Lemminkäisen äiti @ Ryhmäteatteri

kuvat © Mitro Härkönen

Näin Lemminkäisen äidin 26.10.

Elina Lemminkäinen (Minna Suuronen) pitää kynsin hampain kiinni rutiineista ja arjesta, osallistui muu perhe siihen tai ei. Puoliso Aku (Santtu Karvonen) polkee kuntopyörää ja suunnittelee Suomen pisintä siltaa sen minkä närästykseltään pystyy. Poika Nico (Aapo Salonen) on hautautunut pitsalaatikoiden ja videopelien keskelle toteutumattoman unelman painamana. Elinan äiti Maire (Marja-Leena Kouki) istuu päivät kotonaan muistojensa keskellä, nykyhetken hämmentämänä. Elinan oppilas Anastasia (Nana Saijets) kantaa sisällään sodan traumoja ja salaisuutta. Kaikki pakenevat jotain, yrittävät pysyä ajatustensa edellä etteivät ne ota kiinni ja pistä kohtaamaan todellisuutta. Mutta loputtomiin ei voi paeta.

Anna Krogeruksen kirjoittama, Eero-Tapio Vuoren ohjaama Lemminkäisen äiti on tragikomedia, joka pureutuu yhden perheen kautta tunnistettaviin teemoihin. Oravanpyörä, huolehtiminen, arjen rutiinit, perheen sisäiset suhteet, vastuun kantaminen ja pelko siitä, että jos pysähtyy katsomaan omaa elämäänsä, saattaa siinä nähdä myös sellaista mistä ei pidä, ovat samaistuttavia aiheita ja hyvin arkisia. Arkisuus on muutenkin sana, joka kuvaa Lemminkäisen äitiä, se näkyy sekä Krogeruksen tekstissä että Vuoren ohjauksessa. Kun alun oravanpyörä pysähtyy ja Elina alkaa rikkomaan arkensa rutiineja ja vetää siinä samalla myös perheenjäsenensä ulos totutuista kaavoista, tarina lähtee kunnolla liikkeelle. Perhesuhteiden kautta käsitellään useita teemoja ja näytelmän tärkeimpiä kysymyksiä. Välillä tapahtumiin jäädään junnaamaan paikalleen, kun aina on seinä vastassa eikä yksikään hahmo anna periksi. Tämä on teemallisesti tärkeää, mutta jarruttelee esityksen sujuvuutta joskus turhan paljon. Kun muutoksia vähitellen tapahtuu, alkaa esityskin rullata paremmin ja rytmi pitää otteessaan. Päälle puhuminen ja huutaminen ovat erinomaisia tehokeinoja, mutta tässä hieman ylikäytettyjä. Isot ja dynaamiset riitakohtaukset ovat kyllä tunnelmaltaan voimakkaita ja tarinan kannalta merkittäviä, vaikka repliikit huutamiseen hukkuvatkin. Paitsi Lemminkäisen perheen, seurataan näytelmässä vähän myös Ukrainasta sotaa Suomeen paenneen Anastasian tarinaa. Venäjän ja ukrainan kielen käyttö sekä tuoreiden sotakokemusten rinnastaminen Mairen evakkokokemuksiin on onnistunut ratkaisu. Kalevala henkii tarinan taustalla myös, johan Lemminkäisen äiti-nimi ohjaa ajatuksen siihen suuntaan. Olen Kalevalani lukenut ja opiskellut, mutta pieni mielenvirkistys olisi ollut paikoillaan mikäli olisi halunnut saada esityksestä kaikki viittaukset irti. Oikein hyvin tämä intertekstuaalisuus toimii, ja samoja Kalevalasta löytyviä teemoja sankaruuteen, äitiyteen ja pelastamiseen liittyen nousee hienosti esiin myös näytelmän tekstistä. Tunnetasolla Lemminkäisen äiti on herkkävireisen ja vilpittömän ohjauksen sekä tarkan näyttelijäntyön ansiosta hyvin aito ja iskee vahvasti. Pidin eniten viimeisistä kohtauksista, joissa on siirrytty ajassa eteenpäin. Rakastan aina sellaisia hetkiä, joissa vanhemmat hyväntahtoisesti nolaavat jälkikasvuaan, joten Nicon ja Akun ja toisaalta Nicon ja Mairen välinen dynamiikka näytelmän lopussa on juuri sellaista, mikä lämmittää sydäntä. Muutenkin näytelmän loppupuoli oli ehdottomasti suosikkini, viimeisten kohtausten arkinen ja uskottava lämpö, vaivaton dialogi ja lempeä tunnelma olisivat saaneet jäämään katsomoon vielä pidemmäksi aikaa.

Janne Siltavuoren suunnittelema lavastus on tosi onnistunut, ihastuin täysin heti ensimmäisen kerran kun kokonaisuus avautuu näyttämölle. Kehystetyt kodit, lattian ympyräkuvio, taideviittaukset ja värimaailma luovat tarinalle onnistuneesti raameja ja tilaa. Myös yksityiskohdat eri asunnoissa ovat harkitusti rakennettuja niin lavastuksen kuin tarpeiston (Ninja Pasanen, Tiiu Poikonen ja Janne Siltavuori) osalta, aina Akun kuntopyörästä Nicon pitsalaatikoihin ja Mairen pöydällä nököttäviin valokuviin. Ninja Pasasen pukusuunnittelussa ollaan tarkasti kiinni näytelmän arkisuudessa ja tavallisuudessa, sekä siinä, millaista hahmojen arki on. Vaatteet kertovat kantajistaan paljon, rikkinäiset villasukat, nuhjuinen huppari, joka aamu päälle vedettävä ulkotakki ja käsissä puristeltava hikinauha kantavat merkityksiä, jotka tekevät hahmoista kokonaisempia. Ville Mäkelän valosuunnittelussa on sujuvasti tunnelmaa ja tasoja, pidin varsinkin sinisävyisestä valosta, koulussa tapahtuvien kohtausten ratkaisusta valaista yleisö, sekä siitä, miten valojen tunnelma muuttuu kun esityksessä tehdään aikahyppy viimeisiin kohtauksiin. Mika Haarasen videoiden kautta päästään komeisiin maisemiin luonnon äärelle ja toisenlaisiin tunnelmiin terapeutin vastaanotolle, ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu kuljettaa tarinan tunnelmaa sujuvasti.

Minna Suuronen kantaa Elina Lemminkäisen roolissa harteillaan koko Lemminkäisen perhettä. Suuronen näyttelee väkevästi sen, miten Elina yrittää yrittämästä päästyään saada muut kuuntelemaan, toimimaan, elämään, kokemaan – mutta omiin todellisuuksiinsa hautautuneet perheenjäsenet eivät Elinaa kuule. Hienossa roolityössä on vivahteita ja tarkkanäköisyyttä, Suurosen tapa olla lavalla tuo Elinan tunteet ja ajatukset lähelle katsojaa ja tekee niistä käsinkosketeltavia. Isot tunteet ärtymyksestä huoleen ja rakkaudesta epävarmuuteen saavat Suurosen roolityössä monenlaisia sävyjä, ja hahmo kasvaa hienosti tarinan edetessä. Santtu Karvonen tekee onnistuneen roolin Elinan puolisona Akuna, jonka putkinäkö on kiinnittynyt Suomen pisimmän sillan päähän eikä ajatuksiin mahdu paljon muuta, paitsi pakollinen pariterapia. Karvosen roolityössä on rentoutta ja varmuutta, joka tekee hahmosta uskottavan ja antaa tilaa nähdä Akusta myös rivien välistä paljastuvia piirteitä. Pidin erityisesti siitä, miten Karvonen näyttelee eri tunnetilat ja niiden muutokset. Aapo Salonen tuo kotiinsa linnoittautuneen, elämän alkulähteille kaipaavan Nico Lemminkäisen rooliin mainiosti herkkyyttä, joka väreilee pinnan alla ja pääsee silloin tällöin esiin. Nico oli minulle jo etukäteen tarinan kiinnostavin hahmo, sillä nämä "urheilijan unelmat romahtaa"-tarinalinjat ja toteutumattomien unelmiensa alle musertuneet hahmot ovat aina sydäntäni lähellä. Vaikka Lemminkäisen äidissä fokus on ennen kaikkea siinä äidissä eikä jääkiekkouralla epäonnistuneessa poika-Lemminkäisessä, Salosen roolityön kautta päästään vahvasti käsiksi siihen, miten pettymys voi viedä kaiken elämänilon. Muutakin Nicossa on, ja pidin siitä, miten Salonen antaa tälle tilaa tuntea ja toisaalta olla tuntematta, ja varsinkin siitä, millainen muutos Nicossa tapahtuu näytelmän edetessä. Mitä ihanaa hyväntuulisuutta ja onnea tämä säteileekään tarinan lopussa, kuten muut hahmot myös! Vaikeuksien kautta voittoon, tosiaankin. Salosen näyttelijäntyössä on erinomaista tunneälyä, hän nappaa taitavasti kiinni siitä, millaisia fiiliksiä Nico käy tarinan aikana läpi.

Marja-Leena Kouki on Elinan äidin Mairen roolissa todella hyvä, hän tekee monitasoisen roolityön jossa on sekä koskettavuutta että komediallisuutta. Koukin näyttelijäntyössä on mainioita yksityiskohtia ja energiaa, joka ylettää katsomoon saakka. Hienosti rakennettu, kokonainen hahmo, josta taisi tulla suosikkini näistä Lemminkäisen perheen tyypeistä. Nana Saijets tekee varmoin ottein sotaa paenneen Anastasian roolin. Saijetsin roolityössä on hyvin eri sävyjä, jotka avautuvat esityksen edetessä, ja Anastasia löytää kohtaus kohtaukselta vahvemmin paikkansa tarinassa. Luonteva ote hahmoon ja tarkkanäköinen tapa näytellä tekivät Saijetsin roolityössä vaikutuksen. Juha Kukkonen näyttelee videolla pariterapeutti Jorman roolin. Vastaanottokohtaukset rytmittävät näytelmää sujuvasti, ja Kukkosen roolihahmon ymmärtäväinen ja rutiininomainen tyyli ohjata Elinaa ja Akua eteenpäin on timanttinen. Lemminkäisen äiti on vahvasti näytelty kokonaisuus, ja viiden lavalla nähtävän näyttelijän rakentama kuva sekä hahmoistaan että heidän välisistään suhteista vakuuttaa. Perhedynamiikan kuvaus on aitoa ja uskottavaa, pidin siitä, miten tässä mennään laidasta laitaan tunnelmien ja ajatusten suhteen eikä yksikään perheenjäsen pääse helpolla. Kun Lemminkäiset sitten lopulta pysähtyvät katsomaan tilannettaan ja kuuntelemaan toisiaan, saa näytelmä uusia kierroksia. Viisikko pelaa yhteen toisiinsa tukeutuen, ja jokainen hahmo ja tarinalinja toimiikin hyvin juuri siksi, että sitä koskettaa useampi näyttelijä. Kukaan ei ole yksin, lavalla tai maailmassa, vaan jokainen vaikuttaa toiseen. Se näyttelijöiden työssä hienosti näkyy.

Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti on tyylikästä ja tuntuvaa teatteria, joka herättää ajattelemaan ja kokemaan. Ajoittain hiukan paikoilleen jäävä tarina rakentuu lopussa hienoksi kokonaisuudeksi, ja viimeisten kohtausten kohdalla tämä on juuri sellaista teatteria, jota rakastan. Pidin kovasti siitä arkisesta tavasta, jolla teemoja ja tapahtumia käsitellään, sekä siitä, miten teksti, ohjaus ja näyttelijäntyö ottavat omakseen tarinan jokapäiväisyyden ja tunnistettavat teemat. Kaikki, mitä näytelmässä käydään läpi, ei toki ole arkista, mutta kokonaisuuden sävy on. Vahvan näyttelijäntyön kautta monitasoisiksi rakentuvat hahmot käyvät läpi inhimillisiä, samaistuttavia asioita, ja Lemminkäisen perheen kautta näyttämölle nousee tarina, josta jokainen voi löytää heijastuspintaa omaan arkeensa. Paljon erinomaisia hetkiä, oikein hyvä esityskokemus.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ryhmäteatteri!

Prima vista – improvisoitu musikaali @ Stella Polaris

kuva © Mitro Härkönen

Näin Stella Polariksen improvisoidun Prima vista-musikaalin 25.10.

Studio Pasilassa esitetään tänä syksynä uusia musikaalihittejä useampaan otteeseen, kun improvisaatioteatteri Stella Polariksen näyttelijät, muusikot ja valosuunnittelijat loihtivat yleisön antamien määreiden pohjalta näyttämölle kokonaisen musikaalin. Improvisoituna, tietenkin! Sen enempää katsomossa kuin lavallakaan ei siis tiedä ennen esitystä kukaan, mitä seuraavan parin tunnin aikana tulee tapahtumaan. Yleisö pääsee ohjaajan, kuiskaajan, käsikirjoittajan ja muiden ideoita heittelevien henkilöiden rooliin ohjaamaan esiintyjät oikeaan suuntaan, ja sitten mennään!

Prima vista-esityskonseptista ja sen ohjaamisesta vastaa Kaisa Kokko-Palmer. Improesityksen ohjaamisessa fokus on erityisesti improvisaation, yhteistyön ja eri määreisiin vastaamisen harjoittelussa, sillä ohjaaja ei voi ohjata näyttelijöitä tekemään tiettyjä hahmoja tai kohtauksia tietyllä tavalla. Improvisaatioon lajina kuuluvat yllätykset ja nopeat tilanteet, mutta näihin vastaamista voi treenata, ja niin on myös selvästi tehty. Sen verran sujuvaa ja hetkessä ajateltua on lavalla kokonaisuuden rakentaminen, hahmojen luominen ja yhdessä tekeminen, että Kokko-Palmerin ohjaukselle on helppo antaa kiitosta. Jokainen Prima vista-esitys on siis erilainen, ja esiintyjäkokoonpano vaihtelee myös. Näkemässäni esityksessä lavalla olivat näyttelijät Tobias Zilliacus, Annika Poijärvi, Teijo Eloranta ja Miiko Toiviainen, musisoimassa Hannu Risku ja Jouni Kannisto, ja valoissa June Horton-White. Heidän esittämänään lavalle syntyi ainutlaatuinen ja vain kerran esitettävä tarina puiden tuskan aistivasta metsänvartija-Hannusta, joka yritti estää kaupunginjohtajaa ja insinööriä lanaamasta metsää kumoon. Mukana menossa olivat dokumenttia tekevät freelance-toimittajat, metsäretkeilevät lapset opettajansa kanssa, Hannun työkaveri Kirsti, poliisikaksikko, Hermanni-niminen puu ja Hannun vanhemmat. Melkoista menoa mahtui matkalle, mutta ihanasti lopeteltiin kuitenkin toiveikkaisiin tunnelmiin. Kuten hyvissä musikaaleissa aina, oli lavalla suuria tunteita, isoja päätöksiä, ihmissuhdedraamaa, korvamadoksi jääviä kappaleita ja näyttäviä koreografioita.

Olen aiemmin nähnyt koko illan improvisoidun murhamysteerin sekä lyhyempiä improttuja kohtauksia, mutta en kokonaista improvisoitua musikaalia. Musikaali-improvisaatio on minulle ehdottomasti tutuinta spekseistä, joita opiskeluaikanani sekä katsoin monta (ja aion näin valmistuttuanikin edelleen katsoa) että joista yhdessä olen useamman kerran ollut kulissien takana mukana. Improvisointi kuuluukin olennaisena osana näihin opiskelijateatterin spektaakkeleihin. Spekseissä tarina, hahmot ja biisit ovat toki jo valmiiksi olemassa, mutta omstarteilla saattaa olla yllättävänkin suuri vaikutus juonen nyansseihin ja hahmojen persoonaan. Olikin nyt hauskaa astua spekseistä ns. seuraavalle tasolle, eli kokonaan improvisoidun musikaalin katsomoon. Impro on yksi suosikkilajejani teatterissa, ja pidän sitä myös yhtenä vaativimmista teatterin lajeista, sillä lavalla täytyy olla valmiina tarttumaan yleisön ja vastanäyttelijöiden tarjoamiin ehdotuksiin nopeasti. Musikaali on sekin sydäntäni lähellä, joten näiden kahden yhdistäminen nosti odotukset korkealle. Eikä turhaan! Lavalle syntyi monitasoisia kohtauksia, loistavaa komiikkaa, hienoja biisejä ja kokonainen tarina. Oli käänteitä ja yllätyksiä, mahtavia hahmoja ja herkullisia juonilinjoja ja tilanteita. Erityisesti musiikki-impron vaivattomuus teki vaikutuksen, kappaleiden tyylilajit, tunnelmat ja vauhdikkaat koreografiat veivät mukanaan. Hämmästyttävää myös, miten kaikki tarinan käänteet ja hahmojen yksityiskohdat pysyivät alusta loppuun muistissa, vaikka yhdet nimet taisivatkin jossain vaiheessa päikseen vaihtua. Impron katsominen on hauskaa ja mielenkiintoista, sillä siinä pääsee tarkkailemaan esityksen, hahmojen, tarinan ja tilanteiden syntymistä hetki hetkeltä. Myös näyttelijäntyö ja muu taiteellinen tekeminen on improssa jollain tapaa erilaista kuin käsikirjoitetussa esityksessä, vaikka rakennuspalikat luultavimmin samoja ovatkin. Esiintyjät rakentavat tarinan alusta saakka yhdessä, ja vapaus tehdä mitä vaan tuo esiintymiseen kiinnostavia tasoja. Vaikka yleisö määritteleekin raameja, lähtee moni tilanne ja hetki esiintyjien toisilleen ja itselleen antamista ideoista. Kun tuo prosessi on niin hyvin hallussa kuin nyt lavalla nähdyillä tyypeillä, lavalle syntyvä esitys ilahduttaa paitsi tarinan mielikuvituksellisilla käänteillä, myös mahdollisuudella seurata esiintyjien työskentelyä.

Neljän näyttelijän voimin lavalle nousi monipuolinen hahmogalleria, jonka edesottamukset tarjosivat paljon huvia, mutta myös tunnelmaltaan vakavampia kohtauksia ja monia vauhdikkaita juonenkäänteitä. Yleisön päättämäksi pääosan esittäjäksi valikoitui Miiko Toiviaisen hahmo ja hänen ammatilliseksi unelmakseen eeppinen kuolema (aika monta sellaista mahtui yhteen biisiin!). Toiviainen heittäytyi Hannun rooliin loistavasti, ja hahmosta rakentui varsin yllättävä ja monitasoinen tyyppi, jolle ehti tarinan aikana sattua vaikka ja mitä. Oli poliisiautokyyti, puissa kiipeilyä, isoja biisejä ja lapsille huutamista, muun muassa. Kohtaus, jossa koululaiset (Teijo Eloranta ja Tobias Zilliacus) saapuivat opettajansa (Annika Poijärvi) kanssa metsään ihailemaan Hermanni-puuta, sai nauramaan enemmän kuin olen koskaan teatterissa nauranut. Huh sentään, ajattelin etten toivu ollenkaan lapsukaisten ja metsänvartijan kohtaamisesta ja runon keksimisestä. Teijo Eloranta ja Tobias Zilliacus kapunginjohtajana ja insinöörinä sekä monissa muissa rooleissa tarjosivat erityisesti ihan mahtavasti rytmitettyä ja ajoitettua komediaa. Elorannan dokumenttikuvaaja oli myös hilpeä hahmo, varsin sujuvaa kameratyöskentelyä! Zilliacus Hannun pastori-isän roolissa vetäisi mainion saarnan, josta löytyi ehkä myös totuuden siemeniä ja apuja Hannun pulmiin. Annika Poijärvi jäi mieleen nopeista hoksottimista ja oivaltavista ratkaisuista, sekä Hannun äidin ja Kirstin rooleista. Hermannille erityismaininta! Nelikko pelasi erinomaisesti yhteen, lavalla oli hieno energia ja esiintyjät olivat tarkalla otteella läsnä tarinassa ja tilanteissa.

