Sivut

maanantai 9. syyskuuta 2024

Once @ Turun kaupunginteatteri

 

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin Once-musikaalin 7.9.

Poika (Mikael Saari) ja Tyttö (Linda Hämäläinen) kohtaavat dublinilaisella kadulla, ja se muuttaa kaiken. Musiikkiurasta haaveileva, imureita korjaava Poika on eronnut vähän aikaa sitten, ja päättänyt jättää musiikin taakseen. Irlantiin muuttanut tsekkiläinen Tyttö soittaa pianoa, on pienen lapsen äiti ja elää etäsuhteessa. Kun he tapaavat, arkinen hetki johtaa kahden ihmisen syvään yhteyteen ja ymmärrykseen. Ja musiikkiin, joka soi molempien sielussa.

Ah, Once! Tämä kaunis teos on helmi musikaalien joukossa, taianomaisen musiikin, arkisen tarinan ja samaistuttavien hahmojen kokonaisuus, joka hurmaa. Oncessa parasta on se, ettei siinä tapahdu mitään ihmeellistä, vaan tavallisten ihmisten tarinat nousevat valokeilaan ja niissä on hetken taikaa. Maailma ei mullistu, mutta näiden tyyppien maailmat kyllä. Näin Oncen ensimmäistä kertaa jo yksitoista vuotta sitten, ensimmäisellä Lontoon-matkallani, ja ihastuin niin musiikkiin, tapaan kertoa tarinaa kuin tunnelmaan ja lämpöön. Tämä Turun versio on kolmas produktio, jonka musikaalista näen, aiemmat ovat siis Lontoossa 2013 pyörinyt produktio sekä Lilla Teaternin Suomen kantaesitys muutama vuosi sitten, jonka näin sekä ruotsiksi että suomeksi. Turun kaupunginteatterin lava on isoin, jolla olen Oncen nähnyt, ja tämä luontevasti pienelle näyttämölle asettuva intiimi tarina toimii yllättävän hyvin suuremmallakin estradilla. Kun fokus on tiukasti kahden ihmisen tarinassa, myös isommalla lavalla huomio kiinnittyy tärkeimpään, vaikka lavaa käytettäisiinkin laajasti. Pidin tosi paljon erityisesti syvyyssuunnassa tehdyistä ratkaisuista, takalavalle menemisestä ja siitä, että etäisyyksillä on draamallista merkitystä. Turkuun Oncen on ohjannut Mikko Kouki, joka keskittyykin erityisesti pääparin tarinan kertomiseen ja sen nyansseihin. Kahden hahmon välille on löytynyt niin vahva yhteys, että se näkyy heti ensiminuuteilta lähtien, ja vain syvenee entisestään esityksen edetessä. Mitään turhaa ei lavalla tapahdu, vaan tarina rakentuu vaivattomasti ja rauhallisesti, omalla painollaan ja fiksujen valintojen kautta. Ei tarvitse puskea tai lisätä kierroksia, vaan antaa hahmojen ja musiikin itse rakentua kokonaisuudeksi ja luottaa musikaalin materiaaliin. Ja sen Kouki tekee, hän luottaa musikaaliin ja antaa sen olla lavalla rauhassa. Juuri siten Once pitää tehdä, jotta sen lämpö välittyy, ja Koukin ohjauksessa tarinan lämpö tosiaankin täyttää koko teatterisalin. Pääparin tarinan korostaminen jättää kuitenkin valitettavasti muut hahmot välillä vähän taka-alalle. Once on kirjoitettu ehkä vähän hankalasti, sillä se ei anna paljoakaan tietoa sivuhahmoistaan, ja heidän merkityksensä ja tarinansa lavalla riippuukin paljolti ohjaajan tekemistä ratkaisuista. Nyt ensemblestä ei tarinallisesti saada irti ihan yhtä paljon kuin musiikillisesti, vaikka sivurooleilla monta mainiota hetkeä lavalla onkin.

