The Punchline - kuolemanpelkoa ja kevyttä kannibalismia @ Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

Joitain pieniä spoilereita luvassa, varovaisesti siis tätä lukiessa.

kuvat © Tinja Salmi

Vielä kaksi esitystä, huomenna 14.2. ja lauantaina 15.2.!

Freddien (Emil Kihlström) ja Lean (Annika Hartikka) isä on kuollut, ja sisarukset saapuvat perinnönjakoon. Vastassa on hovimestari Eddie (Alex Anton), jolla on kummallisia uutisia. Perintöä ei meinata millään päästä jakamaan, vaan isällä on ollut lapsilleen vielä viimeinen toive. Ja millainen toive! Sen suuremmin Freddie kuin Leakaan eivät usko korviaan Eddien selostaessa perinnönjaon vaatimia toimenpiteitä. Lusikkansa soppaan (ja aika moneen muuhunkin ruokalajiin) pistää kokki Jean (Nicklas Pohjola). 

No jopas! Tämäpä olikin sitten aivan loistava! Esityksen käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja myös Freddien näyttelemisestä vastaava Emil Kihlström on kirjoittanut valtavan nerokkaan tekstin, jossa mennään syvälle synkkään huumoriin, sisarus- ja isäsuhteeseen, kuolemanpelkoon ja moraalisiin valintoihin. Esitys käsittelee kannibalismia, kuolemaa, elämää ja niin hengellistä kuin maallistakin maailmankuvaa, ja tekee kaiken hämmästyttävän tarkasti. Nämä ovat isoja aiheita, vaikeita ja ehkä vähän myös sellaisia, että niihin pitää suhtautua jotenkin tietyllä tavalla. Tai ei pidä, vaan joihin ehkäpä odotetaan suhtauduttavan jostain tietystä kulmasta. Tai no, jotain sinne päin ainakin. Tiesin, mitä esityksen teemat ovat, ja minulla oli joku ennakkoajatus tästä jutusta, mutta tämä ei ollut sitä mitä odotin, vaan jotakin paljon parempaa. Jotain juuri sellaista, mitä todellakin oli mahtavaa nähdä lavalla. Kihlströmin ohjaus on kekseliäs, hän on tuonut lavalle komiikkaa, tärkeitä, herkkiä yksityiskohtia, vimmaa ja vauhtia, herkullisia, kieroutuneen hauskoja kohtauksia ja paljon, paljon hyvää. Esitys pitää otteessaan ensi hetkistä lähtien, ja koko ajan tapahtuu jotain mainiota. Tekstiin palatakseni pidin siitä, että tässä yhdistyvät suomen ja englannin kieli, ja myös yllättävä loppu oli kiva. On sekä tekstin että ohjauksen ansiota, että esityksessä on hyvässä suhteessa vauhdikkaita ja nopeatempoisia kohtauksia sekä hetkiä, jolloin kaikki rauhoittuu ja tunnelma vaihtuu hykerryttävästä koskettavaksi. Erityisesti Freddien ja Lean sisarussuhteen kuvaus ja heidän välisensä dynamiikka tulee lavalla ansiokkaasti esiin, ja kaiken muun keskellä tämä teema rakentuu tosi kauniisti eikä huku muihin, villimpiin ja omituisempiin asioihin. Eikä Lean ja Freddien suhde myöskään vie tilaa kaikelta muulta, vaan huumori, moraaliset kysymykset ja kannibalistiset ajatukset loistavat myös. Koko paketti on tasapainossa, ja katsomossa on helppo vain nauttia, kun porukka kertoo tätä tarinaa. 

"Kunhan pääsee ajatuksesta yli niin tää on tosi hyvää!", toteaa esityksessä eräs hahmo. Minun ei tosin tarvinnut päästä yli sen suuremmin kuolemanpelosta tai kevyestä kannibalismistakaan todetakseni, että kyllä tämä vaan on jotain aivan todella hyvää. Kävellessäni Teatterikorkeakoululta rautatieasemalle ehdin hyvin makustella (heh) näkemääni, ja olin suuresti onnellinen siitä, että ehdin tämän katsomaan. Paljosta olisin jäänyt paitsi, jos olisin tämän missannut. En toki odottanut, että kuolemanpelko plus kannibalismi olisivat ne jutut, joiden lopputuloksena on esitys, josta pidän näin paljon, mutta näinhän se meni. Jos nostan jotain suosikkijuttujani, niin jo mainittu sisarussuhteen käsittely ja tasapaino huumorin ja vakavuuden välillä ovat ehdottomasti esityksen parhaita juttuja, samoin se, miten arkailematta näytelmä tarttuu aiheisiinsa, miten monia tunnetiloja ja tunnelmia lavalle loihditaan, miten hyvin näyttelijänelikko pelaa yhteen ja miten kivaa lavalla näyttää olevan. Freddien ja Jeanin juttutuokio pihalla oli tosi hyvä, ja pidin jopa siitä hidastetusta kärpäslätkällä/paljain käsin lätkimisestä, vaikka sen tyylinen väkivaltahuumori ei yleensä ole minun juttuni. Niin hyvin se sopi juuri tuohon kohtaukseen, että huvitti kovasti. Esitys on hieno kokonaisuus, kaikki on kunnossa tekstistä näyttelijäntyöhön ja ohjaukseen, ja myös lavastus (Tinja Salmi), valosuunnittelu (Pinja Kokkonen ja Paulo Machado), äänisuunnittelu (Ilmo Korhonen) ja puvustus ovat erinomaisia. Salmen lavastuksessa on arvokkuutta, lava näyttää huikealta ja vihreä marmorikuvio on ihana. Valosuunnittelu on jokaiseen kohtaukseen sopivaa, ja hyvin rytmitettyä, kuten myös äänisuunnittelu, joka tukee tapahtumia sujuvasti. Puvustus sopii hahmojen tyyliin, verinen essu on mainio, ja frakkihan on tietysti aina komea.

