Niin kuin taivaassa @ Seinäjoen kaupunginteatteri

kuvat © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Näin Niin kuin taivaassa-musikaalin 6.10.

Daniel Daréus (Peter Nyberg) on menestynyt kapellimestari, joka palaa lapsuusmaisemiinsa, pieneen ruotsalaiskylään. Daniel on sairas ja kyllästynyt musiikkimaailmaan, eikä halua muuta kuin olla rauhassa ja vain kuunnella. Se ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista, sillä kylän vanhan koulun ostaneesta, maailmankuulusta miehestä tiedetään kaikissa taloissa. Eivätkä vieraanvaraiset ja uteliaat, ystävälliset kyläläiset sentään voi olla toivottamatta tätä tervetulleeksi! Pian Daniel joutuu sellaiseen pyöritykseen, ettei rauhassa olemisesta tule mitään. Tutuksi tulevat niin kylän asukkaat kuin sen kirkkokuorokin, jonka rakkaus lauluun ja yhdessä tekemiseen saa Danielin muistamaan kaiken sen, mikä musiikissa on hyvää. Hän ottaa kuoron johtaakseen ja astuu polulle, jonka varrella odottavat niin kipeät lapsuusmuistot, uudet ystävät kuin aito rakkaus.

Niin kuin taivaassa on Kay ja Carin Pollakin kirjoittama, Carin Pollakin ja Fredrik Kempen sanoittama ja Kempen säveltämä musikaali (Gabriellan laulu säv. Stefan Nilsson, san. Py Bäckman). Sen on Seinäjoen kaupunginteatterin 60-v juhlamusikaaliksi ohjannut Tuomas Parkkinen. Niin kuin taivaassa on myös kaunein musikaali, jonka tiedän. Suomen ensi-iltansa tämä teos sai Helsingin kaupunginteatterissa 2021, jolloin näin sen kahdesti ja rakastuin täysin. Voiko näin voimakasta, herkkää ja hienoa ollakaan? Koska tiivistin jo silloin sen, miksi musikaali toimii niin hyvin kuin toimii, lainaan tähän sanani HKT:n versiosta kirjoittamastani tekstistä: "Niin kuin taivaassa on valtavan kaunis ja lämmin musikaali, mutta se ei peittele synkempiä ja raaempia sävyjään. Perheväkivalta, erilaisuudelle naureskeleminen ja kiusaaminen sekä ennakkoluulot ovat vahvasti läsnä, eikä niitä yritetä hukuttaa yhteisöllisyyden, ystävyyden, rakkauden ja ilon alle. Toki näitä teemoja voitetaan tarinan edetessä, kun ihmisten ajatukset ja teot muuttuvat ja he tajuavat, miten väärin ovat toimineet ja miten olla parempia ja ystävällisempiä toisilleen, mutta kaikki ei yhtäkkiä käänny hyväksi vaan vaikeuksia on ja kaikkia ongelmia ei ratkaista. Tästä syystä musikaalin lempeys ja sydämellisyys tuntuu tosi vahvalta, hyvä korostuu kun sitä katsoo pahaa vasten." Olen edelleen samaa mieltä, ja jotenkin musikaalin kuvaamat tavalliset ihmiskohtalot ja arkiset maisemat tulivat tässä Seinäjoen versiossa vieläkin lähemmäs. Katsomossa istuu sydän pakahtuen, vuoroin liikutuksen vallassa ja vuoroin nauru ilmoille kuplien, kun tätä tarinaa kerrotaan lämmöllä, voimalla ja aidosti.

