Aistienvartija (Elina Rouhiainen)

Luin kirjan vapaakappaleena, kiitos TAMMI!

Aistienvartija on toinen osa Väki-trilogiaan.

Luin trilogian avausosan, Muistojenlukijan, reilu vuosi sitten, enkä ihan tarinan pariin palaetssani muistanut, mitä kaikkea nyt siis oli tapahtunut, ketä nämä tyypit ovatkaan ja millaisessa maailmassa liikutaan. Aistienvartijan alussa ei kauheasti kerrata, mihin tarina ensimmäisessä osassa päättyi, joten olisi ehkä ollut paikallaan vähän palauttaa mieleen, millaiseen vaiheeseen Kiurun ja kumppaneiden seikkailu jäi. Nopeasti pääsin kuitenkin kärryille, ja tietyllä tavalla tämä muistamattomuus myös sopi tarinan aiheeseen, päähenkilöillä kun ei heilläkään ole edelliskesän tapahtumista mitään hajua. Pikku hiljaa heidän muistonsa palasivat sitten sekä kirjan hahmoille että minulle, ja sitten en malttanut laskea kirjaa ollenkaan käsistäni vaan luin sen reipasta tahtia läpi.

Bollywood on Riiassa, eikä muista edelliskesästä mitään, tosin hän ei edes tiedä, että muistoja puuttuu. Hän saa kuitenkin kirjeen, jonka on itse kirjoittanut, ja jossa käsketään matkustamaan Pohjois-Irlantiin. Sieltä löytyy Kiuru, joka paljastaa vieneensä Bollywoodin muistot. Paikalle saapuvat myös veljekset Nelu ja Dai, ja pian myös Samuel, jota nelikko ei toivonut näkevänsä. Kiuru onnistuu antamaan ystävilleen heidän muistojaan takaisin, mikä on hyvä, sillä heidän täytyy muistaa ja ymmärtää, miksi he ovat tehneet kaikki ne asiat, jotka ovat johtaneet tähän päivään. Siihen, että he ylipäätään ovat luopuneet muistoistaan. Väki on edelleen nelikon perässä, eikä Samueliin voi luottaa, vaikka hän väittääkin auttavansa. Onneksi Nelulla on suunnitelma, joka saattaa pelastaa heidät kaikki. Mutta se saattaa yhtä hyvin olla tuhoon tuomittu, eikä kukaan voi ennalta tietää, kumpi vaihtoehto toteutuu, jos kumpikaan. Joka tapauksessa Pohjois-Irlannista on lähdettävä pois, sillä Väki on löytänyt sinne. Bollywood ja muu porukka voivat siis aivan hyvin lähteä toteuttamaan suunnitelmaansa.

Pidän Rouhiaisen kirjoissa erityisesti siitä, että tekstiä on niin mukava lukea. Se on sujuvaa, soljuu taitavasti eteenpäin ja sanavalinnat ovat hyviä. Vuoropuhelu, hahmojen ajatukset, miljöökuvaus, tapahtumat ja juonen eteneminen ovat kaikki tasapainossa, ja tarina kasvaa koko ajan, kuten sen sarjan toisessa osassa pitääkin. Rouhiainen kirjoittaa otteessaan pitävää tekstiä, joka etenee sopivalla tahdilla ja kuroo tapahtumat yhteen hienovaraisesti ja onnistuneesti. Aistienvartijassa yhdistyy hienosti nuoren ihmisen tavalliset, arkipäiväiset ongelmat sekä elämän isot, pelottavat ja vaikeasti kohdattavat hankaluudet. On nuorten äärimmäisyyksiin menevää kapinointia, taistelua oman itsensä kanssa, ihmissuhdevaikeuksia, pelkoja, toiveita, hämmennystä ja kaikkea siltä väliltä, bileet sekä riskialtis roadtrip halki Euroopan.

En osannut Muistojelukijan perusteella sanoa, kuka hahmoista on suosikkini, enkä osaa sitä tehdä nytkään. Toisaalta pidän Bollywoodin valloittavasta olemuksesta, hän on määrätietoinen, rohkea ja fiksu, mutta toisaalta herkkä, pelokas ja epävarma. Kiurussa minua ihastuttaa ennen kaikkea tietynlainen viattomuus, hän on jotenkin hukassa eikä tiedä mitä pitäisi tehdä, vaikka Kiurusta löytyykin jämäkkyyttä ja päättäväisyyttä, sekä paljon järkevyyttä. Nelu jää tästä pääporukasta vähän etäiseksi, hän on rauhallinen ja tyyni, eikä hänestä saa paljoa selville, tosin tässä kirjassa myös Nelun elämästä paljastuu kaikenlaista. Kaiken levollisuuden alla Nelukin on peloissaan, sillä hänkään ei ole ihan varma, miten Väestä päästäisiin eroon. Daista pidän tosi paljon, vielä enemmän nyt tämän tarinan toisen osan myötä. Hän on hurmaava ja mielenkiintoinen, kovia kokenut nuorukainen, josta on tosi helppo pitää ja jonka tarinaa seuraa mielellään. Ja hän rakastaa eläimiä, joka on kenen tahansa kohdalla kiva piirre. Uutena hahmona mukaan tuleva Sugar on myös mielenkiintoinen, enkä malta odottaa, mitä kaikkea hänestä paljastuu tarinan edetessä. Mutta sitten on Samuel. Muistojenlukijassa pidin Samuelista, ja nyt pidän hänestä vielä enemmän. Samuelilla menee vähän huonosti, tai oikeastaan tosi huonosti, mutta kovin paljoa hänen tilanteestaan ei selviä, mutta oleellisin tulee esille. Tosi kiinnostava osa juonta tämä Samuelin tilanne. Ehkäpä Samuel on sitten lopulta suosikkini näistä hahmoista, ja voi ei miten häntä käy sääliksikin, vaikka osan itselleen sattuvista asioista Samuel onkin ihan itse aiheuttanut.

Aistienvartija on oikein mukava kirja, joka jatkaa edellisessä osassa alkanutta tapahtumaketjua sujuvasti ja kiinnostavasti. Ai että mihin kohtaan tarina nyt nyt jäi, miksei voi heti lukea seuraavaa osaa? Kuvittelin tosin jostain syystä, että tämä oli sarjan kolmas ja viimeinen osa, ja ajattelin itsekseni, että kylläpä jäi muuten ihan ihmeellisesti kesken koko juttu. Tajusin sitten, että ai niin, tätä tarinaa saadaan kyllä nauttia vielä yhden kirjan verran. Mahtavaa! Tarinalle luodut kehykset, kaikki yliluonnolliset voimat ja Väen jatkuva pelko, tuntuvat luontevilta ja uskottavilta, ja siksikin tästä on niin helppo pitää. Teksti on kirjoitettu niin hyvin, että vaikka asioita, esimerkiksi rinkiä ja sen jäsenten välistä yhteyttä, ei mitenkään erityisesti selitettäisi, se on kuitenkin helppo ymmärtää ja kaikki uusi sulautuu tarinaan helposti. Väki-trilogian maailma on tosi mielenkiintoinen ja harkitusti luotu, ja tällä tarinalla on paljon mahdollisuuksia vaikka mihin, varsinkin, jos (ja luultavammin kun) viimeinen osa päättää tarinan onnistuneesti. En oikein tiedä, millaisen lopun haluaisin tälle tarinalle, mutta luulen olevani tyytyväinen juuri siihen päätökseen, jonka Rouhiainen trilogialle kirjoittaa. Tai no, tokihan minulla vilisee jo mielessäni spekulaatioita siitä, mitä mahtaa tapahtua, ihan jo vaikka siitä, miten Aistienvartijan viimeinen kohtaus jatkuu seuraavassa osassa. Mutta täytyy vain odottaa, niin sittenhän kaikki selviää.

Tosi hyvä siis! Sujuva, mielenkiintoinen, jännittävä, ihastuttava ja taitavasti rakennettu tarina. Yksi ajatusvirhe oli ilmeisesti kirjaan jäänyt, Samuel oli vaihtunut lauseen ajaksi Daiksi. Sattui osumaan silmään, mutta muuten teksti vaikutti olevan virheetöntä. Väki-trilogiaa voin hyvin suositella ihan kaikille, tai ainakin 15-vuotiaasta ylöspäin joka ikiselle lukijalle. Tarina pitää otteessaan ja kaikenlaisia tapahtumia mahtuu porukan matkan varrelle. Hahmot ovat hyvin rakennettuja, samoin tarinan maailma ja juoni, joka kulkee sujuvasti kahden ensimmäisen kirjan läpi, ja kolmannessa osassa sitten huipentuu. Sanoisin, että kannattaa ehkä odottaa kolmannen osan julkaisua, ja lukea nämä kaikki vasta sitten. Ainakin jos yhtä innokkaasti kuin minä odottaa sitä, että saa tietää, miten tarina jatkuu. Oikein mainio trilogia on tämä, loistavaa suomalaista kirjallisuusosaamista.

Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos HKT!

kuvat © Tapio Vanhatalo

Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä sai 20.9. ensi-iltansa Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti-niminen näytelmä. Tämä on Bertolt Brechtin ja Hella Wuolijoen yhteistyön tulos kesältä 1940, jolloin Brecht asui Wuolijoen vieraana Suomessa. Hella Wuolijoesta mainittakoon muuten se, että maanviljelyyn siirtyessään hän osti tilan Mäntsälästä, eli ihan täällä meillä päin on Wuolijoki asunut.

Johannes Puntila (Pertti Sveholm) on kova juomaan viinaa, mikä on ihan hyvä juttu kaikille muille, sillä humaltuneena Puntilalla riittää ystävällisyyttä ja iloa vaikka muille jakaa. Toisin käy, kun viinan vaikutus lakkaa, silloin on Puntilalla säälimätön ja tiukka meno. Humalaiselle Puntilalle kaikki ovat ystäviä, hyviä työmiehiä, morsiamia ja parhaita ihmisiä koko maailmassa, mutta selkiinnyttyään herra erottaa kaikki eikä ole tuntevinaankaan kihlaamiaan naisia. Tässä välissä seikkailee Matti (Antti Peltola), Puntilan autonkuljettaja, joka yrittää pysyä perillä isäntänsä mielentiloista. Puntilan tytär Eeva (Anna-Riikka Rajanen) on menossa naimisiin lähetystösihteeri Einon (Antti Timonen) kanssa, mutta häneenpä alkaa vedota autonkuljettajan charmi, eikä Eeva sitten oikein tiedä, että onko lähetystösihteerin vaimona oleminen se, mitä hän haluaa. Mutta ei häntä kyllä oikeastaan autokuskin emännän elämä myöskään ihan kiinnosta. Kaikenlaista menoa ja meininkiä tarinaan mahtuu, viinaa kuluu ja pullaa lentää katsomoon saakka.

Mitäs tästä sanoisi. Loppujen lopuksi viihdyin katsomossa ja minulla oli oikein hauskaa, mutta esityksen alkupuolella tuli vähän pohdittua, että mikä juttu tämä nyt oikeastaan on. Meno oli kahelia ja vauhdikasta, juoni vaikutti sekavalta ja kaikki tuntui olevan hukassa. Mutta pikku hiljaa selvisi, että kyllä tässä on ohjaaja Kari Heiskasella paketti selvästi kasassa ja langat käsissä, esitys alkoi nimittäin pakkautua kasaan nokkelalla, katsojaa haastavalla ja naurattavalla tavalla. Vaikka tämä on tunnettu tarina, minä en tiennyt esityksestä muuta kuin sen, että siinä on isäntä, joka on humalassa hyvä ja selvänä huono ihminen, sekä tämän autonkuljettaja. Sen pohjalta kaikki työvoiman palkkaaminen, naisten kihlaaminen ja tyttären naimisiinmeno tuli yllätyksenä, mutta kun sain juonesta ja kaikesta kohelluksesta kiinni, tästä paljastui paljon hauskoja, teräviä huomioita ihmisistä ja vallankäytöstä. En nyt vieläkään ihan tiedä, että mitä mieltä esityksestä sitten lopulta olen, mutta hyvä se oli ja toteutettu ihan erilaisella tavalla kuin mihin olen tottunut. Kannattaa kyllä käydä tämä kokemassa, hieno elämys ja taitavaa, erinomaista teatteria.

Pertti Sveholm Puntilana on ilmiömäinen. Aivan todella hyvin tehty rooli, kaikki on kohdillaan ja Sveholm pitää yleisön otteessaan helpon oloisesti. Häntä on ihan mahtavaa katsoa lavalla, vaikka Puntila hahmona ei kovin mukava olekaan. Sveholm on omaksunut kaikki Puntilan ilmeet, eleet, äänensävyt, liikkeet ja muut ominaisuudet ja toteuttaa ne lavalla onnistuneesti. Hieno, hieno rooli ja upea näyttelijä. Antti Peltolasta tykkäsin tosi paljon Komisario Palmun erehdys-näytelmässä, ja hän jatkaa taitavia roolisuorituksia myös autonkuljettaja-Mattina. Vähäeleinen, itsevarman oloinen ja vähän salaperäinen tyyppi on Matti, en ihan tiedä, että onko hän nyt tosi mukava vai jotenkin viekas ja juonitteleva. Peltola tekee hyvää työtä koko esityksen ajan, ja pidin niistä hetkistä, jolloin Matti istuskeli jossain näyttämön reunalla tarkkailemassa, mitä tapahtuu. Ja se saunakohtaus Puntilan tyttären Eevan kanssa! Anna-Riikka Rajanen on arvokas ja hillitty Eeva, josta kyllä karisee tämä tyylikkyys lähes samantien, kun Matti tulee kuvioihin. Rajanen on lavalla oikein mainio, ja hänen kaunista lauluääntään saadaan myös kuunnella. Ja hienoa työtä vastanäyttelijöiden kanssa, etenkin kohtauksessa, jossa Matti testaa, olisiko Eevasta autokuskin vaimoksi. Tämä on muutenkin hauska ja onnistunut kohtaus, siinä muut kannustavat, kun Eeva miettii, miten hän vastaanottaa miehensä kotiin pitkän työpäivän jälkeen tai kuinka monta lakanaa hän ehtii päivässä pyykätä. Ja hyviä kohtauksia on myös Rajasella ja Antti Timosella.

Timonen on aina hyvä, niin tässäkin. Lähetystösihteeri on kummallisen veltto heppu, epävarman oloinen, mutta selvästi hänellä on ihan oikeasti tähtäimessä naimisiinmeno ja Eeva on hänelle se oikea. Timonen on roolissa loistava, hänellä riittää hauskoja hetkiä ja letkeää menoakin lavalla nähdään. Muista näyttelijöistä mainittakoon vielä Eero Saarisen asianajaja, Unto Nuoran eläintohtori ja Surkkala, Laura Alajääsken Laina, Raili Raitalan Fiina, Sanna Saarijärven Emma ja Matti Olavi Raninin tuomari. Vahva porukka kasassa, näyttelijät ovat kaikki oikein hyviä ja joukkokohtauksissa riittää hyvää energiaa. Vaikkakin täytyy sanoa, että kaikki muut jäivät hieman Pertti Sveholmin varjoon, sen verran kova meno on hänellä Puntilan isäntänä. Hienoa on seurata porukkaa lavalla, varsinkin kun näyttämö on jätetty auki ja siitä näkyy yleisölle enemmän kuin tavallisesti. Näin näyttelijöiden liikkumista ja tekemisiä voi seurata jo ennen kuin he varsinaisesti astuvat lavalle.

Tämä näyttämön "paljastaminen" on onnistunut tyylivalinta, siitä paljon plussaa ja pisteitä. Lavastuksen toteutus on harkittua sekin, luulisin, sillä muutama ruukkupalmu ja pari pöytää ei vaikuta siltä, että ssiinä yritetään luoda isännän talon arvokkuutta, vaan kaikki on ihan tarkoituksella juuri niin yksinkertaista tai ihmetystä herättävää kuin onkin. Onnistunut näyttämökuva, ja tällainen koruttomampi tyyli vetoaa minuun. Näyttämöllä on paljon tilaa, ja sitä on ohjauksessa käytetty hyväksi. Vähän liikaa juoksentelua tässä on, mutta koska esitys on kovin vauhdikas, menevä ja energinen, ei se nyt kauhesti häiritse. Puvustus on ihastuttavan värikäs ja kaunis, olipa monta sellaista vaatekappaletta, jonka voisin itselleni varastaa. Mongo Aaltosen musisointi sopii esitykseen ja luo tunnelmaa.

Pidin esityksestä, vaikka se olikin hämmentävä. Fiksuja valintoja ja taitavaa ohjausta, kyllä tästä oli helppo pitää ja katsomossa viihtyi oikein hyvin. Näyttelijät ovat loistavia, ja kaikista eniten mieleen jäi häikäisevä Pertti Sveholm. Ai että, haluaisin nähdä tämän uudestaan vaikka vain siksi, että ehkä sitten saisin selville, mikä mielipiteeni esityksestä nyt lopulta sitten on. Ja näyttelijäsuoritusten takia tämä olisi myös mukava nähdä uudelleen. Ja koska tykkäsin avoimesta näyttämökuvasta. Ja ihanaa puvustusta olisi kiva ihastella uudelleen. Ja sitä saunakohtausta. Ja Eevan autokuskin vaimo-tenttiä. No, riittäähän tässä kaikenlaista kivaa, kun nyt alkoi miettimään. Suosittelen lämpimästi, tämä oli ainakin minulle ihan erilaista teatteria kuin olen yleensä nähnyt, sillä toteutustapa on erilainen kuin mihin olen tottunut. Ja sehän on mahtavaa!

Millainen on hyvä musikaalikäsiohjelma?

Käsiohjelma on ainakin minulle tärkeä ja hyödyllinen osa esitystä, varsinkin näin blogin kannalta. Kun kirjoittaa esityksestä ja muistelee sitä muutama päivä sen kokemisen jälkeen, käsiohjelmasta löytyvät tiedot auttavat kokoamaan blogitekstiin paljon esitykseen liittyviä asioita. Musikaalista kirjoittaessa käsiohjelmasta löytyvät muun muassa kappaleiden nimet, musiikin säveltäjä ja koreografi, lisäksi tietenkin näyttelijät, ohjaaja, käsikirjoittaja ja muut tuotannossa mukana olleet, kuten puvustaja, lavastaja ja maskeeraaja. Olisi huomattavasti hankalampaa alkaa selittämään, että pidin siitä laulusta, missä laulettiin näin, kun käsiohjelman avulla voi vain etsiä biisin nimen ja sanoa, että tämä oli hyvä. Käsiohjelma ja sen onnistuneisuus/hyvyys/toimivuus on tietysti mielipidekysymys, eikä makuasioista sovi kiistellä.

Tässä siis minun näkemykseni siitä, mitä kaikkea hyvästä musikaalikäsiohjelmasta löytyy. Nämä eivät ole missään tärkeysjärjestyksessä, vaan ihan satunnaisesti, sillä informatiivisuus ja katsojaa palveleva toteutus ovat käsiohjelman tärkeimmät ominaisuudet, vasta sen jälkeen tulevat kaikki ulkonäköseikat (jotka osaltaan toki tuovat käsiohjelmaan toimivuutta ja palvelevat lukijaa).

Koko

Isoimmat käsiohjelmat, jotka minulta löytyivät ovat Apollo Victoria Theatren Wicked, Victoria Palace Theatren Billy Elliot, Theatre Royal Haymarketin Heathers, pienin on tämä Lahden Uuden Kesäteatterin & Lahden kaupunginteatterin Cats

Mitä isompi käsiohjelma, sen parempi. Kohtuudella toki, mitään ison sanomalehden kokoista ohjelmaa en sentään toivoisi teatterista mukaan. Mutta A4-kokoa vähän isompi käsiohjelma (kuten kuvan ylärivissä olevat Lontoon-tuliaiset) on minusta paras, vaikka se onkin vähän vaikea kuljettaa laukussa. Isoon käsiohjelmaan mahtuu isoja kuvia ja paljon tekstiä ilman, että se on tungettu sivuille pienellä fontilla. Isoille sivuille kaiken saa myös aseteltua ilmavammin ja tilavammin, jolloin käsiohjelmaa on helppo selailla, lukea ja katsella. Ainakin Helsingin kaupunginteatterin Tohtori Zivagon ja Turun kaupunginteatterin Rock Of Agesin käsiohjelmat ovat isompia kuin A4-koko, ja muitakin isoja käsiohjelmia minulta löytyy. Pieniä mutta toimivia käsiohjelmia minulla on myös paljon, esimerkiksi tuo Catsin ohjelma on hyvä, ja pienemmissä käsiohjelmissa on se etu, että ne mahtuvat helposti käsilaukkuun tai vaikka takin taskuun. Eniten omaa silmääni miellyttävät kuitenkin isot, väljästi taitetut käsiohjelmat.

Kuvat

Turun kaupunginteatterin Rock Of Ages, Espoon kaupunginteatterin Äidinmaa ja Helsingin kaupunginteatterin Tohtori Zivago

Ehkä tärkein käsiohjelman ulkonäöllinen seikka on kuvien laatu. Olivat ne sitten esityskuvia, potrettikuvia, harjoituskuvia tai mitä tahansa muita, kuvien pitää olla tarkkoja ja laadukkaita, että ne sopivat käsiohjelmaan. Toki tarkoituksella tehty tarkkuudella ja epätarkkuudella leikittely on eri asia, mutta muuten epätarkka, heilahtanut tai tärähtänyt kuva kyllä häiritsee. Kuvia voi hyvin olla parikymmentä tai enemmän, kunhan ne on aseteltu järkevästi ja valittu huolellisesti. Koko sivun tai aukeaman kuvat ovat usein hienoja, samoin aukeama/sivu täynnä pienempiä kuvia. Lontoolaisissa käsiohjelmissa on usein pelkkiä harjoituskuvia, syytä en tähän tiedä, mutta vähän tylsäähän se on. Suomalaisissa käsiohjelmissa taas ei yleensä ole harjoituskuvia, vaan pelkkiä esityskuvia, joka on kiva juttu, mutta molempi parempi. Harjoitus- ja esityskuvia käsiohjelman sivuille siis, se olisi minusta paras vaihtoehto.

Musiikki

The Other Palacen Eugenius!, Espoon kaupunginteatterin Äidinmaa ja Lahden kaupunginteatterin Housut Pois

Olisipa ihanaa, jos jokaisessa musikaalikäsiohjelmassa merkittäisiin biisit samalla tyylillä. Eli biisin nimi (ja sulkuihin aluperäinen, jos on käännetty toiselle kielelle), kuka sen musikaalissa laulaa (roolihahmon nimi tai näyttelijän nimi) ja sanoittaja, säveltäjä ja sovittaja sekä suomentaja. Ja lisäksi vielä se, missä kohtaa alkaa väliaika tai mitkä laulut ovat ensimmäisellä puoliajalla ja mitkä toisella. Näin se olisi kaikista helpointa, selkeintä ja mukavinta, ainakin minusta. Jossain käsiohjelmissa ei ole ollut biisien nimiä ollenkaan, jossain ne ovat aakkosjärjestyksessä, ja yleisimmin ei lue kappaleen esittäjää tai sen alkuperäistä nimeä. Kun biisit mainitaan käsiohjelmassa siinä järjestyksessä, jossa ne musikaalissa lauletaan, on ne helpompi poimia käsiohjelmasta myös blogitekstiin, kun muistaa, että tämä oli esityksen alussa, keskellä, ennen väliaikaa tai lopussa.

