Sivut

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Ikitie @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri! 
kuvat © Lauri Rotko
Ikitie sai Lahden kaupunginteatterissa ensi-iltansa 23.1., minä näin sen 15.3.

Ikitiehän perustuu Antti Tuurin samannimiseen romaaniin, jonka pohjalta on tehty myös elokuva, joka sai esimerkiksi parhaan elokuvan Jussi-palkinnon. Kirjaa en ole lukenut, mutta elokuvan olen nähnyt, ja pidin siitä ihan tosi paljon. Siksipä, vaikka näyttämöversiosta olin hyvin innoissani, odotin lavalla nähtävää tarinaa vähän jännittyneenä. Vaikka toki vertailinkin näitä kahta toisiinsa, päätin jo ennen esitystä, että katson tämän ihan itsenäisenä juttuna ja yritän jättää elokuvassa tehdyt ratkaisut taka-alalle. Ikitie-leffan näkemisestä minulla sentään oli jo reilu vuosi, eli ihan tuoreessa muistissa ei se ollut.

Jussi Ketola (Jori Halttunen) muilutetaan kylän miesten voimin kotoaan kohti varmaa kuolemaa, mutta Jussipa pääsee pakoon ja karkaa Neuvosto-Karjalan puolelle. Sieltä ei sitten ihan niin helposti tullakaan takaisin Suomeen ja kotiin, vaan Jussi joutuu jäämään Neuvostoliiton puolelle. Kotiin kaipaamaan jää vaimo Sofia (Raisa Vattulainen). Petroskoissa Jussi tapaa vanhan tuttunsa Strangin (Jari-Pekka Rautiainen), rakennustyömaan johtajan Rouvisen (Tomi Enbuska) ja muita työmiehiä sekä Kallosen (Aki Raiskio), joka on jonkinlaisessa johtoasemassa ja lähettää Jussin uuden henkilöllisyyden turvin Hopea-nimiseen utopiayhteisöön. Amerikansuomalaisten asuttamassa kolhoosissa Jussin tehtävänä on kuunnella ja tarkkailla ympäristöään, jotta mahdolliset kansanviholliset löytyisivät. Siirtokunnan porukkaan kuuluvat esimerkiksi pomo Helm (Mikko Pörhölä), Hill (Mikko Jurkka), Laina (Mari Naumala) ja Ella (Raisa Vattulainen). Hopeasta löytyy myös Ira (Saana Hyvärinen), jonka kanssa Jussi asettuu asumaan. Vuodet vierivät ja uusi elämä löytyy Hopeasta, vaikka vähän väliä Jussi suunnittelee palaavansa Suomeen. Pian Stalinin vainot alkavat ja niiden vaikutus koetaan myös Hopeassa. Kaiken ympärillä häärii Kullervo (Henri Tuominen), hän vaikuttaisi olevan Jussin sisäinen ääni.

Tämähän ei ole iloinen tarina, vaikka loppu onkin onnellinen (lähinnä Jussin kannalta siis). Kuolemaa, pelkoa, synkkyyttä, vallanpitäjien painostusta, poliittisia epävarmuuksia ja kaikenlaista muuta ikävää mahtuu tarinaan vähän liikaakin, eikä katsomossa hymyilytä. Muistan, että elokuvaa oli aika epämukava katsoa vaikka se taidokkaasti olikin tehty. Niin se on näytelmäversionkin kanssa, ihmiskohtalot ja tarinan epätoivoisuus saavat vähän kiemurtelemaan penkissä. Eikö toivoa paremmasta oikeasti ole? Mahtuu mukaan myös muutamia ilon hetkiä, varsinkin Hopeassa meno yltyy välillä ihan railakkaaksikin, eikä elämä ole pelkkää pelkoa ja pimeyttä. Aika pienessä osassa ilo, rauha ja onnellisuus kuitenkin ovat. Jos en olisi nähnyt elokuvaversiota, olisi saattanut hetken kestää, että pääsen juoneen kiinni. Porukkaa on jos jonkinlaista enkä ihan heti meinannut tajuta, kuka on kukakin ja missä asemassa. Myös Kullervon hahmo herätti hämmennystä, häntä ei leffassa ollut (paitsi jos nyt muistan ihan väärin) ja ihmettelin aluksi, mihin hän nyt liittyy. Pikku hiljaa tarina lähti kuitenkin rullaamaan ja kaikki kietoutui Jussin kohtalon ympärille selvemmin. Hieman hitaasti juoni joissain kohdissa kulkee, mutta se ei suuremmin häiritse.

