Parasta aikaa @ Vihdin Teatteri

kuvat © Dennis Koski

Näin Parasta aikaa-musiikkinäytelmän 20.7.

Nurminen (Atte Kaukolinna), Kristian (Henri Johansson), Jasmin (Anna Rikman), Susanna (Satu Ahjoniemi) ja Pete (Ville Kotiranta) ovat tiivis kaveriporukka, jolla on suuria haaveita ja isoja suunnitelmia. Vielä he valloittavat maailman! Mutta elämä voi yllättää ja heittää eteen kaikenlaista, eikä nuoruuden unelmia sitten ehkä olekaan niin yksinkertaista saavuttaa. Kun vuosien jälkeen tapaa hajonneen kaveriporukan, onko helppo solahtaa vanhoihin uomiin, vai onko liikaa jo muuttunut?

Jenni Kanta-oksan ja Antti Taipaleen käsikirjoittama kantaesitys herättää henkiin Anssi Kelan kappaleista tutut tyypit, ja rakentaa heidän ympärilleen kokonaisen näytelmän. Hahmoille on luotu persoonallisuus, unelmia, kokonainen elämä, ja heidän tarinaansa on kiinnostava seurata lavalla kaikkine käänteineen. Tarina on sujuva ja tuo mainiosti lavalle Kelan kappaleissa esitellyt hahmot, mutta kärsii ajoittain siitä, että hahmoja on niin monta. Nyt kenenkään tarinassa ei päästä kovin syvälle, vaan päähenkilöt jäävät aavistuksen etäisiksi. Tekstissä on hyvää tarkkuutta ja oivalluksia, jotka nostavat esiin hahmojen tarinoiden tärkeimpiä käänteitä, ja tämä auttaa saamaan heistä kokonaiskuvan. Silti jotkin juonilinjat jäävät turhan avoimiksi. Jos tuntisin Kelan tuotannon paremmin, olisin ehkä osannut bongailla hahmoista ja tekstistä tuttuja juttuja ja ne olisivat tuoneet tähän uuden tason. Kun vain suurimmat hitit olivat etukäteen jotenkuten muistissa, ei musiikin kautta tullut sellaisia "aivan, näinhän tämän voi tehdä!" tai "kappas vain, tämähän toimii tässäkin merkityksessä!"-ajatuksia. Kelan musiikin ystäville tämä lienee oikea aarrearkku, kun pääsee sekä näkemään biiseistä tutut hahmot lavalla omassa tarinassaan, että saa kuulla kappaleet osana musiikkinäytelmää, uudenlaisissa tilanteissa ja erilaisina sovituksina. Jukebox-musikaalille, tai tässä tapauksessa musiikkinäytelmälle, on usein hankaluutena varmistaa se, että kappaleet oikeasti antavat tarinalle jotain, eivätkä vain ole mukana, koska käsittelevät samoja teemoja. Tämän hankaluuden Parasta aikaa taklaa erinomaisesti, sillä biisien sanat todella kuljettavat juonta, syventävät hahmoja ja tilanteita, ja ottavat perustellusti paikkansa osana tarinankerronnan keinoja. Esitys on selvästi rakennettu Kelan biisien ympärille, niiden kanssa keskustellen ja niiden ajatuksia ja merkityksiä pohtien, musiikin antamat ehdotukset edellä. Tämä oli ilo nähdä.

Antti Taipale vastaa käsikirjoittamisen lisäksi myös esityksen ohjauksesta. Hän on rytmittänyt tarinan etenemään sujuvasti ja mukaansatempaavasti, ja mukana on sekä huumoria että herkempiä hetkiä. Erityisesti kohtaukset, joissa on kaikista vakavin meno, ja sitten ne hetket, joissa on eniten vauhtia, toimivat lavalla hyvin onnistuneesti. Lavalla nähdään myös neljän päähenkilön nuoremmat versiot (Niila Palhovaara nuorena Nurmisena, Väinö Heikkinen Kristianina, Erika Miettinen Jasminina ja Alina Tammelin Susannana). Hahmojen nuoremmilla versioilla olisi voinut olla tarinalle ja sen dynamiikalle ehdottomasti enemmän annettavaa, jos heille olisi tarjottu lavalla dramaturgisesti merkittävämpi rooli, sitä jäin kaipaamaan. Isosti ja kunnianhimoisesti tehty musiikkinäytelmä, vieläpä ensimmäistä kertaa missään esitettävä, on harrastajateatterille iso ponnistus, josta Vihdin teatterin työryhmä selviää kunnialla ja varmoin ottein. Erityisesti esiintyjäjoukosta löytyvä huima lauluvoima tekee vaikutuksen, ja Kelan biisit soivat kapellimestari Anna Tallgrenin johtaman bändin (Ossi Maristo, Sampo Saukkola, Elisa Virva-Auvinen) käsissä erinomaisesti. Biisilistaa ei käsiohjelmasta löydy, joten tunnistin vain itselleni tutuimmat biisit. Ainakin 1972 ja Levoton tyttö kuulostivat hienoilta, samoin moni muu kappale, joiden nimeä en tiedä mutta jotka sopivat mainiosti juuri siihen hetkeen tarinassa, joihin ne on sovitettu. Ilveksen sovitus ei ihan iskenyt, se ei mielestäni sovi meneväksi biisiksi. Ilves on Kelan tuotannosta varmaankin suosikkini, istuin autossa usein siihen aikaan kun se soi paljon radiosta, ja hieno biisi jäi mieleen. Puistossa-kappaletta kuullaan vain puhuttujen replojen muodossa, kuten ainakin yhtä muuta biisiä. Vaikka vähän harmitti, ettei Puistossa ollut laulettuna mukana, sopivat sen sanat oikeastaan tosi hyvin myös repliikeiksi. Jatko-osa Petri Ruusunen sen sijaan kuullaan, ja upeasti esitettynä!

