Kellokosken prinsessa @ Vuohensaaren kesäteatteri

 

kuvat © Anni Arvilahti

Näin Kellokosken prinsessan 14.7.

Anna Svedholm (1896–1988), omaa sukua Lappalainen, oli Kellokosken sairaalan potilaana yli 50 vuotta. Itseään englantilaisena prinsessana pitäneen Annan diagnosoitiin sairastaneen skitsofreniaa, maanisdepressiivisyyttä ja maniaa. Hän levitti elämäniloa ympärilleen sekä sairaalassa että Kellokosken kylässä, ja oli pidetty henkilö. Nyt Lappalaisen tarina rakentuu Vuohensaaren kesäteatteriin musiikkinäytelmänä, käsikirjoittaja Alina Kilpeläisen ohjauksena.

Kellokosken sairaala sijaitsee naapurikunnassa, mutta sen tai sairaalan asukkaiden historia ei ole minulle kovin tuttu, vain pääpiirteittäin tiedossa. Sekä omia että perhetuttuja on kuitenkin ollut sairaalassa töissä, ja muutenkin Kellokoskella, onpa yksi heistä päätynyt näytelmäänkin henkilöhahmoksi. Oli siis mielenkiintoista katsoa näytelmää, joka perustuu tositapahtumiin ja sijoittuu lähipaikkakunnalle, ja johon minulla on jonkinlaista kosketuspintaa. Kilpeläisen käsikirjoittama ja ohjaama esitys on onnistunut kokonaisuus, joka ei lähes kolmen tunnin kestostaan huolimatta tunnu pitkältä. Vaikka pituus ei tunnu, muutamaa hitaammin etenevää kohtausta olisi ollut pikkuisen varaa tiivistää ja turhan pitkiä kohtauksia lyhentää, sillä nyt katsomossa jää välillä kaipaamaan napakampaa otetta lavan tapahtumiin. Joidenkin kohtausten rauhallisempi, viipyilevä tahti on toisaalta linjassa tapahtumien kanssa, mutta ei ihan löydä paikkaansa niiden kohtausten rinnalla, jossa jännite ja fokus toimii paremmin. Mutta niissä kohtauksissa, joissa tarkkuus ja tunnelataus ovat kohdillaan, ovat näyttämön tapahtumat todella hienoja, tarkkavireisiä ja nautittavia. Ja tällaisia kohtauksia suurin osa onkin, esitys etenee varmasti ja onnistuu sekä viihdyttämään, koskettamaan, herättämään ajatuksia, naurattamaan ja liikuttamaan. Kilpeläisen ohjauksessa erityisesti henkilöohjaus on tosi onnistunutta, ja jokaisessa hahmossa riittää syvyyttä ja inhimillisyyttä.

Venla Viisasen koreografioissa on iloa ja vauhtia, ilkikurisuutta ja hyväntuulisuutta, joka ilahduttaa. Sanna Leppäsen lavastus asettuu luonnonmaisemiin sopusoinnussa ympäröivän miljöön kanssa, ja luo sujuvasti sairaalamaisemaa. Keltainen väri tuo lavastukseen lämpöä, ja toistuu myös prinsessan puvustuksessa. Jenny Sainion ja Marika Hämäläisen puvustus tuo myös sairaalafiilistä lääkäreiden ja hoitajien asujen kautta. Potilaiden puvustus rakentaa hahmojen persoonaa, ja erityisesti prinsessan hurmaavat asut ja hieno kruunu jäivät mieleen. Puvustus sopii ajankuvaan, samoin lavastus, ja visuaalisuus on toimivaa ja rakentaa tarinalle sujuvat raamit. Musiikkinäytelmään kuuluu tietenkin musiikki, ja se Kellokosken prinsessassa on oikein mainiota. Laulutekstit ovat käsikirjoittaja Kilpeläisen kynästä, sävellys Antti Ainolan. Bändissä soittavat Arto Pasio, Elina Virtaperko, Sami Virta, Elviira Väyrynen ja Pia Nummila-Väkiparta. Kaikki kappaleet esitetään mallikkaasti, erityisesti riehakkaammat biisit tulkitaan erinomaisella otteella. Omia suosikkejani olivat Mittees tuosta kahvista?, Prinsessan juhannuslaulu, Matkalaulu ja Juhlan aikaa, ajan juhlaa.

Sanni Suvila-Nuutinen tulkitsee Anna Lappalaisen ison ja vaativan roolin hienolla herkkyydellä, ja on viimeistä yksityiskohtaa myöten sisällä roolissaan. Näyttelijäntyössä on tasoja ja sävyjä, jotka tekevät hahmosta aidon tuntuisen ja kokonaisen ihmisen, jonka tarina koskettaa. Myöskään tositarinan paino ei ainakaan minun katsomiskokemuksessani tuntunut, vaan Suvila-Nuutinen tekee roolinsa esikuvaa kunnioittaen, mutta ottaen hahmon sopivasti omakseen. Saila Rouhiainen tuo ylihoitaja Anna Pakalénin hahmoon lämmintä inhimillisyyttä, viisautta ja päättäväisyyttä. Rouhiaisen roolityössä on ymmärrystä ja toisten puolella olemista, joka koskettaa, ja hän tuo esitykseen myös lempeää huumoria. Arska Halme ylilääkäri Soinisen roolissa tekee sujuvaa työtä, hän lukee hahmoaan näppärästi ja tuo ylilääkärin osaan monitasoisuutta. Anni Mäenpää Sofian roolissa hurmaa ja koskettaa, hänellä on rooliinsa vilpitön ote ja kyky tulkita sekä kevyempää että vakavampaa draamaa. Sami Virta on Paavali Alivirran roolissa sekä innokas uusien hoitomuotojen kannattaja että potilaista aidosti välittävä lääkäri. Erityisesti vaikutuksen teki se hetki, kun Paavali istuu prinsessan sängyn laidalle ja hänen ylitseen pyyhkäisee kunnon tunnemyrsky. Hieno hetki! Samoin Virran ilmeikäs näyttelijäntyö jäi mieleen. Nora Koivunen ja Elviira Väyrynen esittävät hoitajia, Sirkka Aaltosta ja Marita Riihikantoa. Molemmat tuovat rooleihinsa lämpöä, Koivunen myös napakkuutta ja topakkuutta, Väyrynen huolehtivaisuutta ja myötätuntoa. Minna Laihon näyttelemä liikunnanohjaaja Johanna Puustinen on käytänönläheinen ja huumorintajuinen, vähän virkaintoinen nainen, pankinjohtaja Fagerströmin roolissa Laiho on ystävällinen tyyppi.

Lobotomialääkäri Teuvo Mäkelän roolin tekevä Elina Virtaperko tasapainottelee sujuvasti komedian ja draaman välillä, ja Selman roolissa saa omat tähtihetkensä lavalla. Marjukka Paajolahti-Halme näyttelee Iso-Iitaa sydämellisesti ja varmoin ottein, sopivalla rehvakkuudella. Satu Elgin rooli Evana on tosi hieno, Elg tuo näyttelijäntyöhönsä voimaa ja sujuvasti tasoja. Susanna Karhu näyttelee Oivaa onnistuneesti, hän on roolissaan kuin kotonaan ja tuo siihen mainioita yksityiskohtia. Pia Nummila-Väkiparran rooli Kaarle Hiitosena on riemukas, Nummila-Väkiparta heittäytyy näppärästi koomisempiin hetkiin ja kantaa huumorin varmasti, mutta roolityössä on mukana koko ajan myös vahvaa inhimillisyyttä. Anna Virtasella on Miinan rooliin hyvä ote, vaikka hahmo ei puhu paljoa, Virtasen läsnäolo lavalla ei jää huomaamatta ja roolihahmo rakentuu kokonaiseksi. Arto Pasio on Robert Maleniuksen roolissa nopealiikkeinen ja hyväsydäminen, valloittava tyyppi. Esityksen kantava voima ovat sen näyttelijät, jotka tarttuvat rooleihinsa ennakkoluulottomasti ja tulkitsevat hahmojaan aidolla tunteella ja vakuuttavin ottein.

Salon Teatteri tarjoaa Vuohensaaressa jälleen kesäteatteria, joka herättää ajatuksia ja toivoa. Tositapahtumiin perustuva tarina kertoo paitsi yhdestä ihmisestä, myös mielenterveyshoidon historiasta, yhteisöstä, onnellisuudesta ja siitä, miten eri tavoin voi elää onnellisesti. Vakaviakaan aiheita ei tämä näytelmä kaihda, vaan näyttää myös vuosikymmenten takaisen sairaalaelämän raakuuden, esimerkiksi sittemmin historiaan jääneet hoitokeinot. Mutta vaikka rankkojakin kohtauksia on, ja esitys koskettaa ja liikuttaa niiden kautta, päällimmäisenä mieleen jäävät juurikin toiveikkuus ja lämpö, jotka koskettavat. Hieman kokonaisuus kärsii muutamasta turhan hitaasta kohtauksesta, mutta tarina kantaa ja vahvasti roolinsa tekevät näyttelijät ja vauhdikkaat musiikkinumerot nostavat esityksen uudelle tasolle. Vuohensaaren kauniissa miljöössä tarina herää eloon väkevästi.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!