ellen... @ Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu

kuvat: Sanni Siira

ellen...-esityksen ensi-ilta oli tänään, 27.11.

"Tervetuloa tutkimusmatkalle kuoleman puutarhaan, joka on maalaus. Ellen Thesleff oli maalari, Kivi kirjoitti siitä, Sibelius sävelsi sen. Pyhä kolminaisuus, takakuvassa Jeesus, rinnallaan ryövärit. Terveisin työryhmä". Näin esitellään ellen... esityksen Facebook-tapahtumassa, ja kun en itse sitä paremmin osaa kuvailla, niin mennään tällä. Lavalla ovat Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen kolmannen vuosikurssin opiskelijat, eli Sami Ahonen, Anna Airola, Karlo Haapiainen, Inkeri Hyvönen, Emma Kilpimaa, Vilma Kinnunen, Isla Mustanoja, Tuomas Nilsson, Jussi-Petteri Peräinen, Karim Rapatti, Saana Rautavaara, Otto Rokka, Ville Saarenketo ja Elias Salonen. Tämän porukan näinkin lavalla vajaa kaksi kuukautta sitten, kun he esittivät monologeja. Nyt sitten olikin kivaa nähdä koko porukka lavalla samaan aikaan ja samaa tarinaa kertomassa.

Olen käynyt tosi vähän katsomassa tanssiteatteria, ainakin verrattuna siihen, kuinka paljon käyn teatterissa. Tanssiteatteri kun menee yleensä vähän yli ymmärryksen, niin olen sitten (tietoisesti tai vahingossa) vältellyt sitä. Täytyi oikein tarkistaa ja todeta, että on jo puolitoista vuotta vierähtänyt edellisestä tanssiteatterikokemuksesta, eikä niitä ole muutenkaan teatterikatsojan uralleni mahtunut kuin kymmenkunta. Oli siis jo todellakin aikakin kokea taas tanssiteatteria, ja mikä olisikaan parempi tapa tehdä se kuin suunnaten kuoleman puutarhaan, tämän vauhdikkaan, hauskan, vimmaisen ja vakavan esityksen pariin. Jo esityksen aikana ajattelin, että tätä täytyy kyllä nyt miettiä ja ihmetellä hetki ennen kuin saan mitään järkevää mielipidettä aikaan. Ilmeisesti kokemus oli kuitenkin sellainen, että teksti olisi halunnut muodostua jo bussimatkalla. Kun sitten pääsin koneen ääreen, oli heti pakko aloittaa tästä kirjoittaminen, tuntui, kuin olisi niin paljon ajatuksia ja yksityiskohtia, jotka haluan muistaa ja mainita, että ne oli heti pakko saada ruudulle. Katsotaan siis, mitä tästä tekstistä nyt sitten oikein tuleekaan.

Esityksessä on vaikka ja mitä tosi hyvää, ja paljon sellaista, mistä pidin kovasti. Tilaa on käytetty hienosti, sen syvyyttä, seiniä, yläpuolella ja ylhäällä sivuilla kulkevia "käytäviä" (tai mitä ovatkaan) ja katsomon sivuista kulkemista hyödynnetään toimivasti. Ohjaajat Elina Kivioja ja Jenni Nikolajeff, joka vastaa myös koreografiasta, ovat löytäneet mainioita ratkaisuja moneen kohtaukseen, ja liike kasvaa esityksen edetessä koko ajan vaudikkaammaksi ja vauhkommaksi, tosin jo alussa mennään välillä sellaista vauhtia ja niin fyysisesti, että välillä hirvittää. Älkää nyt vaan liukastuko tai horjahtako siellä, ettei satu... Tosin siinä, että mennään näin vauhdilla ja vahvalla fyysisyydellä, on jotain todella kiehtovaa ja luonnollista, eläimellistäkin. Upeaa katsoa, kun liike on näin hienosti koreografioitua, ohjattua ja esitettyä, se saa sopivan tehon ja on hyvin vakuuttavaa. Tässä riittää monenlaista koreografiaa, on rauhallista, kaunista ja koskettavaa liikettä, räjähtävää ja voimakasta liikkumista, rajua ja väkivaltaisen näköistä menoa, hauskaa ja iloittelevaa koreografiaa ja vauhdikasta säntäilyä sinne tänne. Koreografia onnistuu myös siinä, että se pitää katsojan otteessaan, oli lavalla sitten vain yksi ihminen tai koko porukka. Pientä miinusta tosin siitä, että joukkokohtauksissa ei millään ehdi katsomaan, mitä kaikki tekevät, kun aina joku liike kiinnittää huomion ja sitten menee ihan ohi, mitä toisessa kohtaa lavaa tapahtuu. Tai eihän tämä nyt varsinainen miinus ole, hienoa tietysti että joka puolella lavaa tapahtuu jotain sellaista, mitä haluaisi nähdä.