Maria Krestjanoffin koreografiassa on sekä riemukasta meininkiä ja kivoja yhteiskoreografioita, joihin koko porukka voi heittäytyä, että onnistuneesti tunnelmaa tukevaa ja kasvattavaa liikettä. Pidin eniten monista Lauran ja Peten välisistä koreoista, Ilves-koreografiasta sekä viimeisestä yhteiskoreosta. Antti Taipaleen ja JV-tiimin suunnittelemissa lavasteissa musiikki on isossa roolissa, ja vihreäkeltainen värimaailma yhdistyy oivasti Ilvekseen (ei minun mielessäni, koska en seuraa jääkiekkoa, mutta kuulin tämän huomion muualta). Samaa vihreäkeltaista on produktion värimaailmassa myös käsiohjelmassa ja somessa, mainiota brändin luomista esitykselle! Lavastus on tyylikäs ja sijoittuu sopivasti "ei mihinkään", jolloin tapahtumapaikat rakentuvat lavalle näppärästi pienieleisin lavastuslisäyksin tai -poistoin. Pyörivät elementit ihastuttivat, erityisesti Kela-levy. Petra Örnbergin puvustuksessa on pääosin rento ja hahmoille kuin nenä päähän sopiva meno, välillä vaatetuksissa on myös säihkyvää show-meininkiä, kun tilanne sitä vaatii. Visuaalisuus kokonaisuutena tarjoaa oivat raamit kaikelle, mitä lavalla tapahtuu, ja moneen tasoon ja välillä katsomoonkin levittyvä esitys toimii puitteissaan erinomaisesti. Moottoripyörä on loistavasti toteutettu, takavaloineen kaikkineen!

Ville Kotiranta laulaa Peten roolissa todella vakuuttavasti, ja eläytyy myös näyttelijäntyöhön sujuvalla monitasoisuudella. Hän lukee hahmonsa mielialaa tosi tarkasti, ja rakentaa Petestä tyypin, jossa kerroksia riittää. Minerva Viirron vahvasti näyttelemä Laura on suosikkihahmoni. Viirto tuo roolinsa sellaista hahmoon sopivaa puolustusasemissa olemista ja hyökkäävyyttä, mutta tasapainottaa Lauran kärkkäyttä onnistuneesti herkkyydellä ja kuoren alta esiin välillä pilkahtavalla haavoittuvaisuudella. Anna Rikman on Jasminin roolissa tosi hyvä, hänessä on pirteää energiaa ja päättäväisyyttä, jotka toimivat onnistuneesti epävarmuuden vastapainona. Jasminin tarina kosketti aidosti, siitä on kiittäminen Rikmanin avointa tapaa tehdä roolia. Satu Ahjoniemi tekee Susannan roolin toimivalla otteella, hän tuo rooliin sekä paloa musiikkiin että uskottavaa ystävyyttä. Susannan vahvat näkemykset ja toisaalta tietty vaikeus nähdä muualle kuin omien suunnitelmiensa suuntaan näkyy Ahjoniemen työssä hyvin. Henri Johansson tuo Kristianin rooliin managerienergiaa ja vauhdikasta tekemisen meininkiä, ja esityksen edetessä myös ymmärrystä siitä, että ehkä Kristian ei ole ihan kaikesta oikeassa. Tosi hyviä hetkiä lavalla, pidin siitä, miten Kristianin hahmo Johanssonin käsissä kehittyy. Atte Kaukolinna on Nurmisen roolissa mukavan ja kannustavan oloinen ystävä, joka vain haluaisi, että porukalla on kivaa yhdessä. Nurminen on vähän sivuun jäävä tyyppi, joka ei jaksaisi kaikkea draamaa. Tämän Kaukolinna tulkitsee sujuvasti. Marjo Honkaharju tekee Susannan vaimon roolissa hyvän roolityön, jossa on mainiosti tasoja ja muun porukan kiihkeää mennään ja tehdään-fiilistä tasapainottavaa rauhaa. Johanna Punkeri ja Onerva Siltanen laulajien roolissa kuljettavat musiikkikohtauksia ja tuovat niihin lauluvoimaa. Hahmojen nuoria versioita esittävät Palhovaara, Heikkinen, Miettinen ja Tammelin tuovat lavalle hyvää energiaa, vaikka jäävätkin kerronnassa turhan sivuun. Joukkokohtauksissa he ottavat hienosti lavan haltuun. Koko esiintyjäjoukko heittäytyy tehtäviinsä varmuudella, joka luo esitykselle vahvan pohjan ja heijastaa tekemisen meiningin ja tarinan monet tunteet myös katsomoon.

Vihdin teatterin Parasta aikaa on ennakkoluulottomasti toteutettu kantaesitys, joka yhdistää taitavasti Anssi Kelan kappaleiden hahmot uuteen saavaan tarinaan. Vaikka tämä jäi juoneltaan minulle hieman pintapuoliseksi, on esitys onnistunut osoitus siitä, millaisen tarinan Kelan kappaleiden ympärille voi rakentaa. Kappaleiden sanoituksista olisi voinut keksiä millaisen vain jutun, ja Parasta aikaa on sellainen juttu, joka vie mukanaan ja ilahduttaa. Loistavien musiikkinumeroiden ja kiinnostavien hahmojen ansiosta teatteri-ilta sujui hyvissä fiiliksissä, ja mainioita oivalluksia sisältävää tarinaa seurasi mielellään. Minulle tässä parasta olivat ilman muuta hienolla energialla esitetyt kappaleet, joista osa oli tuttuja ja osan kuulin ihan ekaa kertaa osana tätä tarinaa.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Vihdin Teatteri!