Onnenonkija

kuvat

Onnenonkijaa lähdin katsomaan vähän epäilevin fiiliksin, olin kuullut siitä hiukan latistavia kommentteja enkä odottanut liikoja. Elokuva kuitenkin yllätti positiivisesti!

Onnenonkija kertoo Marjasta (Minka Kuustonen), joka pitää Marja Aurora- nimistä blogia ja haaveilee tienaavansa sen avulla paljon rahaa. Haaveet eivät kuitenkaan toteudu ja maksamattomat velat painavat päälle. Kaiken keskellä Marja kirjaimellisesti törmää rikkaan suvun poikaan Olaviin (Olavi Uusivirta) ja päättää ratkaista rahaongelmansa tämän avulla. Olavi tosin huomaa, että Marjaa kiinnostaa lähinnä hänen rahansa, mutta pikku hiljaa kaksikon välit alkavat lämpenemään.

Onnenonkijan huumori toimii, se on lämminhenkistä ja hyväntuulista eikä elokuvasta ole tehty väkisin hauskaa. Hahmot joutuvat todellisiin tilanteisiin ja tapahtumiin voi samaistua, ei tule sellaista fiilistä että "tää nyt on vaan elokuvaa". Muutama kohta tuntui vähän "kliseiseltä", tai ainakin se kun Marja itsevarman tilityksen jälkeen kääntyy kannoillaan ja kaatuu vähemmän arvokkaasti (mutta nauratti sekin!).

Juoni on hyvä, mutta sitä olisi voinut hieman tiivistää, nyt tarina etenee hiukan hitaasti. Elokuva on kuitenkin selkeä seurata ja mukavaa katsottavaa. Erityisesti tykkäsin Olavin ja Marjan autoriitakohtauksesta, siinä on hyvin jännitteitä ja paljastuu, mitä yksi väärinkäsitys, tai tässä tapauksessa perheenjäsenten toiminta, voi saada aikaan. Virheistä oppii ja sitä rataa, tosin Marjan ja Olavin välille jää koko loppuleffaksi vähän vaivaantunut tunnelma, joka ratkeaa sitten kyllä lopuksi.

Vaikka minua häiritsee suuresti, jos hahmolla ja näyttelijällä on sama nimi, Olavi Uusivirta tekee Olavina ihanan roolin. Fiksu, mutta julkisuudesta poissa pysyvä sänkykaupan työntekijä on elokuvan paras hahmo. Minka Kuustonen on luonteva ja tekee hauskan ja hienon roolin, hän sopii Marjaksi hyvin. Sivurooleissa on taitavia tyyppejä, jokainen erottuu omana persoonanaan mutta ei vie huomiota päähenkilöiltä.

Blogimaailman tuominen elokuviin toimii, mutta kommentteja ja hästägejä on vähän vaikea lukea valkokankaalta, ne vaihtuvat niin nopeasti. Muutamat sieltä silmä ehtii kuitenkin poimia ja se riittää. Pidin myös siitä, että Olavi ja Marja ovat aivan eri maailmoista, ja se tulee ilmi varsinkin siinä, että Olavi viihtyy asunnottomien yössä suomiräppiä kuunnellen, kun taas Marja kiertää muotibileissä ilmaisen shamppanjan ja muiden bloggaajien kera. 

Kokonaisuudessaan Onnenonkija on onnistunut hyvänmielen komedia, joka jättää hymyn huulille ja tarjoilee erinomaiset roolisuoritukset. Suosittelen tätä kyllä, saa nauraa ja nauttia!

Äkkilähtö

kuvat © Solar Films

Äkkilähtö- elokuvaa lähdettiin pääsiäisenä katsomaan äidin toiveesta, mutta luultavasti se olin minä joka siitä eniten pidin.

Äkkilähtö kertoo Katrista (Lotta Kaihua), jolle selviää, että hänen miehellään Mikolla (Antti Holma) on salasuhde virolaisen Sirlen (Maaja Hallik) kanssa. Katri päättää lähteä pariskunnan autolla saman tien kohti ulkomaita, mutta suunnitelmat muuttuvat, kun naapurin tomera Anna-tyttö (Eedit Patrakka) hyppää autoon. Ulkomaat vaihtuvat Kainuun korpiin, kun Katri ja Anna suuntaavat Annan mummolaan. Väriä ja jännitystä elämään tuovat Mikko ja hänen kanssaan takaa-ajoon lähtenyt Annan isäpuoli Tero (Ville Tiihonen). Katrilla ja Annalla on molemmilla mukanaan jotain sellaista, mikä ei heille kuulu. Oman lusikkansa soppaan pistävät niin kioskinpitäjä Johannes (Jussi Vatanen) kuin Mikon salarakas Sirlekin.