Jyri Suomisen valosuunnittelu ja Oscar Fageruddin äänisuunnittelu tukevat esityksen olemusta sujuvasti, ja molemmat luovat tunnelmaa onnistuneesti. Erityisesti valosuunnittelu ihastuttaa, ja se pääsee hienosti esiin sekä yksilö- että joukkokohtauksissa. Hanna Hakkaraisen pukusuunnittelu on valtavan tyylikästä, musta sopii esitykseen ja esiintyjille, ja vaikka väri on yhtenäinen, on puvustus tosi monipuolista. Mia Matula, Aida Toiviainen ja Nora Wahlman vastaavat maskeerauksen suunnittelusta ja toteutuksesta, ja se jatkaa muun visuaalisuuden tyylikästä linjaa, mutta varsinkin maskeerauksessa tulee esille myös esityksen salaperäinen, yliluonnollinen tunnelma sekä se huumori ja hilpeys, mitä esityksessä myös on. Koska esitys levittäytyy teatteritilan jokaiseen nurkkaan ja myös korkeussuunnassa joka puolelle, saa valoilla ja äänillä päätettyä paljon sitä, mihin yleisö katsoo tai mistä suunnasta he kuulevat ja mitä. Minä pidin varsinkin siitä, kun joka suunnassa tuntui tapahtuvan jotain ja esiintyjiä kirmasi lattiatasossa, katsomon sivuilla, ylhäällä ja ties missä. Koko ajan sai käännellä päätä ja seurata, kuinka esiintyjät liikkuivat ympäri tilaa, eikä kaikkea ehtinyt nähdä. Juuri edellisessä kappaleessa sanoin tätä miinukseksi, mutta eihän se sittenkään sitä ollut. Jos on paljon tilaa käytössä, on hienoa, että sitä sitten myös käytetään, ja siinä ellen... onnistuu loistavasti.

Pidin erityisesti tuolienrummutuskohtauksesta, se on suosikkihetkeni koko esityksessä ja ihastutti kovasti. Jotenkin tosi hieno fiilis vangittu tähän hetkeen, niin paljon vimmaa ja voimaa, jännite säilyy ja sitten pikkuhiljaa tunnelma rauhoittuu. Upea kohtaus. Myös se luurankojen yhteistanssi on hieno, tuli vähän joukkoliikuntatunti mieleen. Ehkä kuoleman puutarhassakin harrastetaan yhteisliikuntaa? En tiedä. Yleinen edestakaisin juoksentelu ilahdutti sekin, vaikka sinne tänne säntäiltiin usein ja aika kauankin, ei se vaikuttanut päämäärättömältä vaan oli selvästi harkittua ja sopi esitykseen oikein hyvin. Esitys alkaa tosi kauniisti, Sydämeni laulu kaikuu koreasti ja kuulostaa ihanalta. Olen aina pitänyt tästä Aleksis Kiven runosta, ja laulettuna se on tietysti vieläkin hienompi. Mitäs vielä... Se aika lopussa nähty kohtaus, jossa porukka istuu pareittain tuoleilla ja jokaisella parilla on oma koreografiansa, on hieno, samoin se hetki, kun kaikki seisovat paikoillaan ja alkavat tanssia, kun valo osuu kohdalle. Niin, ja ristiinnaulitut, jotka roikkuvat takaseinällä. Ja se ihan mahtava sanatarinahetki, jossa kerrottiin tarinaa Irmasta niin, että jokainen vuorollaan sanoi yhden sanan. Ehkäpä koreografian voi myös kokonaisuutena mainita, se on tosi hienosti suunniteltua, rakennettua ja toteutettua, monipuolista ja mielikuvituksellista. Ihanasti tässä on mukana leikkisyyttä, iloa ja nuoruutta, sekä tummempia sävyjä, synkkyyttä ja mustaa huumoria. Tasapainoinen kokonaisuus, ja hieno katsomiskokemus.

Joukkokohtaukset ovat yksi esityksen suurimpia ansioita, jestas sentään mitä menoa ja kuinka taitavaa porukkaa lavalla! Esiintyjät tuovat lavalle hämmästyttävästi tunteita laidasta laitaan, välillä meno on tosi iloista ja vapautunutta, pirteää ja hilpeää, ja sitten onkin jo synkkä ja hiljainen, vakava ja varovainen tunnelma. Ja sujuu jengiltä myös yksinään lavalla olo tai parikoreografiat ja kaikki muukin. Tämä on enemmän koko porukan teos kuin esitys, jossa erottuisi yksi tai kaksi tekijää. Yhteistyö on sulavaa ja hioutunut vaivattomaksi, ja niin pitääkin, ellen... on niin vauhdikas esitys ja etenee reippaassa rytmissä, että jokaisen täytyy olla omasta roolistaan ajan tasalla. Ja niin jokainen selvästi onkin, vauhti pysyy hyvin yllä ja yksityiskohdat toteutetaan tarkasti, koreografia pysyy kasassa ja yleisö saa nauttia siitä huumorista ja vakavuudesta, jota esiintyjät esityksestä näyttävät. Koko porukka esiintyy varmasti ja vakuuttavasti, heitä on ilo katsoa lavalla ja ilahduin erityisesti siitä, miten koko porukka toteuttaa monipuolista koreografiaa vakaalla otteella. Välillä hengästyttää jo katsomossakin, kun kierrokset lisääntyvät ja vauhti kiihtyy, mutta esiintyjissä ei näy merkkejä siitä, että hurja meno tahtia hidastaisi, päin vastoin. Energistä ja eloisaa esiintymistä alusta loppuun, esiintyjät tavoittavat taitavasti juuri sen energiatason ja fiiliksen, minkä mikäkin kohtaus vaatii.

Musiikkiakin koreografian taustalla toki kuullaan, ja välillä biisit ja niiden esittäjät varastavat shown. Porukka on itse säveltänyt ja sanoittanut tähän musiikkia, ja mukana on myös valmiita kappaleita. Mainitaan nyt ainakin Anna Airolan säveltämä ja sanoittama Äävö, Rigoletto/Act 3: "La donna è mobile", jonka Ville Saarenketo esittää varsin hienosti, Karim Rapatin säveltämä ja sanoittama, oikein mainio Karmiva patti, Karlo Haapiaisen sävellys ja sanoitus Hän joka määräsi minut operaatio Barbarossaan, Inkeri Hyvösen sanoittama ja säveltämä, kaunis Tanssilaulu, Los Cojones (säv. ja san. Trio Amore) ja Igor Stravinskyn säveltämä Kevätuhri. Jos on koreografia monipuolista, sitä on myös musiikki. Huumorin täyteisiä hetkiä ja koskettavia säveliä mahtuu esityksessä kuultavaan musiikkiin, ja se kuulostaa kohtauksesta toiseen hienolta ja tukee esityksen muita osa-alueita.

Esityksen varsinainen tarina jäi minulta kyllä taka-alalle, jos siitä jonkinlainen yhtenäinen juoni nyt edes "piti" löytää. Paljon ajatuksia heräsi kyllä, niin elämästä kuin kuolemastakin, ja monenlaisista aiheista. Ainoa juttu, mitä tästä olin kuullut ennen katsomoon astelemista, oli se, että Kuoleman puutarhalla on jotain tekemistä esityksen kanssa. Niinpä en osannut odottaa yhtään mitään, mutta katsomista ohjasi ajatus siitä, että jotenkin se kuoleman puutarha tähän liittyy. Siksipä ajatuksetkin lähtivät pohtimaan kuolemaa, mutta äkkiä mietiskelinkin lapsuudesta tuttuja leikkejä, ihmisten välisiä suhteita, valta-asetelmia, sitä, että ihminenkin on eläin, ja sitä, miten pienillä liikkeillä saa kerrottua kokonaisen tarinan. Hyvin eri aiheita koskevia (kummallisia) ajatuksia siis heräsi tätä katsoessa, mikä on aina hyvä merkki. ellen... on mielenkiintoinen esitys, se on tosi monikerroksinen ja kiehtova, ja taidokkaasti toteutettu, niin, että esityksen kaikki kerrokset myös tulevat esille. Vaikuttavaa, hauskaa ja synkkää tekemistä, tykkäsin. Vaikka kirjoitinkin tästä nyt heti samana päivänä esityksen nähtyäni, luulen, että vielä monen päivän ajan herää ajatuksia siitä, mitä tulikaan nähtyä.

Kiitos koko porukalle, vangitseva esitys!