Olin viime viikonloppuna Helsingissä Horse Fair- messuilla, josta löytyikin mahtava messutarjous! Kaikki tämän sarjan kirjat samassa paketissa ja vielä omistuskirjoituksella! Olihan ne nyt itselleen ostettava!
Saariston suolaiset kyyneleet on Kavionjälkiä sydämessä- sarjan ensimmäinen osa. 13-vuotias Linda joutuu viikoksi saareen lomalle vanhempiensa ja ärsyttävän pikkuveljensä Tuukan kanssa. Samalla sivusuun menee tilaisuus toimia avustajana ratsastusleirillä. Onneksi saarelta sentään löytyy kavereiksi Joonatan ja tämän sisko Susanne. Hevosia saarella ei kuitenkaan ole, eikä niistä puhuta. 65 vuotta sitten tapahtunut onnettomuus alkaa vaivata Lindaa, ja pian tyttö huomaakin selvittävänsä, mitä kartanontytär-Marianille ja tämän upealle Serafina-hevoselle tapahtui? Oliko se onnettomuus, vai onko taustalla jotain muuta?
Suhtaudun aina vähän ennakkoluuloisesti hevoskirjoihin, sillä nuorempana niitä tuli ahmittua varmaan reilut kolmesataa kappaletta, silloin, kun en välittänyt niinkään lukemisesta vaan niistä hevosista. Suomalainen hevoskirjallisuus varsinkin epäilyttää, sillä kuvittelen, että kaikki hevosiin liittyvä on suunnattu pienille lapsille, jotka tykkäävät poneista (ei nyt sillä minäkin tykkään) ja haaveilevat ratsastuksesta. Ulkomaalaista hevoskirjallisuutta olen lukenut jonkin verran, mutta nykyään en niinkään. Mutta takaisin näihin!
Saariston suolaiset kyyneleet yllätti minut positiivisesti! Yhtä epäilevästi kuin hevoskirjoihinkin, suhtaudun myös nuoriin päähenkilöihin. 13-vuotias Linda löytää takakannessa saaresta tuikkivasilmäisen Joonatanin ja pian tyttöä jo viedään... Onneksi ei, Pietarinen on kuvannut ensimmäisen ihastuksen löytymisen herkästi ja riehakkaasti, nuoruuden innolla ja sinisilmäisyydellä. Lindalla ja Joonatanilla on hauskaa, he viihtyvät toistensa seurassa eivätkä turhaan hätiköi. Hieno juttu! Yhtäkään ihka elävää hevosta kirjassa ei esiinny, vain Marianin hevosen Serafinan haamu, kuten myös tyttö itse, haamuna toki. Tämä oli kiehtovaa, viihdyttävää ja jopa vähän jännittävää. Linda ja Joonatan selvittämässä tragediaa kauniissa saaressa (joka on muuten kuvailtu hienosti) ja kokemassa ties mitä yliluonnollista on mukavaa luettavaa ja kirjoitettu kivasti ja selvästi. Myös Lindan unet olivat hyvä ja toimiva lisä tarinaan.
Hahmoista meikäläinen ihastui heti Joonataniin, tosin puolustelen itseäni, pellavaiset hiukset ja siniset silmät sekä vitsaileva luonne, heiii ihanaa! Myös Linda on hyvä hahmo, päättäväinen ja näppärä, hän tietää, mitä tekee. Joonatan taisi tässä kirjassa olla se nössö osapuoli, kun laittoi Lindan katsomaan kaikki heidän löytönsä ensimmäisenä. Hahmot vaikuttivat kaikki jotenkin aikuisilta Tuukka-pikkuveljeä lukuunottamatta, mutta eipä se haitannut sen enempää, kyllähän nuoret riehuivatkin ihan olan takaa muutamaan otteeseen. Marian on tarinan kannalta oleellinen henkilö, ja tykkäsin todella paljon hänen päiväkirjamerkinnöistään. Menneen ajan tapahtumat palasivat minullekin Lindan unien mukana mieleen, vaikka enhän minäkään 65 vuotta sitten täällä ole tallaillut. Elävästi kirjoitettu siis!
Kokonaisuudessaan Saariston suolaiset kyyneleet on oikein onnistunut ja kiva kirja, juoni rullaa reippaasti eteenpäin ja yllättäviä kohtia on monta. Marianin ja Serafinan kuolemakin onneksi kirjan aikana ratkeaa ja varsin monipuolisin juonenkääntein. Kirja sopii varmasti monen ikäisille, messuilla Pietarinen sanoi ajatelleensa sen 3.luokkalaisille ja sitä vanhemmille, ja tämä kuulostaa minustakin sopivalta, sillä kirjassa tapahtuu sen verran jänniä välillä.