Hannu Risku ja Jouni Kannisto musisoivat lennosta niin sujuvasti, että unohdin moneen otteeseen heidän improvisoivan. Miten monipuolisia ja tunnelmasta ja tyylistä toiseen meneviä kappaleita syntyikään, sekä musiikillisesti että myös sanoituksellisesti. Monta pätkää jäi myös päähän soimaan! Etenkin se eurohumppa. Risku oli musiikki-improamassa myös siinä toisessa kokoillan improtarinassa, jonka olen nähnyt, eli Lahden kaupunginteatterin Täydellisessä rikoksessa neljä vuotta sitten. Se taitaakin olla speksejä lukuunottamatta edellinen kerta, kun olen improa nähnyt, eli oli jo aikakin palata tämän lajin pariin myös muuta kautta. June Horton-Whiten valot nappasivat hienosti tunnelmasta kiinni ja kohtausten rajoja seurattiin tosi tarkasti, jolloin yksikään hetki ei keskeytynyt valojen aloitteesta vaan näyttelijät veivät hetket luontevasti päätökseen. Onnistuneita spottivalaistuksia myös useaan otteeseen, ja kun tarina toteutettiin hyvin kevyellä lavastuksella, valojen tapa luoda tapahtumapaikkoja ja tilanteita korostui. Näppärästi paikasta ja tunnelmasta toiseen myös siirryttiin. Lavastus rakentui tuoleista, joita näyttelijät sopivilla hetkillä siirtelivät milloin metsäkoneen ohjaamoksi, milloin poliisiautoksi. Myös tarpeiston tarjoamia mahdollisuuksia käytettiin oivallisesti tuomaan hahmoihin yksityiskohtia ja koreografioihin lisäpotkua, sekä esityksen alussa asettamaan tilannetta. Prima vista rakentuu harjoittelevan teatteriporkan ympärille, ja alkaa musikaalin treeneistä ennen kuin varsinaiseen esitykseen asti päästään. Olikin hauska bongailla alussa yleisöltä pyydettyjä asioita, kuten maneereita, päälle jäänyttä roolia, ammattiunelmia, teatteriporukan välisiä ihastuksia ja tunnetiloja, pitkin musikaalin esittämistä. Lähes kaikki taisivatkin lopputulokseen muistua mukaan, ja saivat aikaan melkoisia naurunremakoita.

Mikäli ei ole koskaan nähnyt improvisaatiota, ja erityisesti silloin jos pitää musikaaleista eikä ole nähnyt improa, Prima vistaa on helppo suositella ensimmäiseksi improkokemukseksi. Esitys tarjoaa improvisaatiota laajalla skaalalla kohtausimprosta musiikki-, laulu-, tanssi-, ja valoimproon, ja sen aikana rakentuu kokonainen tarina. Yleisö pääsee osallistumaan kokonaisuuteen ehdottamalla muun muassa tapahtumapaikkoja ja tunnetiloja, mutta mikään pakko ei ole keksiä ideoita vaan esitystä voi myös pelkästään katsoa. Eikä se ole yhtään vähemmän hauskempaa! Myös impron kanssa jo tutuiksi tulleille katsojille lämmin suositus, sillä tämä oli improa parhaimmillaan! Hauskaa, nopeaa, tarkkaa, yllättävää ja täysillä tehtyä, ja valtavan taitavaa. Ihailen esiintyjiä, jotka heittäytyvät tuntemattomaan ja lähtevät tyhjästä rakentamaan kohtauksia, hahmoja ja kokonaisuutta, ja myös sitä sujuvaa yhteistyötä, jota lavalla tehdään. Toisten kuunteleminen, tarinan seuraaminen, juonen kuljettaminen yhdessä ja toisaalta yllättyminen siitä, mitä lavalla seuraavaksi tapahtuu, tekee improsta erityistä. Haluaisin tietty nähdä kaikki Prima vista-vedot, koska jokainen on erilainen, ja tahtoisin tietää, millaisia tarinoita vielä syntyykään! Toivottavasti ehdin katsomoon ainakin toisen kerran, mielessä olisi jo kaikkea hauskaa jota ehdottaa lavalla tapahtuvaksi...

kuvat © Susanna Salmi

Näin esityksen medialipulla, kiitos Stella Polaris!

Tiranan sydän @ Turun kaupunginteatteri

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Tiranan sydämen 12.10.

Bujar (Niki Rautén) kasvaa Albaniassa, mutta lähtee isänsä kuoleman jälkeen tavoittelemaan parempaa elämää Italiassa parhaan ystävänsä Agimin (Saban Ramadani) kanssa. Vain toinen kuitenkin pääsee perille, ja niin Bujar alkaa rakentaa itselleen paikkaa maailmassa. Ensin Italiassa, sitten Saksassa, sitten Espanjassa, sitten Yhdysvalloissa, sitten Suomessa. Lopulta tie vie takaisin lapsuusmaisemiin Tiranaan. Ei kuitenkaan ole helppoa löytää tapaa elää minuuttaan ja identiteettiään maailmassa, jonka odotukset ovat joskus ristiriidassa oman itsen kanssa. Valheet, totuus, muistot ja tulevaisuus repivät eri suuntiin, ja usein on helpompi lähteä kuin jäädä. Mutta voiko totuutta paeta?

Pajtim Statovcin samannimiseen romaaniin perustuvan näytelmän on dramatisoinut Rasmus Arikka (lukeva dramaturgi Anna Jaanisoo) ja ohjannut David Sandqvist. Olen lukenut Statovcin teoksista ainoastaan Bollan, jonka näyttämösovituksen näin Helsingin kaupunginteatterissa muutama vuosi sitten. Karu kerronta ja tarkka ote tarinaan tekivät Bollan kohdalla vaikutuksen sekä romaanissa että lavalla, ja odotinkin mielenkiinnolla Tiranan sydämen näkemistä. Enkä turhaan, sillä tämä on todella hieno näytelmä ja vahvasti dramatisoitu. Tarina rakentuu eheästi ja sopii lavalle erinomaisesti. Tyylikäs toteutus luottaa hienovaraiseen näyttelijäntyöhön ja tarinan teemoihin, eikä lavalla ole mitään turhaa. Sandqvistin ohjaus yhdessä Jani Uljaksen lavastuksen, Jari Sipilän valosuunnittelun ja Jari Tengströmin äänisuunnittelun kanssa loihtii lavalle väkevästi eri tunnelmia, ja vahvasti monitasoisia tunteita. Erityisesti Sandqvistin henkilöohjaus on taitavaa. Hän antaa hahmoille tilaa olla kokonaisia, epätäydellisiä, uskottavia ihmisiä, jotka etsivät itseään ja paikkaansa ja tekevät usein mitä parhaaksi näkevät, oli se oikein tai väärin. Näkemäni Sandqvistin ohjaukset ovat olleet poikkeuksetta tarkasti ajateltuja ja yksityiskohtien merkityksiä ymmärtäviä, ja sellainen on myös tämä Tiranan sydän. Sandqvist antaa tarinalle ja hahmoille niiden tarvitseman tilan ja käsittelee hienosti sekä juonen suuria linjoja että lyhyempiä hetkiä tarinan sisällä. Ymmärrys draaman vivahteista näkyy erityisesti siinä, miten onnistuneesti kohtaukset ja niiden väliset suhteet on rytmitetty, ja kokonaisuuden emotionaaliset ja teemalliset sävyt ovat vakuuttavasti tasapainossa.

Tengströmin äänisuunnittelu on huikeaa, ai että pidin siitä, miten äänet tukevat, rakentavat ja korostavat tunnelmaa ja tapahtumia. Todella tarkkaa ja taitavasti kohtauksia lukevaa äänisuunnittelua, joka sekä alleviivaa, antaa vihjeitä ja yllättää ilmestyen taustalle kuin varkain. Uljaksen suunnittelema lavastus on hieno ja tukee tarinan kertomista onnistuneesti. Lavastus vie tarinan sujuvasti paikasta, maasta ja tunnelmasta toiseen, ja pidin varsinkin nousevista ja laskevista tasoista sekä mattokuviosta. Sipilän valosuunnittelu seuraa myös hienosti tunnelman ja tapahtumapaikan muutoksia, ja valossa käytetään mainiosti sekä kirkasta että hämärää. Tapa valaista venekohtaus välähdyksin jäi mieleen. Tuomas Lampisen pukusuunnittelu sopii hahmoille ja ajan- ja kulttuurinkuvaan, ja ottaa ison roolin kerronnassa ja tematiikassa. Sukupuoli ja identiteetti sekä erilaiset roolit ilmentyvät vaatteiden kautta, ja Lampisen pukusuunnittelussa näitä teemoja tuovat näkyviin osuvasti valitut vaatekappaleet ja asukokonaisuudet. Esityksen työryhmää ovat transrepresentaatioon liittyen konsultoineet Miiko Toiviainen ja Mira Eskelinen, ja läheisyyskorografina on toiminut Sara-Maria Heinonen. Erinomaista, että sekä konsultit että läheisyyskoreografi ovat olleet prosessissa mukana, ja heillä on kokonaisuuden vahvuudessa varmasti myös ollut tärkeä rooli.

Niki Rautén tekee Bujarina vahvasti tuntuvan roolin. Rauténin näyttelijäntyö on tarkkaa ja älykästä, ja hän kuljettaa monia sävyjä heijastelevan roolihahmonsa herkästi läpi tarinan. Rautén sujahtaa sujuvasti roolista toiseen Bujarin rakentaessa itseään sopivaksi aina siihen paikkaan ja hetkeen, jossa hän milloinkin on, ja identiteetin ja minuuden teemat rakentuvat Rauténin näyttelijäntyön kautta näkyviksi lavalle. Voiko itselleen valehdella aina sopivan tarinan, vai määrittääkö syntymäpaikka, perhe, lapsuus tai jokin muu sen, millainen on koko elämänsä? Voiko itselleen löytää maailmasta sopivan paikan, vai eikö koskaan saa todella olla kuka on? Mikä rakentaa minuuden? Pidin Rauténin tavassa näytellä Bujaria erityisesti siitä upeasta otteesta, jolla hän lukee roolihahmoaan ja näyttää tämän ajatukset ja tunteet, sekä siitä, miten Bujarin pettymykset, epävarmuus, pelko, ulkopuolisuus, päättäväisyys ja sitkeys näkyvät roolityössä. Bujarin tarina on karu ja täynnä vastoinkäymisiä ja asioita, jotka ajavat häntä syvemmälle kuoreensa. Onnea tulee myös vastaan, rakkauttakin, ja hetkiä jolloin voi hengittää vapaasti. Bujar on loistava päähenkilö, ei missään nimessä täydellinen mutta hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä, moneen otteeseen samaistuttava ja moneen otteeseen myös katsetta avartava. Sama pätee tarinaan, joka avaa uusia ajatuksia ja antaa tunnistettavia kokemuksia.

Rauténia lukuun ottamatta muut näyttelijät tekevät useampia rooleja. Tämä on eniten ehkä käytännöllinen ratkaisu, mutta puhutteli myös temaattisesti. Vaikka moni näyttelijä on lavalla monessa roolissa, ainakin minä kiinnitin huomiota roolien vaihtumiseen juuri Rauténin näyttelemän Bujarin kohdalla. Roolin ottaminen, identiteetin rakentaminen ja itsensä luominen ovat kiehtovia teemoja, joita Tiranan sydän käsittelee samaan aikaan suorapuheisesti ja vivahteikkaasti. Roolit vaihtuvat näyttämöllä vaivattomasti niin tarinassa kuin näyttelijöidenkin käsissä, ja seitsemän useamman roolin ahkeroivaa näyttelijää tuo lavalle gallerian hienoja hahmoja. Saban Ramadani on ihana Agim, hän tekee roolin valloittavalla mutkattomuudella ja vilpittömyydellä. Agim uskoo unelmiinsa ja siihen, että voi saavuttaa ne ja tehdä itselleen omannäköisensä elämän. Ramadanin roolityössä on rauhaa ja lämmintä energiaa. Ella Lymi näyttelee naisia Bujarin elämän varrella, naisia, joita Bujar rakastaa ja joiden kanssa hän elää kunnes ei enää pysty tai halua. Lymi tekee roolinsa varmasti ja monitasoisesti, hänen näyttelijäntyönsä on hienovireistä ja kuvaa kauniisti hahmojen tunteita. Muu näyttelijäjoukko, Minna Hämäläinen, Sami Lalou, Kimmo Rasila, Ulla Reinikainen ja Riitta Salminen, tuo lavalle ihmisiä Bujarin tarinan varrelta, niin hänen vanhempansa kuin Agimin vanhemmat, erään miehen joka tarjoaa työpaikkaa joka on liian hyvä ollakseen totta, erään kirjoittajaryhmän, jolle Bujar jakaa raivokkaan tarinan, erään naisen, joka pyytää, ettei Bujar lähtisi pois, erään miehen joka on julma ja erään, josta tilaisuus tekee varkaan. Ja monia muita, joita maailman halki kulkeva matkallaan kohtaa. Näyttelijät tekevät yksityiskohtaisia rooleja ja ovat lavalla taitavasti läsnä. Koko porukka pelaa yhteen äärimmäisen hyvässä rytmissä, ja vahva näyttelijäntyö menee syvälle.

Turun kaupunginteatterin Tiranan sydän on väkevä, herkkävireisesti näyttämölle tuotu draama, jonka vahva tunnelma ja taitavat näyttelijäntyölliset ja ohjaukselliset ratkaisut tekevät vaikutuksen. Karu tarina kasvaa monitasoiseksi kokonaisuudeksi, joka puhuttelee, koskettaa ja saa ajattelemaan. Aivan hirveän hieno puhenäytelmä, joka vie tunteiden vuoristorataan eikä päästä helpolla, mutta palkitsee katsojan vahvalla tunnekokemuksella ja on todellakin katsomisen ja kokemisen arvoinen.

Näin esityksen medialipulla, kiitos TKT!

Minna Craucher @ & Espoon teatteri

kuvat © Darina Rodionova

Näin Minna Craucher-musikaalin 28.9.

Pikkurikollinen, katutyttö, prostitutsioonin osakseen ottanut Maria Lindell päättää, että nyt riittää vankilakierre ja vaikea elämä. Saksaan kotiapulaiseksi palkattu Maria palaa Suomeen muuttuneena naisena. On syntynyt neiti Minna aff Craucher, aatelisperheen perijätär, kulttuurivaikuttaja, mesenaatti, madame. Minna hurmaa ihmiset, luovii tiensä taiteen ja politiikan sisäpiiriin, ja luo itsensä juuri siksi, joka haluaa olla. Mutta kuinka pitkälle kantaa identiteetti, jonka pohjana on valhe? Kuinka kauan voi pelata riskipeliä, ennen kuin tekee kohtalokkaan virheen?

Kotimainen musikaalikantaesitys on aina suuri ilo, ja kun kyseessä oleva musikaali on tällainen huikea teos, niin silloin vasta iloiseksi katsomossa tuleekin. Aino Pennasen kirjoittama, Eeva Konnun säveltämä ja Riikka Oksasen ohjaama Minna Craucher on rokkaava uusi musikaali, joka luo rohkeasti omaa taiteellista kieltään ja tyyliään, ja kertoo tarinan naisesta, jonka elämä kuulostaa uskomattomalta. Maria Vilhelmiina Lindell, Minna Craucher (1891–1932), lienee monelle vieras nimi, ja oli sitä minullekin, kunnes törmäsin töiden parissa yhteen hänestä kertovaan kirjaan pari kuukautta ennen musikaalin julkistusta. Köyhissä oloissa 16-vuotiaalle äidille aviottomana lapsena syntynyt Maria muutti teininä Tampereelle, teki sekalaisia töitä ja tehtaili varkauksia. Hän istui vankilassa useasti, mutta pääsi palvelustytöksi helsinkiläisen insinöörin perheeseen ja sitä kautta myös vähäksi aikaa Saksaan, jossa oppi kielen. Pian tämän jälkeen saksalaisperijättäreksi itsensä keksinyt Minna palasi Suomeen uuden identiteettinsä ja taustatarinansa kera. Hän perusti salonkinsa, jossa viihtyivät monet 1920-luvun nuoret kirjailijat, kuten Mika Waltari ja Olavi Paavolainen, joista jälkimmäisen kanssa Minnalla oli melkoisen värikäs suhde. Kun Minna menetti suosionsa kirjailijoiden joukossa, hän siirtyi poliittisten aatteiden pariin ja rakensi itselleen merkittävän aseman Lapuan liikkeessä. Lopulta Minna joutui epäsuosioon ja epäilyjen kohteeksi myös poliittisissa kiemuroissa, ja Olavi Runolinna, Lapuan liikkeen kannattaja, murhasi Craucherin tämän kotona maaliskuussa 1932. Musikaalimateriaalia? Ehdottomasti!

Aikoinaanhan vierailin Espoossa ahkerasti, sillä seitsemän vuotta sitten siellä kantaesitettiin kaikkien aikojen suosikkisuomimusikaalini Äidinmaa, jonka kävin siis useampaan otteeseen katsomassa. Sen jälkeen olen kuitenkin käynyt tässä teatterissa vain kerran, vaikka & on juuri sellainen paikka, jossa tuntee olonsa tervetulleeksi ja jossa on ihana tunnelma. Jospa nyt ei tulisi niin pitkää espooreissuilutaukoa, ovat nimittäin olleet ehdottomasti kokemisen arvoisia kaikki ne esitykset, jotkat olen Espoossa nähnyt. Tämä Minna Craucher-musikaali tuo teatterilavalle kiihkeän, jännittävän, hengästyttävän maailman, johon katsoja pääsee vieraaksi. Visuaalisesti oivaltava, vahvasti sävelletty, energinen ja sähäkkä teos ei yritä kertoa kaikkea, vaan jättää Minnan ylle salaperäisyyden verhon, joka rakoilee hetkittäin ja pitää katsojan mielenkiinnon yllä taitavasti. Läheskään kaikkiin kysymyksiin ei vastata, eikä läheskään kaikkia monivaiheisen elämän tapahtumia kerrota, eikä sitä jää kaipaamaankaan. Lavalle rakentuu yhtenäinen kasvutarina, yhden ihmisen elämä sellaisena kuin hän itse sen päättää elää, ja musikaali nostaa esiin Minnan elämän käännekohtia, ihmisiä ja päätöksiä. Lopussa Minna saa kaiken, mitä haluaa, tämä diktaattoriksi nousu ja "saunan taakse"-käskyjen jakeleminen on nokkela tapa päättää tarina. Tärkeä osa siinä, että esitys etenee sujuvalla ja rytmikkäällä tahdilla, on ohjaajan työllä. Riikka Oksasen ohjauksia olen useammankin nähnyt vuosien varrella, mutta edellisestä taitaa olla jo muutama vuosi aikaa. Hän kuljettaa tarinaa vaivattomasti ja punainen lanka pysyy hyppysissä alusta loppuun. Ohjauksessa on asennetta ja herkkyyttä, Oksanen lukee Minnan tarinan käänteitä tarkkanäköisesti ja lataa kohtauksiin hienosti tunnetta. Välillä jäin kaipaamaan terävämpää otetta joihinkin hetkiin ja tapahtumiin, ja pientä pysähtymistä muutamaan tärkeään käänteeseen, jolloin niiden merkitys olisi tullut selkeämmin fokukseen. Tasapainoisesti rakentuva kokonaisuus vie mukanaan, ja katsomossa saa nauttia, yllättyä ja ihastella. Tekstin tasolla ja rivien välissä tapahtuu monesti paljon samaan aikaan, ja näissä hetkissä Oksasen ohjaus on usein parhaimmillaan. Kaikki yksityiskohdat, pinnan alla väreilevät tunteet, sanomattomat ajatukset, ne tulevat esiin ja ovat lavalla vahvasti läsnä.

Tinja Salmen lavastus-, Tiina Kaukasen puku-, Ville Mäkelän valo- ja Pia Malmbergin maskeeraussuunnittelu luovat musikaalille visuaalisen maailman, joka näyttää upealta ja luo esityksen taiteellista kieltä erinomaisin keinoin. Näyttämökuvassa liikutaan melko kevyillä ratkaisuilla, isoimpia elementtejä ovat soittimet, kuten rummut ja pianot, sekä isot portaikot. Näyttämö on pienehkö, ja katsomo sen kolmella sivulla, joka vaatii sekä ohjaukselta että visuaalisilta elementeiltä harkittua tekemistä. Ei voi esittää vain yhteen suuntaan, vaan kolmelle sivulle samaan aikaan, joten asemoinnit ja liikkeet ovat tärkeitä. Itse istuin päätykatsomossa, johon melkein kaikki hetket näkyivät oikein hyvin. Joitain pieniä juttuja oli, jotka ehkä näkyivät paremmin jompaan kumpaan sivukatsomoon, mutta luulenpa, että jokaisessa katsomon osassa saa tätä katsoessa ottaa vastaan kaiken sen, mitä musikaali tarjoaa. Ja tokihan voi tulla katsomaan Minnaa toiseen kertaan, kenties toisesta kohdasta katsomoa, niin saa lavan tapahtumiin toisen näkökulman... Nimimerkillä toivottavasti istun pian katsomossa uudelleen. Salmen lavastuksessa on hienosti eri tasoja, paitsi raamien luomista kohtauksille, myös sävyjä vakavasta humoristiseen ja kaikkeen siltä väliltä. Moni sama lavastuselementti toimii näppärästi useassa eri kohtauksessa ja tapahtumapaikassa, ja soittimet istuvat luontevasti osaksi näyttämökuvaa. Kiiltävä lattia on erinomainen ratkaisu. Kaukasen puvustuksessa tärkein osanen on viininpunainen puuhka, josta tulee synonyymi Minnalle. Vuorotellen näyttelijät pukevat puuhkan ja tulevat Minnaksi, ja tämä on mainio tapa ottaa kiinni esityksen identiteetin ja itsensä luomisen teemoista. Puvustus on sopivasti pienellä twistillä aikakauden henkeä heijastelevaa, tyylikästä ja monesti draamallisesti merkittävää. Köyhistä oloista lähtöisin oleva tyttö voi äkkiä olla aatelinen, kun ripustaa kaulaansa helmet, pistää päähänsä hatun ja harteilleen viitan. Nahkatakeissaan heiluvat Lapuan liikkeen jäsenet uhkuvat vaaran tuntua jo pelkällä habituksellaan. Taiteilijuus näkyy pukeutumistyylistä, vai näkyykö? Malmbergin maskeeraus viimeistelee hahmojen lookit. Kun hahmot vaihtuvat moneen otteeseen, ja useampi näytelijä näyttelee samaa hahmoa, on maskeerauksessakin luultavasti erilaisia haasteita kuin silloin, kun yksi näyttelijä näyttelee vain yhtä hahmoa. Esityksessä on vahva visuaalinen tyyli, joka näkyy kaikissa elementeissä, ja sama tyylikäs ja leikittelevä ote on myös Malmbergin maskeeraussuunnittelussa. Mäkelän luomasta valomaailmasta pidin hirmuisesti, on kaikkea aina sokaisevan kirkkaasta himmeään ja pehmeään valoon, värejä kylmistä lämpimiin ja räikeistä rauhallisiin, spottivaloja, konserttimaisia valoja, ja monta hienoa valohetkeä. Suosikkijuttuni olivat takalavan valopylväät, jotka välillä rävähtävät niin kirkkaiksi, että saa siristellä silmiä. Valoilla myös näppärästi ohjataan katsojaa kiinnittämään huomiota tiettyihin paikkoihin ja hahmoihin. Yksi valaistusratkaisu toi mukanaan nostalgisen fiiliksen, Äidinmaassa nimittäin oli samantyyliset ja -sävyiset suoraan alaspäin tulevat valot, jotka tekivät lavalle valoympyröitä.

Musikaalin sävellyksestä vastaa Eeva Kontu, ja musiikki onkin tunnistettavan kontumaista, monipuolista ja monenlaista tyyliä yhdistelevää modernia musikaalimusaa. Sanoitukset ovat pääosin käsikirjoittaja Aino Pennasen käsialaa, Vallasta ja vallattomuudesta-biisissä sanoituksesta vastaa myös ohjaaja Riikka Oksanen, ja Kuuma yö on Olavi Paavolaisen runosta lauluksi tehty. Musiikillinen maailma on vahva ja innostava, meininki on tykki alusta loppuun ja moni biisi tosi hieno. Alussa pienet äänentoistolliset ongelmat hukkasivat joidenkin kappaleiden sanoja, mutta tämä onneksi korjaantui esityksen edetessä ja äänitasot tasapainottuivat. Pidin Olen kuka haluan-biisistä kaikkine repriiseineen, sekä kappaleista Vallasta ja vallattomuudesta, Kieltolaki, Kuuma yö, En suostu tähän enää, Ken ei kuule hän on raukka ja Tämä tie (on kuljettava loppuun). Olen kuka haluan-kappale löytyy kuunneltavaksi useasta musiikkipalvelusta, ja YouTubesta videon kera. Kannattaa katsoa ja kuunnella! Aivan erityisesti Kuuma yö, En suostu tähän enää, Ken ei kuule hän on raukka ja Tämä tie tekivät vaikutuksen kokonaisuutena, niin musiikillisesti, tekstillisesti, visuaalisesti kuin näyttelijäntyöllisesti. Pidin rummuilla paukutetusta marssirytmistä, siitä että esiintyjät pääsevät revittelemään, siitä että nämä biisit soitetaan lavalla livenä näyttelijöiden voimin, siitä miten soittimilla korostetaan vuorosanoja ja tilanteita, ja varsinkin siitä, miten musiikki nostaa tarinan ihan uudelle tasolle. Miten hieno oivallus, että Minna Craucherista kannattaa tehdä musikaali, ja miten upeaa, että se on tehty juuri näin! Ei mitään historiallista pönötystä (jolle on toki paikkansa), vaan modernilla otteella raikasta ja rohkeaa teatteria, jossa on sähäkkää energiaa ja riemukkaita ratkaisuja. Yhdyn aikaisempiin katsojiin, jotka ovat musikaalin kappaleita levylle toivoneet – olisipa upeaa kuulla näitä numeroita studioversioina! Osa biiseistä tuntui turhan lyhyiltä, varaa olisi ollut yhteen lisäsäkeistöön varmasti, vaikka kaikki olennainen tiiviimmässäkin muodossa tulee esiin. Joihinkin biiseihin jäin myös kaipaamaan rauhallisempia hetkiä, pientä hengähdystä täysillä vetämisen joukkoon. Vaan rokkaavaa meininkiä ja hengästyttävää energiaa on musiikillinen materiaali täynnä, ja esiintyjät vetävät loistavalla otteella. Kokonaisuudessaan musiikki on hienosti kiinni siinä, mitä lavalla tapahtuu, ja sävellykset, sanoitukset ja kappaleiden tunnelma kuljettaa tarinaa napakalla otteella.

Kuuden esiintyjän multitalentti joukko – Roosa Söderholm, Miiko Toiviainen, Petrus Kähkönen, Robert Kock, Laura Hänninen ja Jussi-Pekka Parviainen – soittaa suunnilleen mitä tahansa soitinta, hyppää roolista rooliin ja on lavalla täysin läsnä, tarkasti kiinni tunnelman ja tarinan jokaisessa yksityiskohdassa. He ovat hurmaavia, hauskoja, kiihkeitä, epätoivoisia, koskettavia ja lumoavia, sekä yhdessä että yksin. Tässä on upeasti sekä yksilöön zoomaavia hetkiä että hetkiä, joissa joukkovoima takaa vaikuttavuuden, paitsi toki yhdessä soitetuissa biiseissä, myös puhekohtauksissa. Mikä ensemble! Tarinan päähenkilöä, Minna Craucheria, näyttelijät näyttelevät vuorotellen, ja luovat lisäksi joukon tärkeitä sivuhenkilöitä Olavi Paavolaisesta (Toiviainen) Vihtori Kosolaan (Kähkönen) ja Olavi Runolinnasta (Kock) K.M. Walleniukseen (Parviainen). Useamman näyttelijöistä olen nähnyt lavalla monessa roolissa, mutta en ole tainnut ennen nähdä yhtäkään heistä soittamassa mitään. Heti kun musikaali julkistettiin, olin fiiliksissä tekijäporukasta, sillä niin esiintymässä kuin muilla osa-alueilla riittää talenttia. Ja silti yllätyin, miten huimaa energiaa ja tarkkanäköistä tekemistä tyypit lavalle tuovat! Minähän fanitan aina suuresti sitä, että näyttelijät myös soittavat, joten mikä ilo olikaan se, että soittimet ja musiikki istuvat niin luontevasti osaksi näyttelijöiden esiintymistä. Missään vaiheessa ei "vain" soiteta, vaan jokaisella soittimella ja sillä, miten niitä soitetaan, on merkitystä tarinan ja hahmon kohdalla. Melkoisia multi-instrumentalisteja nämä tyypit, jokaiselle löytyy useampikin otteeseen sopiva soitin.

Paitsi soittaessaan, myös näytellessään ovat näyttelijät vakuuttavia ja energisiä, viiltävän tarkkoja ja erinomaisesti kiinni useissa rooleissaan. Viisi heistä on Minna, yksi hänen kohtalokseen koituva Runolinna, ja jokainen on myös joku muu. Roolin ottaminen ja identiteetin muuttaminen ovat musikaalissa isoja teemoja, ja näkyvät näyttelijöiden työssä luontevasti, eivät päälleliimatusti vaan sujuvasti osana tekstiä ja esiintymistä. Roosa Söderholm rakentaa Minnan muutoksen, yrittää karkottaa Marian ja ottaa tilalle Minnan. Vaan ei menneisyyttä niin vain pois pyyhitä, ja se näkyy tarinassa ja kaikkien Minnan hahmoa tulkitsevien näyttelijöiden roolitöissä. Söderholmin näyttelijäntyö on napakkaa ja iskevää, hän näyttelee vakuuttavasti sen, miten identiteetti muuttuu ja siinä samalla Minna löytää itsevarmuutta ja oveluutta, päättää että hän on nyt tämä ja hän elää nyt näin. Miiko Toiviaisen Olavi Paavolainen on ehkä tykein runoilija, jonka olen lavalla nähnyt, huh heijaa mikä karisma on herralla hänen Kuumaa yötä runoillessaan. Toiviainen taitaa oivallisesti myös herkkävireisen näyttelijäntyön, ja tuo vahvasti esiin Minnan ja Olavin kiemuraisen suhteen Olavissa aiheuttamat tunteet ja mietteet. Kohtaus, jossa Minna seuraa Olavia Pariisiin, on todella hieno. Petrus Kähkönen tekee hyvin vahvasti ja taitavalla tunneälyllä oman Minna-osuutensa, ja vahvaa on myös Vihtori Kosolan aatejohtajuus. Kähkönen, rummut ja Tämä tie – jopas on komea veto, etten sanoisi. Robert Kockin Runolinna on kiihkeästi ja näppärästi jännitteitä ja jännitystä luoden näytelty hahmo, johon Kock tuo hyvin useita tasoja. Runolinnan ja Minnan väliset kohtaukset ovat draamallisesti yksiä esityksen hienoimmista. Laura Hännisellä on Minnaansa mainio ote, roolityössä on paljon sävyjä ja hienosti kierroksia. Asennetta ja auktoriteettia, oveluutta ja nopeita hoksottimia, niitä Hänninen roolihahmoon tuo ja näyttelee erityisen hyvin juuri sen, miten Minna onnistuu raivaamaan itselleen paikan, joka tuntuu siltä kuin se olisi vain odottanut neiti Craucheria saapuvaksi. Jussi-Pekka Parviaisen roolityö Minnana on kenties kaikista Minna-tulkinnoista herkin, ja pidin kovasti hänen tavastaan tuoda näyttelijäntyöhön rauhaa ja antaa tilaa kaikelle sille, mitä Minna tuntee ja ajattelee. Walleniuksena Parviainen taas on varsin erilainen, ankara ja jämäkkä Lapuan liikkeen puheenjohtaja, joka rumpujen takaa jakaa käskyjä ja päätöksiä kuten tahtoo. Ensemble pelaa yhteen saumattomasti ja varmoin ottein, ja nostattaa lavalle väkeviä tunteita. Erityisesti näyttelijöiden tulkitsemat tarinan synkemmät sävyt ja suuret intohimot niin ihmisiä, taidetta kuin aatetta kohtaan iskivät vahvasti.

Musikaali jättää Minnan salaperäiseksi hahmoksi, ei selitä mitään kokonaan auki vaan jättää tilaa katsojan tulkinnoille ja mahdolliselle jatkotutkimukselle. Käsiohjelmasta löytyvä taustamateriaaliosuus tarjoaakin mainion kirjallisuuslistan, jonka pariin kääntyä, mikäli esityksen hahmot ja tapahtuma-ajan maailma ja ajatukset kiinnostavat. Meikä nappaa lukulistalle ainakin Arne Somersalon Totuus Mäntsälästä-teoksen, onhan kotipaikkahistoria varsin kiinnostavaa, ja tämä vielä itselleni tuntematon Mäntsälän kapinaa valottava opus. Saattaapa lukulistalle eksyä myös Tulenkantajien tuotantoa, ainakin Olavi Paavolaisen runoihin tekee mieli tarttua. Joihinkin teoksen teemoihin olisi voinut pureutua tarkemminkin, ja joitain hahmoja tai tilanteita tuoda enemmän esiin, mutta nyt pääosassa on Minna ja hänen tarinansa, ja sen kertomiseen pieni mystisyyden verho oikein hyvin sopii. Minna Craucher on hieno uusi musikaali, väkevä, kiinnostava, viihdyttävä ja vaikuttava teos, joka tarttuu ansiokkaasti historian varjoon jääneeseen naiseen. Uumoilin tästä aiemmin yhtä syksyn teatteritapauksista, ja kyllä Minnaa sellaiseksi voi ilman muuta kutsua. Rakastin montaa asiaa, muun muassa eyecandya, legitiä, nicea ja muuta slangi-/englanti-viljelyä, hetkeä kun hapsut lamppujen ympärillä putoavat (vau!), Kosolan puhetta (vau jälleen!), valoja, isoja tunteita, ovelaa Minnaa, yksinäisyyttä ja päättäväisyyttä, rokkimeininkiä, näyttelijä-muusikkoutta ja oivaltavaa toteutusta. Ja glitteriä! Ihan valtavasti monenlaisia loistavia yksityiskohtia niin visuaalisesti, tarinallisesti, musiikillisesti kuin näyttelijäntyöllisesti, eikä kaikkia yhdellä katsomiskerralla varmastikaan edes huomaa. Onpa siis hyvä, että aloin saman tien kotimatkalla jo suunnittelemaan uusintareissua katsomoon...

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos &!