Et sä kumminkaan mitään tajuu @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

kuvat © Tero Vihavainen

Näin Et sä kumminkaan mitään tajuu-musikaalin ensi-illassa 4.10.

Teini ja vanhempi. Toistensa viholliset, toistensa parhaat ystävät. Nuoret ja aikuiset, kaksi lajia joilla ei ole mitään mahdollisuutta ymmärtää toisiaan. Itsenäistymistä, elämää ja maailmaa opetteleva viisitoistavuotias ja vanhempi, joka on elänyt saman vaiheen ja oppinut yrityksen ja erehdyksen kautta, jotta nuoren ei tarvitsisi. Mutta pitääkö polku lapsuudesta kohti aikuisuutta suojata, vai saako nuori tehdä itse omat virheensä? Miten ihmeessä tajuta muuttuvaa maailmaa ja kaikkea sitä, mitä nuoruuteen kuuluu? Ja miten ihmeessä tajuta vanhempia, jotka julistavat, miten asiat olivat "silloin kun minä olin nuori"? Voiko yhteistä puhuttavaa löytyä, voiko samoista asioista kiinnostua, voiko virheistä puhua ja saavutuksista iloita? Vai ovatko nuoret ja aikuiset niin kaukana toisistaan, että yhteiselosta ei tule mitään? Näitä ja monia muita kysymyksiä tutkiskelee dokumentaarinen musiikkiteatteriesitys Et sä kumminkaan mitään tajuu.

Jonna Wikströmin käsikirjoittaman ja ohjaaman esityksen materiaalia on kerätty pääkaupunkiseudun nuorten ja heidän vanhempiensa sekä nuorten kanssa työskentelevien asiantuntijoiden haastatteluista. Wickströmin dramatisointi on sujuva, mutta toisteisuudesta olisi ollut varaa hieman karsia. Lähes kolmetuntinen esitys pitää kyllä otteessaan koko kestonsa ajan, ja dokumentaariseen materiaaliin pohjautuvan esityksen kohdalla se, mitä otetaan mukaan ja mitä jätetään pois, on iso päätös. Kokonaisuus on vähän pitkäksi venähtämisestä huolimatta tasapainossa, ja onnistuu aidolla ja tunnistettavalla tavalla käymään läpi ison tunnekirjon. Esityksessä korostuvat nuorten ja vanhempien välinen ymmärtämättömyys, konfliktit, huuto ja ovien paiskominen, mutta mukaan mahtuu myös positiivisempia kohtaamisia ja kauniita ymmärtämisen hetkiä, jolloin ollaan samalla sivulla. Arkiset hetket ovat samaistuttavia, samoin hahmot, ja vaikka ei itse olisi elänyt samanlaista nuoruutta kuin mitä lavalla kuvataan, löytää esityksestä silti paljon kosketuspintaa. Nuoruus on nuoruutta kaikkialla, ja kaikkien nuoruudessa on aina jotain samaa. Minun teinivuoteni eivät olleet yhtään niin dramaattisia tai hankalia kuin se nuorten elämä, jota esitys kuvaa, mutta tunnistin silti tunteita, ajatuksia ja asioita, joita esityksen hahmot käyvät läpi. Ja vaikka esityksessä onkin pääosassa se, etteivät nuoret ja aikuiset oikein tajua toisiaan ja sitten riidellään ja huudetaan, ovat ne ehkä kuitenkin vain hetkiä elämästä, jossa on paljon myös muuta. Wickströmin ohjauksessa näkyykin hienosti se, että vaikka on vaikeaa ja on turhauttavaa, on myös ihanaa ja hauskaa ja toiveikkuutta. Lämpö ja rakkaus tulevat kaikesta läpi, välittäminen suuntaan ja toiseen, se, että toista ei jätetä yksin ja yhdessä kyllä selvitään.

Esityksen visuaalisuus on onnistunutta, ja monesta näyttämökuvasta pidän kovasti. Paula Koivusen puku- ja lavastussuunnittelu on arkista ja toimivaa, kolme ovea ja pari tuolia sekä penkki/auto tarjoavat kaikki tarvittavat tapahtumapaikat ja osallistuvat tarinankerrontaan tiiviisti. Puvustuksessa on ajan henkeä ja sopivasti nuorten ja aikuisten omat tyylit, ja pukusuunnitteluun mahtuu mainiosti myös huumoria ja draamaa. Max Wickströmin valosuunnittelussa on monenlaista tunnelmaa ja ihanasti värikkyyttä. Terjo Aaltosen videosuunnittelu tuo mukaan niin asiantuntijoiden haastattelut, yöllisen Helsingin kuin kohtausten fiiliksiä tukevat projisoinnit. Erityisesti PUNK, Polaris ja Maailma on auki-biisien projisoinnit tekivät vaikutuksen. Soile Ojalan koreografiassa on energiaa ja asennetta, sekä riehakasta iloa että viipyilevää haikeutta. Liikekieli on näppärästi yhteydessä niin esityksen komediallisiin elementteihin kuin siihen, mitä hahmot milloinkin käyvät läpi, oli se sitten suurta tai pientä, iloista tai surullista, maailmaasyleilevää ja elämäniloista tai kiukkuista ja ärsyyntynyttä. Videolla mukana olevat nuorisotyön ammattilaisten haastattelut tuovat esitykseen arvokasta sisältöä, mutta kokonaisuuden kannalta ne olisivat saattaneet toimia paremmin upotettuina osaksi lavan tapahtumia, erillisten videoiden sijaan. Haastatteluissa on sopivan rento ja menevä, samalla asiantunteva ja painava meininki, jolloin ne eivät tunnu liian opettavaisilta tai saarnaavilta. Viesti on tärkeä, ja se saakin olla painava, mutta opetusvideotyyli veisi haastattelut turhan kauas esityksen muusta tyylistä. Nyt näiden kahden kerrontamuodon välille on löytynyt toimiva tasapaino.

