Kartta @ Kansallisteatteri

Näin esityksen Bloggariklubin kautta.

kuvat © Heli Sorjonen

Näin Kartan harjoitusesityksessä 13.11., ensi-ilta oli keskiviikkona 20.11.

Kolmen pariskunnan, Tarun (Kreeta Salminen) ja Sepon (Ilja Peltonen), Lauran (Pirjo Määttä) ja Armin (Maria Kuusiluoma) sekä Teron (Harri Nousiainen) ja Merin (Sari Puumalainen) elämä menee sekaisin, kun heitä yhdistävä tekijä poistuu joukosta. Kaarina on poissa, ja ystävät ovat tuuliajolla. Pariskunnat ajautuvat kuka mihinkin kriisiin ja muutenkin on enemmän tai vähemmän hankalaa jatkaa elämää. Yksi ei usko, että Kaarina ei tule takaisin, ja kaikkien on alettava etsimään häntä - tai ainakin Kaarinan henkistä perintöä. Mikä se on ja mistä se löytyy, sitä ruvetaan selvittämään.

Huom! Kirjoitan harjoituksen perusteella, eli pohdin ja mietiskelen keskeneräistä työtä ja esitystä.

Tosin kovin keskeneräiseltä ei Kartta viikkoa ennen ensi-iltaa vaikuttanut. Se oli aika hyvin paketissa, ja selvästi suuret linjat ja tekemisen ideat olivat jo aikalailla valmiina ja mietittyjä. Yksityiskohtia varmaankin on joitain hiottu tässä vielä ennen ensi-iltaa, tai sitten ei. Minusta kaikki oli jo hyvinkin valmista. Mutta sitten asiaan! Kartta ei ole minun tyyliseni esitys. Sitä katsoessani minua häiritsi se, että en meinannut saada oikein mistään kiinni, mutta jälkikäteen aloin pohtimaan, että ehkä tässä minun kokemuksessani onkin jotain samaa kuin mitä esityksen hahmot kokevat. He ovat kaikki eksyksissä, haahuilevat vailla selkeää määränpäätä tai ajatusta, ja ovat matkalla mutta eivät ihan kartalla. Suru ja menetys määrittävät porukan tuntemuksia, kukin käsittelee Kaarinan poismenoa omaan tapaansa. Yksi ei hyväksy sitä millään, toiselle nousee Kaarina mieleen vaikka mistä asioista. Tämä on hyvin tunnistettava juttu, ja totta tietenkin myös. Jokainen ihminen käsittelee asioita ja tunteita, olivat ne sitten menetys ja suru tai vaikka rakastuminen ja ilo, eri tavoilla, ja tunteiden ilmaisemistapoja on yhtä monta kuin ihmisiäkin. Eikä mikään (lähtökohtaisesti) ole väärä tapa, vaikka toiset eivät sitä ymmärtäisikään.

Ulkoasultaan esitys on futuristinen, puvut (Auli Turtiainen) ja niiden yksivärisyys ja selkeät linjat sekä muut asusteisiin ja vaatteisiin liittyvät yksityiskohdat ovat kaikki toimivia ja hyvin suunniteltuja. Lavastus (Maiju Loukola) on varsin pientä, mutta toimii. Tuoleja ja muuta vain vähän lavalla muutamaan otteeseen, ei sen suurempia juttuja. Lavalla on paljon tilaa, eikä mitään turhaa. Ja se onkin hyvä, sillä videosuunnittelu ja projisoinnit (Ida Järvinen ja Matias Koivuniemi) ovat isoja ja saavat ansaitsemansa tilan. Kaikenmoista väriä, muotoa, maisemaa ja kuvaa heijastetaan koko lavan mitalta, ja sepäs vasta näyttääkin hienolta. Valosuunnittelu (Aslak Sandström) tukee visuaalista ilmettä hyvin ja myös luo sitä onnistuneesti. Jos tämä ei kerronnallisesti tai tarinallisesti minuun niin iskenytkään, niin visuaalisesti olin aivan myyty. Erittäin hyvää työtä koko visuaalisesta ilmeestä vastaavalta tiimiltä!

Näyttelijät tekevät kaikki vahvat roolit, heidän esiintymisensä sopii näytelmän muuhun ilmapiiriin (jonka ohjaus ja visuaalisuus siis ovat luoneet) ja hahmot heräävät tarinan maailmassa eloon varsin sujuvasti. Vaikka Kreeta Salmisen Taru nouseekin vähän näkökulmahahmoksi, ei tässä varsinaista päähenkilöä kuitenkaan ole, vaan kolmen pariskunnan muodostamassa kuuden ihmisen joukossa kaikki ovat yhtä tärkeitä. Hahmot ovat aika erilaisia, se näkyy heidän eleissään, puheessaan ja varsinkin siinä, miten he suhtautuvat siihen, että Kaarina on poissa. Jokainen näyttelijä tuo hahmonsa lavalle tarkasti, hahmot ovat monitasoisia ja inhimillisiä. Erityisesti mieleen jäivät Kreeta Salmisen, Harri Nousiaisen ja Maria Kuusiluoman roolisuoritukset. Ohjaaja-käsikirjoittaja Minna Nurmelin on loihtinut mielenkiintoisen hahmoporukan ja ohjannut näyttelijät tuomaan hahmonsa lavalle onnistuneella tavalla.

Ei siis ihan minun juttuni, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen. Visuaalisesti upea, monia hienoja näyttämökuvia tarjolla. Isoja teemoja, kuten suru ja menetys sekä niiden käsittely, ystävyys ja rakkaus myös mukana tarinassa. Minä olin tätä katsoessani vähän eksyksissä, kuten tarinan henkilöt ovat Kaarinaa muistellessaan ja etsiessään myös. Kartta jätti mietteliääksi ja kummastelevaksi, tässä riittää ajateltavaa ja pohdittavaa. Vaikka Kartta ei siis singahtanut suosikkiesitysteni listalle, sain siitä paljon irti, vaikka tuntuikin, että en saanut otetta mistään. Kartan hienous (minun mielestäni) piileekin siinä, että se jotenkin salakavalasti herättää ajatuksia erityisesti sen jälkeen, kun sen on nähnyt. Toki pohdin aiheita ja hahmojen välisiä suhteita sekä tarinaa myös esitystä katsoessani, mutta tässä kuluneen viikon aikana mieleeni on aina noussut joku sellainen havainto tai juttu, jota en katsomossa tajunnut ollenkaan pohtia.