Lava näyttää tosi hienolta, sen avaruus ja suuruus tulee esille jollain tavalla enemmän kuin ennen, ja lavastuksen (Pekka Korpiniitty) kolkkous ja tummuus luovat näyttämölle upeita kuvia, joita Sari Salmelan pukusuunnittelu toimivasti korostaa. Ikitiessä on tosi onnistunutta tämä kaikkeen näyttämön ulkonäköön liittyvien asioiden toteuttaminen, esitys näyttää jokaisessa kohtauksessa todella hienolta ja kaikki hivelee silmää. Hanna Kirjavaisen ohjaus tuo tapahtumat kaiken keskiöön, ihmisten tarinat kietoutuvat toisiinsa ja esitys pitää yleisön otteessaan. Tarinasta on nostettu esiin tärkeimpiä teemoja, ja varsinkin tykkäsin Kullervon roolista tarinassa, vaikka en ehkä sen ideaa nyt täysin käsittänytkään. Koko ajan taustalla häilyvä hahmo tuo esiin mielipiteensä tapahtumien kulusta ja se toimii hyvin. Koskettavia kohtauksia mahtuu tähän surkeaan tarinaan vaikka kuinka monta, niistä sydäntä särkevät eniten Paulin (Jami Hatara / Ilmari Ryymin) kuolema, Rouvisen raahaaminen pois kuulusteluista, Jussin ja Sofian kohtaaminen kaikkien vuosien jälkeen, metalliseinän edessä värjöttelevät miehet ja teloitusta odottava ihmisjoukko.

Näyttelijät tekevät valtavan taitavaa työtä, tässä on monta vahvaa roolisuoritusta ja koko jengi luo Hopean väen, Petroskoin tyypit, muiluttajat ja muun porukan lavalle elävästi ja uskottavasti. Jori Halttusen Jussi on huikean hyvä, ja hänen rauhallisuutensa ja arvonsa säilyvät kirkkaina vaikeiden aikojen läpi. Halttunen tekee vakaata työtä, Jussista muodostuu kokonaisvaltainen kuva, jonka perusteella hänen tarinaansa seuraa tarkasti ja kiinnostuneena, kaikki Jussin tielle sattuvat vastoinkäymiset koskettavat myös katsomossa. Aki Raiskion Kallonen on loistavasti rakennettu hahmo, onpas intensiivistä tekemistä ja upeaa läsnäoloa. Jari-Pekka Rautiaisen Strang on miellyttävä hahmo, Rautiainen tekee hyvää työtä jokaisessa kohtauksessa, jossa hän on mukana. Saana Hyvärinen on hurmaava Ira, hän on itsenäisen ja vahvan oloinen tyyppi, jonka murtaa vasta oman lapsen kuolema. Hyvärinen tekee hienon roolin. Henri Tuomisen Kullervo on ehkä kaikista suurin suosikkini, vaikka olin aluksi aika epäileväinen koko hahmon suhteen. Tuominen on ihan mahtava! Kullervo on juonittelevan, salaperäisen ja ilkikurisen oloinen heppu, joka pyörii lavalla reippaasti ja tekee vaikutuksen. Mainitaan vielä Marko Nurmi Rinta-Nisulana, Tomi Enbuska Rouvalina, Mari Naumala sekä myyjänä että Lainana ja Mikko Jurkka Hillinä.

Kokonaisuutena tämä jätti ehkä kaipaamaan vähän tiiviimpää toteutusta. Esityksen ainoa miinus on osittainen hitaus, muuten se on juuri niin epätoivoinen ja synkkä kuin pohjalla oleva tarinakin. Kaikki teatterin osa-alueet ovat tehneet hyvää työtä, varsinkin lavastus ja näyttelijäntyö nousevat kirkkaimmiksi onnistumisiksi. Katsomossa tulee surkea olo, kun lavalla nähtävien hahmojen tarinat kääntyvät aina vain ikävämpään suuntaan. Ei tätä silti liian kauheaa tai epämukavaa ole katsoa, vaan hienosti kerrottu tarina pitää otteessaan ja jättää miettimään historiaa ja esityksen (ja romaanin) taustalla vaikuttaneita tapahtumia. Vaikuttava ja iso esitys, joka kutoo vuosien varrelle levittyvät tapahtumat yhteen lujasti. Ikitie on hieno kokemus, se tuo tarinan lähelle katsojaa eikä pelkää näyttää kurjuuden kauheimpia puolia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti