Äidinmaa @ Salon Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!

kuvat © Timo Huttu

Äidinmaa-musikaali sai ensi-iltansa Vuohensaaren kesäteatterissa 10.7.

Eilen koitti vihdoin ja viimein, ikuisuuden (tai yhdeksän kuukauden ja kolmen viikon) jälkeen aika katkaista pisin teatteritaukoni ikinä, sillä suunnaksi otettiin Salo ja ohjelmaksi Äidinmaan ensi-ilta Vuohensaaren kesäteatterissa. Olisin ehkä ehtinyt aikaisemminkin johonkin teatteriin, mutta kun teatteritauko venähti näin valtavaksi, halusin katkaista sen nimenomaan Äidinmaalla, sillä musikaali on minulle hyvin rakas. Ajattelin, että mikäs sen parempaa kuin maksimoida teatteriin palaamisen tunnevaikutus tekemällä se tämän tarinan ja hahmojen parissa, ja eipä kyllä pysyneet silmät kuivina katsomossa. Tosin minua alkoi itkettää jo matkalla Saloon, kun kävimme Lohjan torilla ja siellä esiintyi bändi. Olin ikävöinyt live-esiintymisen katsomista kovasti ja sekä tämä nuorten bändi Safetybox että Äidinmaa-musikaali tekivät minut valtavan iloisiksi. Miten olenkaan kaivannut kesäteatterireissuja, elävää musiikkia ja paikan päällä koettavaa kulttuuria!

Äidinmaa kertoo tarinan elämästä ja ihmisistä, vaikeista valinnoista, onnesta, surusta, rakkaudesta ja kivusta kahdella aikatasolla, 1930- ja 1980-luvuilla. Nuori Anni (Vilma Koskela) rakastuu maalle kesätöihin saapuneeseen Olaviin (Peter Nyberg), mutta kaikki ei mene kuin ihanissa Suomi-filmeissä ja esteitä nuoren parin tielle asettavat Annin äiti Vieno (Sari Koskela), yhteiskunnan normit ja syttyvä sota. Vuosikymmeniä myöhemmin vanha Anni (Ami Aspelund) saapuu äitinsä kuoltua sekatavarakaupalle perunkirjoitukseen tyttärentyttärensä Lauran (Anni Salomaa) kanssa.

Äidinmaahan on suosikkini kaikista suomalaisista musikaaleista, ja aika korkealla myös kaikkien suosikkimusikaalieni listalla. Olen nähnyt sen aikaisemmin Espoossa ja Kuopiossa, jotka ovatkin musikaalin kaksi aikaisempaa versiota, ja tämä Salon Teatterin Äidinmaa on kolmas versio joka musikaalista on koskaan tehty. Kolme versiota muutaman vuoden sisään on aika hyvin kotimaiselta musikaalilta, ja tämä tarina, musiikki ja hahmot toivottavasti pääsevät lavalle vielä monen muunkin version muodossa. Rakastan Äidinmaassa eniten sen sävellystä ja sanoitusta sekä hahmoja, musikaali on valtavan koskettava mutta siitä löytyy myös kevyempiä hetkiä ja huumoria, ja aika paljon tarinan synkkyys riippuu myös ohjauksesta ja produktion yleisestä fiiliksestä. Surullinen musikaali tämä kuitenkin on, osittain, mutta täynnä myös onnea, iloa, nuoruuden huumaa ja kauniita hetkiä. Eli juuri sellainen, joka saa minut ryntäämään katsomoon.