Näyttelijöiden ja muun työryhmän esittely

Apollo Victoria Theatren Wicked, Espoon kaupunginteatterin Äidinmaa ja Helsingin kaupunginteatterin Tarzan

Tämä osio löytyy ilahduttavan monesta käsiohjelmasta. Näyttelijöiden/työryhmän esittelystä tulisi löytyä kuva, nimi, roolihahmon nimi/rooli esityksessä (eli järjestäjä, näyttämömies, lavastaja jne.) ja tietoa koulutuksesta ja edellisistä projekteista. Usein esittelystä löytyy myös sosiaalisen median käyttäjänimi. Lisäksi voi tietysti keksiä kaikkea maan ja taivaan väliltä, esimerkiksi Äidinmaan käsiohjelmassa on kolme kysymystä, joihin näyttelijät ovat vastanneet, ja Everybody's Talking About Jamien käsiohjelmasta taas löytyy roolihahmojen vastaukset kahteen kysymykseen. Mitä persoonalisempi (mutta silti informatiivinen) esittely, sitä hauskempi ja mukavampi se on. Jos näyttelijä saa oman äänensä kuuluviin, sekin tuo kivan lisän esittelyyn. Tämä voi olla vaikka paljastus siitä, miltä tuntuu tehdä esitystä tai sitten esittely, jonka näyttelijä on itse kirjoittanut itsestään.

Taustatietoa

Helsingin kaupunginteatterin Kirka, Tohtori Zivago ja Kinky Boots, Regent's Park Open Air Theatren Little Shop of Horrors ja Trafalgar Studiosin The Grinning Man

Jos esitys perustuu tositapahtumiin, kirjaan, näytelmään, televisiosarjaan, elokuvaan tai mihin vaan, on siitä yleensä ainakin maininta käsiohjelmassa, ja usein alkuperäisteoksesta, esityksen pohjalla olevasta henkilöstä, esitykseen liittyvistä asioista tai esityksen historiasta löytyy enemmänkin tekstiä. Tämä on tosi kiva juttu, ja taidolla kirjoitettu infopaketti on oiva keino tutustua esitykseen ennen katsomoon astumista. Tätä taustatietoinfoa ei tarvitse olla kovin paljoa, jos se on koottu hyvin ja tiivistetysti, mutta ihan koko käsiohjelmaakaan ei pidä esityksen teemojen tai aiheiden taustoituksella täyttää. Yhdestä kuuteen sivua on aika hyvä määrä, joka kannattaa tähän tarkoitukseen käyttää. Siinä ehtii mainita tärkeimmät pointit ja jättää kiinnostusta etsiä itse lisää tietoa, jos ja kun esitys herättää lisää kysymyksiä. Tärkeintä taustatietoja esittelevälle tekstille on olla napakasti ja kiinnostavasti kirjoitettua, faktoja kertovaa ja aiheessa pysyvää.

Ulkoasu

Turun kaupunginteatterin Rock of Ages, Helsingin kaupunginteatterin Kinky Boots, Turun kaupunginteatterin Seili, Regent's Park Open Air Theatren Little Shop of Horrors, Trafalgar Studiosin The Grinning Man ja Espoon kaupunginteatterin Äidinmaa

Tähän osioon kuuluvat niin kansikuva, taitto, fontit, värit ja kaikki muu, joka vaikuttaa käsiohjelman ulkonäköön. Kansikuva ja muutenkin kannen suunnittelu on tärkeä osa käsiohjelmaa, sillä se on juuri se juttu, jonka käsiohjelman lukemista suunnitteleva ensimmäisenä näkee. Yllä olevat ovat kaikki mielestäni hyviä kansikuvia ja kansisuunnittelukin on niissä onnistunutta. Suosikkejani näistä ovat Seili ja The Grinning Man, sillä varsinkin Seilin kansi on hillitty, tyylikäs ja kiinnostava. The Grinning Man taas on salaperäisen näköinen ja värimaailma on oikein hyvä, esityksen nimi on myös toimivasti laitettu kanteen esille. Kannessa pitäisi olla esityksen nimi (HKT:n Kinky Bootsin käsiohjelmassa ei ole, mutta koska se on minulle tuttu teos, tunnistin sen pelkästä saapas-K:sta, ja pelkkä saapas-K on tyylikäs) ja ehkä myös kuva, mutta paljon muuta siihen ei tarvitse. Teatterin nimi voi toki olla, ja tekijöiden nimet, kuten Little Shop of Horrorsin käsiohjelmassa on. Kanteen ei pidä mitään liikoja laittaa, vaan hillitty, tyylikäs ja yksinkertainen toimii aina. Mutta värikäs, hauska ja nokkelasti suunniteltu on sekin oikein kiva. Sisäsivuilla tärkeintä on sujuva, väljästi taitettu ulkoasu, jossa kuva ja teksti ovat sopusoinnussa ja hyvin aseteltuja. Teksti ei saa olla liian pientä, mutta kissan kokoisin kirjaimin ei myöskään tarvitse kirjoittaa. Tehokeinona isot ja pienet tekstit toimivat. Myös värimaailma on tärkeä - tekstin ja kuvien tulee erottua sivuilta selkeästi, mutta ei mitenkään riemunkirjavasti. Etenkin tekstiä on vaikea lukea, jos sivu on musta ja teksti jollain tummalla värillä. Ulkoasussa siis hillitty ja tyylikäs, mutta hauska ja nokkelasti toteutettu vetoaa minuun.

Teatterin esittely

Apollo Victoria Theatren Wicked, Victoria Palacen Billy Elliot, Trafalgar Studiosin The Grinning Man ja Dominion theatren Bat Out of Hell

En ole varma, olenko nähnyt missään suomalaisessa käsiohjelmassa teatterin esittelyä, mutta melkein jokaisessa lontoolaisessa käsiohjelmassa sellainen on. Kiva ja mielenkiintoinen yksityiskohta, varsinkin kun useat teatterit ovat tosi vanhoja ja niillä on paljon historiaa. Myös suomalaisissa käsiohjelmissa olisi kiva nähdä teatterin historiasta joku aikajana tai kuvia, tai ihan vaan tekstiä siitä, mitä on tapahtunut ennen tätä päivää. Yksi tai kaksi sivua riittää tähän teatterin esittelemiseen kyllä, oikein mukava on tutustua vähän siihen, millaista on ollut teatterirakennuksen elo vaikka 1900-luvun alussaalussa ja mitä kaikkea siellä on ehditty esittämään.

Haastattelut

Dominion Theatren Bat Out of Hell

Nämä ovat mielenkiintoisia myös, näyttelijöiden tai muiden tekijöiden haastattelut siis. Toki erityisesti esitykseen liittyvä haastattelu on kiinnostava, mutta myös yleisesti näyttelijän uraan tai elämään liittyvä sopii käsiohjelmaan. Esimerkiksi haastattelu, jossa jokainen näyttelijä vastaisi yhteen tai kahteen kysymykseen, olisi tosi kiva, mutta en muista nähneeni sellaista yhdessäkään käsiohjelmassa, tällaisia yhden, kahden tai kolmen tyypin haastatteluja on ollut useammassakin. Mielenkiintoiset kysymykset ja vastaukset tekevät haastattelusta osion, jota toivoisin näkeväni käsiohjelmissa enemmänkin, pääroolien esittäjät ainakin voisivat vastailla kysymyksiin vaikkapa esityksen tekoprosessista tai roolihahmoistaan. Säveltäjän, käsikirjoittajan, ohjaajan, koreografin ja muiden esityksen taustalla olevien tyyppien haastatteluja olisi myöskin mukava nähdä käsiohjelmien sivuilla.

Kaikki muu

Helsingin kaupunginteatterin Wicked ja Trafalgar Studiosin The Grinning Man

Theatre Royal Haymarketin Heathers, Helsingin kaupunginteatterin Wicked, Lahden kaupunginteatterin Housut pois ja Victoria Palace Theatren Billy Elliot

Käsiohjelmaan mahtuu tietysti vaikka ja mitä muutakin. Wickedin käsiohjelmassa on Ozin kartta, The Grinning Manin käsiohjelmassa taas Lonnn'donnin kartta. Nämä ovat molemmat yksityiskohtaisesti piirrettyjä ja niistä saa paljon tietoa siitä, mihin kaikkialle musikaalin tapahtumat keskittyvät ja millaisia paikkoja esityksen maailmassa on. Heathersin käsiohjelmassa on aukeama vuodesta 1989, jossa kerrotaan, mitä kaikkea silloin on tapahtunut. Tämä on mielenkiintoinen, sillä kaikki aukeaman jutut ovat tapahtuneet kymmenen vuotta ennen kuin minä olen syntynyt, eli ne ovat tässä vaiheessa jo kaukaista historiaa. No, eivät sentään, mutta ennen aukeaman tutkiskelua en kyllä kovin montaa näistä vuoden 1989 tapahtumista tiennyt. HKT:n Wickedin käsiohjelmasta löytyy Ozin kartan lisäksi myös esityksen synopsis, eli tiivistys siitä, mitä kaikkea siinä tapahtuu. Jossain muussakin käsiohjelmassa olen nähnyt synopsiksen, ja se on ihan mukava juttu, jos vaikka ei pääse esityksen juonesta perille tai ei ihan seuraa, mitä tapahtuu. Synopsiksesta on myös hyvä tarkistaa blogikirjoitusta varten, mitä kaikkea siinä musikaalissa tehtiinkään ja milloin mikäkin juttu tapahtui. Lahden kaupunginteatterin Housut pois-käsiohjelmassa on osa Täi-biisin sanoista, ja Victoria Palace Theatren Billy Elliotin käsiohjelmassa on kaikkien biisien sanat. Tämä on mahtavaa, vaikkei sentään laulaisikaan esityksessä mukana, voi biisejä sitten muistella kotona sanojen avulla. Käsiohjelmissa voi olla vielä paljon muutakin, esimerkiksi mainoksia on monissa käsiohjelmissa, yleensä ne mainostavat toisia esityksiä tai teatteri+ruoka-paketteja. Myös esityksen nettisivuja tai musiikkia, joka saattaa löytyä Spotifystä, mainostetaan usein. Tietovisoja, tarroja, värityskuvia ja lukujärjestyksiä löytyy varsinkin lastenmusikaalien käsiohjelmista. Tervetuliaissanat joko teatterin johtajalta, esityksen ohjaajalta tai muulta henkilöltä löytyvät monen käsiohjelman alusta, niitä lukee mielellään.

Täydellinen musikaalikäsiohjelma olisi siis A4-kokoa vähän isompi, siinä olisi paljon hyvälaatuisia esitys- ja harjoituskuvia, kattavat näyttelijä- ja työryhmäesittelyt, tyylikäs kansi, hyvin toteutettu biisilistaus, haastatteluja, pieni esittely teatterin historiasta ja esityksen taustasta, nokkelasti sommiteltu sisältö ja kartta musikaalin maailmasta, lisäksi vielä tervetuliaissanat ja biisien sanat, niin minä luen koko käsiohjelman läpi tyytyväisenä ja iloisena.

