Nukkekoti @ KOM-teatteri

kuvat © Noora Geagea

Näin Nukkekodin 30.9.

Aviopari Aron (Aleksi Holkko) ja Heikki (Niko Saarela) asuttavat kotiaan onnellisena ja yhteisestä arjesta nauttien. Heikki on juuri saamassa paremman työpaikan, ja tulevaisuus näyttää lupaavalta. Mutta kaikkia salaisuuksia ei ole kerrottu, ja kun Aronin velka Nielsenille (Tiina Weckström) uhkaa paljastua, alkavat tapahtumat vyöryä eteenpäin. Heikin ylpeys ei kestäisi, jos hän saisi tietää Aronin ottaneen velkaa maksaakseen ulkomaanmatkan sairaan miehensä hoitamiseksi, siitä Aron on varma. Siksipä Aron on valmis pelastamaan tilanteen apunaan ystävänsä Kirsi Lindén (Vilma Melasniemi), joka tosin saapuu paikalle huonoon aikaan ja sekoittaa pakkaa entisestään. Perheystävä Frank (Markus Riuttu) taas kärsii niin sairauden- kuin rakkaudentuskia, ja horjuttaa hänkin arjen tasapainoa. Miten lopulta käy, kun salaisuudet paljastuvat?

Henrik Ibsenin Nukkekoti on klassikkonäytelmä, josta minä en ennen tätä ollut nähnyt yhtäkään versiota. Olen lukenut tekstin muutaman kerran, mutta se ei ole tehnyt minuun kummempaa vaikutusta, enkä muistanut tarinasta paljoakaan ennen katsomoon suuntaamista. Mielessäni myös aina sekoitan Nukkekodin, Minna Canthin Sylvin ja August Strindbergin Neiti Julien, vaikka ne ovat loppujen lopuksi aika erilaisia. En siis ollut ennen esitystä muistikuvistani myöskään ihan varma, sillä muistin joitain kohtauksia, mutta en tiennyt, mistä näytelmästä ne olivat. Tämän KOMin Nukkekodin on vapaasti sovittanut ja kääntänyt Mikko Roiha, joka vastaa myös esityksen ohjauksesta sekä lavastus- ja valosuunnittelusta. Pohjanmaalle 2000-luvun alkuun sijoitettu näytelmä rakentuu lavalle hienovaraisesti ja harkitusti, mutta siitä jää uupumaan intensiteettiä. Jos Nukkekoti olisi minulle tutumpi näytelmä, olisin saanut tästä versiosta enemmän irti, mutta nyt en päässyt tarinan maailmaan oikein sisälle. Kuva avioliitosta eri tasoineen ja tapoineen rakentuu lavalle hyvin, mutta jää vähän vajaaksi. Jotenkin Aronin ja Heikin liiton ongelmat jäivät aukeamatta, eikä viimeisen kohtauksen Aronin hieno puhe siitä, miten hänen pitää löytää itsensä ja etsiä jotain muuta kuin sitä, mitä Heikin kanssa olisi tarjolla, ole niin vaikuttava kuin se voisi olla. Vaikka ajatus siitä, että tämä liitto ei toimi eikä varsinkaan Aron voi tulla siinä täysin onnelliseksi, kyllä tulee esiin ja tuntuu välillä vahvasti, odotin selkeämpää käännekohtaa. Ehkä jonkinlainen painostavampi ote olisi tuonut tähän juuri sitä intensiteettiä, jota jäin kaipaamaan. Osansa on myös sillä, miten tarkasti viritettyjä tunnelma, tapahtumat ja hahmojen väliset suhteet ovat. Jos keskittyminen lavan tapahtumiin vähän herpaantuu, eivät kaikki esityksen merkitykset välttämättä avaudu.

 Esityksellä on selkeä muotokieli niin visuaalisuuden, näyttelijäntyön, äänisuunnittelun kuin tunnelmiensa suhteen, ja pidän siitä, miten Roiha käyttää teatterin eri osa-alueita kokonaisuuden luomiseen. Esitys on alusta loppuun koherentti ja selkeä, se asettuu tilaan luontevasti ja on tasapainossa. Parisuhdedraaman sekaan sopii alun veikeästi koreografioitu tonttuilu, milloin minnekin ilmestyvä, salaperäinen kävelykeppihahmo ja huumori, jota esityksessä oli paljon enemmän kuin osasin odottaa. Suomalaiseen yhteiskuntaan sijoitettu klassikko toimii, vaikka en ihan saanut kiinni tapahtuma-ajasta, joka käsiohjelmassa mainitaan 2000-luvun alkupuoleksi. Ei sillä tosin tarinan kannalta niin suurta väliä ole, ja jos mainintaa ei olisi ollut, olisin varmaankin kuvitellut tämän sijoittuva ihan nykyaikaan. Roihan tyylikäs ja hallittu lavastus- ja valosuunnittelu saa parikseen Riitta Röpelisen yhtä tyylikkään ja hallitun, mutta silloin tällöin reippaammin ilottelevan pukusuunnittelun. Naamiaisasut, erityisesti Frankin, ovat huikeat! Jani Rapon äänisuunnittelussa on voimaa, vaikka minulta jäikin tunnistamatta esityksessä käytetty elokuvamusiikki. Ilmeisesti se oli Vertigo-elokuvasta. Pariin otteeseen soinut joululaulu jäi myös mieleen, siitä tykkäsin.

Aleksi Holkko vetäisee Aronina huimaavan roolin, huh mikä meno ja monitasoisuus! Holkko kantaa ison pääroolin varmasti ja tuo Aronin lavalle tosi tarkasti, tasapainottaen roolin nopeita muutoksia. Aronin roolissa on paljon tekstiä ja tulkittavaa, katsomoon asti näkyy miten Aronin päässä surisevat kaikki ajatukset, kauhuskenaariot, suunnitelmat ja tehdyt päätökset, ja Holkko välittää tämän hienosti. Vaikuttava roolityö. Niko Saarelan Heikki on hyvä vastinpari Holkon Aronille. Hillitty Heikki haluaa pitää ohjat käsissään ja pysyä perillä kaikesta siitä, mitä hänen kodissaan ja maailmassaan tapahtuu. Saarela omaksuu jäyhän, uraansa rakentavan miehen olemuksen vakuuttavasti. Holkko ja Saarela pelaavat taitavasti yhteen ja tuovat hahmojensa välille historiaa ja yhteisiä kokemuksia, jotka voi lukea rivien välistä. Vilma Melasniemi tekee Kirsistä varovaisen ja varmistelevan naisen, ystävällisen oloisen ja kannustavan ihmisen, josta tarpeen vaatiessa löytyy päättäväisyyttä ja itsevarmuutta. Kirsi on tosi kiinnostava hahmo, ja pidän Melasniemen tavasta rakentaa hahmoaan ja tulkita tämän tarinaa. Markus Riutun Frank on mielenkiintoinen hahmo myös, hän jäi ehkä aavistuksen etäiseksi, mutta onnistui kiinnittämään huomioni. Frankin yksinäistä ja salattua rakkauden tuskaa Riuttu tulkitsee erinomaisesti, ja parissa kohtauksessa hän varastaa shown täysin. Monitasoinen rooli, Riuttu lukee esityksen jännitettä tarkasti ja on tarinassa vahvasti läsnä. Tiina Weckströmin Nielsen vaikuttaa aluksi ilkeältä ja uhkaavaltakin, mutta hänestä kasvaa samaistuttava ja kovia kokenut, ymmärrettävä hahmo. Weckström ottaa roolinsa haltuun vakuuttavasti, ja erityisesti kaikki yksityiskohdat, ilmeet, eleet ja liikkeet jäivät roolityöstä mieleen.

KOM-teatterin Nukkekoti on tyylikäs, harkittu ja väkevästi näytelty esitys. Hienosti viritetty tunnelma ja taitavasti rakennetut hahmot vakuuttavat, ja klassikon päivittäminen 2000-luvulle on kiinnostavaa. Aikakausi jää esityksessä tosin melko hämäräksi, Pohjanmaa tapahtumapaikkana tulee vahvemmin esiin. Tämä ei ollut sitä, mitä odotin, ja jäi siksi vähän harmittamaan, olisin nimittäin halunnut pitää näytelmästä enemmän. Mukana on elementtejä ja hetkiä, joista pidin paljonkin, mutta kokonaisuus ei aivan toiminut minulle. En toki ole koskaan kummemmin välittänyt Nukkekodista tarinana, eli lähtökohdat esityksen katsomiseen eivät olleet ne parhaimmat. Saattaa hyvin olla, että tämä klassikko ei vain toimi minulle, mutta ehkä annan sille kuitenkin vielä mahdollisuuden joskus tulevaisuudessa. Erityisesti hahmoissa on nimittäin sellaista, joka jäi kiinnostamaan, ja muutamaan otteeseen esitys vei mennessään. Suurimman vaikutuksen teki näyttelijäntyö, joka värähteli ja vavahdutti katsomossa saakka.

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos KOM-teatteri!