Äidinmaan on Vuohensaareen ohjannut esikoisohjauksensa tekevä Toni Ikola, jonka käsissä musikaali on löytänyt paljon kerroksia ja vastakohtaisuuksia, erityisesti tunnepuolella. Yleisössä mennään naurusta kyyneliin useamman kerran, vaikkapa kun yhdessä hetkessä lavalla veistellään vitsejä ja seuraavana lähetetään lapsi Ruotsiin sotaa pakoon. Joissain kohdissa tekstin huumoria on korostettu melko paljon, kuten tehtailija Aarniheimon (Esa Lehtinen) juopotteluhetkissä ja Ossi Helmisen (Roope Pelo) saapuessa perunkirjoitukseen, mutta toisaalta nämä hetket antavat yleisölle mahdollisuuden karistaa edellisten kohtausten synkkiä tunteita kunnon naurulla. Ikolalla on varma ote tarinan kerrontaan ja rakentamiseen, ja esitys on voimakas kokemus. Tarina pääsee oikeuksiinsa, eikä musikaalista puutu mitään (paitsi Nyt menee lujaa-biisi, joka on napsaistu tästä versiosta pois). Sekä valoisat ja kevyet että synkeät ja murheelliset tunteet on tuotu lavalle tarkkanäköisesti ja uskottavasti, esityksessä onkin todella hienoa se, miten aidosti se tunteita tutkii ja käsittelee. Niin nuoren rakkauden kasvu, perheen sisäinen häpeä ja pelko, ihmisten väliset jännitteet, vanhemmuus, ystävyys kuin rakkauskin on lavalla täynnä vivahteita, ja sitä on hieno katsoa. Ikolan ohjauksessa työryhmä on tunteiden kirjon lisäksi löytänyt esitykseen mainion rytmin ja tunnelman, musikaali etenee varmasti, se kuljettaa historiaan ja pitää tiukasti otteessaan.

Venla Viisasen  koreografia on ilmavaa, jäntevää ja herkkää, ja rakastuin siihen, miten Täytyykö sen tuntua tältä-biisi on koreografioitu. Vuohensaaren helteisissä maisemissa Äidinmaan maailma levittyy lavalle sujuvasti. Lavastus (Timo A. Aalto) on kekseliäästi toteutettu, minimalistinen mutta oikein toimivia ratkaisuja ja hyviä ideoita. Tuttuun tapaan esitys levittäytyy myös lavan ympäristöön ja luonnon tarjoamia mahdollisuuksia hyödynnetään toimivalla tavalla. Puvustuksen on suunnitellut Jenny Sainio, ja vaatetus on ajankuvaan sopivaa ja kaunista. Ja varmasti lämmintä, kun talvitakeissa ja sotapuvuissa välillä kuljetaan. Mukaan mahtuu myös hurmaavia kesämekkoja, varsinkin nuorella Annilla ja Sofialla (Helena Boberg) on ihanat mekot. Mia Czakan on suunnitellut kampaukset ja Anni Salomaa maskeerauksen, ja molemmissa on onnistuttu, näyttelijät näyttävät hyviltä. 

 Musiikillisesti on kaikki erinomaisesti, sävelet soivat vahvasti, kauniisti ja tuttuina, ja koko porukka laulaa hienosti. Erityisesti Ami Aspelundin ääni ihastuttaa, tosi vahvaa laulua. Musiikin ovat sovittaneet Pasi Ketola ja Outi Ollila, ja Ketola on tehnyt myös orkesteroinnin ja äänisuunnittelun ja Ollila laulujen sovituksen. Pidin kaikista biiseistä, Sotaanlähtö on varsin komea ja Täytyykö sen tuntua tältä herkkä ja kaunis. Suojaton on varsinainen itketysbiisi, ja minulla alkoi silmäkulma kostumaan jo ennen kuin koko biisi edes alkoi, koska tiesin että se tulee seuraavaksi. Ja sitten vasta koskettikin kun Vilma Koskela alkoi laulaa, tunnetta ja kipua on tähän kappaleeseen ladattu niin että koko katsomo nyyhkii. Suosikkini Äidinmaan biiseistä on aina ollut Kuume, ja odotinkin innolla että pääsen kuulemaan sen. Peter Nyberg vetäisee kappaleen juuri kuten pitää, oikea määrä raastavuutta, pelkoa ja katkeruutta sekä lopulta kaiken hyväksymistä mukana. Mahtavaa. Mainitsin jo puuttuvan/pois jätetyn Nyt menee lujaa-biisin, mutta sen katoaminen ei häirinnyt katselukokemusta yhtään. Tokihan Nyt menee lujaa on hauska ja vauhdikas biisi ja pidän siitä, mutta se on tuntunut vähän irralliselta musikaalin muiden kappaleiden ja tarinan seassa, eli oli ihan hyvä päätös jättää se pois.