Viesti halki aikojen kertoo Lindan ja kumppanien syyslomasta. Sisarukset Joonatan ja Susanne saapuvat saarelta vietttämään lomaa mantereelle, Susanne pääsee alkeiskurssille ratsastusta opettelemaan ja koko porukka voi viettää laatuaikaa keskenään, tällä kertaa mukana on myös Lindan paras ystävä Minttu. Kun porukka käy katsomassa myytävänä olevaa hevosta, hämärästä tuijottavat Marianin tutut kasvot.
Viesti halki aikojen jatkaa samaa rataa kuin Saariston suolaiset kyyneleet. Se on mukava ja nopea lukea, viihdyttävä, hauska ja kivasti kirjoitettu. Juoni on arkinen, lomanmakuinen ja rento. Pian syysloma kuitenkin saa uuden käänteen, kun Marian palaa Lindan ajatuksiin. Mitä tyttö yrittää nyt kertoa? Susanne joutuu tuskailemaan ratsastuksen aloittamisen kanssa, se kun ei olekaan niin helppoa kuin luulisi. Ja hänen kun pitäisi todistaa, että on valmis omaa hevosta varten!
Viesti halki aikojen on ihana kirja, todella hauskoja kohtia ja erittäin miellyttävää lukemista. Tässä kirjassa onkin sitten jo enemmän hevosia, kun porukka viettää lähes koko aikansa Loimarannan tallilla. Kirjassa on mukana kaikki kunnon hevostallin ainekset: on isoja ja pieniä nelijalkaisia, ilkeitä hoitajatyttöjä, mukavia hoitajatyttöjä, kilpailua siitä, kenellä on hienoimmat varusteet, paljon ratsastusta ja kiva ratsastuksenopettaja. Saapuupa tallille uusi poika ja uusi hevonen, joten tämä lisää jännitystä tallityttöjen keskuudessa.
Ja miten mielenkiintoinen tuo uusi Miro-poika onkaan! Hän ei puhu paljoa, mutta ratsastaa tosissaan ja saa ympärilleen ihastelevien tallityttöjen armeijan. Ja saadaanpa Joonatankin ratsaille tässä kirjassa! Ai että kun nauratti, kun pojan roikkumista Miron Rondo- hevosen selässä kuvaillaan. Tallille syntyy myös pieni Josefina-varsa, joka paljastuukin Marianin Serafina- tamman kaukaiseksi sukulaiseksi.
Muutama uusi tyyppi ilmaantuu tässä kirjassa, Miro ja Minttu sekä ratsastuksenopettaja Riina heistä tärkeimpinä, Myös monta muuta tallityttöä sekä tietenkin kaikki hevoset tulevat tarinaan mukaan. Kaikki heistä esitellään näppärästi tapahtumien lomassa eikä kukaan jää mitenkään pimentoon. On kiva lukea ihan tavallistakin tallielämää, vaikka muutama tuttu haamu haahuileekin mukana. Viesti halki aikojen ei ole juoneltaan läheskään niin hektinen tai vauhdikas kuin Saariston suolaiset kyyneleet, mutta se on rento ja mukava kirja ja aivan ihana lukea.
Menneisyyden kosketus kertoo joululomasta. Joulun jälkeen Joonatan ja Susanne palaavat taas mantereelle ja koko porukka on nyt kasassa. Josefina-varsan Isla-emän jalka on edelleen kipeänä, ja koko Loimarannan tallin väki on huolissaan tamman kohtalosta. Josefina-varsa taas muistuttaa sukulaistaan Serafinaa, eikä aikaakaan, kun Linda huomaakin taas seisovansa saarella, vanhan kartanon mailla. Näyissään Linda näkee Marianin ja tämän nuoren rakkaan Marcuksen ennen kohtalokasta onnettomuutta 65 vuotta sitten.
Lindan kyky nähdä menneisyys ja näitä hänen Marian- uniaan on kiinnostava ja sopii hyvin tarinaan, arkinen tallipäivä tasapainottaa hyvin Lindan unia Marianista ja näkyjä kartanon talleilta. Tämä juonikuvio, eli Lindan menneisyyden näkökyky, on kirjoitettu fiksusti koko kirjasarjan tarinaan mukaan ja sitä on erittäin mukava lukea. Missään vaiheessa ei lukijalle iske epätoivoa, että mitäs siellä menneisyydessä tapahtuikaan ja mitä se tarkoittaa nyt, vaan juonikuviot ja henkilöiden väliset suhteet säilyvät selvinä ja ymmärrettävinä.
Mirostakin paljastuu ystävällisempi puoli, hän arvostaa enemmän Lindaa ja tämän kavereita, kuin varusteillaan koreilevia nirppanokka-hoitajia. Ai että, näen jo sieluni silmin, kuinka Joonatan ja Miro kilpailevat Lindan suosiosta jossain vaiheessa kirjasarjaa. Saattaa olla vain minun haaveiluitani, mutta ihan kuin aavistelisin jotain tällaista...
Tässä kirjassa Marianin Marcus-rakaskin löytyy! Tiesin heti, kuka tämä vanha herra oli, kun hän kirjaan ilmaantui, ja onneksi arvasinkin oikein. Menneisyyden kosketus on ihan yhtä mukava lukea kuin kaksi edellistä kirjaakin, Pietarinen kirjoittaa mukavan rennolla ja kivalla tyylillä. Kirjassa tapahtuu kaikenlaista, tallitytöillä on katrilliesitystä ja kynttilärataa, Linda ja hänen kaverinsa ampuvat heillä kotona raketteja, Minttu voittaa tietokisasta uudet ratsastushanskat ja Linda ja Minttu maastoilevat ihanien hoitohevostensa kanssa talvimaisemissa.
Kokonaisuudessaan kirja on nopeaa ja mukavaa lukemista, siinä tapahtuu paljon eikä lukiessa tule tylsää. Se pieni jännitys, jonka haamujen läsnäolo tuo mukanaan, säilyy tässäkin kirjassa. Myös Josefina-varsan osuus Lindan näkyihin on mielenkiintoinen juttu. Kirjan lopussa paljastuu, että saarellekin on saatu hevosia, ainakin minä sen niin ymmärsin.
Seuraava Kavionjälkiä sydämessä-sarjan kirja, Sielujen sininen silta, julkaistaan 30.9.2016, eli silloin lisää Lindaa ja kumppaneita luvassa!
Pakko vielä hehkuttaa Laura Kunnaksen kansia, persoonalliset ja mahtavan hienot!
Tulipa muuten nyt luettua, lukaisin sarjan kahdessa päivässä läpi, kokonaisuudessaan siis 823 sivua! huh!
Viesti halki aikojen jatkaa samaa rataa kuin Saariston suolaiset kyyneleet. Se on mukava ja nopea lukea, viihdyttävä, hauska ja kivasti kirjoitettu. Juoni on arkinen, lomanmakuinen ja rento. Pian syysloma kuitenkin saa uuden käänteen, kun Marian palaa Lindan ajatuksiin. Mitä tyttö yrittää nyt kertoa? Susanne joutuu tuskailemaan ratsastuksen aloittamisen kanssa, se kun ei olekaan niin helppoa kuin luulisi. Ja hänen kun pitäisi todistaa, että on valmis omaa hevosta varten!
Viesti halki aikojen on ihana kirja, todella hauskoja kohtia ja erittäin miellyttävää lukemista. Tässä kirjassa onkin sitten jo enemmän hevosia, kun porukka viettää lähes koko aikansa Loimarannan tallilla. Kirjassa on mukana kaikki kunnon hevostallin ainekset: on isoja ja pieniä nelijalkaisia, ilkeitä hoitajatyttöjä, mukavia hoitajatyttöjä, kilpailua siitä, kenellä on hienoimmat varusteet, paljon ratsastusta ja kiva ratsastuksenopettaja. Saapuupa tallille uusi poika ja uusi hevonen, joten tämä lisää jännitystä tallityttöjen keskuudessa.
Ja miten mielenkiintoinen tuo uusi Miro-poika onkaan! Hän ei puhu paljoa, mutta ratsastaa tosissaan ja saa ympärilleen ihastelevien tallityttöjen armeijan. Ja saadaanpa Joonatankin ratsaille tässä kirjassa! Ai että kun nauratti, kun pojan roikkumista Miron Rondo- hevosen selässä kuvaillaan. Tallille syntyy myös pieni Josefina-varsa, joka paljastuukin Marianin Serafina- tamman kaukaiseksi sukulaiseksi.
Muutama uusi tyyppi ilmaantuu tässä kirjassa, Miro ja Minttu sekä ratsastuksenopettaja Riina heistä tärkeimpinä, Myös monta muuta tallityttöä sekä tietenkin kaikki hevoset tulevat tarinaan mukaan. Kaikki heistä esitellään näppärästi tapahtumien lomassa eikä kukaan jää mitenkään pimentoon. On kiva lukea ihan tavallistakin tallielämää, vaikka muutama tuttu haamu haahuileekin mukana. Viesti halki aikojen ei ole juoneltaan läheskään niin hektinen tai vauhdikas kuin Saariston suolaiset kyyneleet, mutta se on rento ja mukava kirja ja aivan ihana lukea.
Menneisyyden kosketus kertoo joululomasta. Joulun jälkeen Joonatan ja Susanne palaavat taas mantereelle ja koko porukka on nyt kasassa. Josefina-varsan Isla-emän jalka on edelleen kipeänä, ja koko Loimarannan tallin väki on huolissaan tamman kohtalosta. Josefina-varsa taas muistuttaa sukulaistaan Serafinaa, eikä aikaakaan, kun Linda huomaakin taas seisovansa saarella, vanhan kartanon mailla. Näyissään Linda näkee Marianin ja tämän nuoren rakkaan Marcuksen ennen kohtalokasta onnettomuutta 65 vuotta sitten.
Lindan kyky nähdä menneisyys ja näitä hänen Marian- uniaan on kiinnostava ja sopii hyvin tarinaan, arkinen tallipäivä tasapainottaa hyvin Lindan unia Marianista ja näkyjä kartanon talleilta. Tämä juonikuvio, eli Lindan menneisyyden näkökyky, on kirjoitettu fiksusti koko kirjasarjan tarinaan mukaan ja sitä on erittäin mukava lukea. Missään vaiheessa ei lukijalle iske epätoivoa, että mitäs siellä menneisyydessä tapahtuikaan ja mitä se tarkoittaa nyt, vaan juonikuviot ja henkilöiden väliset suhteet säilyvät selvinä ja ymmärrettävinä.
Mirostakin paljastuu ystävällisempi puoli, hän arvostaa enemmän Lindaa ja tämän kavereita, kuin varusteillaan koreilevia nirppanokka-hoitajia. Ai että, näen jo sieluni silmin, kuinka Joonatan ja Miro kilpailevat Lindan suosiosta jossain vaiheessa kirjasarjaa. Saattaa olla vain minun haaveiluitani, mutta ihan kuin aavistelisin jotain tällaista...
Tässä kirjassa Marianin Marcus-rakaskin löytyy! Tiesin heti, kuka tämä vanha herra oli, kun hän kirjaan ilmaantui, ja onneksi arvasinkin oikein. Menneisyyden kosketus on ihan yhtä mukava lukea kuin kaksi edellistä kirjaakin, Pietarinen kirjoittaa mukavan rennolla ja kivalla tyylillä. Kirjassa tapahtuu kaikenlaista, tallitytöillä on katrilliesitystä ja kynttilärataa, Linda ja hänen kaverinsa ampuvat heillä kotona raketteja, Minttu voittaa tietokisasta uudet ratsastushanskat ja Linda ja Minttu maastoilevat ihanien hoitohevostensa kanssa talvimaisemissa.
Kokonaisuudessaan kirja on nopeaa ja mukavaa lukemista, siinä tapahtuu paljon eikä lukiessa tule tylsää. Se pieni jännitys, jonka haamujen läsnäolo tuo mukanaan, säilyy tässäkin kirjassa. Myös Josefina-varsan osuus Lindan näkyihin on mielenkiintoinen juttu. Kirjan lopussa paljastuu, että saarellekin on saatu hevosia, ainakin minä sen niin ymmärsin.
Seuraava Kavionjälkiä sydämessä-sarjan kirja, Sielujen sininen silta, julkaistaan 30.9.2016, eli silloin lisää Lindaa ja kumppaneita luvassa!
Pakko vielä hehkuttaa Laura Kunnaksen kansia, persoonalliset ja mahtavan hienot!
Tulipa muuten nyt luettua, lukaisin sarjan kahdessa päivässä läpi, kokonaisuudessaan siis 823 sivua! huh!
Mukavaa, että pidit kirjasarjasta ja kirjoitit siitä blogiisi! Lähetä meille osoitteesi sähköpostilla info@kvaliti.com, niin laitamme sinulle syksyllä sarjan neljännen osan Sielujen sininen silta vapaakappaleena tulemaan postitse. Lähetämme mielellämme vapaakappaleita kirjabloggareille kirjoistamme. Ystävällisin terveisin, Hanna Sinkkonen, KVALITI, http://www.kvaliti.com, http://www.kvaliti-kirjakauppa.com
VastaaPoista