Tuomas Parkkisen ohjauksessa tilaa saavat kaikki tarinan hahmot, koko yhteisö ja sen tavat. Tiiviissä kylässä kaikki tietävät toistensa asiat, ja se myös näkyy, hyvässä ja pahassa. Asioista vaietaan, niille käännetään selkänsä ja vain annetaan olla, koska niin on aina toimittu. Mutta ollaan myös toisten tukena, annetaan neuvoja, kannustusta, viisauksia ja lohtua. Ollaan puolustamassa ja auttamassa, pidetään hauskaa, nauretaan ja iloitaan yhdessä. Parkkinen tuo ohjaukseensa kaikki tarinan tunteet ja tunnelmat, nostaa näkyville kaiken mikä on kaunista, ja kaiken, mikä on julmaa. Hänen ohjauksessaan on herkkyyttä ja raikkautta, hieno ote niin teoksen huumoriin, romantiikkaan, synkkyyteen kuin yhteisöllisyyteenkin. Jukka Haapalaisen korografiassa on iloa ja riemua, erityisesti kuoron ilottelu Se meni hienosti-kappaleessa ilahdutti. Koreografia on hienosti mukana myös tunnelmassa, ja liikekieleen mahtuu monenlaista toimivasti toteutettua ajatusta. Monessa kohtauksessa asemointi ja liike luovat myös upeita näyttämökuvia. Ylipäätään tässä produktiossa on tehty hienoja päätöksiä sen suhteen, mitä lavalla milloinkin nähdään, ja miten kohtauksia on toteutettu. Näistä esimerkkinä, ja vahviten jäi mieleen, Synti-kappaleeseen tuotu ensemblen mukanaolo. Lyhyet pysäytyskuvat ja hitaat liikkeet ovat upea ratkaisu. Hihkuin sisäisesti koko biisin ajan ilosta, näin juuri se tehdään! Voimakas ja onnistunut tapa tuoda tämä kappale lavalle, aina mustia vaatteita, valosuunnittelun spotteja ja koko kohtauksen ohjauksellisia ratkaisuja myöten. Marjatta Kuiviston lavastus taipuu varmasti monenlaisiksi tapahtumapaikoiksi, joista erityisesti kirkko, vanha kyläkoulu ja lentokenttä jäivät mieleen. Myös enkeli- ja alttaritaulut tekivät vaikutuksen. Maalaistunnelma ja lavastuksen värivalinnat ovat ihania, ja vaikka en aivan osannut tulkita viimeisen kohtauksen valtavien kankaiden merkitystä tai sanomaa, niin ovatpa ne komean näköiset alas lävähtäessään! Leena Rintalan pukusuunnittelussa on arkisia ja vähän hienompia pukuja, ja lopun lavastuskankaisiin sopivat puvut ovat erityisen hienot, samoin pidin kuoron esiintymisvaatteista ja kukkaseppeleistä kevätkonsertissa. Puvustus on erinomaisesti hahmoille sopivaa ja osin myös temaattisesti ladattua, erityisesti värien kautta. Hannu Raja-Ahon valosuunnittelu on pehmeää ja hyvin tunnelmassa kiinni. 56 sekuntia-biisin pimennys on vaikuttava. Visuaalisesti tämä Niin kuin taivaassa on sopivasti arkinen ja samalla taianomainen.

Aino Piirolan tekstisuomennos ja Maija Vilkkumaan biisisuomennokset soljuvat sujuvasti. Fredrik Kempen sävellys on täyttä timanttia, ja oli ihanaa päästä kuulemaan taas myös ne kappaleet, jotka eivät ole mukana Tukholman kantaesityksen levytyksellä. Yllätyin siitä, miten hyvin muistin kaikki nekin biisit, jotka olen viimeksi kuullut pari vuotta sitten HKT:n version katsomossa. Esimerkiksi Se meni hienosti, Et koskaan yksin jää, 56 sekuntia, Lenan ja Toren valssi ja Me oltiin suursuksee muistuivat mieleen samalla hetkellä, kun niiden ensimmäiset soinnut soivat. Koko Niin kuin taivaassa-musikaalin sävellys on ihana, pidän kaikista kappaleista ja kuuntelenkin niitä usein. Musiikki on monipuolista, ja varsinkin dramaattiset kappaleet ovat upean voimakkaita. Tässä produktiossa suosikeiksini nousivat Nyt on se aika jonka sain, Et koskaan yksin jää, 56 sekuntia, Lenan ja Toren valssi, Gabriellan laulu, Elämä kantaa, Synti, Enkelilaulu, Kuoro kuin muuri, Tähdet, Meen vaikken tahtoisikaan ja Niin kuin taivaassa. Myös biisi, jossa lauletaan "elää voi tälleekin" on ihana, onkohan se nyt Kuoroharjoitus nimeltään. Aleksi Laukkosen johtama orkesteri kuulostaa erinomaiselta, musiikki pääsee oikeuksiinsa ja siihen ladattu tunne kuuluu ja sykähdyttää.