Jouni Prittisen koreografiassa on rytmiä ja energiaa, ja sellaista yhdessä tekemistä ja musiikissa elämistä, joka riemastuttaa. Koreografiat ovat saumattomasti kiinni musiikin sävelkuluissa ja tunnelmissa, ja niissä on hurmaavaa riehakkuutta. Kun näyttelijät tanssivat, laulavat ja soittavat kaikki samaa kappaletta, ai että – sitä voisi katsoa koko illan. Ihanaa! Peter Ahlqvistin lavastus, Elina Vätön puvustus, Janne Teivaisen valosuunnittelu ja Saara Tawastin naamiointi luovat valtavan hienoja näyttämökuvia, ja ihastuinkin jo heti ekojen näkemieni videopätkien ja esityskuvien perusteella siihen visuaalisuuteen, joka lavalle on rakennettu. Samaan aikaan arkista, ja taianomaista, kuten Once on. Erityisesti lavastuksen roikkuvat asiat soittimista imureihin ja erilaisiin lamppuihin hurmasivat, samoin vesisade ja se, että syöksytorvista tuli vettä! Rakastan aina sitä, jos lavalla tapahtuu jotain tuollaista arkista, oli se sitten sadetta, takassa palava tuli tai sumuksi laskeutuva teatterisavu. Nyt oli ensimmäistä kertaa ränneistä roiskuvaa vesisadetta, ihan mahtavaa! Valosuunnittelu on yksi suosikkijuttujani koko esityksessä, niin tunnelmassa kiinni ja reagoimassa tarkasti kaikkeen siihen, mitä lavalla tapahtuu. Varsinkin viimeisessä kohtauksessa ennen väliaikaa ja Kultaa-kappaleen a cappella-versiossa on aivan upea valo, ja tähtien tuike myös lämmitti sydäntä. Ja ne kaikki erilaiset lamput, jotka roikkuvat ja vuorotellen valaisevat. Ja vielä sekin, kun studiosessioon lasketaan koko valosysteemi alas. Parasta!

Yhtä ihanaa kuin tarinan tavallisuus on myös Oncen musiikki. Glen Hansardin ja Markéta Irglován säveltämä ja sanoittama musikaali rakentaa musiikillisen maailman, josta ei halua lähteä pois, ja joka heijastelee montaa eri tunnetta ja sävyä. Irlantilaisrytmeissä on poljentoa ja herkkyyttä, välillä riehakasta tunnelmaa ja välillä riipaisevaa haikeutta. Tässä produktiossa erityisesti Hetkeen jäänNorth Strand, Jos mut tahdot, Surkee pölypussimiesKultaa, Jos tää on sun ties ja Kultaa (a cappella) tekivät vaikutuksen. Hauskaa myös, että Jos mut tahdot-kappaleesta oli englanniksi pätkä Rezan (Sonja Pajunoja) karaokebiisinä, tai ainakin näin olin kuulevinani. En muista, onko sama biisi ollut karaokekohtauksessa aiemminkin, mutta nyt ainakin kiinnitin siihen huomiota. Näyttelijät soittavat itse kaiken musiikin, ja se kuulostaa erinomaiselta. Laulujen käännös on Hanna Kailan (teksin suomennos Reita Lounatvuori), joka on ollut ison tehtävän edessä, sillä Oncen biisit ovat jokainen sellaisia taideteoksia, että niitä on varmasti hankala ruveta toiselle kielelle kääntämään. Moni kappaleista myös toimii kahdella tasolla, sekä kertomassa tarinaa tai syventämässä teemoja, että muusikon urasta haaveilevan hahmon omina kirjoituksina. Once on harvinainen musikaali siinä mielessä, että näin sen ensimmäistä kertaa englanniksi enkä suomeksi, joten biisitkin olen lavalla nähnyt ensin kielellä, jolla ne on alunperin kirjoitettu. Ja sitten kuuntelinkin cast recordingia kahdeksan vuotta ennen kuin näin Oncen seuraavan kerran lavalla, joten tuttuja ovat kappaleet läpikotaisin. Käännöksessä joissain kappaleissa osa sanavalinnoista omaan korvaani töksähti, mutta pääosin Kailan suomennokset toimivat ja soljuvat kokonaisuutena hyvin. Erityisesti humoristisissa kappaleissa on tosi mainioita oivalluksia. Lounatvuoren työ tekstin kanssa on sujuvaa, ja siinäkin erityisesti huumorin sekä Tytön repliikkien suomennos ansaitsee erityismaininnan.

Kertaakaan aiemmin en ole nähnyt Oncen pääparin rooleissa näin syvälle menevää kaksikkoa kuin Mikael Saari ja Linda Hämäläinen. Heidän yhteistyönsä lavalla on saumatonta, siinä on hienovaraisesti mukana jokainen tarinan sävy, ja kaikki se, mitä lavalla tapahtuu, tuntuu uskottavalta. Pidin erityisesti siitä, miten taitavasti Saari ja Hämäläinen kuvaavat Pojan ja Tytön tutustumisen ja sen, mitä tämä yllättävä (tai rikkinäisen imurin kohtalon johdattama) suhde heille merkitsee. Musiikin kautta toisiaan ymmärtävät kaksi ihmistä ovat toisilleen juuri sitä, mitä tässä hetkessä tarvitsevat, ja se tulee näyttelijäntyössä kauniisti esille. Ihmissuhde, joka vaikuttaa kulkevan kohti idyllistä rakkaustarinaa mutta joka ei johda perinteiseen "ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka"-lopetukseen on musikaaleissa harvoin nähty, ja sen vuoksi todella mielenkiintoinen. Pojan ja Tytön tunteet toisiaan kohtaan ja toisistaan erillään ovat samaistuttavia ja tunnistettavia. Saari ja Hämäläinen tunnistavat tarkkanäköisesti kohtausten tunnelman ja sen muutokset, he tuovat lavalle sekä hyväntuulista huumoria että syvää ymmärrystä hahmojensa toiveita, haaveita ja pettymyksiä kohtaan. Suurimman vaikutuksen teki ehkä kohtaus meren rannalla, jossa Poika kertoo Tytölle polulla olleesta kivestä ja sen yli kiipeämisestä, ja samalla vaikutuin roolitöistä kokonaisuudessaan. Sivuhahmoja olisi, kuten aiemmin sanottu, voinut tuoda vahvemmin osaksi tarinaa, sillä he jäävät vähän turhan sivuun nyt. Kaikissa rooleissa tehdään kuitenkin erinomaista työtä, ja monessa pienemmässä roolissa on tärkeitä hetkiä koko tarinan kannalta. Mieleen jäivät erityisesti Heikki Pöyhiän mainio Eamon, Sonja Pajunojan räiskyvä Réza, Mika Kujalan lempeä isä, Helena Puukan veikeä ex-tyttöystävä ja Otto Kanervan tulisieluinen Billy. Koko lavalla nähtävä jengi soittaa soittimiaan (osa useampaa kuin yhtä) taitavin ottein, eläytyy tarinaan ja sen tunnelmiin tarkasti ja tavoittaa juuri sen lämmön, joka tässä musikaalissa on parasta. Koko ensemblen yhteiset musiikkikohtaukset ovat maagisen hienoja, kylmät väreet ja vähintään pieni liikuttuminen taattu.

Once on vilpitön, arkinen ja aito musikaali, joka Turussa tuntuu vahvasti. Tämä tarjoilee samaistuttavia tunteita ja teemoja, toinen toistaan upeampia näyttämökuvia, ihanaa musiikkia ja esiintyjien lämmintä läsnäoloa. Esityksessä on herkkyyttä ja haurautta, joka näin uskottavasti esitettynä on harvinaista ja tekee katsomossa ison vaikutuksen. Musikaali kulkee kaarensa äärimmäisen kauniisti, matkan varrelle mahtuu haikeuden ja herkkyyden lisäksi huumoria, lämpöä, ymmärrystä ja ystävyyttä, ja paljon rakkautta monessa muodossa. Tavallisten ihmisten tavalliset tarinat ovat taianomaisia, kun niitä katsoo oikeasta kulmasta, ja juuri tuollainen arkinen hetki täynnä taikaa Once on.

Näin esityksen medialipulla, kiitos TKT!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti