Sivut

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Viimeiset viisi vuotta @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat © Kapina Oy
Viimeiset viisi vuotta-musikaali sai ensi-iltansa Keski-Uudenmaan Teatterissa 13.2.

Näyttelijän urasta haaveileva Cathy (Elina Varjomäki) ja lahjakas kirjailija Jamie (Jussi Hongisto) tapaavat, rakastuvat, muuttavat yhteen, menevät naimisiin, etääntyvät ja eroavat. Tähän menee aikaa viisi vuotta, joista Cathy kertoo aloittaen tapahtumien kuvailun lopusta, eron hetkistä, kun Jamie taas kuvailee innostustaan juuri kun on tavannut ihanan Cathyn ja jatkaa siitä kohti huonompia aikoja.

Heti kun kuulin tämän tulevan teatterin ohjelmistoon, olin tosi innoissani, vaikken oikeastaan edes tiennyt, mikä on tarinan idea. Tiesin, että musikaalin on säveltänyt Jason Robert Brown, se kertoo kahdesta ihmisestä (eli näyttelijöitä on kaksi) ja toinen aloittaa tarinan alusta ja toinen lopusta. Kuuntelin sitten alkuperäistä cast recordingia ahkerasti ja ehdin sieltä jo omat suosikkibiisinikin poimia, ja odotukset esimerkiksi suomennoksen suhteen kasvoivat. Suomennos on Jyri Nummisen, ohjaus Kalle Tahkolahden ja musiikista vastaavat Anu Silvasti, Juha Pöysä ja Lauri Hongisto.

Tämä on läpisävelletty esitys, eli vuorosanoja ei juurikaan ole vaan tarina kerrotaan nimen omaan laulun ja musiikin muodossa. Kappaleet ovat oikein hyviä, pidän Brownin musiikista ja hänen säveltämänsä Naimakaupat Vegasissa itseasiassa menikin viime kesänä Samppalinnan kesäteatterissa ja siellä pidin nimenomaan biiseistä kovasti, kiva kuulla ja nähdä säveltäjältä toinenkin esitys suomeksi tehtynä. Mua vain viiltää, Pakanainen, Kurja maailma/Kun palaat vierellein, Riitä tuo ei ja Kukaan ei tietää saa ovat biiseistä suosikkejani, vaikka kaikki kappaleet soljuvatkin voimakkaina ja sujuvina läpi musikaalin. Suomennos toimii yllättävänkin hyvin, nyt kun olen niin paljon kuunnellut englanninkielistä musikaalimusiikkia, olen alkanut keskittyä biisien suomennoksiin aiempaa tarkemmin. Viimeiset viisi vuotta on oikein hienosti suomennettu, tekstin tunteet, huumori, ilo, suru, viha, toivo, rakkaus ja kaikki muu säilyvät sanoissa ja sopivat kotimaan kielelle mainiosti.

Tämähän ei ole mikään iloinen tarina, kun Cathyn ja Jamien suhde siis päättyy eroon, ja matkaan mahtuu niin pettämistä, itsekeskeisyyttä, epäilyä, molemminpuolista kyllästymistä ja kiukkua sekä muuta ei-niin-mukavaa, mutta tätä on kyllä tosi mukava katsoa. Lavastuksessa on käytetty kuormalavoja, jotka toimivat yllättävän hyvin tarinan kehyksenä ja tuovat näyttelijät esityksen keskipisteeseen tarjoten kuitenkin tarpeeksi maisemaa. Jouluvalot ja kitarat roikkuvat muuten näppärästi kuormalavoissa. Valosuunnittelu tukee sekin tarinaa ja miellyttää silmää, samoin puvustus, joka on sopivan arkista ja tähän aikaan sopivaa. Kalle Tahkolahden ohjaus pitää esityksen kasassa, tarinan ydin on selvästi löydetty eikä tässä kiirehditä tai hidastella, vaan esitys kulkee omalla urallaan niin kuin pitääkin.

Elina Varjomäki on ihastuttava Cathy (josta en muuten tykännyt hahmona yhtään biisien kuuntelun perusteella). Cathy osoittautuikin oikein mukavaksi tyypiksi, jolla on vähän hankaluuksia startata näyttelijänuraa, mutta joka on tosissaan rakastunut Jamieen ja toivoo pitkään, että he pysyivät yhdessä, vaikka vaikeuksia onkin. Cathyn muuttuminen surullisesta, vihaisesta ja pettyneestä, eronneesta naisesta nuoreksi, juuri ihastuneeksi ja rakastuneeksi naiseksi, jolla on vielä kaikki edessä, on loistava juonikuvio ja tarinankertomistapa, ja Varjomäki näyttelee tämän kaiken luontevasti ja koskettavasti, Cathystä ei voi olla pitämättä. Laulu kuulostaa myös kauniilta ja soljuu vahvasti.

Jussi Hongiston Jamie on hurmaava tyyppi myös, vaikka hän vaikuttaakin ehkä vähän tämän tarinan "pahikselta". Jamie tosin on myös hyvin rakastunut ja innoissaan tavattuaan Cathyn, mutta sitten asiat menevätkin aika äkkiä väärään suuntaan eikä Jamie oikein osaa käsitellä niitä oikein. Jamie yrittää kyllä olla Cathyn tukena tämän epäillessä näyttelijänuraansa ja itseään, mutta hän ei ihan onnistu siinä, joten Cathy ja Jamie ajautuvat aina vain kauemmas toisistaan, vaikka kumpikaan ei niin tahtoisi. Hongisto onnistuu tekemään Jamiestä miellyttävän ja hauskan, rennon oloisen tyypin, ja hänen lauluaan kuuntelee ilolla.

Kumpikaan hahmo ei siis oikeastaan vaikuta siltä, että tämä koko erojuttu ja siihen johtaneet asiat ovat juuri Jamien tai Cathyn syytä, vaan ero on ehkä yhtä paljon molempien syytä tai sitten ei kummankaan, ehkä he olivat alusta asti tuomittuja vain viiden vuoden suhteeseen. Elämän epävarmuus sekä rakastamisen ihanuus ja hankaluus ja toisen ihmisen ja myös oman itsensä kuunteleminen ovat koko ajan osa tarinaa. Tuskin Cathy tai Jamie ajattelivat toisensa tavatessaan, että ollaan nyt sitten muutama vuosi yhdessä ja ajaudutaan erilleen, ja kyllähän se musikaalissakin tulee esille, että asiat vain tapahtuvat ilman sen kummempaa suunnittelua tai ennakkovaroituksia. Yhdessä hetkessä ollaan menossa naimisiin, seuraavassa jätetään sormus muuttolaatikon päälle. Sekä Cathy että Jamie toimivat ehkä kuten parhaaksi näkevät, ja kärsivät seuraukset joko lyhyellä tai pitkällä aikavälillä. Elämä on ihanaa ja vaikeaa, sen saavat nämä hahmot kokea.

Hieno musikaali tämä on, ja hieno on myös sen toteutus. Keski-Uudenmaan Teatterille kiitokset ja aplodit, vahva ja tyylikäs, koskettava tulkinta Cathyn ja Jamien tarinasta taitavien näyttelijöiden tarjoilemana.


lauantai 16. helmikuuta 2019

Ilta musikaalien parissa @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos kulttuuriosuuskunta Kellopeli!
kuva © Petri Knuuttila
Kulttuuriosuuskunta Kellopelin Ilta musikaalien parissa-esitys meinasi jäädä minulta välistä, kun olin kipeänä silloin kun minun piti se mennä katsomaan, mutta siitä tuli kaksi lisäesitystä (tänään ja 28.3.), joten pääsin kuin pääsinkin nauttimaan musikaalibiiseistä. Mahtavaa!

Konsertissa kuullaan 37 biisiä kuudestatoista eri musikaalista, jotka kaikki on nähty Lahden kaupunginteatterissa, osa useampaankin kertaan. Minä olen nähnyt niistä vain viisi, josta olin vähän yllättynyt, luulin käyneeni Lahdessa katsomassa vaikka ja mitä. No, nytpä tuli sitten nähtyä pieniä maistiaisia kaikesta siitä, mitä olen missannut. Olin nähnyt musikaalit West Side Story, Cats, Chigago, Love me Tender ja Housut pois, ja ne kaikki olivatkin oikein mainioita silloin kun olen ne nähnyt. Osasta on jo aika kauankin aikaa, West Side Storystakin kuusi vuotta. Oli siis mukava palata niihin muistoihin, joita näistä esityksistä on jäänyt. Kaikki muutkin konsertissa kuullut musikaalit olivat ainakin nimen perusteella tuttuja, biiseistäkin tiesin osan ja pari musikaalia olen nähnyt toisessa teatterissa. Musikaalikappaleita esittivät Anni Kajos, Sami Ulmanen, Elina Ruti ja Panu Kangas

Liikkeelle lähdetään Cabaret-musikaalilla, josta tiesin vain Wilkommen-biisin, mutta jonka haluan kyllä jonain päivänä katsomaan ihan kokonaankin. Syksyllä se itseasiassa tulee Kuopioon, eli siellä voisi olla mahdollisuus tämä show nähdä. Aika hienon näköinen esitys ja hyvältä kuulostivat biisit myös, neljä kappaletta kuultiin Cabaretista. Sen jälkeen vuorossa oli West Side Story, josta Sami Ulmanen vetäisikin erinomaisesti Something's Coming-kappaleen, joka on suosikkini musikaalin biiseistä. Myös Maria kuulosti kauniilta, ja A Boy Like That-biisi Anni Kajoksen ja Elina Rutin esittämänä oli komea myös. Tykkäsin West Side Storysta kun sen kävin katsomassa, se toteutettiin Lahdessa hienosti ja muistelen sitä edelleen ilolla. Annie mestariampuja-musikaali on tehty Lahdessa kaksikymmentä vuotta sitten, siitä varsinkin Anything You Can Do-biisi oli hauska, Sami Ulmanen ja Elina Ruti vastasivat tästä esityksestä. Astoria-musikaalista kuulinkin jo säveliä Suomalaisen musiikkiteatterin klubilla, ja se kuulosti edelleen ihanalta. Anni Kajoksen upea Yksi on pelkkä numero sekä Panu Kankaan hieno Kirje kotiin saivat minut toivomaan, että tästä joskus tehtäisiin uusi versio jossain, Astoria on nimittäin sellainen musikaali, jonka haluaisin ehdottomasti joskus nähdä.

Myrskyluodon Maijaa en Lahdessa nähnyt, se harmittaa kyllä nyt, kun nämä kaksi konsertissa kuultua biisiä, Merellä aina tuulee ja Maijan ja Jannen häävalssi, olivat hurmaavia ja kauniita. Viulunsoittaja katolla on myös jäänyt Lahdessa näkemättä, se on viime vuonna mennyt siellä viimeksi, Tiirismaan lukion esittämänä. Sunrise, Sunset on ihana kappale, Panu Kangas esittää sen hienosti ja reippaasti sujuu esiintyjänelikolta myös If I Were A Rich Man. Viulunsoittajasta tykkään kovasti, vaikka en olekaan sitä moneen vuoteen nähnyt. Pitäisikin taas käydä joskus Tevjen ja kumppaneiden tarinaa tunnelmoimassa. Sugar - Piukat paikat ja Laulavat sadepisarat ovat näistä konsertissa mukana olleista musikaaleista minulle vieraimmat, vaikkakin I Wanna Be Loved By You-biisin olen monesti kuullut, tämä on siis Sugarista. Catsin näin Lahdessa, se oli oikein mukava konserttimuotoinen show silloin, Cats on siis kaksi kertaa Lahdessa esitetty, 2007 ja 2016, jälkimmäisen tuotannon näin minä. Siitä kuultiin Memory, jonka lauloi kauniisti Elina Ruti. Hair-musikaalista kuultiin kolme biisiä, niistä suosikkini oli I Got Life. Hairista en ole oikein koskaan ollut kovin kiinnostunut, ehkä siksi, että en oikein tiedä siitä paljon mitään. Musikaali pyörii tällä hetkellä Jyväskylässä, eli senkin voisin siis mahdollisesti käydä katsomassa. Ainakin se vaikutti mielenkiintoiselta näiden konsertissa kuultujen biisien perusteella.

Chigagosta tykkäsin Lahdessa paljon, se oli minusta tosi upea esitys (ja silloin taisin muuten nähdä Panu Kankaan ensimmäistä kertaa lavalla). Cell Block Tango oli esiintyjänelikon käsissä upea, huh huh miten mahtavaa menoa! Fame-musikaali on mennyt Lahdessa kahdesti, 2001 ja 2010, toivottavasti tulisi vielä kolmas kerta, niin minäkin pääsisin sen ihastelemaan. Fame on hieno biisi ja tämä olikin jo toinen kerta tällä viikolla, kun kuulin sen Elina Rutin esittämänä, tiistaina se nimittäin kuului Ilta Oscareiden tapaan-konsertin ohjelmaan. Patukkaooppera/Kun tyttö on hyvä-esitysten sauvakävelybiisi Nordic walk on sekin jo viime viikolla kuultu vähän eri kokoonpanolla, Suomalaisen musiikkiteatterin klubilla tuli se myös tutuksi. Nyt olikin sitten asusteet ja rekvisiitat kunnossa, sauvat kädessä ja lenkkeilykamppeet yllä kun porukka tämän reippaan biisin vetäisi. I Love You, You're Perfect. Now Change eli suomeksi Käyttöohje kahdelle vaikuttaa ihan mahtavalta, sekä Panu Kankaan ja Elina Rutin esittämä Tear Jerk että Anni Kajoksen ja Sami Ulmasen tulkitsema Marriage Tango olivat mainioita kappaleita. Toivottavasti musikaali nähdään taas pian Suomessa, ehdottomasti olen katsomossa seuraavalla mahdollisella kerralla. Love me Tender on vielä aika tuoreessa muistissa sentään, sen näin lokakuussa 2017 ja Elviksen musiikilla höystetty esitys oli oikein mainio ja letkeä. Jailhouse Rock ja Come On Everybody olivat erityisesti hyviä. Viimeisenä kuultiin Housut pois-musikaalista Let It Go, tosin vähän eri tavalla kuin miten se musikaalissa esitettiin.

Olipas mahtava esitys tämä, nelikko Panu Kangas, Anni Kajos, Sami Ulmanen ja Elina Ruti on täynnä taitoa ja hienoa ääntä, tanssia, näyttelemistä ja esiintymistä, heidän työskentelyään on ilo katsoa. Erityiskiitokset muuten Sami Ulmaselle huikeista steppitaidoista, loistavaa! Esiintyjät tarttuvat myös soittimiin kaiken laulamisen ja tanssimisen lisäksi, vaikka minkälaista osaamista löytyy siis tältä porukalta, tosin sen jo tiesinkin. Kivasti on vaaterekit laitettu lavalle, eli yleisö näkee, kuinka puvustus ja rekvisiitta vaihdetaan aina seuraavaan musikaalin sopiviksi. Aika reippaalla tahdilla porukka saa vaatteita vaihdella, konsertti rullaa eteenpäin vauhdikkaasti ja koko kaksi- ja puolituntisen aikana esiintyjillä nähdään hienoja, haukoja, kauniita ja kekseliäitä pukuja. Yleisö nauttii täysin siemauksin tästä musikaalien parissa vietetystä hetkestä, ainakin minä hymyilin ja iloitsin koko esityksen läpi. Taitavat esiintyjät ja mainiot musikaalisävelmät takasivat mukavan ja vaikuttavan iltapäivän, ihanaa, että pääsin tämän kokemaan. Yksi huomio siitä tosin, että biisien nimet olisivat voineet olla käsiohjelmassa suomeksi, ainakin jos/kun ne ovat musikaalien suomennoksen yhteydessä käännetty myös suomeksi. Tai sitten sekä suomeksi että englanniksi(/alkuperäiskielellä) nimi.

Ilta musikaalien parissa-esitystä on jäljellä vielä yksi kerta, 28.3. Suosittelen! Myös Oscar-biiseistä pääsee vielä kerran nauttimaan, 20.2.

torstai 14. helmikuuta 2019

Pieni merenneito-tiedotustilaisuus

Teatterinjohtaja Kari Arffman
kuvat © Susanna Salmi
Helsingin kaupunginteatteri paljasti tänään syksyn musikaalituotantonsa, Pienen merenneidon, näyttelijät ja taiteellisen työryhmän. Pieni merenneito tulee olemaan HKT:n tähän mennessä suurin musikaalituotanto, ja sitä on tekemässä ihmisiä sekä Suomesta että muualta maailmasta. Puvustus on Pirjo Liiri-Majavan, lavastus Peter Ahlqvistin, koreografia Gunilla Olsson-Karlssonin, videosuunnittelu Toni Haarasen, suomennos Reita Lounavuoren ja Hanna Kailan ja ohjaus Samuel HarjanteenStitches and Glue-niminen firma huolehtii nukeista ja Flying by Foy lennätyksistä. Oikein taitavaksi tiedetty porukka tässä taustalla ja odotan innolla, millainen lopputuloksesta tulee. Pukuluonnoksista ja lavastuksen pienoismallista sai tiedotustilaisuudessa vähän esimakua siitä, miltä esitys tulee näyttämään, ja toki kahden tilaisuudessa kuullun laulun perusteella myös suomennoksesta sai pienen maistiaisen. Niin, ja kapellimestarina tässä muuten on Risto Kupiainen.