Peter Nyberg tekee Daniel Daréuksena ehkä tähän mennessä vaikuttavimman roolityönsä. Tulkinnassa on voimaa ja varmuutta, herkkyyttä joka näkyy kykynä kertoa paljon ja isoja asioita tekemättä näyttelijäntyöllisesti mitään kovin suuresti, ja sellaista monenlaisten tunteiden omaksuntaa, että mikään, mitä Daniel käy läpi, ei jää latteaksi. Nyberg tavoittaa Danielin monikerroksisuuden ja varautuneisuuden, sen, että miehessä on lukkoja jotka aukeavat vain ajan kanssa jos silloinkaan, mutta hänen roolityössään on myös leikkisyyttä ja valoa. Danielin kasvu tarinan edetessä on koskettavaa, se, miten hän uskaltaa heittäytyä elämään lämmittää sydäntä, ja Nyberg tuo tämän kaiken lavalle aidolla tavalla. Ja jos vaikutuksen tekee hahmon tulkinta, sen tekee myös laulu. Erityisesti Meen vaikken tahtoisikaan-veto on upea. Tässä produktiossa on monta sellaista hahmojen välisiin suhteisiin liittyvää juttua, joista pidän, ja yksi niistä on se, miten Daniel reagoi Connyyn (Jussi Jätinvuori). Koulukiusaajasta on kasvanut vaimoaan pahoinpitelevä, äkkipikainen mies, jota Daniel pelkää nyt, kuten pelkäsi jo lapsena. Pelko ja jännite tulevat lavalle pieninä eleinä, mutta tekevät ison vaikutuksen. Myös esimerkiksi se, miten Daniel tarkkailee muita, kuten Lenaa ja Torea, sekä Arnen ja Holmfridin monimutkainen historia, tulevat lavalle onnistuneesti. Natalil Lintala on aivan ihana Lena, valoisa ja innostava persoona joka kertoo mitä tuntee ja ajattelee, ja säteilee ympärilleen ystävällisyyttä ja iloa. Lintala tuo Lenan rooliin suuria, aitoja tunteita, joiden kautta niin Lenan ilot kuin surutkin koskettavat. Lintalalla on näyttelijäntyössään sellaista herkkyyttä ja lämpöä, että tuntuu kuin hänen Lenastaan saisi ystävän jokainen katsomossa istuva. Anna-Maija Jalkasen vaikuttavasti tulkitsema Gabriella saa musikaalin edetessä kasvaa alistetusta ja nurkkaan ajetusta rohkeaksi ja voimakkaaksi ihmiseksi. Gabriellan tarina tuodaan Seinäjoella lavalle tosi vahvasti, ja Jalkasen ja Gabriellan aviomiehen Connyn roolin tekevän Jussi Jätinvuoren yhteistyö on saumatonta. Perheväkivalta on kylmäävää ja rajua, ja se, miten tilanteesta on kehittynyt sellainen, että kaikki tietävät mutta kukaan ei tee mitään, pysäyttää. Miten vaikeaa onkaan puuttua silloin, kun ei saisi jäädä sivuun? Jalkanen tekee roolinsa todella kauniisti, ja Gabriellan laulu soi sydämessä saakka.

Kirkkoherra Stigin ja tämän vaimon Ingerin roolit tekevien Esa Ahosen ja Heidi Kirveen näyttelijäntyössä erilaiset energiat tasapainottavat toisiaan mainiosti. Vakava, tapoihinsa kangistunut ja ohjat omissa käsissään pitämään tottunut Stig, ja eläväinen, uudesta innostuva Inger ovat jakaneet elämänsä jo pitkään, mutta eivät vaikuta silti tuntevan toisiaan kunnolla. Ahonen näyttelee hienosti sen, miten kirkkoherran turhautuminen ja epätoivo kasvavat, kun kylä, seurakunta ja oma vaimo tuntuvat kaikki muuttuvan ihan yhtäkkiä. Kirves tuo rooliinsa taitavasti Ingerin tasapainottelun sen suhteen, kun itse haluaisi tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä ja mikä innostaa, ja mies ei suostu ollenkaan hyväksymään vaan saarnaa vain vääryyttä. Lauri Ketonen tekee tosi hyvän roolin Arnena, kyläkauppiaana ja kuoron puuhamiehenä. Ketosella on rooliin erinomainen ote, ja hän tuo Arnen lavalle inhimillisesti, kokonaisena, monitasoisena ihmisenä. Helena Rängmanin Siv on hillitty ja tottunut toimimaan tietyllä tavalla, mutta joutuu pohtimaan lähestymistapojaan ja asennettaan sen jälkeen, kun kuoro ottaa uuden suunnan. Rängman tekee uskottavan ja hyvin rakennetun roolin. Onnistuneesti on hahmonsa rakentanut myös Jussi Jätinvuori, jonka Conny on itsevarma ja rehvakas. Connyn arvaamattomuus saa jännittymään katsomossakin, ja Jätinvuori löytää hienosti tavan tuoda näkyviin sen, miten Connyn läsnäolo saa muut varautumaan. Jussi Lukács tuo Toren lavalle mainiolla tavalla, hänen roolityössään on varmuutta ja ymmärrystä, joka tuo roolityöhön syvyyttä. Lenan ja Toren valssi on hurmaava. Aki Saarelan tulkinta Holmfridista on vahva, samoin Ami Aspelundin tapa tuoda hahmonsa Olga lavalle. Koko ensemble pelaa yhteen hienosti, ja yhteisön ja yhteisöllisyyden tarina nousee heidän käsissään lavalle niin suurella tunteella, lämmöllä ja riemulla, että sydän sulaa vähemmästäkin.

Huh. Ei tästä ehkä muuta tarvitse sanoa. Huh miten hieno, huh miten kaunis, huh miten täynnä tunnetta ja voimaa.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Seinäjoen kaupunginteatteri!