Esityksen musiikki on lähtöisin Marzi Nymanin vetämistä musiikkityöpajoista ja sävellys on sekä nuorten että aikuisten käsialaa, samoin sanoitukset. Biisit ovat raikkaan kuuloisia ja monipuolista, tarttuvia sävellyksiä ja tosi toimivia sanoituksia. Sävellyksen takana ovat Marzi Nyman, Anna Kemppi, Aleksanteri Levijoki ja Aida Wikström, ja sanoituksista vastaavat Sade Alanko, Kaiku Euren, Anna Kemppi, Aleksanteri Levijoki, Oliver Pirttilä, Aida Wikström ja Jonna Wikström. Nymanin sovittamista biiseistä muodostuu esitykselle tasapainoinen soundtrack, ja muutama kappale jää tiukasti päähän soimaan. Erityisesti esityksen nimibiisi Et sä kumminkaan mitään tajuu teki vaikutuksen, siinä on toimivan biisin lisäksi mainio koreografia ja mahtava meininki. Äiti mä myyn tämän maan, PUNK, Rap, Polaris ja Pikkuriikki jäivät myös mieleen, samoin riemastuttava Vittupää nalkuttaja. Eniten kosketti Maailma on auki, hieno, toiveikas ja riemukas biisi ja kohtaus.

Lavalla nähdään viisikko Paavo Kerosuo, Ella Lymi, Nicklas Pohjola, Hanna Vahtikari ja Senna Vodzogbe, jotka jo ensi-illassa olivat mahtavassa vedossa ja toivat lavalle runsaasti energiaa, huumoria, herkkyyttä ja aitoja tunteita. Kaikki pääsevät näyttämään niin komedian- kuin draamantajuaan, ja lämpimästi yhteen pelaava porukka heittää sujuvasti ylleen niin nuorison hupparit, huolestuneiden äitien aamutakit kuin kiireisten, pihalla olevien vanhempien hämmentyneen olemuksen. Kerosuo jää mieleen erityisesti kokeisiin lukemisesta kyselevänä ja naapurin/tuttujen lasten saavutuksilla kehuskelevana isänä, sekä heittäytyvästä lattiallakiemurtelusta, kun nuoren yhteistyöhaluttomuus menee isällä tunteisiin. Lymi tekee vaikutuksen lavaenergiallaan, hienoa läsnäoloa ja tarkkaa hahmon rakentamista. Pidin varsinkin siitä, miten Lymi lukee kohtausten tunnelmaa, ja siitä hetkestä, kun kiukkuisena autoon tullut teini pelästyy vanhemman tunteenpurkausta ja koko teinin olemus muuttuu. Vaikuttava kohtaus. Samankaltaisessa kohtauksessa tekee vaikutuksen myös Pohjola, joka onnistuu etenkin siinä, miten uskottavaa ja aitoa hänen tekemisensä on. Pohjolan olen nähnyt lavalla muutaman kerran, ja aina hän tuo näyttelijäntyöhönsä jotain sellaista, joka menee syvälle katsojaan. Niin nytkin. Myös Vittupää nalkuttaja-biisissä Pohjola loistaa, mahtava ote biisiin ja hahmoon! Vahtikari tekee vahvaa roolityötä ja on vanhemmuuden epätoivossa koskettava ja hauska, hän osaa taitavasti niin liioitella kuin kertoa pienillä eleillä ja ilmeillä paljon. Monta tosi vaikuttavaa hetkeä lavalla, ja sellaista näyttelijäntyötä, joka puhuttelee uskottavuudellaan. Vodzogbe tulkitsee esityksen teemoja herkästi ja napakasti, hän tavoittaa sujuvasti kaikki esityksessä läpi käytävät tunteet ja tuo ne lavalle kauniilla tavalla. Vodzogben roolityö on monitasoista ja varmaa, hänellä on asennetta ja energiaa joka tekee hahmoista kokonaisia, kiinnostavia ja aitoja. Erityisesti Vodzogben ilmeikkyys, näyttelijäntyön yksityiskohdat ja tietynlainen paljon alleen mahduttava kovuus silloin, kun se hahmolle sopii, teki vaikutuksen.

Et sä kumminkaan mitään tajuu on suora ja hauska, aito ja lämmin esitys asiasta, joka on aivan tavallista ja silti ihan outoa. Nuoruus se vasta kummastuttaa, niitä jotka tätä vaihetta elävät ja niitä, jotka sitä sivusta seuraavat. Aidot tilanteet, niitä vakuuttavasti ja vahvalla läsnäololla tulkitsevat näyttelijät ja mainiot biisit muodostavat kokonaisuuden, joka koskettaa vaivattomasti ja herättää huvittumaan, pohtimaan ja ymmärtämään kanssaihmisiä. Viihdyin, nautin, tunsin ja ajattelin – ja juuri sitä teatterilta haluankin. Suosittelen lämpimästi, hieno esitys.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Kapsäkki!