En tiedä miksi odotin Äkkilähdön olevan komedia, mutta ei se ollutkaan. Draamakomedia kai, mutta ei missään nimessä mikään nauruleffa. Tämähän sopi minulle oikein hyvin, en ole mikään komedian ystävä. Juoni oli toimiva ja eteni reippaasti eteenpäin, ei tullut tylsiä tai liian pitkiä kohtauksia. Alussa esiteltiin hyvin Annan arkea ja Katrin arkea, ennen kuin molemmat lähtevät tien päälle. Katri varsin sekaisessa mielentilassa mutta Anna taas paremmilla ajatuksilla mitä on tekemässä. Tarina oli selkeästi rakennettu ja paikoin varsin kekseliäs, tykkäsin juonesta paljon.

Hienoja maisemia leffassa nähtiin myös, minä joka pidän niin kaupungista kuin maaseudustakin ihastelin Helsinki- ja Kainuu-kohtauksia yhtä paljon, ihania paikkoja löytynyt kuvauksiin. Road movie- henki toimii hyvin ja Annan ja Katrin välillä käydään niin syvällisiä kuin vähän vähemmän vakavia keskusteluja. Välillä on Annan unipupu hukassa ja välillä keskustellaan rahasta.

Eedit Patrakka on huippuhyvä Anna, tomera ja itsevarma, mutta myös herkkä ja haavoittuvainen nuori tyttö. Oikea luonnonlahjakkuus tämä nuori neiti, hieno rooli! Lotta Kaihua on myös loistava, hän näyttelee Katrin koko tunnekirjon upeasti läpi ja sopii rooliin hyvin. Jussi Vatanen nousi suosikikseni Johanneksena, ihana rooli ja mahtavasti näytelty, jee upeaa! Pienillä eleillä ja ilmeillä Johanneksesta on tehty mukava ja luotettava hahmo, sellainen, johon vain haluaa tutustua. Antti Holma ja Ville Tiihonen jäävät hieman taustalle, mutta muutama hyvä kohtaus on heilläkin ja hyvin molemmat myös näyttelevät pahismiekkosia. 

Teron laktoosi-intoleranssilla leffassa on vähän liikaa intouduttu naurattamaan, on se pari kertaa hauskaa mutta siinä se, ei enempää. Tämä nyt on pieni miinus, ja toinen miinus se, että kaikki loppuu kesken. Onnellinen loppu ja niin edelleen, mutta olisin voinut tätä tarinaa seurata paljon pidemmällekin. Muuten kyllä tosi hieno ja viihdyttävä elokuva, tykkäsin tästä todella paljon. 

Suosittelen Äkkilähtöä lämpimästi, paljon hyviä juttuja ja hienot roolisuoritukset!

Wicked @ Apollo Victoria Theatre

© Matt Crockett

Piipahdimme hiihtolomalla Englannissa asuvilla tuttavillamme, ja yhtenä päähänpistona hankin itselleni lipun Wickediä katsomaan. Olen nähnyt musikaalin kerran Suomessa ja viimeksi Lontoossa 2013. Se on yksi lempimusikaaleistani, joten ihanaa oli päästä pitkästä aikaa katsomoon!

Wicked kertoo tarinan Elphabasta (Emma Hatton), joka on Ihmemaa Ozin ilkeä vihreä noita. Ihmemaa Oz on kuitenkin vain toinen puoli tarinasta, ja tämä toinen puoli. Elphaba joutuu Shizin yliopistoon huolehtimaan siskostaan Nessarosesta (Katie Rowley Jones). Huonekaverikseen Elphaba saa Galindan/Glindan (Savannah Stevenson). Kumpikaan tytöistä ei oikeen välitä toisistaan, mutta pikku hiljaa he ystävystyvät. Shiziin saapuu myös Fiyero (Oliver Savile), jonka huomiosta Elfi ja Glinda pian tappelevat. Elphaba joutuu kahnauksiin Velhon (Tom McGowan) kanssa ja joutuu piilottelemaan. Oman osansa vaikeuksista saavat myös Glinda ja Fiyero, ensimmäinen tosin vähemmän. Ystävyys kestää kaiken yli, mutta välillä on vaikeaa.

