Ilmasta rahaa @ Koskenniskan kesäteatteri

 

kuvat © Koskenniskan kesäteatteri

Näin Ilmasta rahaa-näytelmän 25.6.

Eeva Joutsen (Hanne-Mari Sintonen) on työttömäksi jäätyään kehitellyt taloonsa jos jonkinlaisia alivuokralaisia ja siinä samalla itselleenkin muutaman sivupersoonan, sillä tavalla kun saa sosiaalietuuksia ties mistä. On leskenetuuksia, lapsilisiä, sairauskorvauksia, asumistukea, työttömyyskorvausta ja erilaisia päivärahoja, noin esimerkiksi. Miehelleen Leolle (Jani Sintonen) ei Eeva ole touhuistaan puhunut, mutta on hänellä sentään bisneskumppani, Tilda-täti (Susanna Määttä). Ja kohta toinenkin, sillä kuvio paljastuu vahingossa oikealle alivuokralaiselle Johannalle (Leena Laaksonen). Ja kun paikalle pelmahtaa Kelan tarkastaja Jenkanen (Paula Köngäs), on Eevan suostuteltava Johanna juoneen mukaan. Saako Eeva pidettyä kaikki monimutkaisen huijauksensa langat käsissään, vai koituuko yhden päivän aikana asuntoon ramppaavien tarkastajien, hautausurakoitsijoiden, terapeuttien ja kriisiavustajien joukko turmioksi?

Ilmasta rahaa, joka kulkee myös nimellä Puhtaana käteen, on Suomessa teattereiden vakiohjelmistoa, itsekin olen tästä kaksi versiota ennen tätä nähnyt. Michael Cooneyn farssi (suomennos Sami Parkkinen) on kohta kolmenkymmenen vuoden takaa, mutta edelleen tämä sopii nykyaikaan eikä ole menettänyt ajankohtaisuuttaan ainakaan tukien ja etuuksien suhteen, nehän ovat esillä jatkuvasti niin mediassa, politiikassa kuin keskusteluissakin. Tekstissä on kyllä ongelmansa, ja osa juonikuvioista ja hahmoista kaipaisi jo päivitystä. Huumori on osittain aikansa elänyttä, samoin hahmojen suhtautuminen tiettyihin asioihin, eli näytelmän ikä alkaa näkymään. Parhaimmillaan Ilmasta rahaa on kuitenkin nopeatempoinen, kekseliäs ja yhteiskunnan toimintaa kommentoiva esitys, joka naurattaa, hengästyttää ja hämmästyttää. Ei voi kuin ihailla näyttelijöitä, jotka pysyvät perillä siitä, kuka on olevinaan kukin milläkin hetkellä ja kuka on sokea, kuka kuollut, kuka vuokranantaja, kuka alivuokralainen ja kukas se tapettia syövä tyyppi nyt olikaan, miksi ruokasaliin ei saa mennä ja mikä oli kenenkin ammatti. Todella paljon muistettavaa ja nopeassa tahdissa, roolitöissä on opettelemista jotta monimutkainen huijauskuvio tulee lavalla kuin apteekin hyllyltä. Ja niin kyllä tuleekin, koko porukka on tilanteen tasalla joka kohtauksessa ja vauhti ja intensiteetti kasvavat esityksen edetessä hienosti.

Ohjaaja Thomas Henriksson on saanut esitykseen hyvän rytmin, jossa huijaukset kasaantuvat toistensa päälle tiiviimmin ja tiiviimmin, ja huippukohta saavutetaan sujuvasti. Farssinomaisesti tässä juoksennellaan ovista sinne tänne, ja iskut ovat ilahduttavasti kohdillaan. Hetkeksikään ei vauhdikas meno herpaannu, vaan kun vauhtiin päästään, vauhdissa myös pysytään. Se on tämän näytelmän kohdalla tärkeää, sen teho perustuu siihen, että aikaa ei jää miettimiselle vaan ratkaisuja on tehtävä heti. Kun tarinan premissi esitellään selkeästi, yleisö saa seurata ja nauraa, kun kulissit alkavat huojumaan. Mielikuvitukselliset yritykset pitää langat käsissä, väärinkäsitykset, epätietoisuus henkilöllisyyksistä ja jokaiselle huijauksen ulkopuolella olevalle hahmolle räätälöity tarina siitä, mitä oikein on meneillään, tekevät Ilmasta rahaa-farssista todella hauskan. Arja Söderlundin ja Henny Sintosen pukusuunnittelu ja Susanna Määtän lavastussuunnittelu tarjoavat esityksen tapahtumille onnistuneet visuaaliset raamit, ja niin puvustuksella kuin lavastuksella on osansa myös juonen kannalta. Erityiskiitos sille, että ovien takaa oikeasti paljastuu vähän niitä huoneita, joihin ovista mennään.

Hanne-Mari Sintonen tekee Eevan roolin sujuvalla tavalla, hänellä on hyvin hyppysissään esityksen rytmi ja taitoa tuoda tekstin ja hahmon koomisuus lavalle sitä liikaa alleviivaamatta. Sintosen roolityössä on mainio annos huumoria, terävää strategista ajattelua ja epätoivoa, kun aina vaan täytyisi keksiä uusia huijauksia, jotta edelliset eivät paljastuisi. Leena Laaksonen on mainio Johanna, joka joutuu täysin vastentahtoisesti mutta yllättävän nopeasti sopeutuen mukaan vuokranantajansa huijauksiin. Laaksonen tekee hauskan roolin, ja tuo moneen kohtaukseen näppärästi toteutettua komediaa. Jani Sintonen tekee hyvän roolin Leona, joka päätyy ihan tavallisena päivänä keskelle hullunmyllyä, kun kotona on äkkiä porukkaa kihdissä, kuollut, sokeutunut ja ties mitä. Ja ketä nämä kaikki ihmiset edes ovat? Sintosella on rauhallinen ja vähäeleinen tyyli näytellä, ja hän tasapainottaa hyvin toisten hahmojen kaaottisuutta. Paula Köngäs tekee onnistuneen roolin tarkastaja Jenkasena, hyvin sekä lujuutta ja ohjeiden noudattamista että komediantajua mukana roolityössä. Susanna Määttä on rento ja huoleton Tilda-täti, hänellä on melko erilainen lähestymiskulma huijauksiin kuin rikoskumppanillaan Eevalla. Määttä tekee sujuvan roolin. Petra Talja on päättäväinen ja työhönsä vakavuudella suhtautuva hautausurakoitsija, Atte Köngäs ymmärtäväinen mutta kaaoksen keskellä vähän hukassa oleva kriisiavustaja Sami. Minna Ropanen tekee sujuvaa työtä terapeutti Kapasen roolissa, ja Eila Diekmann pistää porukkaa järjestykseen tomeran piiriylitarkastaja Kuparisen roolissa. Myös ohjaaja Henriksson pääsee pyörähtämään näyttämöllä Johannan kihlatun Hannun roolissa. Näyttelijäporukan yhteistyö on sujuvaa ja hiottua.

Koskenniskan kesäteatteri tarjoaa hauskan ja onnistuneen kesäteatteriesityksen Ilmasta rahaa-farssin muodossa. Nopeatahtinen näytelmä ja juonen monimutkaiset huijaukset ovat työryhmällä hyvin hallussa, ja esityksen huumori toimii. Näyttelijät marssittavat hahmonsa lavalle todella hyvin, jokaisen hahmon koomisuus tulee näyttelijäntyössä esiin ja naurattaa aidosti. Farssin parhaat puolet ja toimivimmat piirteet ovat lavalla onnistuneesti, tätä katsoessa viihtyy. Produktio on myös ajan hermolla, ai jestas – Käärijän Cha cha cha on luontevasti upotettu tarinaan, ja kaikki löytyy aina koreografiaa, boleroa, possujunaa ja konfetin heittelemistä myöten. Mahtavaa!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Koskenniskan kesäteatteri!

9 to 5 – hommat hoituu! @ Samppalinnan kesäteatteri

 

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin 9 to 5-musikaalin ensi-illassa 21.6.

Violet (Niina Lahtinen) on työskennellyt Consolidated Industries-firmassa vuosikausia ja tietää, miten asiat siellä tehdään. Doralee (Pihla Pohjolainen) yrittää tasapainotella hyvin tehdyn työn ja pomon asiattoman käytöksen välillä. Judyn (Heljä Heikkinen) mies jättää hänet sihteerinsä vuoksi, ja nyt Judyn on mentävä töihin. Samassa firmassa työskentelevät naiset tutustuvat toisiinsa, ja erilaisuudestaan huolimatta huomaavat, että jos ei muuta yhteistä, niin ainakin heillä on sama pomo. Ja melkoinen pomo onkin. Kun Franklin Hart junior (Robert Kock), Consolidatedin toimitusjohtaja ja seksistinen, egoistinen, valehteleva ja tekopyhä öykkäri, käy viimeisen kerran Violetin, Doraleen ja Judyn hermoille, ottavat naiset ohjat käsiinsä ja näyttävät, miten hommat hoituu.

Dolly Partonin säveltämä ja sanoittama ja Patricia Resnickin käsikirjoittama musikaali pohjautuu samannimiseen elokuvaan vuodelta 1980. Samppalinnaan musikaalin Suomen kantaesityksen on ohjannut ja suomentanut teatterin tuore taiteellinen johtaja Jukka Nylund, joka selättää urakkansa erinomaisesti. Musikaali rullaa eteenpäin loistavalla tahdilla, ja jos kaikki on näin hienoa jo ensi-illassa, lienee kesän esityskausi varsinaista teatterin juhlaa. 9 to 5 kommentoi 1980-luvun Yhdysvaltojen työpaikkakulttuuria ja ihmistyyppejä, mutta on ajankohtainen edelleenkin, niin hyvässä kuin pahassa. Yhteen hiileen puhaltaminen, ystävyys ja rohkeus tavoitella parempaa on edelleenkin vahva teema, ja valitettavasti myös huono työpaikkailmapiiri, epäasiallinen käytös (musikaalissa varsinkin miesten, mutta yleisestikin) ja valehtelu resonoivat 2020-luvulla. Musikaali lähestyy tärkeitä ja vakavia aiheitaan komedian kautta, ja on loistavan terävä ja hauska. Nylundin ohjauksessa on itsevarmuutta ja rempseyttä, sellaista päättäväistä energiaa joka tuo hyvin esille tarinan teemat ja huumorin. Onnistuneesti rytmitetty show pitää otteessaan ja tarjoaa sekä antoisat naurut että aihetta ajatteluun. Katrin Vaskelaisen koreografia on energistä, näyttävää ja iloista, taitavasti tehtyä musikaalitanssia joka hengästyttää, vaikuttaa ja nostaa shown uudelle tasolle.

Peter Ahlqvistin lavastussuunnittelu on tyylikästä ja toimivaa. Neliömuoto toistuu ja luo yhtenäisyyttä, ja värikkyys ihastuttaa. Samppalinnan pyörivä katsomo ja mäeltä aukeavat maisemat tarjoavat esitykselle mainion ympäristön, ja lavastus istuu maisemiin sujuvasti. Varsinkin Hartin toimisto ja Violetin koti näyttävät tosi hyviltä, ja pidin paljon myös näkymästä, joka aukeaa vastapäätä Hartin toimistoa, eli puoli katsomonkierrosta toimistosta. Riikka Aurasmaan pukusuunnittelu on lavastuksen tapaan tyylikästä, ja tosi hyvin hahmoille sopivaa. Värikkyys vastaan hillityt sävyt on hyvä temaattinen ratkaisu, ja puvustuksen kautta onnistuu tarinan kertominen ja syventäminen näppärästi. Petriina Suomelan naamiointisuunnittelu on laadukasta ja jatkaa visuaalisuuden tyylikästä, värikästä ja loppuun asti hiottua tyyliä. 9 to 5 oli minulle uusi tuttavuus, mutta tällä kertaa en musikaalin kappaleita kuunnellut etukäteen. Tuttuja olivat kuitenkin nimikappale 9 to 5 ja Get Out and Stay Out, jota en osannut yhtään odottaa kuulevani. Käsiohjelmalle pieni miinus siitä, ettei siitä löydy biisilistaa, vaikka tokihan kappaleiden nimet netistä löytyvät. Erityisesti eka biisi 9 to 5, Doraleen biisi Backwoods Barbie, Rozin (Heidi Viljanen) revittely Heart to Hart, pilvessä laulettu kostofantasiabiisiyhdistelmä The Dance of Death/Cowgirl's Revenge/Potion Notion, hengästyttävä ja vaikuttava One of the Boys, suloinen Let Love Grow ja Judyn voimakas biisi Get Out and Stay Out jäivät mieleen, upeita laulusuorituksia ja mainion monipuolisia biisejä koko esitys täynnä. Ville Myllykosken kapellimestaroima bändi on mahtavassa iskussa, mikä meininki ja taito!

Niina Lahtinen ottaa Violetin roolin haltuun huikealla yhdistelmällä komediantajua, tarinanlukukykyä ja yleisön kanssa kohtaamisen taitoa. Vaikka tässä ei varsinaisesti yleisöä osallisteta, muutama kommentti on ns. suoraan yleisölle, ja näistä Lahtinen osaa ottaa kaiken irti. Hän on roolissaan hauska, vaivattomasti ja luontevasti, mutta tuo Violetiin myös lämpöä ja elämänkokemusta, sellaisia tasoja, joista rakentuu kuva kokonaisesta ihmisestä. Pihla Pohjolainen on hurmaava Doralee, hän tekee roolinsa hienolla otteella ja tekee hahmostaan valmiin, monitasoisen ja koskettavan. Pohjolainen tuo rooliinsa taitavasti komediaa ja huumoria, ja samalla tasolla myös viisautta ja vakavuutta. Doralee on onnistuneesti kirjoitettu hahmo, ja Pohjolaisen roolityössä hän pääsee näyttämöllä oikeuksiinsa. Backwoods Barbie-biisin Pohjolainen tulkitsee aivan ihanalla tavalla. Heljä Heikkisen Judy on päättäväinen ja sitkeä, vaikka hän onkin aluksi vähän hukassa uudessa työpaikassa, löytää Judy itsestään vahvuutta ja varmuutta. Ja varsin mielikuvituksellista ongelmanratkaisukykyä myös. Heikkinen tuo Judyn sisimmän lavalle luontevasti, hän näyttää sekä hahmonsa epävarmuudet ja huolet että sen, miten tämä alkaa uskoa itseensä ja siihen, että osaa, voi ja pystyy. Lisäksi Heikkinen vastaa esityksen ehkä vaikuttavimmasta laulusuorituksesta, hän esittää Get Out and Stay Out-biisin upealla voimalla ja tunteella, vau mikä veto.

Robert Kock on loistava herra Hart, hän tekee ärsyttävästä ja silmien pyörittelyä aiheuttavasta hahmostaan naurattavan ja naurettavan, ja vetäisee roolinsa mainiolla energialla. Ei saa kyllä sympatioita tämä heppu, mutta Kockin roolisuoritus ansaitsee kaikki kehut. Heidi Viljanen esittää Hart-fania numero yksi, toimiston tarkkasilmäistä ja -korvaista Rozia, jolta ei jää mikään huomaamatta. Viljanen tekee erinomaisen roolin, hän heittäytyy täysillä kaikkiin kohtauksiinsa ja valloittaa lavaläsnäolollaan. Väinö Riihimäki on suloinen Joe, ja pidin Joen ja Violetin juonilinjasta, se on toimivasti tuotu näyttämölle. Leo Ikhilorin Dwayne on rento ja luotettava tyyppi, valmiina tukemaan Doraleeta mutta valmis myös jäämään vähän taustalle ja antamaan Doraleelle tilaisuuden itse loistaa. Ikhilor teki vaikutuksen myös koreografioiden puolella. Nicolas Frimodig on tosi hyvä Josh, jäin kaipaamaan lisää kohtauksia hänelle. Onnistunutta teiniasennetta ja sujuvaa roolityötä. Mikael Haavisto tekee Dickin roolin juuri sellaisella liian itseään täynnä oleva äijä-asenteella, joka hahmolle sopii. Koko näyttelijäjoukko on huimassa iskussa, niin näyttelemisen, tanssin kuin laulunkin osalta. Ensemble pelaa yhteen hienolla tavalla, ja yhteistyö kantaa. Porukan yhteistyön varmuus näkyy selvästi, kohtaus kohtaukselta edetään vakaasti ja vaivattomasti. Ja hitsit sentään, miten timanttisessa iskussa on jengin komediallinen taito!

9 to 5 – hommat hoituu! on viihdyttävä, energinen, hauska ja terävä musikaali, jossa esiintyjäkaarti loistaa ja kokonaisuus on erinomaisesti kasassa. Tässä on asennetta, komediaa ja nokkelasti esiin nostettuja epäkohtia, jotka eivät huku naurun alle vaan jäävät juuri siksi mieleen ja ajatuksiin. Musiikki on hyväntuulista, samoin on tarinakin, ja hymy hiipii huulille ihan huomaamatta, eikä sitten pois pyyhkiydy vähään aikaan. Riemua, vääryyksien korjaamista, yhteistyötä, ystävyyttä, oman voimansa ja itsevarmuutensa löytämistä, ja ripaus romantiikkaa, siinä resepti mainioon teatteri-iltaan. Ja sellaisen 9 to 5 todellakin tarjoaa – tätä ei voi nauttimatta katsoa.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Samppis!

Ronja, ryövärintytär @ Vartiovuoren kesäteatteri

kuvat © Frans Rinne

Näin Ronja, ryövärintytär-musiikkinäytelmän päivänäytöksessä 21.6.

Ukkosyönä syntyvät Ronja (Inke Koskinen) ja Birk (Kasper Korpela), kilpailevien ryövärijoukkioiden nuorimmat jäsenet ja ryöväriruhtinaiden perilliset. Elämänsä ensimmäiset vuodet nämä kaksi elävät toisistaan tietämättä, Ronja isänsä Matiaksen (Teemu Aromaa), äitinsä Loviisan (Emmi Kangas) ja muiden matiasryöväreiden kanssa, Birk Borkanmetsässä isänsä Borkan (Jarkko Kallionpää), äitinsä Undiksen (Salla Vahtera) ja borkaryöväreiden seurassa. Mutta kun voudin sotilaat ajavat ryöväreitä aina vain ahtaammalle, muuttaa Borka joukkoineen Matiaksenlinnan pohjoispuolelle. Ja erään kerran seikkaillessaan Helvetinkuilulla, kahta linnanpuoliskoa erottavalla paikalla, kaksi lasta lopulta kohtaa. Heistä tulee ystävät, ja enemmän – sisko ja veli.

Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintytär on yksi suosikkitarinoistani. Rakastan sitä, miten rohkea, utelias ja nokkela Ronja on, ja sitä, millainen tarinan kiehtova maailma on. Ronjan teemat, ystävyys, perhe, uteliaisuus, oikeudenmukaisuus, luonto ja periksiantamattomuus, puhuttelevat aina, ja Ronjan tarinasta löytyy aina jotakin samaistuttavaa ja tuttua. Ronjassa yhdistyy sellainen hurmaava vallattomuus ja ilkikurisuus sekä lempeys ja ymmärrys maailmasta, itsestä ja toisista ihmisistä. Tämä oli minulle nyt neljäs Ronja-versio neljän vuoden sisään, toinen tälle vuodelle, ja ensimmäinen tälle kesälle. Kaksi eri versiota on ainakin tänä vuonna vielä edessä, mutta en voi kuvitella koskaan kyllästyväni tähän tarinaan. Tämä Vartsikan versio, jonka on dramatisoinut Magnus Lindman, on ensimmäinen musiikkinäytelmä-Ronja, jonka olen nähnyt, ja ensimmäinen kesäteatteriversio. Vartiovuorelle Ronjan on ohjannut Janne Jämsä, jonka työtä sain viime vuonna ihastella Salon Teatterin Liian paksu perhoseksi-näytelmän muodossa. Jämsä tarttuu Ronjan tarinaan ihanalla viisaudella ja villiydellä, esitys on samaan aikaan vauhdikas, riemukas ja energinen, ja täynnä hienoja oivalluksia ystävyydestä, ihmissuhteista, elämästä ja maailmasta. Jämsän ohjaus tavoittaa ryövärijengin tunnelman, lapsuuden innon ja uskalluksen, epävarmuuden kun tekee jotain kielloista huolimatta, onnellisuuden kun löytää ystävän ja ihmetyksen, kun oppii suuresta maailmasta aina vain enemmän. Peter Adolfssonin musiikki soi luontevana osana esitystä, ja Kaisa Lundánin suomennos ihastuttaa niin sanoitusten kuin tekstin osalta. Eeva-Liisa Louhi vastaa koreografiasta ja Iiro Heikkilä taistelukoreografiasta. Esityksen liikekieli on erinomaista, niin iloisten ja vauhdikkaiden tanssien ja remuavien taisteluliikkeiden kuin unenomaisten harhailujen ja hätäisen pakoon uimisen osalta.

Lavastuksesta vastaa Teemu Loikas, jonka työtä ei voi kuin ihastella. Matiaksenlinna istuu Vartiovuoren näyttämölle kuin harmaamänniäinen syvälle metsään, ja myös muut tapahtumapaikat pääsevät oikeuksiinsa. Lavastuksessa on sopivasti rosoisuutta ja sadunomaisuutta, ja siitä tulee heti sellainen tunne, että on jossakin määrittelemättömässä ajassa menneessä, metsässä jossa liikkuu ties mitä otuksia ja jossa saa olla varuillaan, mikäli ei halua erota omaisuudestaan tai harhautua metsän olentojen perään. Samalla houkuttaisi kiirehtiä tutustumaan joka nurkkaan ja katsoa, millaisia yllätyksiä on piilossa. Erityismaininta takkatulelle, joka syttyy kuin taikaiskusta! Marjo Haapasalon pukusuunnittelua ihastelin jo etukäteen esityskuvien perusteella, ja livenä puvut ovat vielä hienompia. Materiaali- ja värivalinnat, se, miten hyvin jokainen vaate istuu kantajalleen ja sopii hahmolle, ja se, miten paljon yksityiskohtia puvustuksessa on, tekee vaikutuksen. Ihania värejä, ja hurjan upeita pukuja. Ihastuin myös siihen, että lähes koko ryöväriporukka tekee yhdessä vaiheessa käsitöitä, se yhdistää puvustuksen tarinaan vielä vahvemmin. Ryövärijoukko tekee kaiken yhdessä, miksei myös vaatteitaan. Jutta Pantsun tarpeistosuunnittelussa on rouheaa tunnelmaa ja hienoja yksityiskohtia, tarpeisto on tasapainossa lavastuksen kanssa ja syventää tapahtumapaikkojen maisemaa. Esityksessä käytettävät nuket, niin ajattarat, kakkiaiset kuin pönthiittisetkin, ovat hurmaavia, ja ajattarat hieman jänniäkin. Alisa Oksasen kampaus- ja maskeeraussuunnittelu on todella hienoa, viimeistä aina yksityiskohtaa myöten.

Inke Koskinen hurmaa Ronjana heti ensimmäisestä kohtauksesta, hän ottaa roolihahmonsa omakseen hienolla energialle. Koskisen Ronja on vastustamattoman tarkkanäköinen ja nopeat hoksottimet omaava tyttö, joka ei hyväksy huonoja selityksiä vaan vaatii saada tietää, miksi mikäkin juttu on kuten on, miksi tehdään näin eikä noin, miksi jotain pitää varoa mutta jotain toista asiaa ei. Koskinen tuo Ronjaansa uteliaisuutta ja huimapäisyyttä, jotka tasapainottuvat sillä, miten herkkä ja oikeudenmukainen tyttö on. Kasper Korpelan Birk on avoin ja ystävällinen, vaikka suhtautuukin Ronjaan samalla varauksella kuin Ronja häneen. Mutta kun heitä kahta erottaa vain se, että lapset ovat kuulleet perheidensä haukkuvan toisiaan, eivät he kauaa toisistaan erossa pysy. Miksi kuunnella moista puhetta, kun voi tutustua itse ja huomata, että ystävyys on vahvempaa kuin perheiden vihanpito? Koskinen ja Korpela kuvaavat ihanalla ilolla ja innolla sen, miten heidän hahmonsa tutustuvat ja tulevat ystäviksi. Ensitapaaminen Helvetinkuilulla, remminmitan päässä kulkeminen ja seikkailut metsässä ovat mainioita hetkiä, ja yhteiset salaisuudet, kaikki se, mitä Ronja ja Birk jakavat, on roolitöissä onnistuneesti läsnä. Korpela näyttelee Birkin vilpittömyyden ja neuvokkuuden luontevasti, samoin sen epävarmuuden, joka Birkissä on, kun Ronjan perheenjäsenet käyvät Karhuluolaan muuttaneiden lasten luona. Hieno ratkaisu, että Birk heittelee Ronjaa puunpalasilla tai joillain muilla muruilla, kun Ronjalla on vieras käymässä. Tässä näkyy se, että nämä lapset, niin fiksuja ja teräviä kuin ovatkin, ovat lapsia, ja se, että Birk on asemastaan vähän huolissaan. Ronja ja Birk kasvavat tarinan edetessä kovasti ja oppivat paljon niin itsestään, toisistaan kuin ympäröivän maailman toiminnastakin. Koskinen ja Korpela tuovat hahmojensa kasvutarinan lavalle taitavasti, he pelaavat yhteen saumattomasti, ja se ystävyys ja sisaruus, joka hahmojen välillä on, tuntuu lämpimänä katsomoon saakka.

Teemu Aromaan Matias on äkkipikainen ja lapsellinenkin ryöväriruhtinas, joka välittää perheestään, paljon, ja myös siitä, että matiasryöväreillä on hyvä ja borkaryöväreillä huono tilanne. Aromaa tekee roolinsa onnistuneella otteella ja tuo roolityöhönsä niin huumoria kuin vakavampia tasoja. Emmi Kangas on ihastuttava Loviisa, ryövärijengin järjen ääni, lempeä ja päättäväinen nainen joka pitää ryövärit ruodussa ja rohkaisee Ronjaa tutkimaan, kokeilemaan ja tekemään. Loviisa on Ronjan ja Birkin lisäksi aina ollut suosikkihahmoni, ja Kangas tekee tästä hahmosta suosikkitulkintani. Hieno, tarkka ja herkkä rooli! Marko Keskitalon Kalju-Pietu on veikeä ja filosofinen tyyppi, erinomainen rooli ja mainiosti rakennettu hahmo. Jarkko Kallionpään Borka on jyhkeä ja tiukkailmeinen ryöväripäällikkö, josta löytyy tarinan lopussa myös rennompi puoli. Pepe Hakalan Pikku-Plootu on hauska tyyppi, ja tykkäsin varsinkin Pikku-Plootun ja Ronjan omasta kättelystä. Aino Honkanen ja Eedi Roisko ovat mainio parivaljakko Lärvinä ja Lorvina, ja Miia Wakonen tekee kaksi erilaista ja onnistunutta roolia Ajattarana ja Ruikkuna. Koko näyttelijäjoukko esiintyy sellaisella riemukkaalla ja leikkisällä energialla, aivan mainiolla ryövärienergialla siis. Monien hahmojen välillä on kivoja hetkiä, ja jokaisella on aina lavalla ollessaan hahmon sielunelämä mielessä, taustalla hengaillessaankin kaikki hahmot ovat täysin omia itsejään. Porukan yhteistyö on sujuvaa ja vaivatonta, esityksen ensemble on tosi varma ja toisiaan tukeva.

Vartsikan Ronja, ryövärintytär on ihastuttava versio ihanasta tarinasta, ja jättää varmasti hymyn huulille pitkäksi aikaa. Visuaalisesti hieno esitys tarjoaa oivalluksia ja ihasteltavaa niin lapsille kuin aikuisille, ja taitavien näyttelijöiden käsissä hahmot ja tarina hurmaavat. Kaikki tarinan teemat ja tapahtumat, ja varsinkin kaikki ne minulle tärkeimmät ja rakkaimmat hetket, ovat mukana. Laulut kuulostavat kauniilta ja ovat ihania, hienosti toimii tämä tuttu tarina myös musiikkinäytelmän muodossa. Jäin kaipaamaan ainoastaan villihevosia, jotka Ronja ja Birk tapaavat metsässä, mutta tajusin niiden puuttumisen vasta esityksen jälkeen, eli kovin kova kaipuu ei tämä ollut. Vaikka kyllä ne hevoset ovat aika ihania. Lämmin suositus tälle Ronjalle, hurmaavan vallaton, elämänviisas ja ystävyyttä ylistävä esitys. Olisipa ihanaa ehtiä Turkuun vielä uudelleen kesällä ja päästä toisen kerran vierailulle näiden ryövärien joukkoon.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun kesäteatteri!

Avioliittosimulaattori @ Miinan Monttu

kuva © Jutta Taipale

Näin Avioliittosimulaattorin 16.6.

Aino (Oona Otsamo) tapaa Jussin (Aaro Pihkala), ja se on rakkautta ensisilmäyksellä. Te, jotka ette siihen usko: höpö höpö, totta se on. Itäsuomalainen Aino ja varsinaissuomalainen Jussi tekevät suunnitelman, jolla testataan, kuinka kaksi erilaista ihmistä onnistuu sovittamaan maailmansa ja toisensa yhteen. Aino muuttaa Jussin kotitilalle Jokikuntaan, ja alkaa kuukauden mittainen avioliittosimulaattori. Tilalla ovat vastassa Jussin sukulaiset, isä Unto (Ari-Pekka Louhelainen), setä Erkki (Jyrki Ylätalo) ja pikkuveli Jaakko (Aleksi Mertanen), joiden kanssa Aino saa sukset ristiin heti ensi hetkistä. Soppaa saapuu hämmentämään itäsuomalaisporukka, Ainon vanhemmat Martti (Eero Elo) ja Mirja (Helena Hajanti) sekä ystävä Tiina (Tiina Leiskamo) ja eksä Tuomo (Sami Talikka). Omia neuvojaan tarjoaa kaikenlaisia bisneksiä pyörittävä Rami (Enni Lehtinen).

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori on tosi mainio romaani, itse asiassa niin mainio, että olen kuunnellut sen nyt kahdesti kahden kuukauden aikana. Toinen kerta näin nopeasti tosin siksi, että teatteriseuralaisenikin ehti tutustua kirjaan ennen esitystä. Nieminen on kirjoittanut myös näytelmän, yhdessä Seija Holman ja Tommi Auvisen kanssa. Miinan Monttuun esityksen on ohjannut Sanna Saarela. Alkuun täytyy heti sanoa se, että romaani ja näytelmä ovat mielestäni jotenkin liian kaukana toisistaan, vaikka tarina noin pääosin onkin sama. Tähän vaikuttaa varmasti se, että menin kuuntelemaan romaanin vielä juuri ennen esityksen katsomista, jos se olisi ollut vähemmän muistissa, esitys olisi ollut enemmän mieleeni. Tai esityksestä pidin kyllä, oikein kovasti, se on hauska, vauhdikas, nokkela ja oikein onnistunut. Mutta kun kirjaan on kerran tykästynyt, ei sitä osaa kuvitella lavalle kuin juuri sillä tavalla, joka olisi itsestä paras. Moni sellainen kohtaus, joka omasta mielestäni olisi ollut tärkeä, puuttuu dramatisoinnista kokonaan, sen sijaan joitain kohtia on korostettu paljon ja uutta tekstiä kirjoitettu myös näytelmää rytmittämään. Eniten ehkä häiritsi nimenomaan se, miten paljon tilaa tässä saavat Ainon vanhemmat ja kaverit sekä eksä, joka mainitaan kirjassa ehkä kolmesti, ja samalla myös se, miten erilaisilta kirjan hurmaavat hahmot näyttämöllä tuntuvat. Varsinkin se, että Jaakko, joka on kirjassa muuta Joen miesväkeä sosiaalisempi ja rennompi, nokkela ja utelias tyyppi, on näytelmässä ehkä se ujoin ja vetäytyvin, aiheutti harmitusta. Tämä ei toki ole ensimmäinen kerta, kun meikäläisellä on dramatisointien tai adaptaatioiden kanssa vähän kohtaamisvaikeuksia – jos kirja on erinomainen, on se usein mahdotonta tuoda mihinkään muuhun muotoon yhtä hyvin. Mutta näytelmä on oma lajinsa, ja sellaisena siihen pitää suhtautua.

Ja tämä Avioliittosimulaattori-niminen esitys, tämä on varsin mainio. Kunhan pääsin yli pienoisesta pettymyksestäni sen suhteen, että romaanin sovitus näyttämölle ei vastannut odotuksiani, pystyin nauttimaan siitä, kuinka näytelmä on toteutettu. Ja on tarinassa tietenkin sen ydin tallessa, rakkaus, erilaisuus, yhteenkuuluvuus ja toisten kohtaaminen, ja itä-länsi-vastakkainasettelu sekä kaikki sen aiheuttamat ongelmat. On murreongelma, kääretorttuongelma, kahvikuppiongelma, trekoli, painepesuri ja puhumattomuus, äitiroina ja navettayksiö. Moni kirjasta tuttu juttu, joka naurattaa ja huvittaa myös näyttämöllä. Ohjaaja Saarela on tehnyt yllättäviäkin, mutta hyvin toimivia ratkaisuja, kuten varsinaissuomalaisten tanssin, joka on tosi hieno idea. Eivät ole nämä porukat samanlaisia kuin muualla, eivät tosiaan... Kun Ainon tiimi puhuu, puhuu ja puhuu, Jussin tiimi ei sano sanaakaan vaan naputtaa jalkaa ja veivaa käsivartta. Yritäpä siinä sitten kommunikoida. Ja jos ne jotain suustaan päästävätkin, ne varsinaissuomalaiset, eihän siitä mitään selvää saa. Saarela tuo esityksen huumorin, niin erilaisuudesta aiheutuvan kuin tilannekomiikankin, näyttämölle sujuvasti, eikä katsomossa montaa hetkeä olla hihittämättä. Avioliittosimulaattori on siitä mieleeni oleva komedia, että siinä on kunnon tarina, jossa on monta tasoa, mutta se on myös aivan todella hauska. Huumori on paitsi keino naurattaa, myös keino käsitellä juonen vakavampia sävyjä. Äidin ja puolison menetys, odotukset ja se, etteivät ennakkoon tehdyt suunnitelmat toimikaan, pelko siitä, ettei sopeudu tai tule hyväksytyksi, tutun ja turvallisen muuttaminen ja rikkominen, rakastamisen helppous ja vaikeus... Avioliittosimulaattorissa on rivien välissä paljon myös sellaisia aiheita, joista saisi vaikka minkälaisen traagisen ja surkean tarinan, enkä voi valehdella, kyllä tämä sellaisenakin minulle varmaan toimisi. Mutta tämä naurun kautta vaikeiden teemojen lähestyminen, se onnistuu aivan yhtä hienosti niin romaanissa kuin näyttämölläkin.

kuva © Eva Lindblom

Amadeu Vivesin lavastus on toimiva ja ihanan kotoisa. Korjaamosta tulee heti sellainen maalaishuoltoasema-fiilis, ja Jussin kodin värikkyys hurmaa. On siinä sitten ehkä vastakohtaisuuttakin, kun pöydän ääressä istuu neljä hiljaista miestä, ja ainoa ilon pilkahdus tulee kodin valoisista ja värikkäistä seinistä. Yksityiskohdat ovat kunnossa myös, hyllyssä on edesmenneen Anitan, Jussin ja Jaakon äidin ja Unton vaimon, kuva, ja kahvikuppeja ja lautasia on jos jonkinlaisia. Puutarha on myös hienosti toteutettu, ja esityksen edetessä se kasvaa kauniimmaksi ja kauniimmaksi. Jaakon navettayksiö on hienosti toteutettu myös. Heini Henttosen ja Mirva Lähteen pukusuunnittelussa on sopivasti maalaisuutta ja pienen kylän tunnelmaa, ja vähän myös vastakohtia sen suhteen, kuka hahmo mistäkin tulee. Ajoneuvogallerialle erityiskiitos, erityisesti lava-auto ja traktori hurmasivat minut. Näyttämökuvassa riittää katseltavaa, sillä yksityiskohtia on paljon ja moni niistä myös syventää tarinaa ja hahmoja. On ristikkolehtiä, kaikki se tavara, jota Jaakolla on navettahuoneessaan, äidin lehdet, puutarha ja sen kukat... Lavalle nousee ikkuna yhden talon ja sitä ympäröivän kylän elämään, ja tästä ikkunasta on ihanaa päästä katsomaan.

Oona Otsamo ja Aaro Pihkala pääparina Ainona ja Jussina tekevät vahvat, tasapainoiset ja taitavasti yhteen pelatut roolit. Otsamon Aino on reipas ja äkkinäinen, mennään eikä meinata-asenteella varustettu nainen, joka välillä tekee ennen kuin ajattelee ja välillä osaa ajatella niin syvällisesti, että tajuaa sen mitä muut eivät ollenkaan näe. Otsamo tekee roolinsa hyvällä otteella, Aino kasvaa lavalle tavalla, joka antaa tilaa hänen epävarmuuksilleen, huolilleen ja turhautumiselleen, mutta nostaa määrääväksi piirteeksi sen, että Aino luottaa siihen mitä tapahtuu ja tulee. Vaikka olisi vaikeaa, ei kannata luovuttaa, vaan yrittää uudestaan. Pihkalan Jussi on rauhallinen ja lempeä mies, joka rakastuu Ainoon ja joutuu siinä samassa katsomaan itseään ja kaikkea tuttua uudesta kulmasta. Pihkala tekee monitasoisen roolin ja näyttää Jussin juonikaaren taitavasti tehdyillä ratkaisuilla, hänen roolityössään on kaikkea tarpeeksi eikä mitään liikaa. Ari-Pekka Louhelainen ja Jyrki Ylätalo Untona ja Erkkinä ovat mainio parivaljakko, jolla on selvästi vuosikymmenten aikana hioutuneet omat jutut ja tavat. Louhelaisen Unto on aika symppis tyyppi, ja hänen roolityössään on mainiota komediantajua ja hiljaista lempeyttä. Ylätalo ottaa kaiken irti Erkin roolista, ja tulkitsee syrjäänvetäytyvän ja rauhaa ja järjestystä rakastavan miehen mielenmaisemaa hersyvästi. Aleksi Mertanen tekee sujuvaa työtä Jaakkona, ja on mainion teiniangstinen kolmekymppinen. Pidin kovasti siitä, miten Jaakko saa Ainon myötä rohkeuden tehdä, kokeilla ja sanoa, venyttää oman kuplansa rajoja ja katsoa, josko totuttujen kuvioiden ulkopuolella olisi jotakin lisää. Mertanen näyttelee Jaakon kasvutarinan luontevasti.

Helena Hajanti ja Eero Elo Ainon vanhempina Mirjana ja Marttina revittelevät minkä ehtivät, he saavat yleisöstä irti ehkä illan äänekkäimmät naurut nokittelevana ja kekseliäitä sutkautuksia ja loukkauksia edestakaisin heittelevänä entisenä avioparina. Tiina Leiskamon Tiina on rempseä ja vähän ajattelematon, mutta hyvää tarkoittava, ja Sami Talikan Tuomo hänelle hyvä aisapari, joka joko saa kyseenalaisia ideoita tai on valmis toteuttamaan niitä. Tiinan ja Tuomon vierailu Jokikunnassa saa aikaan montakin juonenkäännettä, ja Leiskamo ja Talikka tuovat hahmonsa lavalle sujuvasti. Enni Lehtinen tekee onnistuneen roolin Ramina, hän tuo järkeä ja sellaista ei tässä hätää-ajattelua itä-länsi-ottelun keskelle. Ramin ja Jussin oma kättely on ihan paras yksityiskohta! Kertojan äänenä toimiva Kaisa Pullinen jäsentää tapahtumia lempeän humoristisesti, hänen äänensä sopii hyvin kertomaan, kommentoimaan ja kehottamaan.

Miinan Montun Avioliittosimulaattori tarjosi hauskan ja viihdyttävän illan. Tätä katsoessa saa nauttia varmasta teatterin tekemisestä ja erityisesti siitä, miten tarina herää lavalla eloon. Hahmot pääsevät oikeuksiinsa, kun näyttelijät tulkitsevat heitä lämmöllä ja luontevasti, ja ohjauksen ratkaisut pitävät esityksen rytmin reippaana. Huumorin ja koomisten hetkien lisäksi maltetaan pysähtyä katsomaan tarinaa ja hahmoja, joissa on komediakuoren alla aikamoisen monta tasoa. Vaikka tämä ei tarinan pohjalla olevan romaanin sovituksena ole ihan täysin sellainen, kuin etukäteen toivoin, on tämä Avioliittosimulaattori esityksenä juuri onnistunut kesäteatteriesitys – hauska, valloittava ja vakavia teemoja kaihtamaton.

kuva © Eva Lindblom

Näin esityksen medialipulla, kiitos Miinan Monttu!

Täällä Pohjantähden alla @ Pyynikin kesäteatteri

kuvat © Katri Dahlström / Pyynikin kesäteatteri

Näin Täällä Pohjantähden alla-esityksen päivänäytöksessä 14.6.

Jussi Koskela (Esa Latva-Äijö) perustaa torpan suolle ja rakentaa perheelleen komeat pellot ja ison talon Alma-puolison (Heidi Kiviharju) ja kylän muun väen avulla. Vaatimattoman miehen ylpeys ovat kunnialla tehdyt taksvärkit, ahkerasti hoidettu oma torppa ja pojat Akseli (Verneri Lilja), Akusti (Lasse Viitamäki) ja Aleksi (Paavo Poikonen). Huolta aiheuttaa sopimus pappilan kanssa, se kun uhkaa aina jäädä epäselväksi. Vaikka rovasti Salpakari (Antti Tiensuu) vakuutteleekin, että kaikki saadaan sovittua, Koskelat eivät voi elää huoletta. Kun rovastin vaimo Ellen (Petra Ahola) vaatii mieheltään kovia päätöksiä, painaako vaakakupissa Koskeloiden ahkeruus vai virkatalon etu? Akseli Koskela kiinnittää huomionsa niin työväenaatteeseen kuin Kivivuoren Elinaan (Ella Mettänen), ja tasapainottelee rakkauksiensa, aatteen ja puolison, välillä. Kun sisällissota syttyy, joutuu itse kukin tarkastelemaan omia pelkojaan, toiveitaan, aatteitaan ja sitä, mitä on valmis menettämään.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on minulle pääpiirteittäin tuttu, tietenkin, vaikka en ole trilogiaa koskaan kokonaan lukenut. Pari kertaa on osa tarinasta myös katsottu teatterin katsomosta käsin. Tässä on kyllä niin paljon kaikkea, että jokainen toteutus lienee omanlaisensa, vaikka samoista henkilöistä ja paikoista kertookin. Täällä Pohjantähden alla on sukupolvitarina, rakkaustarina, kasvutarina, sotakertomus, kertomus vallasta ja yhteiskuntaluokista, muuttuvan Suomen tarina, toisiinsa liittyvien perheiden tarina, ja paljon muuta. Sami Keski-Vähälän kirjoittama näytelmä löytää kohtauksensa Linnan romaanitrilogiasta vaivattomasti, ja esiin nousee näytelmä, jonka tarina kantaisi luultavasti tuplasti nykyisen kestonsa verran. Kolmen tunnin aikana luodaan niin otteessaan pitävä tunnelma, ettei tästä maailmasta ole helppoa ravistautua irti. Ohjaaja Antti Mikkolan toisaalta vähäeläinen, toisaalta valtavan tunnepitoinen ohjaus tuo päähenkilöt niin lähelle katsojaa, ettei heistä keneenkään voi suhtautua välinpitämättömästi. Pyörivän katsomon mahdollisuuksia hienosti hyödyntävä Mikkola rakentaa Pyynikille tarinan perheistä, jotka päätyvät keskelle samoja tapahtumia, mutta kohtaavat ne eri tavoin ja eri lähtökohdista. Epäoikeudenmukaisuus, vääryys, ahkeruus, aatteet, rakkaus ja kiivaus sekä taistelu kohti parempaa tulevat lavalle tavalla, joka herättää tuntemaan. Esitys on kaunis ja herkkä, raastava ja surullinen, ajoittain lämpimän humoristinen ja täynnä lempeyttä, ja alusta loppuun täysin vaikuttava.

Pyynikin pyörivä katsomo mahdollistaa monta tapahtumapaikkaa ja näkymää, eivätkä maisemat voisi olla parempia. Metsän eteen nouseva Koskelan torppa, pappilan suurista ikkunoista avautuva järvimaisema, ajan kuluessa maaliltaan himmentyneet pienet, tunnelmalliset rakennukset, kallio jolle kiivetä ja jonka taakse kätkeytyä, kukkivat kasvit ja vehreät puut... Pohjantähti asettuu Pyynikille täydellisesti, ja kun visuaaliseen ilmeeseen lisätään Kimmo Sirénin ihastuttava, maalaistunnelmaa ja tapahtuma-aikaa henkivä lavastus, Jaana Aron käytännölliset, kantajastaan riippuen köyhälistön tai varakkaamman yhteiskuntaluokan asemaa osoittavat puvut ja Emmi Puukan hahmoja ja kohtauksia syventävät kampaukset ja maskit, ei ole vaikeaa uskoa siirtyneensä 1900-luvun alkupuolelle pieneen maalaiskylään. Kehuja ansaitsee myös Sami Silénin äänisuunnittelu, joka tekee vaikutuksen jo ensimmäisessä kohtauksessa, vaan kyllä on kohtaus kokonaisuudessaankin aikamoisen vaikuttava. Silénin äänisuunnittelu tukee tunnelmaa vahvasti. Näyttämökuvat ovat parhaimmillaan kuin ikkunoita suoraan esityksen tapahtuma-aikaan, kurkistuksia Pentinkulman ihmisten elämään ja maisemiin. Vain ajoittain pappilan ikkunasta näkyvät, järvellä hurjastelevat vesijetit hieman rikkovat illuusiota, mutta muistuttavat myös siitä, että katson esitystä nykyajassa. Ja silti, ei sen tapahtumista vielä niin kovin kauaa ole. Eikä varsinkaan sen aiheista ja teemoista, jotka ovat ihan yhtä ajankohtaisia yhä edelleen.

Hahmoja on paljon, mutta ei liikaa, ja esiin nousee monta tarinaa. Päähenkilöitä, tai henkilöitä, joihin keskitytään enemmän, on muutama, silti sivuhenkilötkin saavat tilansa eivätkä jää turhan etäisiksi. Esityksessä on mukana niin ammattinäyttelijöitä, nätyläisiä, harrastajanäyttelijöitä kuin Huvikummun Hevostallin hienot ja rauhalliset suomenhevosetkin, nimeltään Kopsahovin Clara ja Tuhkimon Wäinö. Esa Latva-Äijö tekee varman roolityön Koskelan Jussina, joka on oikeudenmukainen, ahkera ja hyväsydäminen mies. Heidi Kiviharjun lujalla lämmöllä näyttelemä Alma sopii Latva-Äijön Jussille pariksi luontevasti. Koskelan isäntä ja emäntä ovat nöyrä ja rauhallinen pariskunta, oikeuteen ja ahkeruuteen toimintansa pohjaavat ihmiset, joiden maailma järkkyy kun vanhat hyvät tavat syrjäytetään ja oikeus on vain sana. Pidin kovasti siitä, miten Antti Tiensuu ja Petra Ahola näyttelevät Lauri ja Ellen Salpakarin väliset voimasuhteet, sekä sen, miten erilaisia puolisot ovat mutta miten he selvästi myös rakastavat toisiaan. Aholan roolityössä on nyansseja, joiden ansiosta Ellen rakentuu monitasoiseksi, kiinnostavaksi ja vahvaksi hahmoksi. Tiensuu on Aholan Ellenille erinomainen vastinpari Laurin roolissa, ja hänen tulkintansa hahmosta toimii loistavasti. Tiensuu tekee roolinsa tavalla, jossa rovastin vilpittömältä vaikuttava välittäminen saa esityksen edetessä uusia sävyjä, kun tilanteet, vaatimukset ja henkilökohtaiset tavoitteet muuttuvat. Se, miten tässä Pohjantähdessä on rakennettu perheiden, erityisesti Koskeloiden ja Salpakarien, dynamiikka ja esitystapa, on todella toimiva. Niin puolisoiden väliset suhteet, vanhempien ja lasten suhteet, sisarussuhteet ja ehkä erityisesti isien ja poikien suhteet, tuntuvat hyvin aidoilta ja yksityiskohtaisilta. Perhesuhteet tuodaan lavalle luontevasti mutta harkitusti, niin, että jokainen ele ja katse kertovat asioita.

Verneri Liljan roolityö Akseli Koskelana on herkkävireinen ja voimakas. Lilja tuo hahmoonsa valtavasti latausta, mutta kasaa tämän latauksen taitavasti pinnan alle, josta se väreilee esiin. Hän kasvattaa onnistuneesti Akselinsa vilkkaasta ja innokkaasta pojasta nuoreksi mieheksi, joka uskoo vahvasti siihen, mikä on oikein, ja on valmis myös tekemään sen eteen lähes mitä vain. Ella Mettänen Elinan roolissa antaa hyvän vastapainon Liljan Akselille, ja nämä kaksi ovatkin todella tasavahva, hienosti toisiaan täydentävä pari. Akseli ja Elina ovat samalla tavalla klassikko kuin Pohjantähti itsessään, on häävalssi, oma näytelmä, ja tietysti oma rakkaustarina osana romaanitrilogiaan. Molemmat näyttelijät hyppäävät hahmojensa saappaisiin tavalla, joka ei jätä kysymyksiä – nämä Akseli ja Elina heräävät esittäjiensä työssä eloon kokonaisina ja koskettavina. Mettänen tekee Elinastaan vahvan ja sitkeän nuoren naisen, jonka sydän ehtii tarinan aikana särkyä monta kertaa mutta joka jaksaa silti mennä eteenpäin ja uskaltaa tuntea niin kipua kuin onneakin. Tom Lindholm työväen aatteen rauhanomaisena miehenä Adolf Halmeena tekee varmaotteisen roolin, jossa Halmeen rauhanomaisuus ja asioista keskusteleminen jää koskettavasti kiihkeämpien, väkivaltaan ja suoraan toimintaan ryhtyvien alle. Aimo Räsänen vastaa esityksen hyväntuulisemmasta puolesta Otto Kivivuoren roolissa lohkaistessaan Linnan arkisen hersyviä lauseita, jotka kirvoittavat yleisöstä ehkä helpottunuttakin naurua. Synkkätunnelmainen tarina saa voimaa muutamista kevyemmistä hetkistä, ja Räsänen taipuu vaivatta niin humoristisia repliikkejä tulkitsemaan kuin vakavahenkiseksi Kivivuoren isännäksi, mukautuen tunnelmaan kuin tunnelmaan. Samuli Muje on väkevä Anttoo Laurila, Mujeen roolityössä on voimaa ja paljon tasoja. Jukka Leisti on mainio paroni, samoin mainio on myös Lasse Viitamäki ilmeikkäänä Akusti Koskelana. Koko iso näyttelijäjoukko tekee erinomaista työtä, kaikki onnistuvat hahmojensa rakentamisessa ja yhteen pelaamisessa sekä muiden näyttelijöiden että tarinan kanssa. Ja tunne, se roolitöistä välittyy kirkkaimmin. Kaikki ne tunteet, joita Pentinkulman asukkaisiin mahtuu.

Pyynikin kesäteatterin Täällä Pohjantähden alla on kokemus, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Kokonaisuus on niin onnistunut, että tämä ei tunnu pelkältä teatteriesitykseltä, vaan matkalta historiaan ja pentinkulmalaisten elämään. Nämä henkilöhahmot elävät, hengittävät, rakastuvat, menettävät, juonittelevat, taistelevat ja vaativat itselleen oikeutta, sillä eihän voi olla niin, että köyhälistöä sorretaan ja ylemmät yhteiskuntaluokat hallitsevat. Esitys on rehellinen, sillä sanalla sitä kuvailisin, rehellinen, aito ja vahva. Se ei kaunistele, ei peittele, ei yritä romantisoida historiaa tai tuoda synkkyyteen turhaa valoa. Toisaalta esitys näyttää rakkautta ja lämpöä siellä, missä on raskasta, iloa ja ihmetystä arkistenkin asioiden äärellä, perheiden vahvoja siteitä ja tavallisten ihmisten vahvuutta kohdata se, mitä eteen tulee. Tämä Pohjantähti antoi minulle kaiken, mitä odotin, ja paljon enemmän: kokemuksen, joka koskettaa, raastaa ja vaikuttaa, ja hahmoja, joiden tunteet tulevat iholle. Upea.

Näin esityksen pressilipulla, kiitos Pyynikin kesäteatteri!

Jatkuvaa kasvua @ Järvenpään Teatteri

 

kuvat © Janna Wirtanen

Näin Jatkuvaa kasvua-esityksen ensi-illassa 10.6.

Insinööri Antero Alapylpyrä (Tito Martinez) haaveilee omakotitalosta, mukavista naapureista ja rauhallisista grillaushetkistä. Oikein kunnon talopaketin kun hankkisi, siellä viihtyisivät sitten hyvin niin vaimo Johanna (Wilma Rajakorpi) kuin lapset Juuso ja Jennikin (Markus Peltola ja Maria Laakso). Sitten kuitenkin tapahtuu arkea järisyttävä juttu. Firma, jossa Antero työskentelee, myydään, ja edessä on uusi elämä yrittäjänä. Kekseliäs Antero ei tästä lannistu, vaan innovoi jos jotakin tuotetta ja bisnesideaa. Mutta kun tahtia määrää raha, ei mikään oikein riitä.

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittaman Jatkuvaa kasvua-näytelmän on Järvenpään Teatteriin ohjannut ja sovittanut Sirpa Riuttala. Nopearytminen, terävä ja vauhdikas komedia vaatii esittäjiltään paljon, mutta Järvenpään Teatterin työryhmä selviää koetuksesta kunnialla. Viihdyin katsomossa ja pidin monista ratkaisuista, joita esityksen toteutuksessa on tehty. Plussaa myös siitä, että kantaesityksensä vuonna 2011 saaneesta näytelmästä on nipistetty reilut puolisen tuntia pois. Vaikka esitys etenee hyvällä tahdilla, alkuperäinen kolme tuntia olisi tälle vähän liian pitkä kesto. Nyt noin pari tuntia plus väliaika on juuri sopivan pituinen, monenlaisia juonenkäänteitä, yhtä monenlaisia hahmoja ja hektistä pyöritystä bisnesmaailman kuristuksessa katselee mielellään ja intensiteetti pysyy hyvin yllä. Kapitalismia, kulutusta, bisnesmaailmaa, rahaa, työntekoa ja ahneutta käsittelevässä näytelmässä riittää hahmoja ja tapahtumia, joista osa naurattaa vaivattomasti, mutta osa menee vähän ohi tai hukkuu toimivampien varjoon. Kaikenlaisista aiheista saanee kirjoitettua kiinnostavan ja hyvän tekstin, mutta kun tämän näytelmän aiheet eivät ole suurimpia kiinnostuksenkohteitani, ainakaan näin fiktion ja tarinankerronnan muodossa, ei minusta Jatkuvaa kasvua-fania tullut. Näytelmässä on kuitenkin paljon onnistuneita hetkiä, ja erityisesti hahmoista pidin kovasti. Kärjistäminen, liioittelu ja revittely toimii, ja ohjaaja Riuttalan näkemys esityksen toteuttamisesta on erinomainen, joskin muutamassa kohtauksessa olisin kaivannut enemmän fokusta siihen, mikä hetken viesti tai tärkein juttu on. Pienestä ensi-iltahapuilusta huolimatta näyttelijät tekevät mainiota työtä ja vaihtavat rooleja lennosta hengästyttävällä tahdilla.

Leskisen ja Keski-Vähälän rytmikäs, nokkela ja tarkka teksti pureutuu sujuvasti näytelmän teemoihin, ja lavalle nämä teemat tulevat komedian keinoin hauskoina, mutta ajatuksia herättävinä. Ahne ja kulutuskeskeinen nyky-yhteiskunta naurattaa kummallisuudellaan, mutta pistää miettimään sitä, miten tutulta ja tavalliselta se kuitenkin tuntuu. Tähän versioon lisätyt (mahdollisesti lisätyt, aivan varma en ole) nykypäivää kommentoivat jutut sekä tietysti järvenpääläisyys tuovat esitykseen mukavasti ajankohtaisuutta, tarttumispintaa ja kotipaikkakuntahuumoria. Camilla Nenosen skenografia on esitykseen sopiva ja monikäyttöinen. Lavastus taipuu näppärästi esittämään milloin mitäkin ja yksinkertaisilla ratkaisuilla saadaan lavalle luotua monenlaista paikkaa ja tilannetta. Puvustuksessa kertojien/kuoron yhtenäinen asu on hieno ratkaisu, ja näin pienillä vaatteiden muutoksilla saadaan sujuvalla tavalla luotua eri hahmoja lavalle. Visuaalisuus on sopivan arkista, mutta yksityiskohdat tuovat näyttämökuvaan hyvin sellaista absurdia tunnelmaa, joka tekstissä ja hahmoissakin on. Esityksessä on tehty tosi hyviä musiikkivalintoja, valitut kappaleet luovat tunnelmaa ja sopivat tarinan maailmaan mainiosti.

Kolmetoista näyttelijää saa näyteltäväkseen melkoisen porukan hahmoja, joiden joukossa on jos jonkinlaista tyyppiä. Pääroolia Anteroa, tämän vaimoa Johannaa ja lapsuudenihastusta Miinaa näytteleviä Tito Martinezia, Wilma Rajakorpea ja Satu Prittistä lukuun ottamatta kaikki näyttelijät esittävät vähintäänkin kahta hahmoa, ja Martinezia lukuun ottamatta kaikki ovat mukana myös kertojan/kuoron roolissa. Paljon on kaikilla näyteltävää, ja haasteeseen tartutaan taitavasti. Hahmot ovat ehdottomasti tämän esityksen hauskoin ja kiinnostavin elementti, ja näyttelijät ja muu työryhmä tuovat tyypit lavalle onnistuneella tavalla. Anteroa näyttelevällä Tito Martinezilla on hyvin hallussaan bisnesmaailman pyöritykseen joutuvan miehen tunnelmat ja ajatukset, niin epätoivo, kunnianhimo kuin turhautuminenkin. Antero nyt haluaisi vain sen talopaketin ja grillin, eikö se riittäisi? Ja kun ei riitä, on pakko antautua maailman tahtiin ja yrittää pysyä perässä. Martinez tekee roolin, jossa Anteron tarinankaari kasvaa näyttämöllä täyteen mittaansa. Wilma Rajakorpi on tosi hyvä Johanna, pidin tästä hahmosta paljon ja Rajakorven luonteva, vahva tekeminen lavalla teki vaikutuksen. Hienosti rakennettu hahmo, joka koskettaa. Satu Prittisen taitavasti näyttelemä Miina on samaan aikaan komediallinen ja viisas hahmo, joka sijaitsee vähän tarinasta irrallaan mutta tarjoaa juonelle tärkeitä käännekohtia ja on aina siellä, missä tapahtuu jotakin merkittävää. Annika Niemelä ottaa kaiken irti sekä toimitusjohtaja Apfelstruffelin että Jeesuksen rooleista, jestas mitkä vedot! Sampo Lepistön Näätä Nordqvist setelipinkkoineen, rahasalkkuineen ja potkulautoineen on ihan loistava, samoin Merja Peltonen Raijana. Linda Jaser tekee varmaa työtä niin ensemblessä kuin Riina-Liinana ja Iso-Kätenä, Jaserilla on mainio lavapresenssi ja tapa tuoda hahmonsa lavalle. Juha Latvala tekee mahtavan roolin Paavona, hieno ote rooliin. Mainitaan vielä Juha Kalliolahti, joka ottaa yleisön haltuun yritysunelmia julistaessaan. Koko ensemble tekee erinomaista työtä, upea energia ja tekemisen meininki koko jengillä.

Jatkuvaa kasvua oli onnistunut katsomiskokemus, vaikka näytelmä itsessään ei suosikikseni noussutkaan. Tykkään kyllä nähdä myös tällaisia tarinoita, jotka eivät ole omalta mukavuusalueeltani tai sellaisia, joita yleensä katson, ainakin jos ne on tehty näin hyvin. Ajankohtainen, terävä ja hauska komedia sopii kesäteatteriin, tämä ei ole perinteistä kevyttä komediaviihdettä vaan ajoittain melkoisen synkkiä sävyjä saava, kommentoiva ja kärjistävä näytelmä yhteiskunnasta ja sen jäsenistä. Viihdyttävä ja naurattava silti, ja sai ensi-iltayleisön riemukkaaksi useaan otteeseen. Työryhmän taito näkyy, samoin se, että esitystä ollaan tehty ajatuksella ja selkeällä visiolla. Tässä on sen verran tasoja, että katsomossakin saa olla tarkkana kaikki koukut huomatakseen. Järvenpään teatterin versio onkin hieno toteutus näytelmästä, joka ei ole ihan sieltä helpoimmasta päästä toteuttaa.

Näin esityksen kursuvieraana, kiitos Järvenpään Teatteri!

Salainen puutarha @ Ryhmäteatteri

 

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Salaisen puutarhan ensi-illassa Suomenlinnan Hyvän omantunnon linnakkeessa 7.6.

10-vuotias Meeri (Anna-Sofia Tuominen) on menettänyt vanhempansa ja joutuu muuttamaan synkän setänsä herra Sysiluodon (Robin Svartström) luokse Kuusperän kartanoon. Siellä Meeri tapaa taloutta kurissa pitävän rouva Medaljongin ja ystävällisen Martan (molemmissa rooleissa Minna Suuronen), puutarhuri Ilmasen (Svartström), pihalla iloisesti laulavan punarinnan (nukettajana Nicklas Pohjola) ja Martan pojan Dinon (Ville Saarenketo), joka puhuu eläinten kieltä. Salaperäisessä kartanossa riittää tutkittavaa, ja pian Meeri onkin laatinut suunnitelman varastaa Salainen puutarha. Avain on hukassa, ovi samoin, eikä kukaan halua puutarhasta puhua. Mutta se ei Meeriä estä. Hänhän löytää puutarhan, ja aikoo siinä sivussa selvittää myös muut kartanon salaisuudet.

Suomenlinnan kesäteatteriin on aina ihanaa mennä, sillä ympäristö on niin uniikki ja Hyvän omantunnon linnake upea. Ja miten upeasti se tämän tarinan näyttämöksi sopiikaan! On kyseessä sitten kolkko kartano, salaperäinen puutarha tai yksinäisiä lapsia ympäröivät, hämärät huoneet, eivät ne voisi raameikseen parempaa miljöötä toivoa. Eikä tietenkään sovi unohtaa sitä, että kerta toisensa jälkeen ovat kunnossa paitsi maisemat, myös esitykset. Suomenlinnasta lähtiessä olen aina saanut nähdä jotakin sellaista, joka jättää hymyn huulille ja on hurmannut minut jollakin tavalla, monesti useammallakin. Samaan tapaan jatkaa Salainen puutarha, joka on ehkä suloisin, valoisin ja riemukkain esitys, jonka olen linnakkeessa nähnyt. Pidän valtavasti siitä, miten villiä, vallatonta ja vauhdikasta meno Anne Rautiaisen ohjauksessa on. Myös Ninni Perkon koreografiassa on ihanasti vauhtia. Päähenkilöt ovat lapsia, ja lasten silmin katsottu maailma levittäytyy näyttämölle ihastuttavan täynnä mahdollisuuksia, kiehtovia salaisuuksia ja sellaisia asioita, joita vain lapset ymmärtävät. Vastapainoksi tarinassa on paljon surua, tuntemattomia tunteita ja puhumattomuuden aiheuttamaa painavuutta, joka kaksoisvalottuu sekä lasten että aikuisten kokoiseksi. En ole lukenut F. H. Burnettin klassikkoromaania, johon esitys perustuu, joten minulla ei ollut ennakkokäsitystä siitä, millainen tarina on. Nopeasti, jo heti ekassa kohtauksessa, kuitenkin tykästyin esityksen maailmaan ja tunnelmaan kovasti, ja sen jälkeen vain nautinkin siitä, miten hahmot, tilanteet ja juoni heräävät näyttämöllä eloon. Anna Krogeruksen dramatisoima teksti on ihastuttava, opettavainen olematta mitenkään alleviivaava, ja vaikka tässä ei valtavasti juonenkäänteitä ole, koko ajan riittää katsottavaa ja ihasteltavaa. Tarina ja hahmot vain ovat niin toimivia, että tätä on ihana katsoa. Krogerus on myös sanoittanut esityksen laulut, ja sävellyksestä vastaa Arttu Takalo. Musiikki sopii esitykseen mainiosti, ja lauluissa kaikuvat niin suru, mysteeri, ilo kuin luontokin.

Janne Siltavuoren lavastuksessa vieraillaan niin hämärissä ja kylmissä kartanon huoneissa, kevääseen heräävässä luonnossa kuin uuteen elämään piristyvässä Salaisessa puutarhassa. Siltavuori on loihtinut hienoja lavasteita, erityisesti kartanon portaikko on upean jyhkeä. Rakastuin myös täysin katosta roikkuviin ja sänkyjen päissä oleviin ikkuniin, ne toimivat erinomaisesti. Siltavuoren käsialaa ovat myös esityksen nuket, jotka ovat todella hurmaavia. Punarinta, ketunpoikanen ja Lilian ovat eläviä (tai no, yksi heistä on haamu) ja ilmeikkäitä, ihan yhtä tärkeitä kuin näyttelijöiden esittämät hahmot. Tästä on toki kiittäminen paitsi luonteikkaan näköisiä nukkeja, myös niitä nukettavia näyttelijöitä. Ninja Pasasen pukusuunnittelussa on sopivasti synkkyyttä ja riemua, ja vaatteet kuvaavat hienosti hahmojen luonnetta, kasvua ja toimintaa lavalla. Kivoja sävyjä ja kankaita vaatteissa, ja paljon mainioita yksityiskohtia. Pasanen vastaa myös tarpeiston suunnittelusta, ja kaikenlaista suloista ja kiehtovaa löytyy myös tarpeiston puolelta. Höystettynä Ville Mäkelän sujuvalla, hienosti vuorokausien rytmiä ja säätiloja seuraavalla, luonnollisella valosuunnittelulla esityksen visuaalisuus on todella onnistunutta. Näyttämökuvissa on paljon yksityiskohtia, joita tutkia, ja etenevä kevät näkyy kukkasina siellä täällä. Oman osansa tuovat myös vierailevat tähdet, jotka tällä kertaa sopivat esitykseen paremmin kuin hyvin. Vai miltä kuulostaa sellainen, että silloin tällöin lavan halki pyrähtää pikkulintu? Ei ehkä punarinta, kuten näytelmässä, mutta melkoisen hyvin esityksen maailmaan sopiva luontokappale silti. Myös laskevan auringon valo ja lokkien kirkuna luovat tunnelmaa. Kesäteatterin iloja, ja tähän esitykseen luonnon läheisyys sopii niin tiiviisti kuin suinkin. Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelulle myös kiitosta, ja aivan erityisesti ukkosen jyrinälle. Ukkonen on huima luonnonilmiö, ja hienosti valo- ja äänisuunnittelun yhteistyönä se tulee uskottavana katsomoon saakka.

Anna-Sofia Tuominen on Meerin roolissa valovoimainen, täysin rooliinsa sopiva kaikessa mitä tekee. Tuominen tavoittaa herkästi kaiken sen, mitä Meeri tuntee, ja kuvaa tytön kasvutarinan kauniisti. Meeri on alussa niin varautunut ja valmis iskemään takaisin, että surettaa kaikki se, mitä hän on kokenut. Mutta vähitellen tyttö uskaltaa päästää uudet tuttavuudet lähelleen, uskaltaa kokeilla, tehdä ja iloita, ja siinä vaiheessa ei katsomossa voi olla tuntematta samaa riemua, mitä Meeri tuntee. Tuominen tuo roolityöhönsä paljon yksityiskohtia ja nyansseja, ja tekee monitasoisen, upean roolin. Ville Saarenketo Dinon roolissa on ihana ystävä Meerille, ystävällinen ja hyväntuulinen tyyppi, joka jakaa kaiken tietämänsä Meerin kanssa eikä anna ajoittain sulkeutuneen ja sanavalmiin tytön pelottaa itseään pois. Saarenketo näyttelee näppärästi sen, miten iloinen Dino on uudesta ystävästään, ja sen, miten mustasukkaisuus meinaa nousta pintaan, kun selviää, että Meerillä on toinenkin kaveri. Onnistunut rooli, Saarenketo rakentaa hahmonsa valloittavasti ja Dino on hyvä vastapaino kahdelle muulle lapsihahmolle, hänen onnellinen lapsuutensa tuo vastakohtia kahden muun onnettomammalle historialle. Nicklas Pohjola nukettaa elävästi punarintaa ja tekee linnusta kohtausten tähden, punarinta pyrähtelee sinne tänne ja viheltelee viisauksiaan. Toisessa roolissaan Konstana Pohjola on erinomainen, mainio hahmo ja hienosti tehty rooli. Pidin varsinkin siitä, miten Pohjola tavoittaa Konstan, eristäytyneenä ja peloissaan varttuneen pojan, varovaisuuden ja hämmennyksen oikeassa maailmassa. Konsta on lapsi, joten hän omaksuu uudet asiat nopeasti ja kohtaa ne lapsuuden uteliaisuudella, mutta on Konsta myös erillään kaikkien muiden kokemuksesta. Pohjola tarttuu Konstan hahmoon taitavasti, tuoden tämän kasvutarinan näyttämölle vahvasti. Sekä Konsta että Meeri ovat kokeneet kovia, ja siksi onkin liikuttavaa nähdä, miten he ovat silti avoimia ilolle, onnelle ja uudelle. Vaikka elämä koettelisi, nämä nuoret ihmiset uskaltavat unelmoida. Ja se näkyy näyttelijöiden roolitöissä kirkkaasti.

Robin Svartström ja Minna Suuronen tekevät vaikutuksen muuntautumiskyvyillään. Svarström on kuin yö ja päivä herra Sysiluodon ja puutarhuri Ilmasen rooleissa, samoin Suuronen rouva Medaljongin ja Martan rooleissa. Svartström on hurmaava ja lämmin, mainion rento puutarhuri Ilmanen, joka selvästi pitää työpaikastaan ja sen ihmisistä. Herra Sysiluotona Svartström tekee vahvan roolin, johon tulee paljon sisältöä pelkästään hänen olemuksestaan, liikkeistään ja eleistään. Varmaa työtä molemmissa rooleissa, ja molemmissa myös hienosti kerroksia mukana. Suurosen Martta on valloittava persoona, rempseä ja välittävä nainen, ja ihanan lempeä myös. Rouva Medaljonki sen sijaan on vastakohdaksi kylmä ja jyrkkä, etäinen mutta vähän pelottava. Suuronen tekee molemmat roolinsa hyvällä otteella ja tuo hahmoihinsa nyansseja. Lisäksi hän nukettaa Liliania, ja tekee tämän herkästi ja ripauksella haikeutta. Näyttelijät ihastuttavat rooleissaan paitsi näyttelijäntyöllisesti, myös laulullisesti. Esityksen laulut ovat toimivia ja sopivat tarinaa ja tunnelmaa syventämään hienosti, ja näyttelijöiden laulua olisin kuunnellut mielelläni enemmänkin. Musiikkinäytelmien kohdalla tämä on aina vähän sellainen juttu, jossa minulla on vaikeuksia, niissä kun tuppaa olemaan vähemmän kappaleita kuin musikaaleissa. Mutta sitten ne kappaleet ovat niin hyviä, ja näyttelijät laulavat niin hyvin, joten esityksen jälkeen aina ajattelee, että olisi siihen vielä pari laulua sopinut...

Salainen puutarha siis hurmasi totaalisesti. Rakastuin esityksen tunnelmaan, siihen, miten vallatonta, rohkeaa, riemukasta, luontoa ihmettelevää, nokkelaa ja iloista meno on. Esityksen synkät sävyt ja hiipivät surut tuovat loistavan vastapainon sille, miten valoisa tarina tämä lopulta on, ja surujen ja ilojen välillä kulkiessa saa vuoroin liikuttua ja vuoroin ilahtua. Esitys toimii niin hyvin siksi, että kaikki osa-alueet ovat kunnossa aina tekstistä ja esityspaikasta lähtien. Näyttelijät ovat rooleihinsa nappivalintoja, näyttämökuvat hurmaavia, musiikki tunnelmaan sopivaa ja ohjaus tarinan ytimen tavoittavaa. Tästä tulee todella hyvälle mielelle, ja kokemusta parantaa vielä se, etten tiennyt, mitä esitykseltä odotan. Koska tarina oli minulle etukäteen vieras, enkä tiennyt tai ainakaan muistanut sitä, että tässä on myös musiikkia mukana, sain yllättyä iloisesti moneen otteeseen. Nämä hahmot ovat ihan mahtavia, ja tämä tarina tosi kaunis. Hieno esitys, pidin valtavasti. Ehkä parasta koko jutussa on se, että lapsen näkökulma tuntuu niin vahvalta. Tämä on ennen kaikkea Meerin, Konstan ja Dinon seikkailu, ja se lavalla myös on keskiössä. Seikkailu, ystävyys, rohkeus, luonto ja kevät.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ryhmäteatteri!

Täydelliset häät @ Keski-Uudenmaan Teatteri

 

kuvat © Tuomas Scholz

Näin Täydelliset häät ensi-illassa 1.6.

On hääpäivän aamu hotellin sviitissä. Sulhanen (Kalle Tahkolahti) havahtuu elämänsä suurimpaan tilaisuuteen krapulassa, kuhmu otsassa ja päässään hatarat muistikuvat edellisillan polttareista. Ja sitten vierestä herää Nainen (Marika Huomolin), joku aivan tuiki tuntematon, jonka kanssa onkin sitten yöllä tehty juuri sitä mitä hääsviitissä ehkä yleensä tehdäänkin, tosin tavallisesti vasta häiden jälkeen ja mieluiten sen kanssa, jolle on sanottu tahdon. Jotain pitäisi keksiä, jotta pian solmittava avioliitto ei mene plörinäksi ennen kuin ehtii edes alkaa. Paikalle pölähtää Bestman (Jari Vainionkukka), ja pian myös tuleva Morsian (Emilia Sinisalo). Ja sitten vielä Siivooja (Anna-Leena Sipilä) sattuu sviittiin juuri väärällä hetkellä. Eikä aikaakaan, niin johan on myös morsiamen Äiti (Eija Vilpas) paikalla soppaa sekoittamassa. Kuka keksii ja millaisen suunnitelman tilanteesta pääsemiseksi, kenelle paljastuu totuus, kuka rakastaa ja ketä, ja pääseekö kukaan alttarille asti?

Mitä on farssi? Ovia, väärinkäsityksiä, sekavia suunnitelmia ja vielä sekavampia selityksiä, ihmisiä joita kaikki eivät ole tavanneet, sekaisin meneviä henkilöllisyyksiä, vauhtia, vaarallisia tilanteita, yleistä sählinkiä ja loppu, jossa sitten kuitenkin kaikki menee joten kuten parhain päin. Tätä kaikkea Täydelliset häät todellakin tarjoilee, ja onnistuneesti myös. Esitys on hauska, kuten farssissa tavoitteena on, ja kaaos lavalla pysyy sillä tavalla hallittuna, että sitä on nautinnollista katsoa. Ohjaaja Anna-Maria Klintrup pitää sinne tänne levittäytyvät juonikuviot hyppysissään ja punainen lanka säilyy, katsoja on perillä siitä mitä kukakin tietää, missä mennään ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja kun katsoja tietää enemmän kuin lavalla olevat, häästressin nielaisemat hahmot, voi tilanteesta repiä komediaa niin paljon kuin lähtee. Klintrupin ohjauksessa on hyvä, vauhdikas ja napakka rytmi, joka pitää tapahtumat koko ajan liikkeessä. Juonessa on sen verran käänteitä, että niiden kanssa saa olla tarkkana, niin lavalla kuin katsomossa. Vaikka näytelmä itsessään sekä tämä toteutus sisältävät suuren määrän hämentäviä suunnitelmia ja salaisuuksia, ei kokonaisuus ole kaaoottinen vaan laadukkaasti tehty ja harkittu. Ja niinhän sen kuuluukin olla, hyvin tehty sekoilu se vasta viihdyttääkin. Ja jos jotakin, tämä on ehdottomasti erittäin viihdyttävä esitys.

Täydellisiä häitä on esitetty Suomessa ennenkin, aika paljonkin, mutta minä en ollut tästä kuullutkaan ennen tätä kesää. Toisaalta tämähän on juuri mainio (kesäteatteri)näytelmä, hyväntuulinen ja hauska. Sopii komediannälkäisille, naimisiin menneille tai menemättömille ja kaikille romantiikasta pitäville, tosin mikään perinteinen rakkaustarina tämä ei ole. Enemmänkin vaaleanpunainen painajaisuni. Mutta hulvaton sellainen. Teemu Loikas on suunnitellut lavastuksesta kyllä sellaisen vaaleanpunaisen unelman, että romantiikkaa oikein tihkuu pitkin tapetteja, kun kaikki seiniä, sohvaa, lattiaa ja kukkia myöten on enemmän tai vähemmän pinkin sävyistä. Lavastus hurmasi heti katsomoon mennessä, ja useine ovineen se on myös käytännöllisesti farssiin sopiva, vaikka ei tässä aivan kauhean paljon ovista rampatakaan. Sinikka Zannonin puvustuksessa on sopivasti sekä arkisuutta että juhlavuutta, ovathan tyypit valmistautumassa häihin. Myös päivän kulku näkyy puvustuksen kautta hyvin, kun vähitellen vaihdetaan juhlallisempaa asua päälle häävastaanoton lähestyessä. Puvustuksen yksityiskohdat ja hahmoille sopivat valinnat ovat mainioita, kuten vaikkapa Morsiamen Bride to Be-asukokonaisuus ja siivoojan liivi, joka vaihtaa kantajaa sitä mukaa kun suunnitelmat muuttuvat. Myös Siivoojan vaatteiden printi kannattaa lukea.

Näyttelijäporukka tekee lavalla varmaa, onnistunutta työtä, ja jokaiselle hahmolle on osunut juuri sopiva esittäjä. Saumattomasti yhteen pelaavat näyttelijät vyöryttävät tapahtumia eteenpäin varmalla otteella, ja hahmot on otettu haltuun taitavasti. Kalle Tahkolahti on erinomainen Sulhanen, hän osuu kaikkiin tekstin komediaiskuihin ja nostattaa kierroksia sitä mukaa, kun salaisuudet ja suunnitelmat kasaantuvat. Jari Vainionkukka tekee tosi onnistuneen roolin Bestmanina, ja tästä hahmosta tulikin suosikkini. Sujuvaa ja vaivattoman koomista roolityötä, jossa on mukana myös vakavampi taso. Eivät mene nämä häät nimittäin ihan niin kuin bestman(kään) odottaisi. Marika Huomolin tekee onnistuneen roolin, tajusin heti ekasta vihjeestä kuka hänen hahmonsa on, se teki roolista kiinnostavan seurata ja Huomolinin roolityö tuo esitykseen sopivasti nyansseja. Huomolin lukee hahmoaan taitavasti ja tuo rooliin sellaista asennetta, josta tykkäsin paljon. Anna-Leena Sipilä tuo komediataitonsa jälleen lavalle ja irrottelee Siivoojan roolissa näppärästi, mainiota läsnäoloa lavalla ja hauskoja yksityiskohtia roolityössä. Emilia Sinisalon Morsian on tapahtumista niin pihalla kuin olla voi, mutta pitää järjen päässä ja suhtautuu tapahtumiin napakalla päättäväisyydellä. Vaikka koko muu hääväki sekoilisi pitkin hotellia, Morsian saa täydellisen prinsessapäivänsä, ja sillä selvä. Sinisalo näyttelee hienolla, sopivasti liioitellulla tavalla ne hetket, joissa Morsian alkaa tajuta, että tässä on kenties jotain aika isoakin tapahtunut, ja hänelle on valehdeltu koko päivä. Eija Vilpas on hurmaava morsiamen äiti, selvästi valmistautunut tähän päivään jo pitkään ja valmis myös toteuttamaan kaikki tyttärensä haaveet ja siinä samalla komentamaan koko muun hääjoukon ruotuun. Hotellinjohtaja tuntuu tarinan kannalta vähän turhalta hahmolta, siitä huolimatta Seppo Halttunen ottaa onnistuneesti roolistaan kaiken irti ja saa nauramaan paitsi katsojat, myös kollegoiden suupielet nykimään lavan puolella.

Nopeatempoisen esityksen tahti harmittavasti vähän hidastuu loppuvaiheilla. Mitään ihmeellistä ei tapahdu, mutta jotenkin kierrokset laskevat eikä alussa hyvin asetettu tiivis rytmi kanna ihan loppuun saakka. Tässä saattaa olla ongelma jo tekstin tasolla, sillä viimeinen kohtaus vaikutti jollain tavalla kokonaisuuteen sopimattomalta, vaikka olikin näytelmän tyylin mukainen ja myös hauska. Jokin, ei aivan loppuratkaisussa, mutta sitä edeltäneessä kohtauksessa ei oikein ollut kohdallaan, ja jäi vähän häiritsemään. Mutta en sen tarkemmin osaa tätä rytmin kompastelua yhden katsomiskerran perusteella analysoida, eikä se kokonaisuudessa paljon vaikuttanut. Päällimmäiseksi jää ehdottomasti muistiin herkullinen alkutilanne ja sen sujuva toteutus lavalle, sekä se, miten kaikki vaan kasaantuu ja kasaantuu, kunnes toki lopulta alkaa romahtamaan. Pidän Täydellisten häiden tarinasta ja hahmoista yllättävänkin paljon, ja tällainen farssi on mieleeni, vaikka muuten en lajityypistä niin välitä. Ja tässä versiossa hahmot todella pääsevät oikeuksiinsa, niin Klintrupin ohjauksen kuin näyttelijäporukan roolitöiden ansiosta.

Täydelliset häät on varma naurattaja ja esitys, jota katsoessa viihtyy ja nauttii. Farssimaisella tavalla kaaoksessa ovat kaikki hahmot ja tapahtumat, ja ongelmien ratkaisut herkullisen epätoivoisia, kekseliäitä ja kummallisia. Tämä oli erinomainen kesäteatterikauden 2023 aloitusesitys, hauska, taitavasti tehty ja sujuva kokonaisuus, jossa kaiken komedian, väärinkäsitysten ja sekoilun lisäksi on myös tasoja, jotka antavat ajateltavaa. Rakkaus, ihmissuhteet, häät ja "se oikea" ovat kaikki asioita, joista saa vaikka minkälaisen tarinan, ja niiden käsittely farssin keinoin on Täydellisten häiden kohdalla riemastuttavaa. Kesäteatterikesän avaus oli siis onnistunut, vaikka katsomossa tällä kertaa vedettiinkin toppatakkia päälle ja kääriydyttiin vilttiin. Mutta ei sentään satanut!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!