Sivut

perjantai 14. syyskuuta 2018

Bat Out of Hell @ Dominion Theatre

Scroll down for English
photos © Specular
Bat Out Of Hell oli kyllä sellainen spektaakkeli että huh. Ihan mielettömän isosti ja hienosti tehty kaikki, lavastus, puvustus ja koreografiat, esityksessä käytettiin videokuvaa livenä, musiikki esitettiin mahtipontisella voimalla ja kaikki on selvästikin kohdallaan. Tämän musiikkia olen kuunnellut Spotifysta usein, ja suunnitellutkin meneväni katsomaan joskus. Ja se päivä koittikin viime viikolla, silloin istahdin eturiviin ja pelkäsin vähän korvieni puolesta, kun biisit soivat sen verran lujaa. No, vaihdoin väliajalla kolmosriville tyhjään paikkaan ja siihen ei enää kuulunut musiikki yhtään liian kovaa, eli istuin liian lähellä kaiutinta aluksi. Mutta kylläpä oli hienoa kuulla mahtavaa musiikkia sellaisella volyymillä, että varmasti kuuli ihan jokaisen nuotin ja soinnun, näin tätä pitääkin soittaa! Olin teatterilla ajoissa, ja katsomoon pääsi jo ainakin puoli tuntia ennen esityksen alkua, joten ehdin tutkiskella lavaa huolella. Tosi paljon kivoja yksityiskohtia siellä, rikkinäinen kitara, wasted youth?-kyltti, Meat Loafin Bat Out of Hell-albumi, moottoripyörän renkaita, rikkinäisiä televisioita, jotain moottorin osia tai sinne päin, tynnyreitä ja kaikenlaista muuta, paljon rikkinäisiä ja hylättyjä juttuja. Lontoon alkuperäinen Strat eli Andrew Polec poistui produktiosta Amerikan kiertueelle vain pari päivää ennen kuin minä menin tätä katsomaan, ja sitä ehdin harmitella, mutta eipä roolissa nähtävällä näyttelijällä nyt niin väliä ollut, sillä tiesin, että hän joka roolin ikinä saisikaan, olisi varmasti hyvä. Stratin roolia tekee nyt siis Jordan Luke Gage, mutta minä näin roolissa Simon Gordonin, joka tekee roolia joissain näytöksissä eli on "alternate Strat", joka oli minulle uusi termi. Ei siis varsinainen understudy, vaan hän tekee roolin aina jonain tiettyinä päivinä, ei vain silloin, kun roolin varsinainen esittäjä on kipeänä tai muuten poissa. Ja nähtiinpä tässä esityksessä, jota minä olin katsomassa, yhden understudyn hyppääminen lennosta erään näyttelijän tilalle, sillä Emily Benjamin korvasi Danielle Steersin Zaharan roolissa kesken esityksen. Minulle jäi vähän epäselväksi, että miksi näin tapahtui, mutta joku äkillinen juttu tuli ja siksi esitykseen tuli pieni tauko. No mutta, nyt vihdoin asiaan.

Raven (Christina Bennington) asustelee isänsä Falcon (Rob Fowler) ja äitinsä Sloanen (Sharon Sexton) kanssa Falco Towerissa, jossa elämä on turvattua ja tylsää. Kodin ulkopuolella maailma on sekainen, vaarallinen ja elossa, siellä The Lost-porukka Stratin (Simon Gordon) johdolla hallitsee ja nauttii olostaan. Tämä jengi ei ikäänny, vaan pysyy ikuisesti nuorena, ja sepäs vasta onkin hauskaa ja menokin näyttää juuri siltä, että tässä eletään ikuista nuoruutta. Nuori on myös Raven, ja hän kaipaa seikkailua ja on kovasti ihastunut Stratiin. Isä on sitä mieltä, että sinne et todellakaan mene, pysy sisällä vaan nyt niin kaikki sujuu hyvin. Raven päätyy joka tapauksessa Stratin luo, mutta katuu päätöstään ja häipyy takaisin kotiin, jolloin Strat kolaroi moottoripyörällään ja on ihan verinen ja kuoleman kielissä. Tämä tragedia ajaa The Lost-joukkion sekaisin ja Falco ja hänen yksityisarmeijansa saavat porukan vangittua, kunnes heidät sieltä vapautetaan yllättävienkin liittolaisten avulla. Strat ei olekaan hengetön, vaan hänet saadaan pelastettua ja vauhdikas elämä Ravenin kanssa jatkuu. Tästä ei pidä Tink (Alex Thomas-Smith) joka pettää perheensä ja menee vihollisen leiriin Falco Toweriin. Huono valinta se, ja kaikenlaista tappelua, kahnausta ja pahaa mieltä seuraa tästä, mutta loppu hyvin ja kaikki aika hyvin.

Jim Steinman on musikaalin takana, eikä ihmekään, että pidin tästä (musiikista erityisesti), sillä sama mies on myös Vampyyrien tanssin musiikin takana. Yksi biisikin on sama, eri sanat vain toki, tässä Objects In The Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are ja Vampyyrien tanssissa Sammumaton polte (Die Unstillbare Gier). Ehkä siksi se onkin yksi suosikkini musikaalin kappaleista, tai sitten siksi, että biisi on hienossa kohtauksessa mukana. Muista biiseistä esimerkiksi Who Needs the Young?, Out of the Frying Pan (And Into the Fire), Two Out of Three Ain't Bad, Paradise By the Dashboard Light, Bat Out of Hell, For Crying Out Loud, You Took the Words Right Out of My Mouth (Hot Summer Night), Not Allowed to Love, It's All Coming Back to Me Now ja I'd Do Anything for Love (But I Won't Do That) olivat kovasti mieleeni (sain sentään muutaman biisin jätettyä tämän listan ulkopuolelle). Ihan mahtava musiikki tässä, sanoitukset ovat sujuvat ja varsinkin sävellys on mukavan vauhdikas ja vahva.

Simon Gordonin Strat on ihastuttavan energinen, hurmaava ja kiehtova ikuinen kahdeksantoistavuotias. Hän on uskollinen ja ystävällinen, fiksu johtaja The Lost-jengille, mutta Ravenin kanssa ollessaan Strat on ilkikurinen, vallaton ja rakastunut, eikä mieti turhia vaan keskittyy hetkeen. Gordonilta sujuu niin vauhdikkaat rock-biisit kuin hitaat, tunnelmalliset ja tunteiden täyteiset rakkauslaulut. Christina Bennington on täydellinen Raven, hän laulaa kauniisti ja tekee Ravenistä kipakan, kurittoman ja seikkailunhaluisen tytön, joka on totaalisen kyllästynyt tyhmässä, turvallisessa kodissa asumiseen ja kaipaa elämäänsä jännitystä. Raveniä repii toiseen suuntaan Strat, ihastuminen, seikkailunkaipuu ja kaiken uuden kokeminen, toiseen taas isä ja äiti, vanha tuttu elämä ja käskyjen totteleminen. Benningtonin Ravenillä ei kyllä paljoa ole vaikeuksia päättää, mitä hän haluaa, ja voi että sitä iloa ja intoa, kun vihdoin pääsee Stratin luo, vaikka aluksi jännitystä onkin ilmassa niin yhteinen sävel löytyy nopeasti. Benningtonilla on hurmaava ääni ja etenkin Heaven Can Wait ja For Crying Out Loud-biisit ovat ihania. Rob Fowlerin Falco on ihan mahtava, onpahan hieno hahmo tämä. Jotenkin tosi hyvin näytelty kaikki Falcon tunteet ja teot, hänestä muodostuu selkeä kuva ja Falcon suuruudenhulluuden ja vihan The Lostia kohtaan kasvaessa kasvaa myös Fowlerin näyttelijäntyö. Loistava on Paradise By The Dashboard Light-biisi, hienoa työtä Fowlerilta ja Sharon Sextonilta. Sextonin Sloane on hyvä myös, hänkin on vähän kyllästynyt turvattuun elämäänsä kuten tyttärensäkin, ja Sloane suuttuukin Falcolle esityksen aikana ja häipyy myös Falco Towerista. Sexton näyttelee taitavan vähäeleisesti ja tuo hienosti esiin hahmonsa yksityiskohdat. What Part Of My Body Hurts The Most-biisissä näiltä kahdelta nähdään myös mainio duetto ja taitavaa roolityötä.

Alex Thomas-Smith on ehdottomasti suosikkini tästä porukasta, hän on hurmaavan kärsimätön Tink, joka on Stratin paras kaveri ja sielunkumppani, kuten Strat itsekin sanoo. Tink loukkaantuu kovasti, kun Strat on valmis heittäytymään oikopäätä suhteeseen Ravenin kanssa, eikä tunnu enää välittävän koko The Lost-porukasta yhtään. Strat kyllä välittää, mutta ei tarpeeksi, ja Tink on valmis valittamaan Ravenistä aina kun mahdollista. Thomas-Smith tekee hahmostaan loistavasti murjottavan, vihaisen nuorukaisen, joka joutuu aina pettymään, vaikka kuinka pyytäisi ja anelisi Stratiä hankkiutumaan eroon Ravenista. Not Allowed To Love-biisi on ihana ja surullinenkin, varsinkin kun Tinkillä käy sitten vähän huonosti myöhemmin. Kaunis on myös Rock and Roll Dreams Come Through ja se kohtaus, jossa biisi on mukana. Mainitaanpa vielä muutama tyyppi... Giovanni Spanón Ledoux pisti silmään monessa kohtauksessa, hyvää roolityötä ja tanssikohtauksissa Spanó on varsinkin tosi hyvä. Zahara (Emily Benjamin) ja Jagwire (Christopher Cameron) ovat hyvä kaksikko, joista toinen on rakastunut, mutta toinen ei. Näiden kahden duetto Two Out Of Three Ain't Bad on hieno. Paljon jengiä on lavalla, ja kaikki tekevät mahtavaa työtä, vauhdikkaat koreografiat ovat hienoa katsottavaa ja paketti on selvästikin kasassa, esitys vyöryy eteenpäin eikä yhtäkään hetkeä jäädä epäröimään, vaan alusta loppuun mennään vauhdilla ja taidolla.

Bat Out of Hellissä on kaikki kohdallaan, ei kai muuta voi sanoa. Olisin ehkä kaivannut siihen jotain lisää, tarinaan enemmän syvyyttä luultavasti, mutta nyt kun olen esitystä muistellut tätä bloggausta varten, en kyllä edes keksi, että mikä siinä nyt sitten olisi pitänyt jotenkin toisella tavalla tehdä. Musikaali on iso, vauhdikas, mahtipontinen, täynnä kaikkea, taidolla tehty ja selvästikin suunniteltu spektaakkeliksi alusta asti. Lavastus saa leuan loksahtamaan ihastuksesta, lavalla on tilaa isoille rakennelmille ja kaikki käytettävissä oleva tila on hyödynnetty, eikä lavastuksessa ole mitään muuta vikaa kuin se, että se vähän rajaa eturivissä istuvin näkymää (riippuu paikasta tietysti). Lavalla pyörii videokuvaaja, ja nämä videot näkyvät lavan reunoilla olevista televisioista sekä isosta screenistä lavan takareunassa, ja välillä Falco Towerin seinästä myös. En ole ikinä edes ajatellut, että esityksessä voitaisiin käyttää livekuvaa, mutta nyt käytettiin ja se oli mahtavaa. Emma Portnerin isot, kiehtovat, energiset ja hätkähdyttävät koreografiat ovat esityksen parasta antia, varsinkin kun lavalla reilut parikymmentä tyyppiä, musiikki raikaa ja tanssi on taitavaa. Hetkeen en ole näin suurta juttua nähnyt, tässä musikaalissa kaikki on jotenkin tosi isosti ja näyttävästi tehtyä. Mutta silti keskiöön jää kahden nuoren tarina, Ravenin vanhempien tarina, Stratin ja The Lostin tarina, ne erottuvat kaiken muun keskeltä selkeinä. Hieno, vaikuttava toteutus täynnä taitavia tekijöitä, mahtavaa musiikkia, komeaa lavastusta ja hienoja ratkaisuja. Tämän haluaisin kyllä nähdä uudestaan, tästä ei kai voi olla pitämättä jos yhtään tykkää joko rakkaustarinoista, vauhdikkaasta menosta, rock-musiikista, taitavista, nuorista näyttelijöistä tai musikaaleista. Ihan mieletön show, ja aivan ihana.


I saw Bat Out of Hell at Dominion Theatre on 5th of September.

Well... This is one spectacular, dashing, stylish and impressive show. I was very excited to see Bat Out of Hell, mostly because it's book, lyrics and music are by Jim Steinman who has also composed the music to Tanz Der Vampire (Dance of The Vampires) which run at Helsinki City Theatre a few years back. I loved that show, and as I had listened Bat Out of Hell soundtrack to get to know it a little I was very happy with how it sounded. Great, strong and powerful rock'n'roll songs, smart, funny and beautiful lyrics and a brilliant feeling throughout the score. And when I walked into the theatre I just had to go and see all the details on the stage. There were so many amazing things, like Meat Loaf's Bat Out of Hell-album, broken TVs, wasted youth?-sign, motorbike tires, motor parts and many more broken or abandoned things. The staging (by Jon Bausor) is stunning, there are some really clever things done with the buildings and details and all the available space has been used perfectly. The stage is big and it looks amazing. And I love the fact that there is live video used in the show! I have never even thought that someone could walk around with a camera and the audience could see what they're filming. How cool! Costumes (designed by Jon Bausor and Meentje Nielsen), choreography (Emma Portner) and lighting (designed by Patrick Woodroffe) works amazingly with the music and staging and creates an unique, energetic and electric atmosphere for the story. I was a little sad not to see Andrew Polec as Strat, he left the London production on 1st of September to do the role in Bat Out of Hell at the US tour. But then I thought that whoever was going to be on as Strat would be amazing anyway.

Raven (Christina Bennington) is tired of her life in her dad Falco's (Rob Fowler) Falco Tower. Life in the skyscraper is boring and slow, but safe and familiar. Outside the Falco Tower life is thrilling, dangerous, fun and fascinating, and Raven wants to live that life, not the life her father wants her to live. Strat (Simon Gordon) is the leader of The Lost, a group of people who never age, they stay as eighteen-years-old forever. Falco hates The Lost and he and his private army are always fighting with them. But then Raven and Strat fall in love. However, it's not some great thing that makes everyone become friends, not even close. Falco loses control and becomes even more furious. He's ready to destroy The Lost the second he gets a chance. And that chance comes when Raven decides to run back to her family and Strat crashes his motorbike. Everyone thoughts he's dead and The Lost don't know what to do. That's when Falco hits and throws most of The Lost to jail and tortures them. They are eventually saved by some unexpected allies and they also find out that Strat's not dead. That makes everyone happy, of course, and Strat and Raven continue their relationship, which makes Tink (Alex Thomas-Smith) angry, as he is Strat's best friend and soulmate, and would really much like to get rid of Raven. When Strat refuses to drive Raven away, Tink betrays his family and goes to tell Falco where his daughter is. That doesn't end well, there's a lot of bad things happening, but at the end everything is mostly okay.