Disneyn Pienen merenneidon (animaatioleffan siis, ei tämän musikaalin) ensi-illasta tulee tänä vuonna kuluneeksi 30 vuotta, eli juhlavuotta voi hienosti juhlistaa syksyllä suurella näyttämöllä. Pieni merenneito-musikaali sai ensi-iltansa 2007 (Broadwaylla 2008), eli on siitäkin jo 12 vuotta aikaa. Ja nyt se siis nähdään vihdoin myös Suomessa. Disneyn leffan olen nähnyt kerran tai kaksi, joskus kauan sitten, enkä muista siitä oikein mitään. Hahmot muistan aika hyvin, mutta tarinasta ei ole pääpiirteiden lisäksi käsitystä. Merenalainen prinsessa ja maan päällä asustava prinssi (vai oliko nämä edes prinssejä ja prinsessoja, en muista), pahis merennoita, rapu ja pikku kala, ja Arielin kaipaus ihmisten maailmaan ovat lähinnä ne asiat, joita Pienen merenneidon tarinasta minulle tulee mieleen.

Ohjaaja Samuel Harjanne
Ariel (Sonja Pajunoja)
Sebastian (Tero Koponen)
Erik (Martti Manninen)
Ariel (Sonja Pajunoja) ja kuningas Triton (Mikko Vihma)
Arielin roolissa nähdään Sonja Pajunoja ja Erikinä Martti Manninen. Ihan nappivalinta tämä kaksikko, he ovat molemmat tosi taitavia ja mahtavaa päästä näkemään Manninen musikaaliroolissa, puhenäytelmäpuolella hän on jo vakuuttanutkin minut. Pajunoja on HKT:llä nyt Kinky Bootsissa mukana, ja olen nähnyt hänet myös Lahden kaupunginteatterissa. Ai että, kylläpä on hyvä pääpari tässä! Arielin ystävänä Pärskynä vuorottelevat Valo Eklund, Lenni Kallela, Alek Perez-Lahtinen ja Samuel Vihma, Sebastianin roolissa esiintyy Tero Koponen. Merennoita ursulana nähdään Sanna Saarijärvi, kuningas Tritonian Mikko Vihma, Kierona Paavo Kääriäinen ja Lierona Antti Timonen. Koko roolitus löytyy HKT:n sivuilta, aika hyvältä näyttää, sanoisin minä. Paljon tuttuja nimiä, eiköhän tämä porukka tuo tarinan lavalle erinomaisesti.

Tiedotustilaisuudessa paikalla ollutta näyttelijäporukkaa

En vielä tähän tiedotustilaisuuteen mennessä ollut mitenkään erityisen innoissani tulossa olevasta isosta musikaalituotannosta, mutta nyt odotan esitystä sitäkin enemmän. Tämä kun on minulle vähän vieras tarina, vaikka tiedänkin muutaman biisin ja vähän siitä, mitä tapahtuu, en ole osannut kasvattaa odotuksia oikein minkään suhteen. Nyt kun kuuli pari biisiä, näki työryhmää ja kuuli heidän ajatuksiaan musikaalista, on helpompi olla innoissaan tästä. Uskon, että tästä tulee sekä visuaalisesti että näyttelijäntyöllisesti ja laulullisesti upea kokonaisuus, ja odotan varsinkin sitä, miten suuren näyttämön uutta tekniikkaa hyödynnetään. Lennätykset ja nuket kiinnostavat myös, samoin se, miten tarina herää näyttämöllä eloon. Katsomoon riittää varmasti sekä lapsia että aikuisia, jotka haluavat (ja varmasti saavat) kokea jotain taianomaista. Tästä tulee hieno, olen varma siitä. Kuinka hieno, se selviää sitten syksyllä. Aika hienolta vaikutti jo nyt.

Peter Ahlqvistin lavastussuunnittelua
Pirjo Liiri-Majavan pukuluonnoksia
Pieni merenneito-musikaali ensi-illassa Helsingin kaupunginteatterissa 29.8.

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Ilta Oscareiden tapaan @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos kulttuuriosuuskunta Kellopeli!
kuva Kellopelin facebookista
Synttäripäivän perinteinen teatterireissu suuntautui eilen Lahteen, jossa kulttuuriosuuskunta Kellopeli tarjosi Illan Oscareiden tapaan Lahden kaupunginteatterin Juhani-näyttämöllä. Toinen kattaus tätä konserttia on tarjolla 20.2.

Kulttuuriosuuskunta Kellopeli on perustettu vuonna 2016, ja sen tavoitteena on edistää lahtelaista kulttuurielämää valmistamalla alueen musiikki- ja teatteritarjontaa rikastuttavia tuotantoja. Tämä Oscar-konsertti sekä Ilta musikaalien parissa ovat Kellopelin ensimmäiset omat tuotannot, toivottavasti heiltä nähdään vielä paljon muutakin, oikein lupaavaa oli meno Oscar-sävelmien parissa koko porukalla. Oscar-biisejä tulkitsivat Anni Kajos, Annamaria Karhulahti, Petri Knuuttila, Noora Koivumies, Sini Koivuniemi, Siiri KononenAnni-Maija Koskinen, Ville Mäkinen, Aino Paranko, Elina Ruti, Taru Still ja Julia Vuorinen sekä Panu Kangas ja Sipriina Kauranen, jotka myös juonsivat konsertin.

Esitettäväksi oli valikoitunut parhaan laulun Oscarin voittaneita kappaleita 1930-luvulta lähtien, ja muutama muukin biisi, yhteensä yli kolmekymmentä eri biisiä. Kaikki solistit pistivät parastaan, laulut kuulostivat hienoilta ja tunnelmasta toiseen mentiin sujuvasti, samoin tyylilajista toiseen. Varsinkin ennen väliaikaa kuultavat, vanhemmat kappaleet (ja elokuvat, joista ne olivat) eivät nimensä perusteella sanoneet minulle mitään, monta uutta tuttavuutta lavalla kuultiin. Varsinkin Never On A Sunday samannimisestä elokuvasta oli hauska näistä biiseistä, joita en ollut koskaan kuullut, samoin L'ultima diligenza di red rock elokuvasta The Hateful Eight jäi mieleen, se oli instrumentaalibiisi ja kuulosti upealta. Fame ja Flashdance samannimisistä leffoista olivat molemmat tosi hyviä, varsinkin jälkimmäinen, Taru Still lauloi sen. Noora Koivumiehen ja Siiri Konosen esittämä Que sera sera (The Man Who Knew Too Much-elokuvasta) sekä Sipriina Kaurasen tulkitsema Moon River (Aamiainen Tiffanylla-elokuvasta) saavat myös erityismaininnan. Väliajan jälkeen päästiin sitten niihin biiseihin, jotka minäkin olen kuullut monta kertaa ja nähnyt myös elokuvat. Titanicin My Heart Will Go On (esittäjänä Elina Ruti) oli yksi konsertin kohokohdista, eikä vähiten Ville Mäkisen kauniin ja tyylikkään koreografian ansiosta (jonka tanssivat Mäkinen ja Taru Still). Olipa hieno hetki, upeaa laulua ja silmiä hivelevää tanssia.

Lose Yourself elokuvasta 8 Mile oli mainio veto, kiitos Ville Mäkiselle siitä, ja Anni-Maija Koskisen esittämä It's Hard Out Here For A Pimp (elokuvasta Hustle & Flow) oli loistava myös. Ja Panu Kankaan taiteilema Glory (Selma-elokuvasta), se olikin ainoa näistä hip hop-Oscar-voittajista jonka tiesin. Ihana Falling Slowly Once-elokuvasta kuultiin myös, sen tulkitsivat Ville Mäkinen ja Taru Still. Once-musikaalin näin ihan ensimmäisellä kerralla kun kävin Lontoossa, ja se on edelleen yksi suurimpia suosikkejani (leffaa en ole vieläkään tosin katsonut), joten oli mahtavaa kuulla suosikkibiisini lavalla. Annamaria Karhulahden kaunista laulua kuultiin Bond-leffojen hengessä, Skyfall ja Writings On The Wall kuulostivat upeilta. Koko homma päätettiin The Greatest Showman-leffan This Is Me-kappaleeseen. Konsertin ajan musisoinnista vastasivat kapellimestarina toiminut Matti Hussi sekä Jaakko Rossi, Jussi Koskinen, Lari Lius ja Martti Peippo sekä Lumos-kvartetti, ja pariin otteeseen myös illan solistikaartin jäsenet tarttuivat soittimiin.

Panu Kangas ja Sipriina Kauranen tarjoilevat juontojen lisäksi pieniä tietoiskuja illan ohjelmistosta, esimerkiksi sen, että osa biiseistä on melkein leikattu pois elokuvasta tai osa alkuperäisesittäjistä on meinannut kieltäytyä laulamasta biisejä, syynä esimerkiksi tyhmä kappaleen nimi tai liian rock'n'roll-henkinen biisi. Kiinnostavia faktoja, joista yhtäkään en tainnut etukäteen tietää, sivistävä kokemus siis. Juontotehtävä sujui kaksikolta mainiosti, he pitivät yllä hyvän tunnelman. Koko esiintyjäporukka näyttää upealta, heillä on yllään toinen toistaan kauniimpaa mekkoa ja komeampaa pukua, ja moni ilmestyy lavalle aina uudessa vaatetuksessa. Koko lava näyttää hyvältä myös, kattokruunut kimaltelevat ja tunnelma on Oscar-gaalan mukainen. Heti teatterin ulko-ovesta sisään astuessa oli muuten punainen matto valmiina, mikäs sen arvokkaampaa. Ja Oscar-patsaan kanssa sai poseerata, ja vaikka harjoitella kiitospuhetta jos niin mieli tehdä.

Kokonaisuutena Ilta Oscareiden tapaan on kattava katsaus Oscar-pystin ansainneisiin lauluihin 1930-luvulta tähän päivään. Taitavat solistit, mainiot muusikot ja monipuolinen kappalevalikoima takaavat yleisölle viihdyttävän illan, jonka aikana tutuksi tulee elokuvamusiikki sekä esiintyjien taito tulkita ja tuntea musiikkia. Tyylikäs, taidokas ja tyylipuhdas konsertti, oli ilo viettää syntymäpäivää näiden laulujen parissa.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Eikä yksikään pelastunut @ Järvenpään teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Järvenpään teatteri!
kuvat © Kapina Oy
Järvenpään teatterissa sai 2.2. ensi-iltansa Agatha Christien murhamysteeri Eikä yksikään pelastunut.

Huh huh kun olikin jännittävää! Samasta tarinasta tehty, muutama vuosi sitten esitetty kolmeosainen tv-sarja jäi minulla ensimmäiseen jaksoon, joten en oikeastaan tiennyt tarinasta muuta kuin sen, että porukka menee Sotilassaarelle, näkee seinällä olevan runon ja alkaa sitten kupsahtelemaan lorun määräämässä järjestyksessä. Murhaajaakaan en siis tiennyt, joka teki kaikesta vielä vähän jännittävämpää. Yritin toki poimia vihjeitä esityksen edetessä, jotta ehtisin keksiä, kuka murhaaja on. Porukka tosin heitti henkensä sitä mukaa kun heitä epäilin, eli aika väärillä jäljillä olin koko ajan, vaikka oli esityksessä sentään muutama hahmo, jota en edes epäillyt kieroksi tappajaksi (eivätkä he Sotilassaaren murhista sitten vastuussa olleetkaan).

Sotilassaaren kauniisiin maisemiin saapuu seitsemän vierasta, Philip Lombard (Mikko Moilanen), Anthony Marston (Tito Martinez), William Blore (Vesa Saralehto), kenraali MacKenzie (Jyri Pekonen), Emily Brent (Lotta Häkkinen), Sir Lawrence Wargrave (Jarmo Holttinen) ja tohtori Armstrong (Pertti Lehto) sekä isäntäväen, herra ja rouva Owenin, sihteeri Vera Claythorne (Tiina Löytynoja). Paikalla on myös palvelusväki, herra ja rouva Rogers (Ilkka Esselström ja Katja Hyry-Heikkilä). Saarelle porukan heittää veneellään Narracott (Markus Peltola). Sotilassaarella odottaa upea talo ja mukavan oloinen viikonloppu, vaikka yleistunnelma onkin vähän hämmentävä, kun isäntäväkeä ei näy missään eikä kukaan oikein tunnekaan heitä. Vieraat huomaavat takanreunuksella kymmenen patsasta ja niiden takana runon, jossa kymmenen pientä sotilasta kohtaa loppunsa. Kun taloksi on asetuttu, gramofonista kaikuu salaperäinen viesti, jossa saarella majailevaa porukkaa syytetään murhista ja osuudesta ihmisten kuolemiin. Kun ensimmäinen vieras tukehtuu juomaansa, kuten seinällä olevassa runossa sanotaan, tajuavat vieraat, ettei heidän ole tarkoitus päästä saarelta elossa. Kuolleita alkaa kertyä reippaaseen tahtiin ja kaikki epäilevät toisiaan. Kukaan ei ole turvassa.

Alkupuolelle mahtuu hieman turhaa edestakaisin kulkemista ja hiljaisia hetkiä, mutta kun kaikki hahmot on saatu esiteltyä ja päästään vauhtiin, säilyy esityksen jännite erinomaisesti koko tarinan ajan. Varsinkin väliajan jälkeen alkaa olemaan sen verran piinaavaa menoa, että meikäläinen istui katsomossa jännityksen kourissa, ja tuntui kuin olisin itse Sotilassaarella seuraamassa, kuinka takan reunukselta katoaa patsas toisensa jälkeen ja murhaajan läsnäolo tuntuu uhkaavana hetkestä toiseen. Ihan mahtavaa! En ole koskaan ollut teatterissa noin valppaana, tunnelma vetää mukaansa ja katsomossa seuraa tapahtumia valmiina reagoimaan kolahduksiin ja rasahduksiin. Olen iloinen siitä, etten tiennyt, miten tämä tarina menee, koska nyt pystyin katsomaan esityksen ilman tietoa siitä, kuka kuolee milloinkin ja kenen syytä se on. Silmät vaelsivat vähän väliä laskemaan, kuinka monta patsasta on jäljellä, jotta seuraavaan murhaan ehtisi vähän varautua, ja sitäkin tuli monesti mietittyä, kuka seuraavana kuolee. Tosin pieni miinus siitä, että käsiohjelmasta puuttui Veran kohtaloon liittyvän pojan nimi sekä näyttelijä.

Näyttelijäporukka tekee vakaata työtä ja he onnistuvat rooleissaan loistavasti. Porukan vähentyessä lisääntyy vainoharhaisuus, epäilys, pelko, paniikki ja syyttävät katseet, ja tämä näytellään mainiosti. Vieraiden saadessa surmansa yksi toisensa jälkeen epäiltyjen määrä pienenee, eikä kukaan uskalla luottaa kuin itseensä. Vaikka vieraat muodostavatkin omia epäilyksiään, eivät he ole murhaajasta sen paremmin perillä kuin katsojatkaan. Kalle Tahkolahden ohjaus tuo hyvin esiin sen, miten ihminen pahassa tilanteessa on oman itsensä puolella, eikä usko muita. Tahkolahti on tuonut esitykseen ison annoksen painostavaa epätietoisuutta ja ihmisen selviytymisviettiä, sekä sitä, miten pelon edessä järki antaa paniikille periksi. Erinomaista ohjaustyötä.

Suosikikseni nousee Mikko Moilasen Lombard, hän on porukan huolettomin tyyppi ja suhtautuu koko murhajuttuun kuin se olisi vain jännittävää peliä, eikä lainkaan taistelua elämästä ja kuolemasta. Loppuvaiheilla alkaa tosin Lombardillakin hermot olla koetuksella, kun hän huomaa, että oma henki on aika vaikea säilyttää, kun ei tiedä, kuka sen suunnittelee vievänsä. Huumoria Lombardilla tosin riittää, vaikka muu porukka on paniikin vallassa. Tiina Löytynoja on loistava Vera, hän on vakava ja hillitty nuori nainen, joka kantaa salaisuutta. Se salaisuus tosin tulee gramofoninauhalta kaikkien muiden tietoon. Veralla alkaa esityksen edessä mennä järki, vaikka hän pitääkin tunteensa kurissa aika pitkään. Jyri Pekosen kenraali MacKenzie on hyvä roolityö, samoin Pertti Lehdon tohtori Armstrong. Mainitaan vielä Ilkka Esselström ja Katja Hyry-Heikkilä herra ja rouva Rogerdsina, he toimivat hyvin yhteen ja tämä kaksikko oli ensimmäisenä epäiltyjen listallani. Heidän jälkeensä epäilin muuten Tito Matrinezin Marstonia, joka vaikutti niin rennolta ja hyväntuuliselta, että selvästi suunnitteli jotain veritekoa, mutta hän kohtasi loppunsa vähän liian nopeasti ollakseen murhaaja.

Kokonaisuutena tämä on ihan mahtava! Järvenpään teatterissa on osuttu murhamysteerin ytimeen, Eikä yksikään pelastunut on upean tarkkanäköinen, piinaava ja vaikuttava kuvaus siitä, miten suljetun paikan olosuhteet tuovat ihmisestä esiin kaiken sen, mikä yleensä halutaan pitää piilossa. Lavastus ja puvustus tukevat esityksen tapahtuma-aikaa oikein hyvin, kaikki yksityiskohdat näyttävät hienoilta. Agatha Christien tarina on vertaansa vailla ja Järvenpään teatterin versio siitä on upea.

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Suomalaisen musiikkiteatterin klubi, osa 2 @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

kuvat © Susanna Salmi
Musiikkiteatteri NYT (Panu KangasPetteri Hautala, Anni KajosPetri KnuuttilaSini Koivuniemi ja Linda Hämäläinen) ja Eeva Kontu ovat yhdistäneet voimansa ja tuoneet lavalle neljän klubi-illan konserttisarjan, eilen (5.2.) oli siis Suomalaisen musiikkiteatterin klubin järjestyksessään toinen konsertti, jossa tutustuttiin suomalaiseen musiikkiteatteriin vuosilta 2000-2010 (paitsi yksi musikaali oli vuodelta 1995). Asiantuntijavieraana oli säveltäjä Jussi Tuurna ja paikkana Musiikkiteatteri Kapsäkki. Ensimmäisessä klubi-illassa aiheena oli suomalainen musiikkiteatteri viime vuosituhannella, mutta silloin en päässyt paikalle kun istuin teatterin katsomossa Lontoossa. Porukka vetäisi kuitenkin aluksi tiivistelmäpotpurin siitä, mitä kaikkea ensimmäisessä klubi-illassa kuultiin, ja varsin hyvän kuuloista materiaalia on viime vuosituhannella tehty. Minähän en ole voinut haaveilla meneväni silloin teatteriin, kun en ole ollut olemassakaan. Myös nämä tämän klubikerran esitykset ovat olleet ohjelmistossa vähän liian aikaisin  minun teatterihuumaani nähden, vuonna 2010 kun vasta aloittelin tätä musikaali-intoiluani, eli en ole vielä silloin ollut kovin perehtynyt suomalaiseen musiikkiteatteriin (enkä ole vieläkään niin paljon kuin haluaisin, hyi minua). Siksikin mahtavaa, että NYT & Kontu sekä asiantuntijavieraat ovat nämä illat toteuttaneet.

Klubissa kuultiin musiikkia esityksistä Antti Puuhaara, Luistelijain kuningas, Minna-musikaali, Astoria, Batseba-ooppera, High heel society, Särkynyt malja, Kaipaus, Kilpakosijat, Suruttomat, Patukka-ooppera, Tulipunakukka, Kutsumattomia vieraita, Aina siellä missä en ole, Mielen päällä, Leyla ja Daniel, Play me ja Ilmattaren tyttäret. Muutama biisi kuulosti tutulta, mutta yhtäkään näistä esityksistä en siis ole nähnyt. Harmi, koska moni kuulosti ainakin yhden tai kahden klubilla kuullun kappaleen perusteella sellaiselta, josta olisin varmasti pitänyt. Mainitaan nyt biiseistä ainakin Hannan Laulu Minna-musikaalista, Väärät kengät (High heel society), Vaimoväen onni (Suruttomat), Nordic walk (Patukkaoopperasta, tämä oli tosi hauska biisi, sauvakävely oli aiheena), Ohikulkijat (Kutsumattomia vieraita), Laulu päähän ammutusta pojasta (Leyla ja Daniel) ja Drömmen om mej (Play me).

Olipas kiva nähdä koko NYTin jengi lavalla, osaa heistä olen nähnyt esityksissä eri puolilla Suomea, mutta tällä kertaa kuusikko oli samalla lavalla samaan aikaan ja heidän laulunsa olikin hienoa kuultavaa. Eeva Kontu on ollut kapellimestarina monessa esityksessä, jonka olen nähnyt, ja nyt hän toimi hyvänä klubi-bossina sekä säesti kauniisti klubilla kuultavat kappaleet. Myös NYTin väki soitti milloin mitäkin soitinta, ja Jussi Tuurnaakin kuultiin pianon ääressä. Oli muuten klubin parasta antia Tuurnan vetämä musikaali-impro, jossa muodostui mainioita biisejä erään Kalle-nimisen hepun elämästä. Kylläpä oli mielenkiintoista porukaa tässä kohtauksessa...

NYTin jäsenet pääsivät loistamaan laulutaidoillaan, sekä sooloissa, duetoissa että kaikki yhdessä, ja onkin mahtavaa, että jäljellä on vielä kaksi klubikertaa, niin tämän porukan laulusta ja esiintymisestä pääsee nauttimaan lisää. Toki heitä näkee lavalla muualla myös, mutta musiikkiteatteriklubi on ihan ainutlaatuinen tilaisuus nähdä iso määrä nuorta osaamista ja otteita monesta eri musikaalista. Tämä klubisarja on hieno juttu, suomalainen musiikkiteatteri ansaitsee huomiota ja porukka on loistavasti koonnut biisejä monenlaisista teoksista, varmasti iso työ etsiä ja valita ne kappaleet, jotka ottaa mukaan. Näistä tämän kerran musikaaleista melkein kaikki olivat minulle vieraita, pari tiesin nimeltä ja pari biisiä siis kuulostivat tutuilta, mutta muuten tuli paljon uutta tietoa siitä, millaista musikaalia Suomessa on tehty 2000-2010. Uskon, että ensi klubilla on myös luvassa monta uutta tuttavuutta, enkä malta odottaa mistä kaikista biiseistä yleisö pääsee nauttimaan. Yksi pikku miinus tai maininta siitä, että musikaaleista lehdessä kirjoitettuja arviopätkiä luettiin vain pari, niitä olisi mielellään kuullut lisääkin.

Seuraavat musiikkiteatteriklubi-illat ovat 16.4., silloin aiheena viimevuosien musiikkiteatteriteokset 2011-2018 ja asiantuntijavieraana säveltäjä Jukka Nykänen sekä 7.5., aiheena tulevaisuuden teokset ja vieraana musikaaliartisti ja säveltäjä  Ulriikka Heikinheimo. Suosittelen lämpimästi ja kehotan kaikkia katsomoon, tämä on mahtava tilaisuus tutustua kotimaan musiikkiteatteritarjontaan. Odotan seuraavaa klubia todella innolla, silloin luvassa on varmasti sellaisia biisejä, jotka olen joskus kuullut ja nähnyt lavalla.

Olipa hauska ilta, kiitos Musiikkiteatteri NYT ja Eeva Kontu että olette toteuttaneet nämä klubi-illat!

lauantai 2. helmikuuta 2019

Comeback - räpätessä roiskuu @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!
kuvat © Mirka Kleemola
Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä sai 30.1. ensi-iltansa farssi nimeltä Comeback - räpätessä roiskuu.

Biiffi (Peter Kanerva), Suomen suosituin räppäri, valmistautuu Camp-hotellin sviitissä paluukeikkaansa managerinsa Tainan (Minna Koskela) sekä kaverinsa, toisen räppimenestyjän Melan (Sauli Suonpää) kanssa. Jännitystä on ilmassa itse kullakin, odottaahan loppuunmyyty Olympiastadion kolmen tunnin kuluttua koittavaa keikkaa kuin kuuta nousevaa. Reipas pikkolo Hanna (Janna Räsänen) raastaa sviitissä majailevan porukan hermoja nappailemalla salakuvia ja vaatimalla haastattelua vlogiinsa, eikä asiaa auta sekään, että Biiffin mummo Kaija (Eija Vilpas) pölähtää paikalle mahdollisimman huonolla hetkellä perhealbumit ja nahkiaiset mukanaan. Kaikenlaista sekoilua mahtuu yhteen sviittiin, eikä paluukeikan toteutuminen enää ole yhtään varmaa.

Olipas hauskaa! Parituntinen vierähtää nauraessa, tässä on toimivaa huumoria, joka kumpuaa oikeasta maailmasta, ainakin luulisin niin. Biiffin (eli siviilissä Pasin) jännitys ja hermostuneisuus tulevaa paluukeikkaa kohtaan vaikuttaa uskottavalta, samoin manageri-Tainan rauhoitteleva ja järkevä suhtautuminen suojattinsa stressaamiseen. Mela, joka on aikamoinen tyyppi, on hänkin todentuntuinen hahmo, kuten Hanna ja Kaija-mummokin. Vaikka tässä toki onkin korostettu kaikkia niitä ominaisuuksia, jotka nostattavat katsomossa hymyn huulille ja naurun kuuluviin, on tarina silti sellainen, että se voisi jopa oikeasti tapahtua. Ei sitä tiedä, millaista menoa suljettujen ovien takana on ennen suuria keikkoja, tiedä vaikka joku artisti ja hänen porukkansa valmistautuisivat tulevaan esiintymiseen tällä tavalla. Kekseliäs esitys tämä on, juonenkäänteitä riittää ja meno on vauhdikasta ja katsomo pysyy hilpeänä alusta loppuun.

Minähän en (edelleenkään) ihmeemmin pidä räpistä, mutta näin teatterin lavalla se menee. Kiitos muuten käsiohjelman suunnittelulle, takakannesta löytyy Biiffin hittibiisin, Bodattu mut yksin, sanoitus. Se kuullaan lavallakin ja oikein mainiolta biisi kuulostaa. Janna Räsäselle erikoismaininta räppitaidoista, olipahan energistä menoa! Yleisö saa nauttia myös biiseistä Kaikki chicksit pettää (paitti mutsi) ja Karjala. Lavalla oleva porukka on ihan liekeissä ja katsomossakin vallitsee innostunut tunnelma varsinkin näissä räppikohtauksissa. Ohjaaja Sakari Hokkanen on pitänyt langat hyvin käsissään, vaikka vauhtia riittää, kaikki tapahtuu oikeaan aikaan, esitys on rakennettu tarkasti ja kokonaisuus toimii.

Peter Kanerva on loistava Pasi, hän on lavalla niin hyvä, että meinaa ihan unohtua, että tämä on muuten näyttelijä eikä Biiffi-niminen räppäri, joka lavalla paluukeikkaansa jännittää. Esiintyminen on luontevaa ja Kanerva pelaa hyvin yhteen muiden näyttelijöiden kanssa. Sauli Suonpään Mela on mahtava hahmo, ja hänessä riittää erilaisia puolia (esimerkiksi mummo ja pahis-Mela nähdään lavalla). Suonpää tekee mainiota työtä ja hänen roolityötään on hauska seurata. Janna Räsänen nousi erityisesti porukasta esille, hän on lavalla tosi hyvä ja varsinkin jo mainituissa räppihetkissä Räsänen loistaa. Minna Koskela on ihana Taina, hän selvästikin haluaa, että Biiffin paluu onnistuu, mutta Taina haluaa myös Pasin pysyvän järjissään hermostuttavan tilanteen keskellä. Eija Vilpas on aina ihastuttava, ja hänen Kaijansa on varsin vauhdikas ja energinen mummo. Koko näyttelijäporukka tekee hienoa työtä ja pitää yleisön hyvällä tuulella koko esityksen ajan.

En odottanut, että minulla olisi ihan näin hauskaa Comebackin katsomossa, se ei nimittäin kuulostanut esitykseltä, joka iskisi huumorisuoneeni. Mutta tämäpä pääsi yllättämään, ja naurua riitti vaikka ja kuinka. Koko katsomo tuntui nauttivan esityksestä ja aina kuului jostain suunnasta hihittelyä ja tyrskähtelyä, selvästi siis huumori toimii ja yleisö tykkää. Comeback on tarkka esitys, jossa iso annos huumoria, uskottava räppäri-/musiikkibisnes-/ihmiskuvaus, vauhdikas ohjaus ja taitava näyttelijäviisikko muodostavat viihdyttävän, toimivan ja mahtavan hauskan kokonaisuuden. Jou!