Little Shop of Horrors @ Regent's Park Open Air Theatre

Scroll down for English

photos © Johan Persson

Little Shop of Horrorsin valitsin katsomislistalle pelkästään sen esityspaikan takia, sillä Regent's Park Open Air Theatre kiinnosti minua kovasti. Iso ulkoilmateatteri Lontoossa kauniin puiston ympäröimänä, se oli nähtävä, ihan sama mitä lavalla tapahtuisi. En tiennyt esityksestä yhtään mitään, paitsi kaksi biisiä, jotka työryhmä esitti West End Live-tapahtumassa. Tämä oli kyllä tosi positiivinen yllätys, kun odotuksia ei oikein edes osannut kasata, niin esityksen meni katsomaan suurella mielenkiinnolla ja avoimin mielin. Ihastuttava show, mainio musiikki ja taitava näyttelijäporukka, tässä riittää asennetta ja tyyliä, huumoria, taitoa ja vauhtia. Suomessa Little Shop of Horrors eli Pieni kauhukauppa on mennyt ainakin Helsingissä, Seinäjoella ja Turussa, minä en tosin edes tiennyt, että se on suomennettu. 

Seymor (Marc Antolin) asustelee Skid Rowlla, slummissa, ja työskentelee Mr. Mushnikin (Forbes Masson) kukkakaupassa, jossa myös hänen ihastuksensa Audrey (Rosalind James) on töissä. Audreyllä on asiat vähän huonosti, kun hänellä on vähän väliä musta silmä tai käsi paketissa. Tähän on syynä hammaslääkäripoikaystävä Orin (Matt Willis). Skid Rowlla elämä on täynnä rikkinäisiä unelmia ja umpikujia, kunnes Seymor löytää kummallisen kasvin. Lihansyöjäksi paljastuva verso saa nimen Audrey II (Vicky Vox), ja pian tämä varsin itsepäinen ja vaativa kukkanen saa ensimmäisen ihmisateriansa. Mukana pyörii kolmikko Chiffon (Renée Lamb), Ronnette (Christina Modestou) ja Crystal (Seyi Omooba), jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin.

Ihan mahtavaa, että päädyin katsomaan tämän! Tykkäsin esityksestä tosi paljon, kaikki on kohdallaan ja siinä riittää paljon hauskuutta, menoa ja meininkiä. Hahmot ovat loistavia, biisit erinomaisia ja tarina sujuva ja kiinnostava. Lava näyttää mahtavalta, ja aurinkoisen taivaan alla on ihanaa katsoa hienosti tehtyä musiikkiteatteria. Onneksi en ollut iltanäytöksessä, se luultavasti olisi peruttu, koska pari tuntia päivänäytöksen jälkeen alkoi satamaan kaatamalla, eikä katsomoa tai näyttämöä ole Regent's Parkissa katettu. Mutta onnekkaasti sattui lämmin ja aurinkoinen sää, ja kauniina päivänä oli hyvä käydä nauttimassa The Grillissä vähän ruokaa ennen esitystä. Regent's Park Open Air Theatren alueella on muutama ruoka- ja juomapaikka, ja etukäteen saa tilattua ainakin jotain piknikjuttuja väliajalle. Hyvä oli grillin tarjonta, ja kiva kun ruokaa sai teatterin alueelta, ja sitten pääsikin heti katsomoon kun sai herkut nautittua.

Marc Antolin on valloittava Seymor, hän vaikuttaa haluavan kaikille hyvää eikä Seymorissa ole mitään pelottavaa, pahaa tai ärsyttävää, vaan hän on suloinen, vähän hukassa ja kovin ihastunut Audreyhin. Kun Seymorille selviää, että Orin pahoinpitelee Audreytä, hän on heti suunnittelemassa tämän pelastamista, tosin ei ehkä ihan sillä tavalla, miten lopulta sen tekee. Seymor on pulassa Audrey II:n kanssa, kun kasvilla on vahva tahto ja hyvät suostuttelijan kyvyt. Milläs siinä sanot vastaan, kun tämä lihansyöjä vaatii ihmislihaa? Antolin laulaa mainiosti, ja varsinkin Grow For Me, Mushnik and Son ja Suddenly Seymor ovat hurmaavat ja hauskat biisit. Antolin pelaa hyvin yhteen Rosalind Jamesin, Vicky Voxin ja Forbes Massonin kanssa, ja näillä on paljon hauskoja kohtauksia. Varsinkin kaksikko James ja Antolin ovat ihastuttavia lavalla. Jamesin Audrey on hurmaava, kohtaloonsa alistunut nuori nainen, joka ei tiedä paremmasta eikä uskalla valittaa, vaikka haaveileekin paremmasta elämästä. Kun Orin katoaa kuvioista, Audrey avautuu ja hänen ihastuttava eloisuutensa pääsee valloilleen. Vicky Voxin Audrey II on loistava, Vox tuo hahmoonsa täydellisen määrän itseluottamusta, vahvaa tahtoa ja juonittelevaa suostuttelemista. Audrey II on kiehtova, eksoottinen, karmiva ja jännittävä tyyppi, ja Vox tekee erinomaisen roolin. Forbes Massonin Mr. Mushnik on päättäväinen ja hauska mies, hän käskyttää välillä palkollisiaan kovastikin, mutta osaa olla myös mukava ja kiltti heitä kohtaan. Ja muuttuu Mushnikin ja Seymorin suhde esityksen aikana, kun Mr. Mushnik pyytää Seymoria omaksi pojakseen. Adoption myötä kukkakaupan nimeksi tulee Mushnik and Son.

Matt Willisin Orin on juuri niin vastenmielinen, itserakas ja itsevarma kuin pitääkin olla. Inhottava, julkea mutta ai että miten mahtava tyyppi. Willis on täydellinen Orin, hän ottaa roolista kaiken irti ja Be A Dentist-biisi on loistava. Renée Lamb, Christina Modestou ja Seyi Omooba ovat lavalla energisiä, ihastuttavia ja taitavia. Heidän hahmonsa Chiffon, Ronnette ja Crystal ovat Skid Rown asukkaita, jotka ovat milloin kukkakaupassa, milloin kaduilla ja milloin missäkin. Erityisesti koreografiat ja laulukohtaukset sujuvat tältä kolmikolta loistavasti, ja heitä on ilo katsoa lavalla. Koko ensemble tekee mainiota työtä, lavalla nähdään niin pimeillä kujilla kuljeskelevaa porukkaa, vauhdikasta jengiä, vihreisiin asuihin sonnustautuneita kasveja ja milloin ketäkin. Monella näyttelijällä on monta roolia, ja he tekevät tasaisen loistavaa työtä koko shown läpi.

Paljon hauskoja yksityiskohtia, esimerkiksi kukkakaupassa olevat kasvit oli tehty tiskiharjoista, pesusienistä, tuulettimista, hanskoista ja sen sellaisista, kekseliästä! Lihansyöjäkasvien vallankumous taas on toteutettu kerrostalojen ikkunoista pursuavilla lehdillä ja varsilla. Audrey II:n lonkerot tai siis varret tai mitkälie, ne vihreät versot jotka vetävät ihmiset kasvin syvyyksiin, ovat uskottavan näköisiä, samoin lavastuksen kukkakauppa ja kerrostalot sekä Skid Rown slummimainen ympäristö. Näyttämön ylhäällä oleva Closed God Bless America-kyltti on hieno, samoin koko porukan puvustus. Musiikki on hauskaa, vauhdikasta, koskettavaa ja menevää, eniten tykkäsin Prologue/Little Shop of Horrors, Skid Row, Grow For Me, Mushnik And Son, Suddenly Seymor, The Meek Shall Inherit ja Finale/Don't Feed The Plants-biiseistä.

Kylläpä tämä vaan oli hyvä! Seuraavan kesän esitys olisi kiva käydä katsomassa myös, musikaaleja on ollut ohjelmistossa joka vuosi, niin toivottavasti myös ensi vuonna. Mainio paikka oli Regent's Park Open Air Theatre ja mukava visiitti sinne.

I saw Little Shop of Horrors at Regent's Park Open Air Theatre on 6th of September.

I didn't really know anything about Little Shop before I went to see it, I had only heard the two songs they performed at West End Live. I wanted to visit Regent's Park Open Air Theatre because I thought it's probably a pretty cool place to see a musical or a play, as I have only seen things in an open-air theatre in Finland, and they have not been as big as Regent's Park Open Air Theatre which has 1200 seats. So, I wanted to see the theatre itself, but now I'm so happy that it was Little Shop that was on this summer, because it was so good!

Seymor (Marc Antolin) works at Mr. Mushnik's (Forbes Masson) flower shop, where Audrey (Rosalind James) has a job, too. They live in Skid Row, where life is sad, hard and poor, and dreams are not coming true. But then Seymor finds something that will change everything - a little, strange plant, Audrey II (Vicky Vox). For a while all goes well, people come to see this fascinating flower and life starts to fell a little better. But this new happy life won't last. Audrey's boyfriend Orin (Matt Willis) is abusive, arrogant and nasty, and Audrey is suffering in her relationship. Seymor is ready to save her, but not in the way he finally does it. Audrey II grows and grows, and finally reveals her real nature. Audrey II is hungry for human blood, and is really demanding and usually gets what she wants. It won't take long for Audrey II to get her first taste of human flesh. The story is carried forward by Chiffon (Renée Lamb), Ronnette (Christina Modestou) and Crystal (Seyi Omooba), residents of Skid Row.

Regent's Park Open Airt Theatre was just as nice, beautiful and great place to see theatre as I thought, and even the weather was perfect, it was sunny and warm. Well, it started to rain, but luckily not until a few hours after the show. And I have to give a little praise for The Grill, too. It was nice to eat in the theatre area and the food was really good. I'm so so happy I went to see this. The story, the characters, the staging, the music, the choreographies and everything else were just spot on and the show was funny, clever, exciting, well done and entertaining. Little Shop of Horrors has many great songs, my favorites are Prologue/Little Shop of Horrors, Skid Row, Grow For Me, Mushnik And Son, Mushnik and Son, Suddenly Seymor, The Meek Shall Inherit ja Finale/Don't Feed The Plants. 

Marc Antolin is such a lovely, sweet Seymor. He's a little lost in his life, wants good things to happen to everyone and is totally in love with Audrey. Seymor is struggling with what he wants to do and what Audrey II wants, and he doesn't really know how to say "no" to the plant. This leads him to stupid and wrong decisions. Antolin does a great role and his singing is brilliant. Rosalind James as Audrey is lovely, too. Before Orin's disappearance Audrey has accepted the way her life is, but after her awful boyfriend is out of the picture, Audrey becomes more happy, lively and delightful. James has a beautiful voice and especially Somewhere That's Green is a joy to listen. Vicky Vox's Audrey II is absolutely amazing, the plant is self-confident, strong-minded, exotic, enchanting and creepy. Vox is awesome and every scene where Audrey II is on stage is brilliant. Forbes Masson is a determined and funny Mr. Mushnik, he is always giving orders to his employees, but he can also be kind and friendly to them. And Mr. Mushnik and Seymor have a big change in their relationship - Mr. Mushnik decides to adopt Seymor, but not because he loves him so much or anything. He just doesn't want Seymor to leave and take Audrey II with him.

Matt Willis is such a good Orin. He's a disgusting, awful guy, really someone who you wouldn't want to meet. Or who you would definitely not want to have as your dentist. But Willis is doing a perfect job! And that scene with the laughing gas! And Be A Dentist is one of the best songs and scenes on the show. Renée Lamb, Christina Modestou and Seyi Omooba are a great trio, it's great to watch them on stage and they're doing especially good job on song- and dance scenes. The whole ensemble is very talented and every cast member works well with the others.

There are many funny and clever details on stage, like the flowers and plants at Mushnik's. They're made of dish brushes, sponges and fans among other things. Audrey II's "arms" look really real when the plant reaches to get a new human meal. The Closed God Bless America-sign looks amazing, like the rest of the stage. The costumes are beautiful, funny, stylish, colorful and smartly designed. Everything is very well done and Little Shop of Horrors is a show that makes you smile, laugh, enjoy and have fun. I had amazing time watching the show and hope to be back next year to see what's happening on stage then.

Musta Saara @ Kansallisteatteri

Näin esityksen Bloggariklubin kautta, kiitos Kansallisteatteri!

kuvat © Tuomo Manninen

Kansallisteatterin Musta Saara (käsikirjoitus Pirkko Saisio) kertoo romaneista, maahanmuutosta, muukalaispelosta, politiikasta, suuruudenhulluudesta, historiasta, nykyisyydestä, Euroopasta ja maailmasta. Tarinaa kuljettavat eteenpäin Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina Weckström, jotka nähdään lavalla monessa roolissa ja omina itseinään. Juha Muje näyttelee Janne-Maria Teräväkynää, puolueen perustajaa ja puoluepäällikköä, joka saa väistyä tyttärensä Marinan (Katariina Kaitue) tieltä. Romanijoukkio (Kristiina Halttu, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen, Harri Nousiainen ja Annika Poijärvi) kiertää paikasta toiseen matkaten tapaamaan suojelijaansa Pyhää Saaraa, kun luvattu uusi asuinpaikka ei olekaan sitä mitä piti. Pitkä Laiha Sika (Jani Karvinen) ja Tanssiva Karhu (Erkki Saarela) lähtevät yhdessä matkaan, mutta Kreivi Draculan (Timo Tuominen) linnassa peiliin katsottuaan Sika löytää itsestään vallanhalun ja sisäisen johtajansa, eikä aikaakaan, kun sialla on suuruudenhullut suunnitelmat ihmisten varalle. Mukana soi Jussi Tuurnan käsialaa oleva musiikki.

Tämä oli vähän hämmentävä kokemus, näyttävä ja vaikuttava, mutta kummallinen. Minä en voi sanoa olevani mikään Euroopan oikeistopopulistisen politiikan tuntija, enkä myöskään niin keskittynyt Ranskan viimeisiin presidentinvaaleihin, joissa Emmanuel Macronin voittaessa toiseksi jäi Marine Le Pen, johon Marina Teräväkynän hahmo perustuu. Luin käsiohjelman oivalliset asiatekstit vasta esityksen jälkeen, joka oli pieni virhe, sillä esityksestä olisi saanut enemmän irti jos olisi tutustunut näihin taustatekijöihin ennen sitä. No, onneksi tekstit selvensivät kaikkea sitä, mihin esitys ottaa kantaa ja mistä se kertoo, joten nyt olen enemmän perillä siitä, mitä kaikkea tästä ehkä pitäisi jäädä mieleen tai mitä ajatuksia herätä. Kyllä minä pakolaiskriiseistä, kiertolaisista, Euroopan epävarmasta tilanteesta ja Euroopan unionin arvostelusta tiedän, mutta en niin paljon, että löytäisin esityksestä kaikki viittaukset siihen. Jollekin politiikan ystävälle tämä varmasti antaa paljon enemmän kuin "pelkän" hienon ja vaikutuksen tekevän teatterikokemuksen. Paljon kannanottoja nykypäivän tilanteisiin tässä on, sellaisia, jotka huomaa selvästi, ja sellaisia, jotka tulevat esille vähän rivien välistä.

Hienohan tämä on, varsinkin musiikillisesti, ja näyttelijät ovat kaikki taitavia ja tekevät vahvat roolisuoritukset. Paljon tosi hyviä kohtauksia, joissa tarkasti tehty näyttelijäntyö nousee esille. Erityisesti kolmikko Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina Weckström jäivät mieleen hauskoista, nokkelista ja harkituista roolitöistään, he ottavat lavan haltuun sillä sekunnilla, kun astuvat esiin. Mikko Kauppilan romaninuorukainen pisti monesti silmään, hyviä yksityiskohtia tässä roolissa ja taitavaa läsnäoloa lavalla. Annika Poijärvi ihastutti varsinkin laulukohtauksissa, tosi kaunis ääni hänellä ja pidin myös siitä, kuinka Poijärven Alexandra rauhoitteli luultavasti enemmän itseään kuin kaksospoikiaan aina pelottavan tilanteen kohdatessaan. Juha Muje on mainio Janne-Maria Teräväkynä, hänellä on varma ote rooliin ja kaikki ilmeet, eleet ja liikkeet ovat tarkkaan harkittuja ja taitavasti toteutettuja. Katariina Kaitue on ihastuttava, hän tekee fyysisesti taitavan roolin Marinana ja hahmon luonne tulee esille juuri oikealla tavalla. Erkki Saarela on hyvä Tanssiva Karhu, Saarelan työtä lavalla on mukava seurata ja Tanssivasta Karhusta on helppo pitää. Jani Karvisen Sika taas on aluksi mukavan oloinen hahmo, mutta kun Sika saa päähänsä kaikenlaisia mahtipontisia ajatuksia, muodostuu hänestä aika pelottava tyyppi. Janne Marja-Aho kampanjapäällikkö Mirceana on oikein mainio, ja laulukohtaukset ovat Marja-Ahon huippuhetkiä. Taitava porukka lavalla nähdään, tosi hyviä rooleja heillä ja näyttelijät tekevät hyvää työtä niin yksinään kuin joukkokohtauksissakin.

Musiikki on siis hienoa, siinä on paljon eri sävyjä ja vauhtia ja hitautta sopivassa suhteessa. Bändi (Jussi Tuurna, Ville Leppilahti, Topi Korhonen, Esko Grundtröm, Sara Puljula ja Tommi Asplund) pitää paketin musiikillisesti hyvin kasassa, he soittavat energisesti ja tyylikkäästi koko esityksen ajan ja Tuurnan sävellykset tuovat lavalle monenlaisia tunnelmia. Näyttelijöiden sujuva laulu täydentää onnistuneen musiikkimaailman Musta Saaran taustalle, ja monessa kohtauksessa musiikki on myös keskiössä ja tärkeässä osassa tarinaa. Laura Jäntin ohjaus tuo esitykseen paljon hyviä yksityiskohtia ja kuljettaa tarinaa eteenpäin varmasti ja taitavasti. Kati Lukka on Mustan Saaran lavastuksen takana, ja hän on tehnyt oivaa työtä. Lavastus pursuilee tyylikkäitä ratkaisuja, kiehtovia yksityiskohtia ja toimivia juttuja, jotka on kaikki suunniteltu ja toteutettu viimeisen päälle. Lava näyttää hienolta ja luo tarinalle toimivat kehykset. Kuumailmapallo saa vielä erityismaininnan! Tarja Simonen  pukusuunnittelu on runsasta, siinä riittää värikkäitä, kauniita pukuja ja tummanpuhuvia rääsyjä, ja kaikkea siltä väliltä. Kaikki teatterin osastot ovat tehneet hyvää työtä esityksen jokaisella osa-alueella.

Musta Saara on näyttävä, tärkeä, fiksu ja toimiva esitys, joka pitää otteessaan ja tuo katsojalle mietittäväksi paljon ajankohtaisia ajatuksia. Tällainen politiikkaa ja maailman/Euroopan tilaa kommentoiva esitys ei ihan ole suosikkiaiheeni, mutta viihdyin katsomossa ja katsoin tämän mielenkiinnolla ja mielelläni. Terävä teksti, taitavat näyttelijät, hieno kokonaisuus ja näyttävä toteutus tekevät Mustasta Saarasta onnistuneen teatterielämyksen, joka ei päästä liian helpolla eikä unohda tärkeitä asioita, vaan tuo ne lavalle selkeinä ja mielipiteitä herättävinä. Hieno ensi-ilta Kansallisteatterilta, ehdottomasti tosi hieno ja ajankohtainen juttu.

Bat Out of Hell @ Dominion Theatre

Scroll down for English

photos © Specular

Bat Out Of Hell oli kyllä sellainen spektaakkeli että huh. Ihan mielettömän isosti ja hienosti tehty kaikki, lavastus, puvustus ja koreografiat, esityksessä käytettiin videokuvaa livenä, musiikki esitettiin mahtipontisella voimalla ja kaikki on selvästikin kohdallaan. Tämän musiikkia olen kuunnellut Spotifysta usein, ja suunnitellutkin meneväni katsomaan joskus. Ja se päivä koittikin viime viikolla, silloin istahdin eturiviin ja pelkäsin vähän korvieni puolesta, kun biisit soivat sen verran lujaa. No, vaihdoin väliajalla kolmosriville tyhjään paikkaan ja siihen ei enää kuulunut musiikki yhtään liian kovaa, eli istuin liian lähellä kaiutinta aluksi. Mutta kylläpä oli hienoa kuulla mahtavaa musiikkia sellaisella volyymillä, että varmasti kuuli ihan jokaisen nuotin ja soinnun, näin tätä pitääkin soittaa! Olin teatterilla ajoissa, ja katsomoon pääsi jo ainakin puoli tuntia ennen esityksen alkua, joten ehdin tutkiskella lavaa huolella. Tosi paljon kivoja yksityiskohtia siellä, rikkinäinen kitara, wasted youth?-kyltti, Meat Loafin Bat Out of Hell-albumi, moottoripyörän renkaita, rikkinäisiä televisioita, jotain moottorin osia tai sinne päin, tynnyreitä ja kaikenlaista muuta, paljon rikkinäisiä ja hylättyjä juttuja. Lontoon alkuperäinen Strat eli Andrew Polec poistui produktiosta Amerikan kiertueelle vain pari päivää ennen kuin minä menin tätä katsomaan, ja sitä ehdin harmitella, mutta eipä roolissa nähtävällä näyttelijällä nyt niin väliä ollut, sillä tiesin, että hän joka roolin ikinä saisikaan, olisi varmasti hyvä. Stratin roolia tekee nyt siis Jordan Luke Gage, mutta minä näin roolissa Simon Gordonin, joka tekee roolia joissain näytöksissä eli on "alternate Strat", joka oli minulle uusi termi. Ei siis varsinainen understudy, vaan hän tekee roolin aina jonain tiettyinä päivinä, ei vain silloin, kun roolin varsinainen esittäjä on kipeänä tai muuten poissa. Ja nähtiinpä tässä esityksessä, jota minä olin katsomassa, yhden understudyn hyppääminen lennosta erään näyttelijän tilalle, sillä Emily Benjamin korvasi Danielle Steersin Zaharan roolissa kesken esityksen. Minulle jäi vähän epäselväksi, että miksi näin tapahtui, mutta joku äkillinen juttu tuli ja siksi esitykseen tuli pieni tauko. No mutta, nyt vihdoin asiaan.

Raven (Christina Bennington) asustelee isänsä Falcon (Rob Fowler) ja äitinsä Sloanen (Sharon Sexton) kanssa Falco Towerissa, jossa elämä on turvattua ja tylsää. Kodin ulkopuolella maailma on sekainen, vaarallinen ja elossa, siellä The Lost-porukka Stratin (Simon Gordon) johdolla hallitsee ja nauttii olostaan. Tämä jengi ei ikäänny, vaan pysyy ikuisesti nuorena, ja sepäs vasta onkin hauskaa ja menokin näyttää juuri siltä, että tässä eletään ikuista nuoruutta. Nuori on myös Raven, ja hän kaipaa seikkailua ja on kovasti ihastunut Stratiin. Isä on sitä mieltä, että sinne et todellakaan mene, pysy sisällä vaan nyt niin kaikki sujuu hyvin. Raven päätyy joka tapauksessa Stratin luo, mutta katuu päätöstään ja häipyy takaisin kotiin, jolloin Strat kolaroi moottoripyörällään ja on ihan verinen ja kuoleman kielissä. Tämä tragedia ajaa The Lost-joukkion sekaisin ja Falco ja hänen yksityisarmeijansa saavat porukan vangittua, kunnes heidät sieltä vapautetaan yllättävienkin liittolaisten avulla. Strat ei olekaan hengetön, vaan hänet saadaan pelastettua ja vauhdikas elämä Ravenin kanssa jatkuu. Tästä ei pidä Tink (Alex Thomas-Smith) joka pettää perheensä ja menee vihollisen leiriin Falco Toweriin. Huono valinta se, ja kaikenlaista tappelua, kahnausta ja pahaa mieltä seuraa tästä, mutta loppu hyvin ja kaikki aika hyvin.

Jim Steinman on musikaalin takana, eikä ihmekään, että pidin tästä (musiikista erityisesti), sillä sama mies on myös Vampyyrien tanssin musiikin takana. Yksi biisikin on sama, eri sanat vain toki, tässä Objects In The Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are ja Vampyyrien tanssissa Sammumaton polte (Die Unstillbare Gier). Ehkä siksi se onkin yksi suosikkini musikaalin kappaleista, tai sitten siksi, että biisi on hienossa kohtauksessa mukana. Muista biiseistä esimerkiksi Who Needs the Young?, Out of the Frying Pan (And Into the Fire), Two Out of Three Ain't Bad, Paradise By the Dashboard Light, Bat Out of Hell, For Crying Out Loud, You Took the Words Right Out of My Mouth (Hot Summer Night), Not Allowed to Love, It's All Coming Back to Me Now ja I'd Do Anything for Love (But I Won't Do That) olivat kovasti mieleeni (sain sentään muutaman biisin jätettyä tämän listan ulkopuolelle). Ihan mahtava musiikki tässä, sanoitukset ovat sujuvat ja varsinkin sävellys on mukavan vauhdikas ja vahva.

Simon Gordonin Strat on ihastuttavan energinen, hurmaava ja kiehtova ikuinen kahdeksantoistavuotias. Hän on uskollinen ja ystävällinen, fiksu johtaja The Lost-jengille, mutta Ravenin kanssa ollessaan Strat on ilkikurinen, vallaton ja rakastunut, eikä mieti turhia vaan keskittyy hetkeen. Gordonilta sujuu niin vauhdikkaat rock-biisit kuin hitaat, tunnelmalliset ja tunteiden täyteiset rakkauslaulut. Christina Bennington on täydellinen Raven, hän laulaa kauniisti ja tekee Ravenistä kipakan, kurittoman ja seikkailunhaluisen tytön, joka on totaalisen kyllästynyt tyhmässä, turvallisessa kodissa asumiseen ja kaipaa elämäänsä jännitystä. Raveniä repii toiseen suuntaan Strat, ihastuminen, seikkailunkaipuu ja kaiken uuden kokeminen, toiseen taas isä ja äiti, vanha tuttu elämä ja käskyjen totteleminen. Benningtonin Ravenillä ei kyllä paljoa ole vaikeuksia päättää, mitä hän haluaa, ja voi että sitä iloa ja intoa, kun vihdoin pääsee Stratin luo, vaikka aluksi jännitystä onkin ilmassa niin yhteinen sävel löytyy nopeasti. Benningtonilla on hurmaava ääni ja etenkin Heaven Can Wait ja For Crying Out Loud-biisit ovat ihania. Rob Fowlerin Falco on ihan mahtava, onpahan hieno hahmo tämä. Jotenkin tosi hyvin näytelty kaikki Falcon tunteet ja teot, hänestä muodostuu selkeä kuva ja Falcon suuruudenhulluuden ja vihan The Lostia kohtaan kasvaessa kasvaa myös Fowlerin näyttelijäntyö. Loistava on Paradise By The Dashboard Light-biisi, hienoa työtä Fowlerilta ja Sharon Sextonilta. Sextonin Sloane on hyvä myös, hänkin on vähän kyllästynyt turvattuun elämäänsä kuten tyttärensäkin, ja Sloane suuttuukin Falcolle esityksen aikana ja häipyy myös Falco Towerista. Sexton näyttelee taitavan vähäeleisesti ja tuo hienosti esiin hahmonsa yksityiskohdat. What Part Of My Body Hurts The Most-biisissä näiltä kahdelta nähdään myös mainio duetto ja taitavaa roolityötä.

Alex Thomas-Smith on ehdottomasti suosikkini tästä porukasta, hän on hurmaavan kärsimätön Tink, joka on Stratin paras kaveri ja sielunkumppani, kuten Strat itsekin sanoo. Tink loukkaantuu kovasti, kun Strat on valmis heittäytymään oikopäätä suhteeseen Ravenin kanssa, eikä tunnu enää välittävän koko The Lost-porukasta yhtään. Strat kyllä välittää, mutta ei tarpeeksi, ja Tink on valmis valittamaan Ravenistä aina kun mahdollista. Thomas-Smith tekee hahmostaan loistavasti murjottavan, vihaisen nuorukaisen, joka joutuu aina pettymään, vaikka kuinka pyytäisi ja anelisi Stratiä hankkiutumaan eroon Ravenista. Not Allowed To Love-biisi on ihana ja surullinenkin, varsinkin kun Tinkillä käy sitten vähän huonosti myöhemmin. Kaunis on myös Rock and Roll Dreams Come Through ja se kohtaus, jossa biisi on mukana. Mainitaanpa vielä muutama tyyppi... Giovanni Spanón Ledoux pisti silmään monessa kohtauksessa, hyvää roolityötä ja tanssikohtauksissa Spanó on varsinkin tosi hyvä. Zahara (Emily Benjamin) ja Jagwire (Christopher Cameron) ovat hyvä kaksikko, joista toinen on rakastunut, mutta toinen ei. Näiden kahden duetto Two Out Of Three Ain't Bad on hieno. Paljon jengiä on lavalla, ja kaikki tekevät mahtavaa työtä, vauhdikkaat koreografiat ovat hienoa katsottavaa ja paketti on selvästikin kasassa, esitys vyöryy eteenpäin eikä yhtäkään hetkeä jäädä epäröimään, vaan alusta loppuun mennään vauhdilla ja taidolla.

Bat Out of Hellissä on kaikki kohdallaan, ei kai muuta voi sanoa. Olisin ehkä kaivannut siihen jotain lisää, tarinaan enemmän syvyyttä luultavasti, mutta nyt kun olen esitystä muistellut tätä bloggausta varten, en kyllä edes keksi, että mikä siinä nyt sitten olisi pitänyt jotenkin toisella tavalla tehdä. Musikaali on iso, vauhdikas, mahtipontinen, täynnä kaikkea, taidolla tehty ja selvästikin suunniteltu spektaakkeliksi alusta asti. Lavastus saa leuan loksahtamaan ihastuksesta, lavalla on tilaa isoille rakennelmille ja kaikki käytettävissä oleva tila on hyödynnetty, eikä lavastuksessa ole mitään muuta vikaa kuin se, että se vähän rajaa eturivissä istuvin näkymää (riippuu paikasta tietysti). Lavalla pyörii videokuvaaja, ja nämä videot näkyvät lavan reunoilla olevista televisioista sekä isosta screenistä lavan takareunassa, ja välillä Falco Towerin seinästä myös. En ole ikinä edes ajatellut, että esityksessä voitaisiin käyttää livekuvaa, mutta nyt käytettiin ja se oli mahtavaa. Emma Portnerin isot, kiehtovat, energiset ja hätkähdyttävät koreografiat ovat esityksen parasta antia, varsinkin kun lavalla reilut parikymmentä tyyppiä, musiikki raikaa ja tanssi on taitavaa. Hetkeen en ole näin suurta juttua nähnyt, tässä musikaalissa kaikki on jotenkin tosi isosti ja näyttävästi tehtyä. Mutta silti keskiöön jää kahden nuoren tarina, Ravenin vanhempien tarina, Stratin ja The Lostin tarina, ne erottuvat kaiken muun keskeltä selkeinä. Hieno, vaikuttava toteutus täynnä taitavia tekijöitä, mahtavaa musiikkia, komeaa lavastusta ja hienoja ratkaisuja. Tämän haluaisin kyllä nähdä uudestaan, tästä ei kai voi olla pitämättä jos yhtään tykkää joko rakkaustarinoista, vauhdikkaasta menosta, rock-musiikista, taitavista, nuorista näyttelijöistä tai musikaaleista. Ihan mieletön show, ja aivan ihana.

I saw Bat Out of Hell at Dominion Theatre on 5th of September.

Well... This is one spectacular, dashing, stylish and impressive show. I was very excited to see Bat Out of Hell, mostly because it's book, lyrics and music are by Jim Steinman who has also composed the music to Tanz Der Vampire (Dance of The Vampires) which run at Helsinki City Theatre a few years back. I loved that show, and as I had listened Bat Out of Hell soundtrack to get to know it a little I was very happy with how it sounded. Great, strong and powerful rock'n'roll songs, smart, funny and beautiful lyrics and a brilliant feeling throughout the score. And when I walked into the theatre I just had to go and see all the details on the stage. There were so many amazing things, like Meat Loaf's Bat Out of Hell-album, broken TVs, wasted youth?-sign, motorbike tires, motor parts and many more broken or abandoned things. The staging (by Jon Bausor) is stunning, there are some really clever things done with the buildings and details and all the available space has been used perfectly. The stage is big and it looks amazing. And I love the fact that there is live video used in the show! I have never even thought that someone could walk around with a camera and the audience could see what they're filming. How cool! Costumes (designed by Jon Bausor and Meentje Nielsen), choreography (Emma Portner) and lighting (designed by Patrick Woodroffe) works amazingly with the music and staging and creates an unique, energetic and electric atmosphere for the story. I was a little sad not to see Andrew Polec as Strat, he left the London production on 1st of September to do the role in Bat Out of Hell at the US tour. But then I thought that whoever was going to be on as Strat would be amazing anyway.

Raven (Christina Bennington) is tired of her life in her dad Falco's (Rob Fowler) Falco Tower. Life in the skyscraper is boring and slow, but safe and familiar. Outside the Falco Tower life is thrilling, dangerous, fun and fascinating, and Raven wants to live that life, not the life her father wants her to live. Strat (Simon Gordon) is the leader of The Lost, a group of people who never age, they stay as eighteen-years-old forever. Falco hates The Lost and he and his private army are always fighting with them. But then Raven and Strat fall in love. However, it's not some great thing that makes everyone become friends, not even close. Falco loses control and becomes even more furious. He's ready to destroy The Lost the second he gets a chance. And that chance comes when Raven decides to run back to her family and Strat crashes his motorbike. Everyone thoughts he's dead and The Lost don't know what to do. That's when Falco hits and throws most of The Lost to jail and tortures them. They are eventually saved by some unexpected allies and they also find out that Strat's not dead. That makes everyone happy, of course, and Strat and Raven continue their relationship, which makes Tink (Alex Thomas-Smith) angry, as he is Strat's best friend and soulmate, and would really much like to get rid of Raven. When Strat refuses to drive Raven away, Tink betrays his family and goes to tell Falco where his daughter is. That doesn't end well, there's a lot of bad things happening, but at the end everything is mostly okay.

Simon Gordon is lovely Strat, he's funny, loyal, brave, charming, energetic and a good leader to The Lost, but when he's with Raven, he becomes even more energetic and frisky, Strat is totally in love and having a great time. Gordon is a joy to watch, Strat's role has a lot of dancing, running and moving and Gordon does all that really well. He can sing both the big, powerful and fast rock'n'roll songs and the slow, beautiful and strong love songs and they all sound perfect. Christina Bennington is absolutely stunning as Raven, her voice is amazing and Raven is brought alive beautifully by Bennington. She finds all the little details from the role and really shows her character's feelings clearly to the audience. Bennington and Gordon work well together and they have many great scenes, and their duets are amazing, songs like Making Love Out of Nothing At All, Bat Out of Hell, For Crying Out Loud and I'd Do Anything For Love (But I Won't Do That). Rob Fowler's Falco is awesome, I really like Falco as a character and Fowler brings all the right things about him to stage. Sharon Sexton does a great role as Sloane, she is also a little bored of her life and also of her husband, and Sloane does leave from Falco Tower during the show because she's tired of Falco and the fact that he's really trying to destroy the Lost. Fowler and Sexton also work really well together, it's amazing to watch them on stage and especially Paradise By The Dashboard Light and What Part Of My Body Hurts The Most are totally awesome.

Alex Thomas-Smith's Tink is definitely my favorite character, he's so good as this angry and frustrated teen who just wants everything to be like it was before stupid Raven appeared and took Strat away from him. Tink is offended and disappointed when Strat is ready to forget The Lost because of some rich girl. Of course Strat has not forgotten his family, but the fact that he loves Raven is enough to make Tink jealous and reckless, and that doesn't end well for him. I love the moments when all the others are dancing and having fun and Tink just sits somewhere in the background with this annoyed look on his face. Great role by Thomas-Smith and Not Allowed To Love is such a beautiful and sad song, one of my favorites.Let's mention a few more... Giovanni Spanó as Ledoux draws my attention whenever he's on stage, good job especially on the dance scenes and during In The Land of The Pig, The Butcher Is King. Christopher Cameron as Jagwire and Emily Benjamin as Zahara are a great pair, the other one is madly in love and the other, well, not so much. Great job and Two Out of Three Ain't Bad is really well done.

About the music... There is one song that is the same as it is in Tanz Der Vampire, here Objects In The Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are and in Tanz Der Vampire it's called The Insatiable Greed (Die Unstillbare Gier). Maybe that's why it's one of my favorites from Bat out Of Hell, or maybe because it's in a great scene. Other songs I like are Who Needs the Young?, Out of the Frying Pan (And Into the Fire), Two Out of Three Ain't Bad, Paradise By the Dashboard Light, Bat Out of Hell, For Crying Out Loud, You Took the Words Right Out of My Mouth (Hot Summer Night), Not Allowed to Love, It's All Coming Back to Me Now and I'd Do Anything for Love (But I Won't Do That). Well, I did manage to leave a few songs out of that list. The show has a great, great score and it's an absolute pleasure to listen to it, especially when it's been played in such a great way. The band (musical director Robert Emery) does splendid job.

Bat Out of Hell has everything in the right place. I have no idea how the show could be better, even though I did think there could have been something more, maybe a little more depth in the story. But then I was remembering everything for this post and came to a conclusion that Bat Out of Hell is perfect just the way it is. It's just so full of everything and all the things in the show are great. The cast is so talented and amazing, they do perfect job. The stage looks so good that I really hope to see the show again some day just enjoy every detail on stage. Lights, music, choreography, direction, everything is done with talent and clearly with a lot of job, and everything really pays off. There is so much happening, all the big dance numbers, powerful songs and energetic scenes, but in the end the show really focuses on the story of Strat and Raven, the story of Falco and Sloane, the story of two young people, the story of The Lost, the story of the lives of these people. It's amazing to see how this really splendid, big show highlights all the little details and underlines all the most important things clearly to the audience. This is a show for everyone who likes love stories, musicals, rock'n'roll, talented actors or energetic shows. It's really hard not to like Bat Out of Hell. It's amazing, and so lovely.

Heathers @ Theatre Royal Haymarket

Scroll down for English

photos © Pamela Raith

Heathers meni The Other Palacessa tänä kesänä, ja siirtyi Theatre Royal Haymarketiin 3. syyskuuta. Kuten Eugenius!, tämäkin on sellainen esitys, jota odotin kovasti. Se taisi olla lähes kokonaan loppuunmyyty viime esitysjaksolla, ja hyvin yleisö on löytänyt musikaalin täältä uudestakin esityspaikasta, katsomo oli melkein täynnä ja esityksen jälkeen yhteiskuvia näyttelijöiden kanssa jäi odottamaan ainakin sata ihmistä. En tiennyt esityksestä paljon mitään ennen kuin katsoin Youtubesta jonkun koulun version siitä, ja sen jälkeen vähän mietin, että onkohan tämä nyt minun juttuni. Hieno oli se versio, jonka Youtubesta löysin, mutta eteni vähän hitaasti ja tarina oli jossain kohtaa vähän tyhmä. No, tähän Lontoon versioon on vaihdettu muutama biisi ja käsikirjoitustakin muutettu, ja kaikki tämä on kyllä vienyt showta parempaan suuntaan. En ole nähnyt 80-luvulla ensi-iltansa saanutta Heathers-leffaa, mutta se on kulttimaineessa ja kuulemma katsomisen arvoinen.

Veronica (Carrie Hope Fletcher) ja kumppanit ovat aloittelemassa kouluvuotta ja Veronica toivoo kuuluvansa suosittuun Heathers-porukkaan, sillä häntä ja hänen kaveriaan Marthaa (Jenny O'Leary) ja itse asiassa kaikkia muita, paitsi urheilijoita ja Heatherseja kiusataan koulussa. Heather Chandler (Jodie Steele), Heather Duke (T'Shan Williams) ja Heather McNamara (Sophie Isaacs) ottavat Veronican mukaan jengiinsä, kun tämä pelastaa heidät jälki-istunnolta väärentämällä lupalapun. Sepä on mahtavaa, Veronicaa ei enää hyljeksitä ja kuumat kundit kehuvat häntä. Mikäs sen parempaa. Kouluun tulee uusi poika, Jason Dean elikkä J.D. (Jamie Muscato), joka salaperäisyydellään ja tappelutaidoillaan hurmaa Veronican. J.D. ei ehkä olekaan niin hyvä tuttavuus, sillä yhdessä vietetyn yön jälkeen Veronica ja J.D. menevät Veronicalle suuttuneen Heather Chandlerin kotiin ja tulevat myrkyttäneeksi tämän. Ei siinä mitään, Veronica väärentää itsemurhaviestin ja homma on sillä selvä. Kuolemia tulee kuitenkin lisää ja Jason Deanin synkkyys vain pahenee, kunnes hänen murhanhimonsa alkaa olla Veronicalle liikaa ja tämä uhkaa erota koko tyypistä. Pian koulu ja kaikki oppilaat ovat vaarassa, ja Veronican täytyy puhua J.D.:lle järkeä. Mutta onnistuuko hän siinä vai joutuuko Veronica hyvästelemään koulukaverinsa ja koulurakennuksensa?

Heathersia rakastetaan ja paljon. Ei siitä muuta osaa sanoa. Katsomossa oli Heathereiksi pukeutuneita tyttöjä, ihmisiä jotka olivat nähneet esityksen jo monesti ja muutenkin niin hyvä ja innostunut energia, että minua hymyilytti jo ennen shown alkua. Ja ai että sitä kiljuntaa ja aplodeja ja hurrausta, kun ensimmäinen biisi loppui! Ja tässä oli tiettyjä vuorosanoja, ilmeitä, eleitä ja hetkiä, joille taputettiin, naurettiin ja huudettiin innoissaan. Fanikunta on selvästikin rakentanut vahvan suhteen esitykseen ja tietää, mitä tapahtuu milloinkin ja milloin tulee hyvä tai superhyvä kohtaus. Varsinkin J.D.:n ja Veronican seksikohtaus, tai se hetki, kun J.D. repäisee Veronican paidan auki, sai koko katsomon repeämään liitoksistaan. Ja ihan joka biisin jälkeen alkoi huutomyrsky ja pitkät aplodit. Ihanaa! Rakastan sitä, kun esityksen katsomossa on noin villi ja iloinen tunnelma. Toki se vaatii sitä, että show on hyvä, mutta tälle oli helppo hurrata, sillä Heathers on tehty ammattitaidolla ja tunteella eikä siinä ole heikkoja kohtia. Tai no, välillä vähän ärsyttää, kun kohtauksesta toiseen siirrytään monta kertaa sammuttamalla näyttämöltä valot ja sitten ollaan taas seuraavassa paikassa. Mutta nämä hetket ovat aplodien täyteiset, eli eipä siinä taputtaessa mitään haittaa, että on hetken pimeää eikä mitään tapahdu.

Carrie Hope Fletcherillä on ihan mahdottoman kaunis ääni! Hän näyttelee myös hyvin, mutta erityisesti musikaalinen lahjakkuus tulee Veronican roolissa esiin. Fletcher on vahva ja hauska Veronica, joka on iloinen ollessaan osa Heathers-ryhmää ja varsin rakkauspöhinöissä J.D.:n kanssa hengaillessaan. Hän on kovasti koulukavereidensa murhaamista vastaan, mutta suostuu helposti väärentämään itsemurhaviestit. Fletcher on roolissa oikein hyvä ja hän tuo hahmostaan esiin monta eri tasoa. Jamie Muscaton J.D. on ollut suosikkini jo West End Livestä lähtien, ja kyllähän hän oli varsin ihastuttava ja kauhea J.D. Ai että mikä pahan pojan charmi ja surullinen lapsuus ja huonohko isäsuhde ja salaperäinen luonne! J.D. on kuin suoraan jostain suosikkihahmo-listastani repäisty, hänessä on niin paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka tekevät hänestä hahmon, jonka tarina kiinnostaa minua. Ja Jamie Muscato on täydellinen näyttelijä Jason Deanin rooliin, kaikki ne ilmeet, eleet, hymyt, hullunkiilto silmissä suunnitellut murhat ja vilpitön, suuri rakkaus ja palvonta Veronicaa kohtaan on tuotu lavalle niin uskottavasti, että J.D. alkaa jo vähän kammottaa katsomon puolella istuvaa. Mutta silti hän on niin hurmaava ja taas se ihastuttava hymy ilmestyy Jason Deanin naamalle, eikä hänestä vain voi olla pitämättä, vaikka hän on ihan pitelemätön ja suuruudenhullu ja valmis räjäyttämään vaikka koko koulun, jos Veronica niin tahtoo, tai vaikka ei tahtoisikaan. Muscato on loistavan lahjakas ja tekee J.D.:n roolin niin hyvällä otteella, tunteella ja rautaisella ammattitaidolla, että hänen roolityötään on ihan parasta katsoa. Ja Muscaton ja Fletcherin yhteistyötä on hienoa, etenkin Dead Girl Walking, Seventeen ja I Am Damaged-biiseissä. Näistä viimeisessä kaunis kohta on se, kun J.D. on koulussa pommi sylissään, ja Veronica laulaa, että sano moi Jumalalle. Minä ainakin näen sen niin, että Veronica on sitä mieltä, että surullisen tarinan maan päällä saanut J.D. pääsee parempaan paikkaan.

Jokaisella Heatherilla on taitava näyttelijä roolia tekemässä, eniten pidin ehkä Sophie Isaacsin Heather McNamarasta, joka oli Heathereista mukavin ja viattomimman oloinen, vaikka osallistuikin muiden kiusaamiseen ihan tyytyväisenä. Lifeboat-biisi on kaunis ja se onkin McNamaran tähtihetki, Isaacs laulaa ihanasti ja tuo biisiin paljon tunnetta. Hän tekee hahmostaan hauskan, pirteän, epävarman ja uskottavan. McNamara on pohjimmiltaan tosi mukava ja kiva tyttö, mutta huonossa seurassa hänestä on kuoriutunut kauhea kiusaaja. Onneksi tämä kuori rakoilee ja parempi ihminen tulee esiin. Heather Chandlerin roolissa nähtävä Jodie Steele on ihastuttava, hän on selvästikin kaikkien muiden opiskelijoiden yläpuolella ja hallitsee koulua kylmänviileällä otteella, kunnes hörppää myrkkyä ja kuolee. Sen jälkeen tulevatkin vasta Chandlerin parhaat kohtaukset, hän on ihan mahtava kuolleena Heatherina, joka vainoaa Veronicaa ja kommentoi kaikkea, mitä tapahtuu. Heather Duke on valmiina ottamaan johtaja-Heatherin paikan heti Chandlerin kuoltua ja Never Shut Up Again-biisi on mainio. T'Shan Williams tekee hyvää työtä ja hänellä on lavalla monta loistavaa hetkeä. Mainitaan vielä urheilijakaksikko Ram (Dominic Andersen) ja Kurt (Christopher Chung), kylläpä on hyvä parivaljakko tämä ja hieno kemia näyttelijöillä, tulee selväksi että he ovat hyviä ystäviä ja selvästi samaa mieltä toistensa kanssa. Jenny O'Leary on ihana Martha, hän on aika lailla ainoa oikeasti hyvä tyyppi koko esityksessä, ja joutuu kärsimään kaikkien muiden pahanteosta, jopa Veronica, Marthan paras ystävä, pettää Marthan. Kindergarten Boyfriend-biisi on surullinen ja kaunis ja ihastuttava, ja O'Leary laulaa hurmaavasti. Muuten mieleen jäivät vielä Sergio Pasquariello parissa roolissa ja Rebecca Lock innokkaana opettajana Pauline Fleminginä.

Musiikki on tosi kivaa, ja etenkin biisien sanoituksista tykkään, ja siitä, miten ne luovat erilaisia tunnelmia kohtauksiin. Ensimmäinen biisi, Beautiful, on yksi suosikeistani, siinä kerrataan hyvin se, kuka on kukakin, mihin tarina sijoittuu ja mitä ennen musikaalissa kerrottua tarinaa on tapahtunut. Candy Store on Heathersien biisi, ja siinä riittää ilkeää tyttöenergiaa ja itsevarmuutta ja selväksi tulee, että tämä porukka pyörittää koulua. Fight For Me-biisissä Jason Deanin tappelutaidot tulevat esiin mahtavassa hidastetussa koreografiassa ja Veronica on ihan myyty, ja tässä biisissä on muuten tosi hyvät sanat, samoin sanoitus on hieno Big Fun-biisissä. Dead Girl Walking saa yleisön sekaisin, Veronica kiipeää J.D.:n makuuhuoneeseen ikkunan kautta ja siitähän lähtee villi yhteinen yö, loistava koreografia ja tunnelma tässä kohtauksessa. The Me Inside Of Me on Heather Chandlerin itsemurhaviestistä lähtevä biisi, oikein mainio tämä ja sanoitus on loistava tässäkin. Our Love Is God paljastaa, kuinka paljon J.D. on oikeasti valmis tekemään Veronican puolesta, ja myös sen, että Veronica on totaalisen rakastunut Jason Deaniin. My Dead Gay Son on ihan mahtava, samoin Yo, Girl, jossa on hieno, ahdistava tunnelma. Meant To Be Yours on vahva biisi, voi ei J.D. raukkaa, jolle selviää, että Veronica ei enää halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä. I Am Damaged-biisin mainitsinkin jo, siinä siis J.D.:n tarina loppuu ja Veronica tuntuu unohtavan kaiken pahan ja antavan kaiken anteeksi. Kokonaisuudessaan musiikillisesti ehkä parhaita musikaaleja mitä olen nähnyt, varsinkin kun sanoitukset ovat niin sujuvat, fiksut, hauskat ja kauniit ja sävellys menevää, vauhdikasta ja vivahteikasta.

Heathers on vauhdikas, hauska, nokkela ja tarkka kuvaus lukioelämästä yhden tytön näkökulmasta. Se naurattaa, viihdyttää, saa innostumaan ja iloiseksi, mutta ei tämä ole mikään iloinen tarina. Ihmisiä kuolee, koulussa kiusataan, moni miettii itsemurhan tekemistä, rakkaus on vaarallista eivätkä aikuiset ymmärrä mitään. Vaikka esityksessä käsitellään synkkiä teemoja, se tehdään huumorin ja loistavasti onnistuneen, sujuvan ja yleisön otteessaan pitävän tarinan kautta. Katsomossa ei oikein ehdi surra hahmojen kohtaloa, kun käsikirjoitus pitää tunnelman hienovaraisesti kaiken pahan yläpuolella, mutta siten, että esityksen jälkeen jää pohtimaan, miksi J.D. on niin paha ja rikkinäinen, miksi Heathersit kohtelevat kaikkia huonosti, miksei Veronica estä poikaystäväänsä, miksi Kurt ja Ram haluavat olla niin suosittuja ja machoja, miksei kukaan pysäytä tätä kauheaa kierrettä. Paljon tärkeitä ja ajankohtaisia ongelmia esityksessä on mukana, ja se on hyvä. Mutta kyllä katsomossa unohtuu, että näiden aiheiden pitäisi olla synkkiä tai surullisia, sillä meno on vauhdikasta, huumori hilpeää, kohtaukset etenevät energisesti ja tämä on tehty niin, että yleistunnelma säilyy riehakkaana. Varsin onnistunut show, enkä yhtään ihmettele, miksi tämä on niin suosittu. Heathersista ei ole yhtään vaikea pitää, se pitää otteessaan ja on täynnä taitoa.

Pakko tästäkin sanoa, että toivottavasti esitys nähdään joskus myös Suomessa. Tämä voisi olla varsinkin nuorille ihan loistava, ja niille, jotka ovat olleet nuoria leffan ilmestyessä. Ja muillekin. Tosi hyvä!

I saw Heathers at Theatre Royal Haymarket on 6th of September.

Veronica (Carrie Hope Fletcher) is starting her senior year in Westerburg High and everything is the same - people are bullying each other, grown ups don't understand anything, jocks are handsome but annoying, geeks and nerds are being tortured, every day of high school is a battle. And the Heathers rule everything. Luckily Veronica saves Heathers from detention with her excellent forgery skills and they take her under their wings. A new kid comes to Westerburg, and this mysterious Jason Dean (Jamie Muscato), J.D. for short, really gets Veronica's attention and they become boyfriend and girlfriend (which is a lot less cute and sweet as you would imagine). After an argument with Heather Chandler (Jodie Steele) Veronica spends a night with J.D. and they both go to Chandler's house to apologize Veronica's behavior, but things happen, there is something poisonous involved, and they end up with one dead Heather. Well, that's not too bad - Veronica forges a suicide note and everything is fine. But then someone else dies. Veronica realizes that Jason Dean is not that good as a boyfriend or as a person, but she is ready to forgive. Not a very good call, as Veronica will notice. Suddenly the whole school is in danger and Veronica is the only one who knows what is about to happen. Can she talk J.D. out of his crazy plan or does she need to say goodbye to everyone and everything she knows?

So, so much fun! That's what it was watching the show. I mean, the whole audience made me smile before the show had even started, there was so much excited energy in the theatre and everyone just waited the musical to start so they could see the story and the characters. Heathers is really, really popular and it's obvious that people love it. And that screaming and cheering after the first song - amazing! I love a good audience and this one was the best ever. When the audience participates, cheers, applauds and just enjoys the show, it's an amazing feeling to share. I'm sure everyone on stage is happy to see audience this excited, but I was just super happy to be part of the audience. We don't have this kind of cheering among the audience in Finland. Like ever. And now that I have been seeing shows in London, I'm always so happy to return because I know that I can just cheer and give standing ovations if I want. I can (and will) do that in Finland too, of course, but I think standing ovations are still pretty rare here. At least ones with the whole audience standing and cheering and having fun. But yeah - the point was that I just loved the excitement and energy in the audience. The show has to be great to get standing ovations and love from the spectators, and Heathers really is everything you could want from a musical. It's funny, clever, awful, beautiful, just full of everything great and really keeping the audience focused on all that happens on stage. And not to mention the killer music! So many funny, witty, smart, beautiful, touching and surprising lyrics and melodies, a joy to listen and the choreography (by Gary Lloyd) really suits the songs and the atmosphere of the scenes.

Carrie Hope Fletcher has a really beautiful voice, she brings so much feeling to all the songs. Fletcher is also talented as an actress, her Veronica is a strong and funny, smart girl, who falls in love with Jason Dean and kind of loses the sense of good and bad. Veronica does have a will to do everything in a right way, but she also wants to be with J.D., and she can't have both. Fletcher does a great role and brings many details to Veronica. And then this guy called Jamie Muscato! What a true talent. His bad boy Jason Dean is so good, mysterious, scary, broken, unstable, funny, charming and sensitive. It's a joy to watch him on stage, all those smiles, movements, gazes, considered little details and big aggressive moments are done perfectly. J.D. is an interesting character, I really want to believe he's not all bad and that there's a lot of good inside him. And I think there is, because Jason Dean is just a boy who doesn't know what he should do, and then he decides to do the wrong thing and everything falls apart. And the way Fletcher and Muscato work together - such a good connection between the actors and their characters. I especially love the duets they have, such as Dead Girl Walking (the audience went totally crazy when J.D. ripped Veronica's shirt open), Our Love Is God, Seventeen and I Am Damaged, which has beautiful lyrics and especially one line, when Veronica sings "say hi to God" when J.D.'s story is about to end. The way I see this scene is that Veronica believes that Jason Dean, poor J.D., who has had a rough path, will find some place better. One of the most beautiful and meaningful moments in the show in my opinion.

Jodie Steele is great as Heather Chandler, and her best moments on stage happen after her tragic death. Steele really shows the self-confidence and cold calmness of the almighty Heather Chandler, who rules the high school world, even after her death. T'Shan Williams is Heather Duke, who takes over the place of a leader when Chandler is gone. She does good job trough the show and especially on a song called Never Shut Up Again. Heather McNamara is played by Sophie Isaacs and she is my favourite Heather, so sweet and lovely, the most innocent of the Heathers, but McNamara has also bullied other kids and made fun of them, so she is not some perfect girl in a wrong company. However, under all that bad popular girl attitude is a frighten, nice and beautiful young girl. And Lifeboat is such a beautiful song and Isaacs' voice is wonderful. Jenny O'Leary is amazing, sweet and friendly Martha. She is the only really good person in the show and still she has to suffer from bullying and insults, and even Veronica, Martha's best friend, is ready to betray her. O'Leary has an amazing voice and Kindergarten Boyfriend is so beautiful and sad song. Dominic Andersen as Ram and Christopher Chung as Kurt are such a great pair and it's clear that they really are good friends. They have so many great and fun scenes on stage and both actors do fantastic job. Let's mention a few cast members more... Sergio Pasquariello does a few roles and Rebecca Lock plays Pauline Fleming, and they both are brilliant.

My favourite songs from Heathers are Beautiful, which is the first song of the musical and a good introduction of the characters and the world of the story, Candy Store, which is the power song of the Heathers and just full of girl energy and self-confidence, Fight For Me, which has a very well done slow motion fight scene, Big Fun and Dead Girl Walking. I also love Our Love Is God, Yo Girl and I Am Damaged. Meant To Be Yours has amazing, intense feeling, Me Inside Of Me has especially great lyrics and I Love My Dead Gay Son is such a funny and cheerful song. The whole score is full of so many good and clever songs, I could listen to it on repeat and smile and laugh and be happy and sad.

Heathers is frickin' awesome! It's a sharp, true and funny story about the world of high school, the place where everything seems like the biggest deal in the world and where people have to be strong, beautiful and popular to survive. Or maybe not, maybe they can be whoever they are and that's enough. There are many important and dark themes in the story, but it's not until the end of the show when i started to think about them and had my head full of questions - why didn't Veronica stop J.D.? Why did everyone let the Heather rule the school? Why did Veronica betray Martha? Why didn't the teachers and parents help their kids? Why is Jason Dean so broken? How can all of this happen? It's amazing that a show raises questions and thoughts. With an excellent cast, amazing music and great set design, lighting, costume design and choreographies this musical makes the audience crazy (in the best possible way) and is done with talent. I really really liked it and it's definitely one of my favourite musicals from now on. I would love to see Heathers in Finland some day, it's so good that I think it would be really loved here.

How very.