Ronja, ryövärintytär @ Vartiovuoren kesäteatteri

kuvat © Frans Rinne

Näin Ronja, ryövärintytär-musiikkinäytelmän päivänäytöksessä 21.6.

Ukkosyönä syntyvät Ronja (Inke Koskinen) ja Birk (Kasper Korpela), kilpailevien ryövärijoukkioiden nuorimmat jäsenet ja ryöväriruhtinaiden perilliset. Elämänsä ensimmäiset vuodet nämä kaksi elävät toisistaan tietämättä, Ronja isänsä Matiaksen (Teemu Aromaa), äitinsä Loviisan (Emmi Kangas) ja muiden matiasryöväreiden kanssa, Birk Borkanmetsässä isänsä Borkan (Jarkko Kallionpää), äitinsä Undiksen (Salla Vahtera) ja borkaryöväreiden seurassa. Mutta kun voudin sotilaat ajavat ryöväreitä aina vain ahtaammalle, muuttaa Borka joukkoineen Matiaksenlinnan pohjoispuolelle. Ja erään kerran seikkaillessaan Helvetinkuilulla, kahta linnanpuoliskoa erottavalla paikalla, kaksi lasta lopulta kohtaa. Heistä tulee ystävät, ja enemmän – sisko ja veli.

Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintytär on yksi suosikkitarinoistani. Rakastan sitä, miten rohkea, utelias ja nokkela Ronja on, ja sitä, millainen tarinan kiehtova maailma on. Ronjan teemat, ystävyys, perhe, uteliaisuus, oikeudenmukaisuus, luonto ja periksiantamattomuus, puhuttelevat aina, ja Ronjan tarinasta löytyy aina jotakin samaistuttavaa ja tuttua. Ronjassa yhdistyy sellainen hurmaava vallattomuus ja ilkikurisuus sekä lempeys ja ymmärrys maailmasta, itsestä ja toisista ihmisistä. Tämä oli minulle nyt neljäs Ronja-versio neljän vuoden sisään, toinen tälle vuodelle, ja ensimmäinen tälle kesälle. Kaksi eri versiota on ainakin tänä vuonna vielä edessä, mutta en voi kuvitella koskaan kyllästyväni tähän tarinaan. Tämä Vartsikan versio, jonka on dramatisoinut Magnus Lindman, on ensimmäinen musiikkinäytelmä-Ronja, jonka olen nähnyt, ja ensimmäinen kesäteatteriversio. Vartiovuorelle Ronjan on ohjannut Janne Jämsä, jonka työtä sain viime vuonna ihastella Salon Teatterin Liian paksu perhoseksi-näytelmän muodossa. Jämsä tarttuu Ronjan tarinaan ihanalla viisaudella ja villiydellä, esitys on samaan aikaan vauhdikas, riemukas ja energinen, ja täynnä hienoja oivalluksia ystävyydestä, ihmissuhteista, elämästä ja maailmasta. Jämsän ohjaus tavoittaa ryövärijengin tunnelman, lapsuuden innon ja uskalluksen, epävarmuuden kun tekee jotain kielloista huolimatta, onnellisuuden kun löytää ystävän ja ihmetyksen, kun oppii suuresta maailmasta aina vain enemmän. Peter Adolfssonin musiikki soi luontevana osana esitystä, ja Kaisa Lundánin suomennos ihastuttaa niin sanoitusten kuin tekstin osalta. Eeva-Liisa Louhi vastaa koreografiasta ja Iiro Heikkilä taistelukoreografiasta. Esityksen liikekieli on erinomaista, niin iloisten ja vauhdikkaiden tanssien ja remuavien taisteluliikkeiden kuin unenomaisten harhailujen ja hätäisen pakoon uimisen osalta.

Lavastuksesta vastaa Teemu Loikas, jonka työtä ei voi kuin ihastella. Matiaksenlinna istuu Vartiovuoren näyttämölle kuin harmaamänniäinen syvälle metsään, ja myös muut tapahtumapaikat pääsevät oikeuksiinsa. Lavastuksessa on sopivasti rosoisuutta ja sadunomaisuutta, ja siitä tulee heti sellainen tunne, että on jossakin määrittelemättömässä ajassa menneessä, metsässä jossa liikkuu ties mitä otuksia ja jossa saa olla varuillaan, mikäli ei halua erota omaisuudestaan tai harhautua metsän olentojen perään. Samalla houkuttaisi kiirehtiä tutustumaan joka nurkkaan ja katsoa, millaisia yllätyksiä on piilossa. Erityismaininta takkatulelle, joka syttyy kuin taikaiskusta! Marjo Haapasalon pukusuunnittelua ihastelin jo etukäteen esityskuvien perusteella, ja livenä puvut ovat vielä hienompia. Materiaali- ja värivalinnat, se, miten hyvin jokainen vaate istuu kantajalleen ja sopii hahmolle, ja se, miten paljon yksityiskohtia puvustuksessa on, tekee vaikutuksen. Ihania värejä, ja hurjan upeita pukuja. Ihastuin myös siihen, että lähes koko ryöväriporukka tekee yhdessä vaiheessa käsitöitä, se yhdistää puvustuksen tarinaan vielä vahvemmin. Ryövärijoukko tekee kaiken yhdessä, miksei myös vaatteitaan. Jutta Pantsun tarpeistosuunnittelussa on rouheaa tunnelmaa ja hienoja yksityiskohtia, tarpeisto on tasapainossa lavastuksen kanssa ja syventää tapahtumapaikkojen maisemaa. Esityksessä käytettävät nuket, niin ajattarat, kakkiaiset kuin pönthiittisetkin, ovat hurmaavia, ja ajattarat hieman jänniäkin. Alisa Oksasen kampaus- ja maskeeraussuunnittelu on todella hienoa, viimeistä aina yksityiskohtaa myöten.

Inke Koskinen hurmaa Ronjana heti ensimmäisestä kohtauksesta, hän ottaa roolihahmonsa omakseen hienolla energialle. Koskisen Ronja on vastustamattoman tarkkanäköinen ja nopeat hoksottimet omaava tyttö, joka ei hyväksy huonoja selityksiä vaan vaatii saada tietää, miksi mikäkin juttu on kuten on, miksi tehdään näin eikä noin, miksi jotain pitää varoa mutta jotain toista asiaa ei. Koskinen tuo Ronjaansa uteliaisuutta ja huimapäisyyttä, jotka tasapainottuvat sillä, miten herkkä ja oikeudenmukainen tyttö on. Kasper Korpelan Birk on avoin ja ystävällinen, vaikka suhtautuukin Ronjaan samalla varauksella kuin Ronja häneen. Mutta kun heitä kahta erottaa vain se, että lapset ovat kuulleet perheidensä haukkuvan toisiaan, eivät he kauaa toisistaan erossa pysy. Miksi kuunnella moista puhetta, kun voi tutustua itse ja huomata, että ystävyys on vahvempaa kuin perheiden vihanpito? Koskinen ja Korpela kuvaavat ihanalla ilolla ja innolla sen, miten heidän hahmonsa tutustuvat ja tulevat ystäviksi. Ensitapaaminen Helvetinkuilulla, remminmitan päässä kulkeminen ja seikkailut metsässä ovat mainioita hetkiä, ja yhteiset salaisuudet, kaikki se, mitä Ronja ja Birk jakavat, on roolitöissä onnistuneesti läsnä. Korpela näyttelee Birkin vilpittömyyden ja neuvokkuuden luontevasti, samoin sen epävarmuuden, joka Birkissä on, kun Ronjan perheenjäsenet käyvät Karhuluolaan muuttaneiden lasten luona. Hieno ratkaisu, että Birk heittelee Ronjaa puunpalasilla tai joillain muilla muruilla, kun Ronjalla on vieras käymässä. Tässä näkyy se, että nämä lapset, niin fiksuja ja teräviä kuin ovatkin, ovat lapsia, ja se, että Birk on asemastaan vähän huolissaan. Ronja ja Birk kasvavat tarinan edetessä kovasti ja oppivat paljon niin itsestään, toisistaan kuin ympäröivän maailman toiminnastakin. Koskinen ja Korpela tuovat hahmojensa kasvutarinan lavalle taitavasti, he pelaavat yhteen saumattomasti, ja se ystävyys ja sisaruus, joka hahmojen välillä on, tuntuu lämpimänä katsomoon saakka.

Teemu Aromaan Matias on äkkipikainen ja lapsellinenkin ryöväriruhtinas, joka välittää perheestään, paljon, ja myös siitä, että matiasryöväreillä on hyvä ja borkaryöväreillä huono tilanne. Aromaa tekee roolinsa onnistuneella otteella ja tuo roolityöhönsä niin huumoria kuin vakavampia tasoja. Emmi Kangas on ihastuttava Loviisa, ryövärijengin järjen ääni, lempeä ja päättäväinen nainen joka pitää ryövärit ruodussa ja rohkaisee Ronjaa tutkimaan, kokeilemaan ja tekemään. Loviisa on Ronjan ja Birkin lisäksi aina ollut suosikkihahmoni, ja Kangas tekee tästä hahmosta suosikkitulkintani. Hieno, tarkka ja herkkä rooli! Marko Keskitalon Kalju-Pietu on veikeä ja filosofinen tyyppi, erinomainen rooli ja mainiosti rakennettu hahmo. Jarkko Kallionpään Borka on jyhkeä ja tiukkailmeinen ryöväripäällikkö, josta löytyy tarinan lopussa myös rennompi puoli. Pepe Hakalan Pikku-Plootu on hauska tyyppi, ja tykkäsin varsinkin Pikku-Plootun ja Ronjan omasta kättelystä. Aino Honkanen ja Eedi Roisko ovat mainio parivaljakko Lärvinä ja Lorvina, ja Miia Wakonen tekee kaksi erilaista ja onnistunutta roolia Ajattarana ja Ruikkuna. Koko näyttelijäjoukko esiintyy sellaisella riemukkaalla ja leikkisällä energialla, aivan mainiolla ryövärienergialla siis. Monien hahmojen välillä on kivoja hetkiä, ja jokaisella on aina lavalla ollessaan hahmon sielunelämä mielessä, taustalla hengaillessaankin kaikki hahmot ovat täysin omia itsejään. Porukan yhteistyö on sujuvaa ja vaivatonta, esityksen ensemble on tosi varma ja toisiaan tukeva.

Vartsikan Ronja, ryövärintytär on ihastuttava versio ihanasta tarinasta, ja jättää varmasti hymyn huulille pitkäksi aikaa. Visuaalisesti hieno esitys tarjoaa oivalluksia ja ihasteltavaa niin lapsille kuin aikuisille, ja taitavien näyttelijöiden käsissä hahmot ja tarina hurmaavat. Kaikki tarinan teemat ja tapahtumat, ja varsinkin kaikki ne minulle tärkeimmät ja rakkaimmat hetket, ovat mukana. Laulut kuulostavat kauniilta ja ovat ihania, hienosti toimii tämä tuttu tarina myös musiikkinäytelmän muodossa. Jäin kaipaamaan ainoastaan villihevosia, jotka Ronja ja Birk tapaavat metsässä, mutta tajusin niiden puuttumisen vasta esityksen jälkeen, eli kovin kova kaipuu ei tämä ollut. Vaikka kyllä ne hevoset ovat aika ihania. Lämmin suositus tälle Ronjalle, hurmaavan vallaton, elämänviisas ja ystävyyttä ylistävä esitys. Olisipa ihanaa ehtiä Turkuun vielä uudelleen kesällä ja päästä toisen kerran vierailulle näiden ryövärien joukkoon.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Turun kesäteatteri!