Minulla oli aivan loistava paikka permannolla, aika edessä, ja esteetön näkyvyys lavalle. Kaikki laulut ja tanssit saivat minut leijumaan jossain huippuonnellisessa tilassa, pitkästä aikaa kun pääsi isoon teatteriin nauttimaan ihanasta musikaalista niin eipä siinä paljon valittamista ollut. Takanani istunut pikkupoika tosin osasi kaikki laulut ulkoa ja olisi voinut hyvin mennä lavallekin laulamaan, mutta tyytyi hyräilemään omalta paikaltaan. Olisi minunkin tehnyt mieli vähän hoilata, mutta en kehdannut.

Puvustus ja lavastus olivat hienoja, kuolasin yhden tanssijan pukua tanssiaiskohtauksessa, aivan ihana mustavalkoinen liehumekko oli hänellä. Teatterin lava on leveä ja suuri, sinne mahtuu vaikka mitä. Joitain muutoksia oli mielestäni kolmessa vuodessa tullut, mutta upea paikka ja varsinkin upeat valot oli musikaalissa edelleen!

Oliver Savile nousi lempi-Fiyerokseni, aivan ihanasti tehty rooli! Savile lauloi upeasti ja varsinkin "Dancing trough life" kuulosti hienolta ja myös näytti. Emma Hatton oli sopivan kipakka ja itsevarma Elphaba, lauloi kauniisti ja voimakkaasti, "Defying gravity" aiheutti paljon vilunväreitä. Savannah Stevenson jäi vähän edellisten varjoon, mutta lauloi kyllä komeasti ja korkealta ja näytteli myös hienosti. Muu porukka teki myös hyvää ja rautaista työtä, nostetaan nyt Boq (Daniel Hope), oikein suloinen rooli ja kivasti näytelty ja hienosti myös laulettu.

Glinda ja lemppari-Fiyeroni! ©Matt Crockett

Wicked on minulle rakas, se on kolmas musikaali, jonka olen ikinä nähnyt, mutta se on se musikaali, joka kertoi, että teatterissa on taikaa. Siksi suhtauduin tähän versioon odottavasti ja luottavaisin mielin, eikä odotuksiani ainostaan palkittu, vaan myös ylitettiin. En muistanut, miten ihana ja hauska ja voimakas musikaali Wicked on, ennen kuin näin sen taas. Sen maailma kiehtoo, sen laulut jäävät päähän soimaan ja se herättää taikamaailman henkiin. Wicked on täydellinen musikaali juuri minulle.

Lontoon Wicked on ammattimainen, mutta siitä näkyy silti, kuinka tekijät nauttivat. Lavalla on kivaa, tätä tehdään yleisöä varten. Kaikki on loppuun asti hiottua, näyttelijöiden yhteistyö saumatonta ja kaikki toimii. Ehkä katsoin tätä vaaleanpunaisten (tai tässätapauksessa vihreiden) lasien läpi, mutta nautin suunnattomasti ja olo oli haikea, kun astuin teatterin ovesta ulos. Tällä näyttelijäporukalla haluaisin ehdottomasti nähdä Wickedin uudelleen!

Erityismaininta teatterin siivooja/vahtimestari/yleismies tms. hepuille, jotka keräilivät tyhjät juomapullot sun muut salista näytöksen jälkeen. He jäivät juttelemaan katsojien kanssa, kertoilivat omia fiiliksiään showsta ja kyselivät, millainen tunne jäi ja oliko kivaa. Kukaan ei hätistellyt mattimyöhäisiäkään pois, vaan esitteli orkesterimonttua ja selitti teatterin historiaa. Mukavia tyyppejä siis töissä siellä!

© Matt Crockett

Teatterikuvia vuosien varrelta

Eilen oli Vampyyrien ilta (aivan mahtava juttu, kiitos HKT!) josta inspiroituneena päätin kaivella arkistoista teatterikaverikuvia ja muita otoksia tänne bloginkin puolelle.

Ei muuta kuin nauttikaa!

 Ihan ensimmäinen kerta kun tapasin Tuukka Leppäsen, Arenan Aarteet vuonna 2013. Sellainen jännitys ja innostus oli kyllä päällä etten mitään järkevää saanut suustani.

Tässä meikäläinen kahdeksannen luokan tetissä vuonna 2014, hienon julisteenkin olen taiteillut. Oli mahtava viikko!

Chike Ohanwe viimeisen Robin Hoodin sydämen jälkeen Suomenlinnassa vuonna 2013. Hieno show oli tämä.

 Tarzan-porukkaa! Saska Pulkkinen, Jon-Jon Geitel ja Matti Leino vuonna 2014. Tarzanin näinkin sitten 11 kertaa eli tykkäsin kovin!

Apinointia Taiteiden yössä 2014

 Viimeinen Tarzan 31.12.2014, koko porukka

 Tarzan 31.12.2014, Jon-Jon Geitel

 Tarzan 31.12.2014, Saska Pulkkinen

 Yhdeksännen luokan tetti, kiipeilin Tarzanin lavasteissa hiukkasen. Hauska ja upea viikko oli tämäkin!

Tetissä askartelin myös kuusia Troikka-näytelmään.

Näytäntökauden avajaisissa poppareita Tuukka Leppäsen kanssa 2015.

 Billy Elliot- musikaalia katsomassa 2015, minä ja Tuukka Leppänen

minä ja Tuukka, 2015

 Tuukka Leppänen, minä ja Antti Timonen Kummitusjuna-musikaalin jälkeen 2015

 Suvimarja Halmetoja, Jere Kolehmainen, Jon-Jon Geitel ja minä Improryhmä Kolinan shown jälkeen 2015

 Tuukka Leppäsen vampyyri valmiina puremaan (18.3.2016 nämä viisi vikaa kuvaa)

 Antti Timonen professori Abronsiuksena

 Petrus Kähkösen Alfred hampaat terävinä

 Mikko Vihma alias Kreivi von Krolock iski kiinni

Kreivi ja minä keksittiin juuri joku huikea juttu

Kavionjälkiä sydämessä osat 1-3 (Mariel Pietarinen)

Olin viime viikonloppuna Helsingissä Horse Fair- messuilla, josta löytyikin mahtava messutarjous! Kaikki tämän sarjan kirjat samassa paketissa ja vielä omistuskirjoituksella! Olihan ne nyt itselleen ostettava!

Saariston suolaiset kyyneleet on Kavionjälkiä sydämessä- sarjan ensimmäinen osa. 13-vuotias Linda joutuu viikoksi saareen lomalle vanhempiensa ja ärsyttävän pikkuveljensä Tuukan kanssa. Samalla sivusuun menee tilaisuus toimia avustajana ratsastusleirillä. Onneksi saarelta sentään löytyy kavereiksi Joonatan ja tämän sisko Susanne. Hevosia saarella ei kuitenkaan ole, eikä niistä puhuta. 65 vuotta sitten tapahtunut onnettomuus alkaa vaivata Lindaa, ja pian tyttö huomaakin selvittävänsä, mitä kartanontytär-Marianille ja tämän upealle Serafina-hevoselle tapahtui? Oliko se onnettomuus, vai onko taustalla jotain muuta?

Suhtaudun aina vähän ennakkoluuloisesti hevoskirjoihin, sillä nuorempana niitä tuli ahmittua varmaan reilut kolmesataa kappaletta, silloin, kun en välittänyt niinkään lukemisesta vaan niistä hevosista. Suomalainen hevoskirjallisuus varsinkin epäilyttää, sillä kuvittelen, että kaikki hevosiin liittyvä on suunnattu pienille lapsille, jotka tykkäävät poneista (ei nyt sillä minäkin tykkään) ja haaveilevat ratsastuksesta. Ulkomaalaista hevoskirjallisuutta olen lukenut jonkin verran, mutta nykyään en niinkään. Mutta takaisin näihin!

Saariston suolaiset kyyneleet yllätti minut positiivisesti! Yhtä epäilevästi kuin hevoskirjoihinkin, suhtaudun myös nuoriin päähenkilöihin. 13-vuotias Linda löytää takakannessa saaresta tuikkivasilmäisen Joonatanin ja pian tyttöä jo viedään... Onneksi ei, Pietarinen on kuvannut ensimmäisen ihastuksen löytymisen herkästi ja riehakkaasti, nuoruuden innolla ja sinisilmäisyydellä. Lindalla ja Joonatanilla on hauskaa, he viihtyvät toistensa seurassa eivätkä turhaan hätiköi. Hieno juttu! Yhtäkään ihka elävää hevosta kirjassa ei esiinny, vain Marianin hevosen Serafinan haamu, kuten myös tyttö itse, haamuna toki. Tämä oli kiehtovaa, viihdyttävää ja jopa vähän jännittävää.  Linda ja Joonatan selvittämässä tragediaa kauniissa saaressa (joka on muuten kuvailtu hienosti) ja kokemassa ties mitä yliluonnollista on mukavaa luettavaa ja kirjoitettu kivasti ja selvästi. Myös Lindan unet olivat hyvä ja toimiva lisä tarinaan.

Hahmoista meikäläinen ihastui heti Joonataniin, tosin puolustelen itseäni, pellavaiset hiukset ja siniset silmät sekä vitsaileva luonne, heiii ihanaa! Myös Linda on hyvä hahmo, päättäväinen ja näppärä, hän tietää, mitä tekee. Joonatan taisi tässä kirjassa olla se nössö osapuoli, kun laittoi Lindan katsomaan kaikki heidän löytönsä ensimmäisenä. Hahmot vaikuttivat kaikki jotenkin aikuisilta Tuukka-pikkuveljeä lukuunottamatta, mutta eipä se haitannut sen enempää, kyllähän nuoret riehuivatkin ihan olan takaa muutamaan otteeseen. Marian on tarinan kannalta oleellinen henkilö, ja tykkäsin todella paljon hänen päiväkirjamerkinnöistään. Menneen ajan tapahtumat palasivat minullekin Lindan unien mukana mieleen, vaikka enhän minäkään 65 vuotta sitten täällä ole tallaillut. Elävästi kirjoitettu siis!

Kokonaisuudessaan Saariston suolaiset kyyneleet on oikein onnistunut ja kiva kirja, juoni rullaa reippaasti eteenpäin ja yllättäviä kohtia on monta. Marianin ja Serafinan kuolemakin onneksi kirjan aikana ratkeaa ja varsin monipuolisin juonenkääntein. Kirja sopii varmasti monen ikäisille, messuilla Pietarinen sanoi ajatelleensa sen 3.luokkalaisille ja sitä vanhemmille, ja tämä kuulostaa minustakin sopivalta, sillä kirjassa tapahtuu sen verran jänniä välillä. 

Viesti halki aikojen kertoo Lindan ja kumppanien syyslomasta. Sisarukset Joonatan ja Susanne saapuvat saarelta vietttämään lomaa mantereelle, Susanne pääsee alkeiskurssille ratsastusta opettelemaan ja koko porukka voi viettää laatuaikaa keskenään, tällä kertaa mukana on myös Lindan paras ystävä Minttu. Kun porukka käy katsomassa myytävänä olevaa hevosta, hämärästä tuijottavat Marianin tutut kasvot.

Viesti halki aikojen jatkaa samaa rataa kuin Saariston suolaiset kyyneleet. Se on mukava ja nopea lukea, viihdyttävä, hauska ja kivasti kirjoitettu. Juoni on arkinen, lomanmakuinen ja rento. Pian syysloma kuitenkin saa uuden käänteen, kun Marian palaa Lindan ajatuksiin. Mitä tyttö yrittää nyt kertoa? Susanne joutuu tuskailemaan ratsastuksen aloittamisen kanssa, se kun ei olekaan niin helppoa kuin luulisi. Ja hänen kun pitäisi todistaa, että on valmis omaa hevosta varten!

Viesti halki aikojen on ihana kirja, todella hauskoja kohtia ja erittäin miellyttävää lukemista. Tässä kirjassa onkin sitten jo enemmän hevosia, kun porukka viettää lähes koko aikansa Loimarannan tallilla. Kirjassa on mukana kaikki kunnon hevostallin ainekset: on isoja ja pieniä nelijalkaisia, ilkeitä hoitajatyttöjä, mukavia hoitajatyttöjä, kilpailua siitä, kenellä on hienoimmat varusteet, paljon ratsastusta ja kiva ratsastuksenopettaja. Saapuupa tallille uusi poika ja uusi hevonen, joten tämä lisää jännitystä tallityttöjen keskuudessa.

Ja miten mielenkiintoinen tuo uusi Miro-poika onkaan! Hän ei puhu paljoa, mutta ratsastaa tosissaan ja saa ympärilleen ihastelevien tallityttöjen armeijan. Ja saadaanpa Joonatankin ratsaille tässä kirjassa! Ai että kun nauratti, kun pojan roikkumista Miron Rondo- hevosen selässä kuvaillaan. Tallille syntyy myös pieni Josefina-varsa, joka paljastuukin Marianin Serafina- tamman kaukaiseksi sukulaiseksi.

Muutama uusi tyyppi ilmaantuu tässä kirjassa, Miro ja Minttu sekä ratsastuksenopettaja Riina heistä tärkeimpinä, Myös monta muuta tallityttöä sekä tietenkin kaikki hevoset tulevat tarinaan mukaan.  Kaikki heistä esitellään näppärästi tapahtumien lomassa eikä kukaan jää mitenkään pimentoon. On kiva lukea ihan tavallistakin tallielämää, vaikka muutama tuttu haamu haahuileekin mukana. Viesti halki aikojen ei ole juoneltaan läheskään niin hektinen tai vauhdikas kuin Saariston suolaiset kyyneleet, mutta se on rento ja mukava kirja ja aivan ihana lukea.

Menneisyyden kosketus kertoo joululomasta.  Joulun jälkeen Joonatan ja Susanne palaavat taas mantereelle ja koko porukka on nyt kasassa. Josefina-varsan Isla-emän jalka on edelleen kipeänä, ja koko Loimarannan tallin väki on huolissaan tamman kohtalosta. Josefina-varsa taas muistuttaa sukulaistaan Serafinaa, eikä aikaakaan, kun Linda huomaakin taas seisovansa saarella, vanhan kartanon mailla. Näyissään Linda näkee Marianin ja tämän nuoren rakkaan Marcuksen ennen kohtalokasta onnettomuutta 65 vuotta sitten.

Lindan kyky nähdä menneisyys ja näitä hänen Marian- uniaan on kiinnostava ja sopii hyvin tarinaan, arkinen tallipäivä tasapainottaa hyvin Lindan unia Marianista ja näkyjä kartanon talleilta. Tämä juonikuvio, eli Lindan menneisyyden näkökyky, on kirjoitettu fiksusti koko kirjasarjan tarinaan mukaan ja sitä on erittäin mukava lukea. Missään vaiheessa ei lukijalle iske epätoivoa, että mitäs siellä menneisyydessä tapahtuikaan ja mitä se tarkoittaa nyt, vaan juonikuviot ja henkilöiden väliset suhteet säilyvät selvinä ja ymmärrettävinä.

Mirostakin paljastuu ystävällisempi puoli, hän arvostaa enemmän Lindaa ja tämän kavereita, kuin varusteillaan koreilevia nirppanokka-hoitajia. Ai että, näen jo sieluni silmin, kuinka Joonatan ja Miro kilpailevat Lindan suosiosta jossain vaiheessa kirjasarjaa. Saattaa olla vain minun haaveiluitani, mutta ihan kuin aavistelisin jotain tällaista...

Tässä kirjassa Marianin Marcus-rakaskin löytyy! Tiesin heti, kuka tämä vanha herra oli, kun hän kirjaan ilmaantui, ja onneksi arvasinkin oikein. Menneisyyden kosketus on ihan yhtä mukava lukea kuin kaksi edellistä kirjaakin, Pietarinen kirjoittaa mukavan rennolla ja kivalla tyylillä. Kirjassa tapahtuu kaikenlaista, tallitytöillä on katrilliesitystä ja kynttilärataa, Linda ja hänen kaverinsa ampuvat heillä kotona raketteja, Minttu voittaa tietokisasta uudet ratsastushanskat ja Linda ja Minttu maastoilevat ihanien hoitohevostensa kanssa talvimaisemissa.

Kokonaisuudessaan kirja on nopeaa ja mukavaa lukemista, siinä tapahtuu paljon eikä lukiessa tule tylsää. Se pieni jännitys, jonka haamujen läsnäolo tuo mukanaan, säilyy tässäkin kirjassa. Myös Josefina-varsan osuus Lindan näkyihin on mielenkiintoinen juttu. Kirjan lopussa paljastuu, että saarellekin on saatu hevosia, ainakin minä sen niin ymmärsin.

Seuraava Kavionjälkiä sydämessä-sarjan kirja, Sielujen sininen silta, julkaistaan 30.9.2016, eli silloin lisää Lindaa ja kumppaneita luvassa!

Pakko vielä hehkuttaa Laura Kunnaksen kansia, persoonalliset ja mahtavan hienot!

Tulipa muuten nyt luettua, lukaisin sarjan kahdessa päivässä läpi, kokonaisuudessaan siis 823 sivua! huh!

Vii5i (Ursula Poznanski)

Luettuani Poznanskin Sokeat linnut päätin heti lukea myös sarjan ensimmäisen osan Vii5i.  Kun äidinkielen kurssilla piti lukea dekkari, tämä sopi siihen hyvin.

Vii5i kertoo Salzburgin rikospoliisin etsivä Beatrice Kasparystä, joka alkaa tutkimaan kalliolta pudotetun naisen kuolemaa. Naisen jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit, joista löytyy irtonainen miehen käsi ja viesti, jonka arvoitus johtaa seuraaviin koordinaatteihin. Pian Beatrice kollegoineen vedetään mukaan kieroutuneeseen versioon geokätköilystä, tällä kertaa pelissä on panoksena elämä.

Vii5i valottaa paljon Sokeiden lintujen tapahtumia, onhan se sarjan ensimmäinen osa, joten olisi ollut järkevämpää lukea tämä ensimmäisenä. Nyt Beatricen menneisyys ja yksityiselämän ongelmat tuntuvat elävämmiltä. Tässäkin kirjassa lempihahmoni on Florin, joka on kuvailtu tarkemmin kuin Sokeissa linnuissa, kuten aiemmin arvelinkin. Myös muut poliisiaseman hahmot on esitelty ja nyt hahmotan heidän ajatusmaailmaansa paremmin kuin Sokeiden lintujen jälkeen.

Älkää nyt olko mikään tyttö on yksi lause, jota poliisipäällikkö Hoffman toistelee, ja jostain syystä se jäi minulle kirjasta mieleen. Viidessä on paljon vuoropuhelua, jota on mukava lukea, ihan arkista höpöttelyä, poliisisanastoa, kuulusteluja ja murhaajan kanssa keskustelua. 

Poznanski kirjoittaa koukuttavasti ja kirja pitää otteessaan koko ajan, huomasin lukevani sitä vaikka kuinka pitkään yhdellä kertaa, eikä lukemiseen kulunutkaan kuin pari päivää. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon ja se on 426 sivua pitkä, se on nopea lukea ja mahtava lukukokemus, Poznanskin tyyli vetoaa minuun ja on juuri sellaista rikoskirjallisuutta, josta tykkään.

Murhaajaa yritin arvailla koko ajan, luulin jo kerran tietävänikin, mutta yllättämäänhän tuo pääsi! Olin vähän pettynyt siihen, kuka murhaaja oli, kuvittelin hänet jotenkin ihan erilaiseksi tyypiksi kuin miksi hän sitten paljastui. Viiden loppu oli aika samankaltainen Sokeiden lintujen lopun kanssa, ei nyt ihan samanlainen tietenkään, mutta yhtäläisyyksiä löytyi. Kuitenkin loppuratkaisu oli yllättävä ja lopetti kirjan sopivasti, murhaajan motiivit eivät jääneet epäselväksi eikä hän ollut läpeensä paha.

Vii5i on koukuttava ja nerokas kirja, se on kirjoitettu kivalla tyylillä ja pitää otteessaan yllättäen kuitenkin lopussa. Lukijalla on samat mahdollisuudet kuin Beatricella ja kumppaneilla selvittää murhaaja, mutta yhtä kauan siihen ainakin minulla meni. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi, jännittävää ja hyvin kirjoitettua rikoskirjallisuutta!