Postaus sisältää juonipaljastuksia.
Harmaja luode seitsemän aloittama Itämeri-teospari täydentyy Bengtskär itä kahdeksalla, ja luvassa on jälleen kuohuntaa niin merellä kuin maallakin, sekä purjehduksen, ihmissuhteiden että mysteerien aalloissa. Näkökulma siirtyy ensimmäisen kirjan minä-kertojalta Eetulta hänen pahimmalle kilpakumppanilleen Rasmukselle, ja ajassa hypätään puoli vuotta edellisen kirjan lopun tapahtumista eteenpäin. Pitkään lukiosta poissa ollut Eetu palaa sekä kouluun että purjehdustreeneihin, eikä Rasmus enää voi pitää tunteitaan padottuna sisälleen, vaikka muutakin ajateltavaa riittää. Olympiavoittajaisä painostaa ja puhisee niskaan purjehdustreeneissä, isoisä on huonossa kunnossa, paikka omassa perheessä tuntuu epäselvältä, mikään, mitä Rasmus tekee, ei vaikuta riittävän, ja sitten on vielä Eetun äidin katoaminen ja sen epäselvyydet. Perheyrityksen toiminnassa on siinäkin jotain hämärää, josta Rasmus ei oikein pääse perille. Miten kauan kulisseja voi pitää pystyssä?
Bengtskär itä kahdeksan on ehdottomasti koko kevään eniten odottamani kirja, ja ahminkin sen sitten kokonaisuudessaan muutamassa tunnissa, viimeiset sivut sopivasti metrossa kohti Espoota, jonne teoksen tarina sijoittuu. Suunnitelmani oli lukea Harmaja luode seitsemän uudelleen ennen tämän kakkososan ilmestymistä, mutta se jäi. Olen välillä kertaillut suosikkikohtiani, mutta kokonaisuudessaan ensimmäisen osan uudelleenluku koittaa sitten myöhemmin, ja sittenhän pääsen uusintalukemaan koko teosparin kerralla. Kuten Harmaja luode seitsemän, myös Bengtskär itä kahdeksan on vetävä, sujuvasti etenevä ja otteessaan pitävä romaani. Toisessa osassa jännitys tiivistyy ja välillä meno yltyy aika hurjaksi, ja parasta tässä mysteerijuonessa on se, että se on uskottava ja sen oloinen, että voisi ihan oikeasti tapahtua. Tarinassa ja hahmoissa on muutenkin aito ja samaistuttava fiilis, ja arkisten asioiden kuvauksessa pienet asiat nousevat näppärästi kiinnostaviksi ja kertomisen arvoisiksi. Ne myös tasapainottavat niitä hetkiä, joissa adrenaliini virtaa. Purjehduskohtaukset ovat kakkoskirjassakin yksi parhaista jutuista, meren pärskeitä ja veneen vauhtia kuvataan elävästi ja innostavasti. Ihan tekisi mieli hankkiutua purjeveneen kyytiin, kuulostaa niin houkuttelevalta! Kertojan vaihtuminen tapahtuu onnistuneesti ja tarina jatkuu luontevasti, vaikka välistä "puuttuu" puolisen vuotta tapahtumia. Kahden kirjan väliin jäävistä tarinamaailman tapahtumista paljastetaan tarpeeksi, jotta juoneen pääsee heti ensimmäiseltä sivulta helposti mukaan. Koska Rasmus on päähenkilö, tarinassa tulee aluksi etäisyyttä edellisen kirjan tapahtumiin ja kysymyksiin, kunnes niihin palataan kun Rasmus saa asioita selville. Toinen näkökulma samaan mysteeriin on kerronnallisesti toimiva ratkaisu, ja aloin itse asiassa vasta tätä postausta kirjoittaessani ajattelemaan, millainen teospari olisi ollut, jos molemmissa kirjoissa olisi ollut kaksi kertojaa. Tämä yksi kertoja per kirja on Itämeri-mysteerille onnistunut muoto, vaikka olisi tietysti ollut ihan kiva päästä sisälle molempien hahmojen ajatuksiin molemmissa kirjoissa. Mutta koska tämä ajatus kahdesta kertojasta tuli mieleen vasta tässä vaiheessa, en selvästikään osannut sellaista kertojaratkaisua edes kaivata.
Parasta romaanissa on tietenkin se, että suosikkihahmoni Rasmus pääsee päähenkilöksi, kuten jo edellisen kirjan jälkeen aavistelin. Rasmus on, kuten jo Harmaja luode seitsemän kohdalla totesin, juuri sellainen hahmo, josta tykkään kovasti. Ja kun häneen pääsee nyt tutustumaan enemmän, Rasmuksen motiivit selkenevät ja hänen toimintaansa, tekojaan ja käytöstään ymmärtää enemmän. Valtavien paineiden keskellä oleva Rasmus yrittää vain tehdä parhaansa, ja yrittääkin sitten ihan todella kovasti, mutta kun mikään ei riitä, ei omalla parhaalla pitkälle pötkitä. On tosi kiinnostava asetelma kuvata pojan ja isän suhdetta ja sen tasoja huippu-urheilun maailmaan sijoittuen, ja lisätä yhdeksi mausteeksi se, että Weckmanien perhe on hyvin varakas. Rasmus ja hänen isänsä Erkka ovat erinomaiset hahmot, toki Rasmus päähenkilönä on lähtökohtaisesti jo kokonainen hahmo kaikkine yksityiskohtineen, mutta myös Erkasta saa tietää riittävästi, ettei hän ole pelkkä vaativan isä karikatyyri. Näiden kahden välinen suhde ja sen nyanssit on kirjoitettu taitavasti, ja lukiessa tuntuu jo siltä, että omillakin hartioilla painavat suuret odotukset. Samoin se, miten solmussa Rasmus on, tuntuu lukijanakin kehossa. Paasio on tosi hyvä kirjoittamaan juuri tunnetta, ja Rasmuksen kohdalla se tarkoittaa paljon pakahduttavia tunteita, pakahduttavaa ihastusta, pakahduttavaa epäreiluuden kokemusta, pakahduttavaa iloa ja pakahduttavaa kiukkua. Kun ei uskalla sanoa, mitä ajattelee, tai haluaa pitää ajatuksensa omanaan jotta elämä olisi helpompaa, saattaa helposti mennä lukkoon. Sääliksihän siinä käy, kun Rasmus-raukka on ihan sotkussa tunteidensa kanssa, mutta meikälukija tykkää kun hahmoilla on vaikeaa. Rasmus on tosi monitasoinen ja kiinnostava hahmo, sillä hänestä on jo saanut tietynlaisen kuvan ensimmäisen kirjan perusteella, ulkoa kuvattuna, mutta nyt kuva muuttuu, kun Rasmus itse pääsee ääneen. En muista, että Eetusta olisi jäänyt mieleen jokin tietty lause, mutta Rasmuksesta jäi useampikin. Ehkä tärkein niistä, se, joka minulle tiivistää hänet hahmona, löytyy sivulta 224 ja menee näin: "En halunnut olla taas yksin."
Eetu on tietenkin mukana tässä toisessakin kirjassa, ja kun hänen näkökulmastaan Rasmus oli melkein pelkästään ärsyttävä, tyly ja leuhka, niin Rasmuksen näkökulmasta Eetu on kyllä melkoinen herra täydellisyys. Eikä muuta kannata toki odottaakaan, Rasmuksella kun keikkuvat vaaleanpunaiset lasit silmillä. Rasmuksen ihastumisen kuvaus on ihanan söpöä, vaikka hän kamppaileekin tunteidensa kanssa eikä uskalla sanoa heti mitään, niin ihastus on suloista ja hyvällä tavalla jännittävää. Rasmuksen ja Eetun välisiä kohtauksia on mukava lukea, niissä näkyy hienosti se, miten paljon kaikkea poikien välillä väreilee. Välillä tosin ekan kirjan Rasmuksen ja toisen kirjan Rasmuksen välinen ero on aika suuri, mutta ehkä siinä näkyy ajan kuluminen ja se, että lukija on Rasmuksen näkökulmassa. Aivan niin ilkeitä ja julmia kommentteja ei kuitenkaan Rasmuksen suusta kuulla Bengtskär itä kahdeksassa kuin ensimmäisessä kirjassa, jossa hän muutamaan otteeseen laukoo napakasti ikävää tekstiä. Mikä on tietenkin kivaa, Rasmuksen kasvaminen ihmisenä näkyy tässä. Eetu on yhtä hyvä hahmo myös sivuhenkilönä kuin päähenkilönä. Minulle ei tullut ikävä Eetun näkökulmaa, vaan hän asettuu uuteen rooliinsa ulkopuolelta katsottavana hahmona vaivatta, ja on tietenkin sivuhenkilöstatuksestaan huolimatta tarinassa isossa osassa. Eetun lisäksi tärkeitä sivuhahmoja ovat Rasmuksen vanhemmat ja isoisä sekä Salla, Hene ja Eetun pikkusisko Isla. Ja tietenkin Hyrrä! Suosikkijuttujani tässä teosparissa on se, miten monitasoisia ja kiinnostavia myös pienemmässä roolissa olevat sivuhahmot ovat. Heillä on selvästi oma persoonansa ja omat juttunsa, joista lukijakin pääsee osalliseksi.
Romaanissa on montaa teemaa, joille kaikille riittää tilaa. Perheasiat, ystävyyssuhteet, ihastuminen, urheilu, menettämisen pelko ja salailu nousevat tarinassa tärkeimmiksi tasoiksi, ja niiden käsittely on sujuvaa. Pidän erityisesti siitä, miten kolmen sukupolven tarinat kietoutuvat yhteen Rasmuksen, hänen isänsä ja isoisänsä muodossa. Teosparia voi kuvailla monella tavalla, kuten trilleri, rakkaustarina tai urheilutarina, ja myös perhetarina. Kun ensimmäisessä kirjassa käsitellään tiivistä perhettä, joka on menettänyt yhden jäsenensä yllättäen ja yrittää selvitä tästä, toisessa kirjassa käsitellään perhettä, jossa välimatkat ovat pitkiä ja suhteet epävarmoja. On Rasmuksen perheessäkin rakkautta, lämpöä ja välittämistä, mutta niiden eteen nousee vaatimusten, odotusten ja velvollisuuksien verho. Paasio tarttuu asetelmaan näppärästi ja antaa tilanteelle aikaa kehittyä ja kasvaa. Sekä tämän perhetarinan että muiden teosparin teemojen kohdalla voi katsoa myös sitä, millaisia vastinpareja tarina tarjoaa. Eetu ja Rasmus ovat vastakkain paitsi purjehtijoina, myös kertojina, samoin erilaisille tunteille löytyy vastinpari molemmista teoksista. Molemmissa kirjoissa on surua, menetystä, epäilystä, pettymystä ja epätoivoa, ja myös iloa, rakkautta, lämpöä, riemua, yllätystä, tukea ja ystävyyttä. Kaikkien näiden kohdalla löytyy teosparista sekä yhteneväisyyksiä että erilaisuuksia, ja niinhän se oikeastikin menee. Aivan kaikkeen ei pysty samaistumaan, mutta muiden kokemasta voi löytää sekä yllättäviä samankaltaisuuksia että ymmärrettäviä erilaisuuksia.
Bengtskär itä kahdeksan on erinomainen jatko Harmaja luode seitsemälle, se kutoo langanpäät yhteen eikä jätä liikaa avoimia kysymyksiä tai käsittelemättömiä jännitteitä, mutta antaa kuitenkin lukijalle tilaa kuvitella myös tulevaisuutta kirjan tapahtumien jälkeen. Ensimmäisen kirjan jättämät odotukset täyttyvät, ja myös sellaisia juttuja, joita ainakaan minä en osannut odottaa, mahtuu mukaan. Ihan aloitusosan tasolle ei päätösosa yltänyt, mutta ei se paljosta kiinni jää. Ensimmäisessä osassa suru, kaipaus ja menetys ovat läsnä eri tavalla kuin tässä toisessa, vaikka molemmat samoja tunteita kävittelevätkin. Minulle lukijana Eetun tunteet, kun hän käsittelee äitinsä menetystä, tarjoavat enemmän kiinnostavia tasoja, joten ehkä siksi Harmaja luode seitsemän iski vähän kovemmin kuin Bengtskär itä kahdeksan. Tässä toisessa kirjassa sen sijaan pidän eniten ihastuksen käsittelystä, ja varsinkin siitä, miten tämä ihastumiskuvio etenee. Myös arkisuus ja aitous ovat taitavasti kuvattuja ja pidän tarinan tunnelmasta kovasti, molempien kirjojen kohdalla. Ihanaa, että Bengtskär itä kahdeksan ei pelkästään täydennä teosparia, vaan on oma tarinansa ja oma kirjansa, tarinakokonaisuudelle yhtä tärkeä kuin Harmaja luode seitsemän.
Hieno teospari! Tässä kirjakaksikossa ovat palaset loksahtaneet kohdilleen kaikilla osa-alueilla, ja lukiessa saa nauttia otteessaan pitävästä tarinasta, mahtavista hahmoista ja monenlaisista käänteistä.
Kirja saatu arvostelukappaleena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti