Lokki @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Mikko Kelloniemi

Näin Lokin 17.11., ensi-iltaa edeltävänä päivänä ennakkonäytöksessä.

Arkadina on kuuluisa näyttelijätär. Hänen poikansa Kostja on aloitteleva näytelmäkirjailija. Nina tähdittää Kostjan näytelmää ja fanittaa tämän äitiä. Menestynyt kirjailija Trigorin nauttii maaseudun rauhasta. Mašalla on eksistentiaalinen kriisi ja sydänsuruja. Hänen äitinsä Polina toimii karaoke-emäntänä. Lääkäri Dorn yrittää ratkaista kaikkien ongelmia, ja liikunnanopettaja Medvedenkolla on tähtäimessään yksi tietty kohde. Koko porukka on viettämässä juhannusta Sorinin, Arkadinan veljen, luona. Arkadinalla ja Trigorinilla on suhde, Kostja on rakastunut Ninaan, Nina ihastuu Trigoriniin, Maša on rakastunut Kostjaan, Medvedenko havittelee Mašaa eivätkä Polina ja Dorn malta pitää näppejään erossa toisistaan. Kesäisellä mökkireissulla tunteet kuumenevat, rakkaudet syttyvät ja kuolevat ja ihmiset etsivät itseään, toisiaan ja ennen kaikkea toistensa hyväksyntää. Mutta pieleenhän kaikki sitten lopulta menee.

Olen nähnyt Anton Tšehovin Lokin Kansallisteatterissa muutama vuosi sitten, ja vähän kauemman aikaa sitten Vanja-enon Järvenpään teatterissa. Tšehovin tekstit ovat vaikuttavia ja monitasoisia, ja pidän hänen näytelmistään näiden kahden perusteella kovasti. Lokissa minua viehättää erityisesti se, miten ihmiset eivät tajua yhtään mitään ja kaikki menee aivan päin mäntyä. Se myös vähän vihastuttaa, koska montaa hahmoa käy sääliksi, mutta näytelmänä tämä julma tarina ihmisyydestä, perheestä ja rakkaudesta kyllä toimii erinomaisen hyvin. Esa-Matti Smolanderin ohjaama ja Lauri Siparin suomennoksesta sovittama Lokki on vimmainen, kiihkeä, inhimillinen, hauska, traaginen, raju ja herkkä draama. Smolanderilla on tekstiin, hahmoihin ja näytelmään kokonaisuutena moderni ja raikas ote, joka kantaa hienosti alusta loppuun. Tällaista Lokkia en edes osannut kuvitella näkeväni, vaikka jo etukäteen tiesin, että klassikko saa uudenlaisen tulkinnan. Ja niin tosiaan on, ja se on aivan parasta! Lokki oli elokuun lopulla laatimassani syksyn tärppipostauksessa se esitys, jota kaikista eniten odotin loppuvuonna 2023, eikä tosiaan tarvinnut turhaan odotella. Pidin kovasti edellisestä näkemästäni Smolanderin ohjauksesta (Kaksi sisarta, Teatteri Vanha Juko) ja se olikin yksi syy siihen, että Lokki kiinnosti suuresti. Vaikka nämä kaksi näytelmää ovat erilaisia, niissä näkyy Smolanderin kädenjälki ja tapa rakentaa esitystä. Huumori, traagisuus ja näiden kahden hienoinen raja on Smolanderin ohjauksessa viiltävän tarkka ja iskee syvälle. Asettamalla Lokin tapahtumat suomalaiselle kesämökille juhannuksen aikaan esitys tekee tarinasta yleisölle hyvin tunnistettavan tilanteen, ja antaa vanhalle tekstille tuoreita sävyjä. Ennakkoluuloton sovitus ei arastele laittaessaan tšehovilaiset hahmot perisuomalaisten tunteiden ja tapahtumien äärelle, vaan onnistuu nostamaan esiin sellaisia nyansseja, joita perinteisemmin toteutettu Lokki ei välttämättä tavoittaisi. Rakastan myös sitä, että mukana on karaoke ja mölkky. Yksi esityksen tyylikeinoista on pistää kaikki näyttelijät näyttelemään lähes kaikkia hahmoja, joka antaa mahdollisuuksia moneen. Ratkaisu korostaa huumoria ja synkkyyttä, tuo hahmojen persoonaa esille vahvemmin, jakaa pitkät vuorosanat monelle näyttelijälle, ja tekee lavan tapahtumia kiinnostavammiksi, toimivammiksi tai esityksen kieleen paremmin sopiviksi. Todella mainio ja onnistunut oivallus, joka toimii sekä koomisesti että dramaattisesti, eikä vie kohtauksilta tehoa vaan päinvastoin tuo sitä lisää.

Iida Ukkolan lavastus ja puvustus sopivat esityksen tyyliin ja omalta osaltaan luovat sitä. Lavastus on sopivan pelkistetty, ja rakentuu pitkälti terassin ja taustakankaan varaan. Lisäksi pahvinen teatteri, aurinkotuolit, kirjoituspöytä ja muut tarvittavat lavasteet rakentavat tapahtumapaikkoja, mutta lavalle ei tuoda mitään liikaa. Kostjan ampuma lokki ja heiteltävät ja revittävät paperit sekä sadetakit ovat myös tärkeitä kokonaiskuvan kannalta. Puvustuksessa jokaiselle hahmolle on kehitetty oma tyyli, joka kertoo hahmosta paljon ja on yksityiskohtainen. Näytelmän tyypeistä on tehty mahtavia huomioita, jotka tuodaan puvustuksen kautta esiin! Puvustuksen haasteena on se, miten moneksi hahmoksi taipuvalle näyttelijälle saa pikavaihdettua hyvin erityylisiä vaatteita niin, että se onnistuu, ja mitä puvustuksen osia näyttelijöillä voi olla koko ajan päällä. Tämä on ratkaistu sujuvasti ja toimivasti, ja näyttelijät vaihtavat hahmoa ja pukua näppärästi monen monta kertaa. Onnistunut ratkaisu myös se, että kaikki saman hahmon vaatteet eivät ole aina ihan samanlaisia, vaan niissä voi olla pientä variaatiota samasta tyylistä. Tiina Hauta-ahon valosuunnittelussa varsinkin tapa valaista taustakangasta on hieno, ja valot muutenkin tärkeässä osassa esitystä. Kun neljättä seinää rikotaan, myös katsomo valaistaan eikä rajaa katsojien ja esiintyjien välillä ole niin vahvasti, kuin kohtauksissa, joissa fokus on enemmän lavan tapahtumissa. Niissä valo keskittyy hahmoihin, ja yleisö saa hämärän suojakseen. Tommi Raitalan äänisuunnittelu loihtii kesämökkimaisemaan monenlaista tunnelmaa leppeästä illasta ukkosmyrskyyn, ja varsinkin Kostjan näytelmää esitettäessä ja Kostjan soittaessa äänisuunnittelu on vahvasti läsnä.

Esityksen seitsemän näyttelijää esittää jokainen montaa hahmoa, mutta jokaisella on myös oma "päähahmo" jonka roolissa he ovat eniten ja jonka tulkinnasta he ovat eniten vastuussa. Joukko pelaa yhteen saumattomasti ja on iskussa, menossa säilyy energia ja vauhti sekä tarkkuus ja terävyys. On hauskaa ja mielenkiintoista nähdä, millä tavoin eri näyttelijät tulkitsevat samaa hahmoa, ja miten heidän tapansa näytellä eroaa toisistaan tai on samanlainen. Esimerkiksi Kostjan roolissa nähdään kaikki näyttelijät, ja Medvedenkona ja Trigorinina lähes kaikki, ja nämä kohtaukset toimivat hämmentävän hyvin. Varsinkin Kostjan hahmo hyötyy siitä, että häntä on osassa kohtauksia monta. Puvustuksella on osansa siinä, että se osoittaa nopeasti, mitä hahmoa on lavalla monta, mutta tyypit tunnistaa kyllä nopeasti myös siitä, miten heitä näytellään. Näyttelijät tarttuvat hahmojen persoonaan, manerismeihin ja olemukseen taitavasti, ja hyppelevät yhden hahmon kengistä toiseen näppärästi. Hahmoista Kostja, Arkadina, Nina, Trigorin ja Maša ovat isommassa roolissa kuin muut, mutta jokaisella tarinan henkilöllä on tapahtumien kannalta tärkeä rooli, ja kukaan ei jää etäiseksi tai taustalle. Otetaan vaikka Medvedenko – hän on lavalla vähiten, mutta tekee lähtemättömän vaikutuksen heti ensiesiintymisellään. Hahmoihin ylipäätään on rakentunut sen verran tasoja ja piirteitä, että koko esityksen ajan tuntuu kuin heistä oppisi aina jotain uutta, ja että heistä oppii tuntemaan niin hyviä ja huonoja kuin hauskoja ja merkityksellisiä juttuja. Yksi hahmoihin liittyviä suosikkiyksityiskohtiani on Sorin - sori-leikittely, joka on pieni mutta sitäkin mainiompi oivallus.

Annika Hartikka näyttelee päähahmonaan Ninaa, ja tuo rooliin kauniisti ja vakuuttavasti sen, miten nuori ja naiivi, elämäniloa ja kunnianhimoa säteilevä Nina vähitellen oppii, miten maailma toimii. Hartikka tekee vahvan roolityön, ja kasvattaa hahmoaan aidosti esityksen edetessä. Muita hahmoja tulkitessaan hän tavoittaa onnistuneesti niin komedialliset kuin vakavemmat elementit. Saana Hyvärinen on ihastuttavan kolkko ja diivaileva Arkadina, ai jestas kuinka hänen tapansa latistaa Kostjaa ärsyttää! Hyvärinen on rakentanut hahmonsa hienosti, vaikka Arkadina on itsekeskeinen ja oman elämänsä tähti, hänessä on myös muita tasoja, jotka tekevät hahmosta kiinnostavan. Muita hahmoja näytellessään Hyvärinen jäi mieleen erityisesti Trigorinina. Teemu Palosaari on Trigorinina julman hurmaava, olin jo ehtinyt unohtaa kuinka Trigorin tylsyyttään tuhoaa tytön, kuten pienessä tarinaideassaan runoilee, mutta näinhän hän tosiaan tekee, vaikka alussa vaikuttaa niin mukavalta. Palosaari tekee roolinsa tarkasti ja taitavasti, hän paljastaa Trigorinin todellista luonnetta vähän kerrallaan, ja tuo roolihahmoonsa sujuvasti eri sävyjä. Palosaarella on myös toinen päähahmo, Medvedenko, joka jää siis lähtemättömästi mieleen heti ensihetkistä. Melkoista menoa ja meininkiä on liikunnanopettajan urheilussa, huh sentään. Anna Pitkämäki tekee Mašasta terävän ja nopeaälyisen, suorasanaisen mutta sydämellisen nuoren naisen. Maša joutuu rakkaudessa ja ihmissuhteissa pettymään kerta toisensa jälkeen, ja tuntee ja ilmaisee isosti. Hän on myös todella tarkka, ja ehkä näytelmän hahmoista eniten tilanteen tasalla. Pitkämäki hallitsee angstin ja olemisen tuskan erinomaisesti, ja Mašan lisäksi tulkitsee näitä vahvasti myös Kostjan roolissa. Mikko Pörhölän Dorn on sitten se oikeasti mukava ja hyväsydäminen tyyppi, jollaiseksi Trigorinia saattaa alussa luulla. Pörhölä tekee ihanan roolin, Dorn vaikuttaa aivan mahtavalta tyypiltä. Ehkä tässä näytelmässä vielä korostuukin se, että kun juonittelevien, narsististen, lytättyjen ja toisia lyttäävien sekä dramaattisten tyyppien keskellä on yksi vähän tasaisempi luonne, hänestä ei voi olla pitämättä. Mutta Dorn on sympaattinen ja hauska heppu, ja Pörhölä tuo rooliinsa aitoa lämpöä ja huumoria. Myös Aki Raiskion Sorin on hurmaava ja leppoisan humoristinen mies, jota ei Arkadinan veljeltä ehkä odottaisi. Olisipa mielenkiintoista tietää, millainen näiden sisarusten yhteinen lapsuus oli! Raiskio tekee sujuvan ja onnistuneen roolin, ja pidin hänen tavastaan tuoda hahmolle luontevaa huumoria lavalle. Henna Wallin on upean monitasoinen Kostja, jota käy sääliksi ja jonka kamppailua äitinsä hyväksynnän, oman itsensä, kunnianhimoisten suunnitelmiensa ja suurten unelmiensa asettamien paineiden alla on raastavaa katsoa. Kostja on samaistuttava ja syvästi inhimillinen hahmo, jonka nuoruus ja epävarmuus tulevat Wallinin roolityössä hienosti esiin. Hänen roolityössään on herkkyyttä ja voimaa. Täysin erilaisessa roolissa karaoke-emäntä Polinana Wallin on hurmaavan täynnä iloa ja energiaa. Kaikille karaoke-kohtauksissa laulaneille näyttelijöille vielä erityismaininta, karaoke-kohtaukset ovat ihania!

Lahden kaupunginteatterin Lokki on riemastuttava, riipaiseva ja vahvasti rakennettu esitys, jossa tarinan kertomiseen valittu tapa raikastaa klassikkoa ja tuo siihen uusia tasoja. Esitys on löytänyt kielen, joka ilottelee, yllättää, revittelee ja haastaa, mutta ei pidä yleisöä loitolla vaan toivottaa jo ovella tervetulleeksi, kirjaimellisesti. Mukaansatempaava, otteessaan pitävä ja kiinnostava toteutus pysyy uskollisena alkuperäiselle tarinalle, mutta kertoo sen rohkeasti omanlaisellaan tavalla, joka totta vie toimii. Esimerkiksi viittaaminen Kansallisteatterin Hamletiin kuin se olisi tapahtunut esityksen maailmassa, on ilahduttavaa, ja esityksessä on paljon tällaisia yksityiskohtia, jotka lisäävät sen onnistuneisuutta. Kirosanoja olisi pikkuisen vähemmälle voinut jättää, ne ehtivät vähän menettää tehoaan, mutta se onkin ainoa moite, jonka keksin. Vaikka ihan kaikki elementit eivät minulle ainakaan näin ensimmäisellä kerralla täysin iskeneet, on esitys kokonaisuutena erinomainen, ja todella hienosti modernisoitu, uudella tavalla ajateltu klassikko. Tämä täytyy nähdä toisen kerran.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!