Simon Gordon is lovely Strat, he's funny, loyal, brave, charming, energetic and a good leader to The Lost, but when he's with Raven, he becomes even more energetic and frisky, Strat is totally in love and having a great time. Gordon is a joy to watch, Strat's role has a lot of dancing, running and moving and Gordon does all that really well. He can sing both the big, powerful and fast rock'n'roll songs and the slow, beautiful and strong love songs and they all sound perfect. Christina Bennington is absolutely stunning as Raven, her voice is amazing and Raven is brought alive beautifully by Bennington. She finds all the little details from the role and really shows her character's feelings clearly to the audience. Bennington and Gordon work well together and they have many great scenes, and their duets are amazing, songs like Making Love Out of Nothing At AllBat Out of Hell, For Crying Out Loud and I'd Do Anything For Love (But I Won't Do That). Rob Fowler's Falco is awesome, I really like Falco as a character and Fowler brings all the right things about him to stage. Sharon Sexton does a great role as Sloane, she is also a little bored of her life and also of her husband, and Sloane does leave from Falco Tower during the show because she's tired of Falco and the fact that he's really trying to destroy the Lost. Fowler and Sexton also work really well together, it's amazing to watch them on stage and especially Paradise By The Dashboard Light and What Part Of My Body Hurts The Most are totally awesome.

Alex Thomas-Smith's Tink is definitely my favorite character, he's so good as this angry and frustrated teen who just wants everything to be like it was before stupid Raven appeared and took Strat away from him. Tink is offended and disappointed when Strat is ready to forget The Lost because of some rich girl. Of course Strat has not forgotten his family, but the fact that he loves Raven is enough to make Tink jealous and reckless, and that doesn't end well for him. I love the moments when all the others are dancing and having fun and Tink just sits somewhere in the background with this annoyed look on his face. Great role by Thomas-Smith and Not Allowed To Love is such a beautiful and sad song, one of my favorites.Let's mention a few more... Giovanni Spanó as Ledoux draws my attention whenever he's on stage, good job especially on the dance scenes and during In The Land of The Pig, The Butcher Is King. Christopher Cameron as Jagwire and Emily Benjamin as Zahara are a great pair, the other one is madly in love and the other, well, not so much. Great job and Two Out of Three Ain't Bad is really well done.

About the music... There is one song that is the same as it is in Tanz Der Vampire, here Objects In The Rear View Mirror May Appear Closer Than They Are and in Tanz Der Vampire it's called The Insatiable Greed (Die Unstillbare Gier). Maybe that's why it's one of my favorites from Bat out Of Hell, or maybe because it's in a great scene. Other songs I like are Who Needs the Young?Out of the Frying Pan (And Into the Fire)Two Out of Three Ain't BadParadise By the Dashboard LightBat Out of HellFor Crying Out LoudYou Took the Words Right Out of My Mouth (Hot Summer Night)Not Allowed to LoveIt's All Coming Back to Me Now and I'd Do Anything for Love (But I Won't Do That). Well, I did manage to leave a few songs out of that list. The show has a great, great score and it's an absolute pleasure to listen to it, especially when it's been played in such a great way. The band (musical director Robert Emery) does splendid job.

Bat Out of Hell has everything in the right place. I have no idea how the show could be better, even though I did think there could have been something more, maybe a little more depth in the story. But then I was remembering everything for this post and came to a conclusion that Bat Out of Hell is perfect just the way it is. It's just so full of everything and all the things in the show are great. The cast is so talented and amazing, they do perfect job. The stage looks so good that I really hope to see the show again some day just enjoy every detail on stage. Lights, music, choreography, direction, everything is done with talent and clearly with a lot of job, and everything really pays off. There is so much happening, all the big dance numbers, powerful songs and energetic scenes, but in the end the show really focuses on the story of Strat and Raven, the story of Falco and Sloane, the story of two young people, the story of The Lost, the story of the lives of these people. It's amazing to see how this really splendid, big show highlights all the little details and underlines all the most important things clearly to the audience. This is a show for everyone who likes love stories, musicals, rock'n'roll, talented actors or energetic shows. It's really hard not to like Bat Out of Hell. It's amazing, and so lovely.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti