Pinnan alla @ Ahaa Teatteri

kuvat © Jari Kivelä

Näin Pinnan alla-näytelmän ensi-illassa 5.2.

Eetun (Teemu Mäkinen) äiti Ilona on kadonnut uimaretkellä, ja tuntuu kuin kaikki uskoisivat tämän kuolleen. Onnettomuus, sitä isä, poliisi ja media toistavat. Mutta Eetu uskoo, että tapauksen taustalla on jotain hämärää. Yhden aikuisen perheeksi kutistuneessa kokoonpanossa pikkusisko Isla (Roosa Lehtinen) haaveilee taitouinnista ja kaipaa äitiään, ja isä Mikko (Oskar Hartman) sulkeutuu suruunsa, äyskii ja on omissa maailmoissaan. Eetun on pitänyt jättää rakas purjehdusharrastuksensa, ja siitäkös pahin kilpakumppani Rasmus Weckman (Hartman) naljailee. Onneksi koulussa ovat ystävät Salla (Lehtinen) ja Hene (Reetta Hyreen), joiden avulla Eetu jaksaa. Mutta kun ryhmätyö johtaa Eetun ja kumppanit Itämeren salaisuuksien jäljelle, vaikuttaa siltä, että paljastua saattaa myös jotain aivan muuta...

Leena Paasion nuortenkirjapariin Harmaja luode seitsemän ja Bengtskär itä kahdeksan pohjautuva Pinnan alla on Elina Izarran dramatisoima ja ohjaama esitys. Se sovittaa kunnianhimoisesti seitsemäänkymmeneenviiteen minuuttiin kaksi kokonaista nuortenromaania, ja onnistuu oikein mainiosti. Harmajan ensimmäisen luvun otsikon mukaan nimetyssä näytelmässä ehditään käsitellä niin ystävyyttä, ihastumista, perhesuhteita, kateutta, rahahuolia, menetystä, surua, kadonneen äidin arvoitusta, ilmastonmuutosta ja Itämerta sekä lukioikäisten nuorten arkea. Tarina on yhtenäinen ja sekä monitasoinen että kiinnostava, vaikka paljon tärkeitä käänteitä on pitänyt jättää pois. Ydin on löytynyt ja tulee esityksessä selkeästi esiin, ja vaikka ei olisi kirjoja lukenut, juonessa ja hahmojen kasvussa pysyy mukana. Jos kirjat on lukenut, kuten minä, ja siinä samalla rakastunut niihin kovasti, saattaa jäädä kaipailemaan omia suosikkikohtauksiaan, kuten minä. Muodosta toiseen sovitetuissa tarinoissa on aina se aspekti, että se, muoto, jossa tarinaan on ensimmäisen kerran tutustunut, on yleensä myös se itselle kaikista rakkain. Minulla näin on hyvin usein kirjojen kohdalla, enkä pysty täysin karistamaan alkuperäisteoksen painoa sovitusta katsoessani. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen kokemus Pinnan alla olisi ollut, jos nimenomaan näytelmä tutustuttaisi Eetun, Rasmuksen ja muiden tarinaan. Romaanimuistoistani huolimatta nautin esityksen katsomisesta kovasti, ja ilolla katsoin, miten tutut jutut kääntyivät teatterikielelle. Paljon oivaltavia ja todella hyvin toimivia ratkaisuja, sujuvasti dramatisoitu teksti ja erityisesti vaikuttavaa työtä siinä, miten jouhevasti etenevä ja täyteen ladattu kokonaisuus näytelmästä on rakennettu. Mukana on juuri niin paljon asiaa kuin reiluun tuntiin mahtuu, ja tasapaino sen kanssa, kuinka paljon voi ottaa mukaan ilman että kokonaisuus tuntuu ahtaalta, on tarkasti hallittu. Yhä hämmästelen, miten kaikki olennainen oikein mukaan mahtuikin!

Izarran ohjaus nostaa hienosti esiin tunteet ja niiden kanssa kamppailemisen. Nuoruus, liian painava taakka ja epätietoisuus ovat isoja aiheita, joita Pinnan alla käsittelee samaistuttavasti ja koskettavasti. Yllätyin siitä, miten paljon huumoria esityksessä on, sillä vaikka kirjoissa on huvittavia kohtia ja mainioita komediallisia oivalluksia, en ikinä odottanut, että duologiasta sovitettu näytelmä olisi näin hauska. Komedia toimii ja saa ajan kulumaan kuin siivillä, vaikka itse jäin kaipaamaan sitä painavuutta, surumielisyyttä ja epätoivoa, jotka kirjoissa tulevat välillä hyvinkin käsinkosketeltaviksi. Toisaalta pienillä hetkillä, ilmeillä ja eleillä luodaan hienosti tunnelmia laidasta laitaan, ja tunnekirjo on varsin moninainen, eli ilman synkkyyttä ei jäädä vaikka huumoria onkin mukana enemmän. Alisha Davidowin lavastus- ja videosuunnittelu taipuu näppärästi merellä purjehduksesta vedenalaiseen maailmaan, koulusta kotibileisiin ja sairaalasta kodiksi. Kankaisiin heijastetut maisemat vedestä kesäisiin lehtiin ja lavastuksen näppärä monikäyttöisyys tarjoavat tarinalle oivat raamit. Jenni Räsäsen pukusuunnittelussa on sopivasti arkisuutta sekä tiettyyn paikkaan ja tekemiseen kytkeviä vaatevalintoja, joiden avulla hahmoista tulee kokonaisempia. Erityisesti Ilonan vedenalainen olemus on hienosti toteutettu, samoin pelastusliivit ja Rasmuksen mummin arvokas sairaala-asu. Antti Kaupin valosuunnittelu ja Riku-Pekka Kellokosken äänisuunnittelu ovat tärkeässä osassa maisemin ja tunnelmien luomisessa.

Ahaan nelihenkinen ensemble taituroi erinomaisesti 15 hahmoa lavalle hurjalla tahdilla. On kyllä niin loistavaa työtä, että välillä voisi kuvitella lavalla seikkailevan tuplasti enemmän näyttelijöitä, mutta kyllä sieltä kumarruksiin saapui vain tämä nelihenkinen tehojengi Hartman - Hyreen - Lehtinen - Mäkinen. Oskar Hartman näyttelee Rasmusta ja Eetun isää Mikkoa, ja erityisesti Rasmuksen roolia odotin tosi innolla. Rasmus on minulle rakas hahmo kirjoista, pidin hänestä heti ensimmäisestä tylystä sanasta saakka, ja kun kovan kuoren alle pääsee kurkistamaan, niin sehän on menoa sitten. Hartman on roolissaan mainio, juuri niin ylimielinen ja tarkkanäköinen että tutun hahmon tunnistaa lavalta heti. Pidän erityisesti siitä, miten paljon Rasmuksella on koko ajan meneillään, Hartman tuo hienosti roolityöhönsä sellaista jännitystä ja varautuneisuutta, joka väreilee koko ajan pinnan alla. Rasmus on toki rasittava kuin mikä, mutta samalla herkkä ja tarkka huomaamaan, mitä tapahtuu. Hartman antaa roolityölleen tilaa kasvaa ja tavoittaa hienosti sen, miten Rasmuksen eri ihmissuhteet tähän vaikuttavat, ja mitä Rasmus itse haluaa. Mikon roolissa Hartman on uskottava miehenä, jonka koko elämä on murentunut ja joka ei saa pidettyä lankoja käsissään. Teemu Mäkinen tuo Eetun lavalle yksityiskohtaisesti ja näyttää luontevasti sen, miten äidin katoaminen ja niin perhe- kuin kaverisuhteiden aallokoissa luoviminen Eetuun vaikuttavat. Mäkisen roolityöhön latautuu hienosti se, miten paljon kaikkea Eetu kannattelee, ja miten kaikki tuo on jatkuvasti hiuskarvan varassa. Eetun epätoivoisuus tulee erityisen hienosti läpi, ja tasapainottuu sillä, miten lämpimiä ihmissuhteita hänellä elämässään on. Mäkinen näyttelee Eetun lisäksi pienet roolit kemistinä ja sairaanhoitajana, joista varsinkin kemisti jää lähtemättömästi mieleen. Jestas sentään mikä tyyppi!

Roosa Lehtinen saa ahkeroitavakseen eniten hahmoja tulkitessaan Islan, Sallan, Rasmuksen mummin, Ilonan, Matti Vaaralan ja opettajan roolit. Hän tekee monipuolisen hahmogallerian varmalla otteella, ja on aivan ihastuttava erityisesti Islan roolissa. Lehtinen tuo roolityöhön intoa ja päättäväisyyttä, viisautta jota Islassa on ja samalla pienen lapsen yritystä tajuta, mitä isoveljen ja isän maailmassa tapahtuu. Taitouintikohtaukset ovat niin ihania! Islan ja Eetun sisaruussuhde on minulle yksi tärkeimpiä juttuja tässä tarinassa, ja ilokseni se saa lavalla kunnolla aikaa. Sallan roolissa Lehtinen kuvaa hahmonsa kasvua onnistuneesti ja lempeästi, Salla kulkee tarinassa matkan, joka välittyy Lehtisen roolityöstä hyvin. Myös muissa rooleissaan Lehtinen on erinomainen, hän tuo tarkkanäköisyyttä Ilonan rooliin, ristiriitaisuutta Rasmuksen mummin hahmoon ja hämäryyttä ja koomisuutta Matti Vaaralaan. Reetta Hyreen on kaikissa rooleissaan tilanteen tasalla, ja varsinkin Henenä ihan mahtava! Hene on loistotyyppi, hauska ja luotettava ystävä, ja Hyreen tuo tämän lavalle mainiolla otteella. Ei varmasti tule tylsää hetkeä kun Henen kanssa ystävystyy, eikä tarvitse myöskään jäädä yksin, sillä Hene on tukena. Rasmuksen äidin roolissa Hyreen on niskaan hengittävä ja painostava urheilumutsi, joka vaatii aina parasta, Melinan roolissa huoleton huomion keskipiste, ja uimavalmentaja Ennana ihastunut hihittelijä, joka kannustaa suojattejaan. Näyttelijänelikko pelaa saumattomasti yhteen, kertoo tarinaa taidolla, ja lopussa kuultava "Leidi Domina" heidän hyvällä meiningillä vetäisemänään on esitykselle loistava loppu.

Ahaa Teatterin Pinnan alla on onnistunut sovitus erinomaisesta nuortenkirjaparista. Näytelmä kuljettaa tarinaa sujuvasti ja onnistuu löytämään tilaa sekä tiheälle juonelle että monitasoiselle hahmojen esittämiselle, ja tekee molemmat harkitusti ja toimivasti. Koska tiesin etukäteen, miten tarinan trillerimäinen juonikuvio ratkeaa, jännittävät käänteet eivät olleet ihan yhtä jännittäviä kuin sellaiselle, joka näkee tarinan ensimmäistä kertaa, mutta näppärästi on mukaan saatu myös mysteerikuvio ja sen tiivistunnelmaisuus. Pinnan alla on oiva tapa sukeltaa Itämeren syvyyksiin ja teinielämän aallokoihin, se yhdistää jännitystarinan, kasvutarinan, selviytymistarinan ja tarinan ystävyydestä ja ihastumisesta merien suojeluun ja Itämeren tärkeyteen. Aavistuksen saarnaavampi on ympäristötietoisuudesta opettava sävy näytelmässä kuin kirjoissa, mutta teatteriesityksessä suorempi esitys toimii. Suosittelen lämpimästi myös lähdeteoksiin tutustumista joko ennen tai jälkeen näytelmän näkemisen, sillä kirjoihin mahtuu valtavasti kaikkea sellaista, joka syventää sekä tarinaa että ennen kaikkea hahmoja. Itse ainakin huomasin hahmoissa paljon myös sellaista, joka ei esityksessä ehkä varsinaisesti ollut mukana, mutta joka oli kirjoista tuttua ja henkilöityi näyttelijöiden työssä hienosti lavallekin. Ihanaa, että tämä tarina ja nämä tyypit valloittavat nyt sydämiä teatterin lavalla!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ahaa!