seksiharjoituksia tehdessä varsinkin laulu erilaisista esileikkiasennoista aiheutti katsomossa huomattavan määrän naurua, ja sänkypuuhat herättivät hilpeyttä läpi shown.
Musiikki on oikein kivaa, varsinkin Sinkkuna on kamalaa ja Seksin valtakunta olivat ilahduttavia biisejä, jotenkin tosi rento, hauska ja toimiva toteutustyyli niin sävellyksen kuin sanoituksen tasolla. Ja tämä tulee esiin kaikissa kappaleissa, ei vain näissä kahdessa. Myös Ravintopommi on melkoisen hauska biisi. Musiikki on mukavaa kuunneltavaa, ja nostaa kyllä hymyn huulille. Samoin esityksen alkupuoli, tai siis koko esitys, mutta varsinkin alussa meno on niin söpöä ja romanttista ja ihanaa, että sitä ei voi olla seuraamatta muuten kuin suu korvissa. Lopussa mukaan tulee vähän harmillisempia juttuja, kun Mies ja Nainen pohtivat parisuhdettaan, sen ongelmia, seksin puutetta ja seksiharjoitusten sujumista, mutta ei tässä kovin synkkiä sävyjä ole, vaan huumoria riittää ja katsomossa viihtyy mainiosti. Ajatuksia toki herää, ja niin pitääkin.
Seksimusikaali on iloinen ja hauska, sujuva esitys, joka käsittelee parisuhdetta, seksiä ja sitä, miten niistä kirjoitetaan mediassa nykyään. Katsomossa aika kuluu kuin siivillä ja suu pysyy hymyssä läpi musikaalin, tämä on tosi mukava esitys. Aihe on ajankohtainen (ja varmaan tulee aina olemaankin, tuskin parisuhteet maailmasta mihinkään katoavat), sitä käsitellään raikkaasti ja taitava ja hyvin yhteen pelaava näyttelijäkaksikko tekee lavalla hienoa työtä. Tykkäsin siis kovasti, vaikka etukäteen innostuksen ohella vähän ajattelin, että mitenköhän seksi ja seksuaalisuus tässä käsitellään, ettei se vain ole jotenkin nolostuttavaa tai kiusaannuttavaa katsojille ja/tai esiintyjille? Ei mitään huolta tällaisesta, aivan toimiva ja onnistunut ote kaikkiin esityksessä esille nouseviin teemoihin. Hienoa työtä koko työryhmältä!
Seksimusikaali aloittaa Jukon kolmivuotisen Muutos-otsikon alla kulkevan ohjelmistokauden. Vuonna 2019 teemana on sukupuoli ja seksuaalisuus.