Emil Kihlströmin Freddie on mahtava hahmo, monitasoinen ja mielenkiintoinen tyyppi, jota Kihlström näyttelee luontevasti. Hän vie hahmoaan tunteesta ja tilanteesta toiseen varmoin askelin, Kihlströmillä on onnistunut ote sekä komediallisiin että draamallisiin hetkiin, ja hän tavoittaa taitavasti Freddien tärkeimmät piirteet. Annika Hartikka on erinomainen Lea, tosi tarkkaa työtä ja sujuvasti näytelty rooli. Lea on hyvin rakennettu hahmo, mielenkiintoinen kuten veljensäkin, ja Hartikan käsissä Lea astelee lavalle juuri kuten pitääkin. Kihlströmin ja Hartikan työskentely erityisesti kohtauksissa, joissa he ovat lavalla kahdestaan, on hienoa katsottavaa. Sisarusten välinen suhde on uskottava, ja näyttelijät tavoittavat veljen ja siskon välisen jännitteen ja siteen vaivattomasti. Alex Antonin Eddie on kärsivällisen ja mukavan oloinen hovimestari, josta sitten paljastuu yhtä ja toista esityksen edetessä. Anton tekee mainiota työtä, hänellä on hyvä lähestymistapa rooliinsa ja Anton eläytyy kohtauksiin poikkeuksetta onnistuneesti. Nicklas Pohjolan Jean on aivan loistava hahmo, ja Pohjola ottaa roolistaan kaiken irti. Jestas sentään, miten hieno hahmo on tämä kokki, ja kuinka hyvin Pohjola hahmonsa lavalle tuokaan! Kaikki on viimeisen päälle onnistunutta, aksentista lähtien, ja Pohjola Jeanin roolissa tarjoaa monet esityksen parhaimmista hetkistä. Näyttelijänelikko tekee tosi sujuvaa yhteistyötä, kohtaukset pysyvät taitavasti kasassa heidän käsissään ja hahmojen väliset suhteet ja suhtautuminen toisiinsa on luonnollisen oloista.

Käsiohjelmassa, ohjaajan sanassa, on puhetta kuolemasta ja siitä, miten sitä käsitellään taiteessa. Aika monta taidekuolemaa lukeneena tai nähneenä olen tekstin kanssa samaa mieltä. Siksikin The Punchline on niin kiva esitys, se kun ottaa kuolemaan ihan erilaisen näkökulman kuin mitä olen ennen nähnyt. Kuolema harvoin on esitysten pääaiheena, ei tällä tavalla ainakaan, vaikka se on niin iso osa elämää. Elämä kun päättyy kuolemaan, ainakin jollain tasolla. Ehkä elämä jatkuu jotenkin, ehkä ei. Sitäkin esityksessä pohditaan. Ja paljon muutakin kuolemaan liittyvää, ja se on virkistävää ja hienoa, sillä sankarillisten ja urheiden ja kostoa vaativien kuolemien seassa tämä esitys on ihan erilainen. Kauhea ja kauhean hauska ja hämmentäväkin suhde siihen, mitä kuolema tarkoittaa itse kullekin hahmolle, on The Punchlinessa nokkelasti rakennettu juttu, ja tarjoaa yleisölle ilahduttavia ja ihmetyttäviä hetkiä. Ja myös mietiskeltävää ja pohdittavaa, eivät nämä teemat mitään helppoja ole käsitellä, vaikka esitystä katsoessa saavatkin nauramaan moneen otteeseen. Hämmästyttävää, miten paljon voi huvittaa joku ihan kummallinen juttu, ja sitten hetken naurettuaan ihmetteleekin, että tällekö voi nauraa. Miksei voisi? Musta huumori on harvoin mieleeni, mutta nyt on osuttu johonkin huumorisuoneen, jonka synkkyys on herkullisen huvittavaa ja viihdyttää helposti. Ja koska pidän vakavasta draamasta, on toki varsinkin tämä "isä on kuollut ja sisaruksilla vähän vaikeat välit joita nyt käydään läpi"-kuvio minulle esityksen kivoimpia juttuja, ja se on tosi onnistuneesti yhdistetty terävään huumoriin (kuten jo mainitsinkin). Mitäs vielä... En keksi tästä mitään miinuksia, niin tarina, hahmot, näyttämökuva kuin esityksen sielu/sydän/jokin muu sisälmyskin ovat kohdallaan, ja The Punchline tarjoaa ihastuttavan, riemastuttavan, hykerryttävän ja koskettavankin puolitoistatuntisen. Loistavaa!

Sanomattakin selvää siis, että pidin tästä valtavasti. Jos vain on tilaisuus nähdä tämä, niin kipin kapin katsomoon. On meinaan hieno juttu.