Vilma Koskela tekee voimakkaan roolin nuorena Annina, miten kaunista ja avointa näyttelijäntyötä. Anni on loistava hahmo, hänessä on paljon hienoja piirteitä ja Koskela tuo niistä jokaisen lavalle. Pidin erityisesti siitä, miten hän tasapainottaa Annin itsevarmuuden ja päättäväisyyden sekä epävarmuuden ja häpeän. Annilla ei ole elämässään ihan helppoa, sillä hän joutuu ikäviin tilanteisiin äitinsä hämäräpuuhien takia eikä saa tältä arvostusta tai lohdutusta, lähinnä haukkuja tai naureskelua. Koskela näyttelee taitavasti sen, millainen Anni on eri ihmisten kanssa, joissain tilanteissa hänellä on vapaus olla haaveileva ja rakastunut, joissain tilanteissa taas vaaditaan asiallisuutta ja kylmyyttä, jos haluaa välttyä haukuilta. Todella hyvä rooli, nappisuoritus. Ami Aspelund tekee hyvin onnistuneen roolin vanhempana Annina, hän tuo rooliin sujuvasti Annin elämänkokemukset ja -koettelemukset ja tekee tarkkaa työtä joka kohtauksessa. Aspelund loistaa erityisesti musiikillisesti, hän pakkaa lauluihin monenlaisia tunteita ja varsinkin Rihkamaa on upea. Aspelundilla on hyvä ote hahmoonsa, hän tuo vanhemman Annin lavalle uskottavasti ja vaivatta. Aspelundin ja Koskelan roolisuoritukset myös sopivat hyvin yhteen, Aspelundin Annista on helppo uskoa, että hän on sama nainen kuin Koskelan Anni. Anni Salomaa tekee herkän roolin Laurana, hän lukee hahmoaan fiksusti ja tekee hänestä monikerroksisen, kiinnostavan naisen. Salomaan Laura on ehdottomasti suosikkitulkintani tästä hahmosta, roolityö tuntui alusta asti juuri siltä, että näyttelijä ja hahmo sopivat toisilleen. Salomaa tuo rooliin hienosti varovaisuutta, lempeyttä ja lujuutta, ja hänen näyttelijäntyöstään ei voi olla pitämättä. Sari Koskelan Vieno on hyvin päättäväinen ja jyrkkä nainen, joka mukautuu tilanteisiin ja on selvästi oppinut selviytymään. Hän ei todellakaan ole mikään lämmin äitihahmo, enkä ole koskaan tykännyt Vienon hahmosta, hän kun tekee niin monia valintoja ja sanoo asioita, joita en voi hyväksyä. Koskela tekee kuitenkin varsin mainion roolin, hänen Vienolleen ei ryppyillä, oli kyseessä sitten nimismies, tehtailija tai oma tytär. Koskela eläytyy hyvin Vienon mielenmaisemaan ja siihen, miksi Vieno toimii miten toimii. Vaikka en olekaan samaa mieltä lähes mistään Vienon ajatuksista tai teoista, Koskelan käsissä hahmosta muodostuu sellainen, että häntä voi ymmärtää ja hänen kohtalonsa myös koskettaa.

Peter Nyberg oli mukana myös Äidinmaan kantaesityksessä Espoon kaupunginteatterissa 2017, silloin Reijon/Anteron rooleissa, joten oli hauskaa nähdä hänet nyt Olavina. Nyberg tekee hurmaavan roolin, hänen Olavinsa on hauska, ystävällinen ja lämmin nuori mies, joka saa ensin kokea rakkauden ja seuraavaksi sodan. Nyberg on tuonut roolityöhönsä paljon onnistuneita yksityiskohtia, eleitä, katseita ja liikkeitä, jotka kuvaavat Olavin ajatuksia ja tunteita selvästi. Pidin siitä, miten Olavi vaikuttaa tietävän kuka on, hänessä on sellaista huoletonta itsevarmuutta ja rentoutta, jota Nyberg tuo lavalle luontevasti. Hänen Olavinsa on oikeudenmukainen ja hyvä ihminen, jossa riittää myös hilpeyttä ja epävarmuutta. Monipuolinen roolityö ja oivallinen tulkinta suosikkihahmostani. Reijoa ja Anteroa näyttelee Salossa Jerry Sarlin, jolla on mainio ote molempiin hahmoihin. Hän tekee Reijosta suloisen ja fiksun nuoren miehen, Sarlin on löytänyt Reijosta sellaisia piirteitä, joita en ollut tässä hahmossa nähnyt ja hänen roolityönsä on hyvin sujuvaa ja uskottavaa. Toisessa roolissaan Sarlin onnistuu myös, pidin hänen Anterostaan kovasti. Nuorukainen on hyväntahtoinen tyyppi, ja Sarlinilla on roolissa mukana sopivasti hermostuneisuutta, kärsimättömyyttä ja ymmärrystä.

Mikko Alm näyttelee Veikko Aarniheimoa ja on ihan loistava, hänen Veikkonsa on juuri sellainen jollaiseksi olen aina tämän hahmon kuvitellut. Isänsä vallan alla oleva, fiksu ja tavoitteellinen nuori mies, joka saa kuulla olevansa turha ja mitätön ja typerä, ja joka kantaa tätä kaikkea sisällään. Alm ottaa roolin haltuun vakaasti, hän tuo Veikon lavalle vivahteikkaana hahmona, joka herättää monenlaisia tunteita mutta jolle toivoisi vain hyvää. Esa Lehtisen Erkki Aarniheimo on kyllä sellainen alkoholistinen, pahansisuinen ja kiusaajaluonteinen tyyppi että oksat pois. Alkoholista hilpeyttä saava ja selvänä julma tehtailija on ikävä hahmo, mutta Lehtinen ottaa roolistaan kaiken irti ja revittelee lavalla taitavasti. Helena Boberg näyttelee Sofia Aarniheimoa, Annin parasta ystävää ja Veikon sisarta, ja tekee rehellisen ja aidon roolin. Aarniheimon perheen dynamiikka on tuotu lavalle vaikuttavasti, perheenjäsenten väliset jännitteet ja epävakaus ovat käsinkosketeltavia. Roope Pelo näyttelee nimismiestä ja Ossi Helmistä, ja hänen hahmonsa ovat kyllä niin kaukana toisistaan kuin mahdollista. Pelon nimismies on ärsyttävä ja omahyväinen tyyppi, joka asemansa turvin toimii inhottavasti. Ossi Helminen sen sijaan on sympaattinen heppu, mukavan ja puheliaan oloinen mies. Pelo laulaa komeasti ja pääsee rooleissaan hyödyntämään sekä draamaa että komiikkaa, ja molemmat sujuvat mainiosti.

Äidinmaa Vuohensaaren kesäteatterissa on vaikuttava kokemus, kaunis, vahva ja koskettava musikaali, joka on toteutettu taidolla ja tunteella. Musiikki soi sujuvasti, näyttelijät tuovat lavalle valmiita ja yksityiskohtaisia hahmoja, tarinasta otetaan kaikki irti niin synkän ja surullisen kuin onnellisen ja hauskan kohdalla, eikä katsomossa säästy sen paremmin naurun kuin liikutuksen kyyneliltä. Hieno musikaali, hieno toteutus ja hieno ensi-ilta. Tämä teki minut onnelliseksi.