Rasmus on jättänyt taakseen koti-Suomen ja sen mukana niin exänsä Iinan, perheensä kuin yliopistouransakin, ja suunnannut irlantilaiselle tallille töihin. Päivät kuluvat hevosten kanssa pelatessa: on tallitöitä, ratsastusta, ruokkimista, aitojen korjaamista, harjaamista, loimittamista, kävelytystä ja kaikkia muita pienempiä ja suurempia töitä. Ja sitten on Henry. Loistava ratsastaja, taitava valmentaja, joka kiinnittää huomionsa Rasmukseen, ja toisinkin päin – Rasmus ei voi kieltää, että tuntee Henryä kohtaan muutakin kuin ammatillista kunnioitusta. Kun asiat etenevät harppauksin ja Rasmus huomaa rakastuneensa Henryyn, alkaa miehen elämästä paljastua asioita, jotka laittavat kaiken uusiksi.
Rakkaudesta lajiin on aikuisten hevoskirja, joka lienee syytä mainita, niitä kun ei kovin montaa vuosittain julkaista. Jos siis lapsuudessa tai nuoruudessa on ahminut tallijengit, nummelat ja pollux-kirjat, saattaa tämä hyvinkin olla sellainen teos, jonka kanssa voi aikuisiällä palata fiktiiviseen talliympäristöön. Rakkaudesta lajiin maalaa tarkasti, paikkansapitävästi ja käsinkosketeltavasti niin hevoset, tallityöt kuin ratsastuksen herättämät tunteetkin, ja hevosmaailman kuvaus on ehdottomasti kirjan parasta antia. Roivas kirjoittaa tavalla, joka ei tunnu hevosihmisestä liian opettavaiselta tai yksinkertaistetulta vaan tutulta ja samaistuttavalta, mutta joka luultavasti aukeaa myös hevosista mitään tietämättömälle. Lukija pääsee mukaan villeille nummilaukoille vahvan ja turvallisen ponin selässä, jännittävää esterataa hyppäämään, opettamaan nuorelle hevoselle uusia asioita, nauttimaan rennosta ja rauhallisesta maastolenkistä ja hermoilemaan kouluratsastuskilpailuihin. Kirjassa näkyy rakkaus, kunnioitus ja ymmärrys hevosia kohtaan, nimensä mukaisesti se tosiaan käsittelee rakkautta lajiin – niin eläinlajiin hevonen kuin urheilulajiin ratsastus.
Tarinan lähtökohdat ovat kiinnostavat ja niissä riittää mahdollisuuksia moneen – itse ainakin yllätyin siitä, mihin suuntaan tarina lähti, odotin takakannen tekstin perusteella hieman erilaista kulmaa. Onneksi mentiinkin vähän erilaisilla juonenkäänteillä kuin mitä kuvittelin, tarinan palaset kasaantuvat etenkin kirjan alkupuolella varsin sujuvaksi kokonaisuudeksi. Rakkaudesta lajiin jakautuu kolmannessa persoonassa kerrottuihin Rasmuksen lukuihin ja minä-kertoja-Henryn lukuihin. Jako on toimiva ja valottaa erityisesti Henryä, joka jäisi etäiseksi, jos hänen rakentamisensa olisi pelkästään Rasmuksen lukujen varassa. Nyt lukija pääsee kasvamaan lapsesta nuoreksi ja nuoresta aikuiseksi Henryn mukana, ja hänen taustatarinastaan saa tietää hieman sieltä täältä. Molemmat päähenkilöt jäävät kuitenkin harmittavasti vähän yksiulotteisiksi, heihin ei pääse tutustumaan niin hyvin kuin mitä lukiessani toivoin. Syvällisempään ihmiskuvaukseen on kirjassa aineksia, mutta jokin vaihde jää puuttumaan eikä sen enempää Rasmus kuin Henrykään avaudu täysin. Rasmuksella on identiteettikriisinsä, totuttelemisensa uuteen maahaan, rakkautensa Henryyn ja hevosiin, ja Henryllä on demoninsa, taitonsa hevosten kanssa ja sekä itsevarmuutensa että epävarmuutensa. Silti jokin haavoittuvaisuus, tai avoimuus, tai miksi sitä ikinä kuvailisinkaan, jää turhan piiloon rivien väliin. Rasmus on kuitenkin toimiva päähenkilö, selkeästi kuvattu ja johdonmukainen, ja hänessä on sekä hauskoja, ärsyttäviä, yllättäviä, suloisia ja arvostettavia piirteitä, kuten hyvässä hahmossa kuuluukin olla. Ja Henry on päähenkilö hänkin, hurmaava romanttinen kiinnostuksenkohde ja paljon enemmän, niin valmentaja, urheilija kuin kovia kokenut, siitä huolimatta vahva mies.
Kertojaratkaisu, siis se, että Rasmus-luvut kerrotaan muodossa Rasmus teki sitä ja tätä ja Rasmus ajatteli, ja Henry-luvut ovat minäkertoja-muodossa, on kiinnostava, en muista että olisin ainakaan vähään aikaan lukenut teosta, jossa näin tasapainoisesti vaihdetaan kerronnan persoonamuotoa, vaikka varmasti sellaisia teoksia olen joskus lukenut. Myös se, miten Rasmus puhuttelee itseään ja Henry taas puhuttelee lukijaa, on yllättävä mutta aika toimiva ratkaisu. Henry tuntuu kertovan tarinaa, Rasmus taas kokevan sitä. Muodollisesti siis pieniä juttuja, joihin tarttua, nämä pistivät silmään kun yliopistossa on niin paljon kerrontaa analysoitu – kuten pari päivää sitten luennolla sanottiin, kirjallisuudentutkimuksen opiskelu pilaa lukemisen (ei oikeasti sentään) – mutta ehdottomasti tämä muotoseikka toimii! Eivätkä ne lukemista mitenkään vaikeuta, vaan tuovat tekstiin persoonaa ja tunnistettavaa tyyliä, ja antavat myös hahmoille olemusta. Ainoa muodollisesti hieman häiritsevä ratkaisu on vaihtaa aikamuoto viimeisen luvun vikaan kappaleeseen, vaikka ymmärränkin miksi niin on tehty.
Rasmus siis kehittelee jonkinmoista identiteettikriisiä, kun tajuaa ihastuneensa mieheen. Tämä voisi kääntyä melko kliseiseen suuntaan, mutta onneksi niin ei käy, vaan Rasmuksen itsetutkiskelu on sujuvasti kirjoitettua. Hänen poukkoilunsa tunteidensa sokkeloissa ovat uskottavia ja tekevät Rasmuksesta inhimillisen. Toisaalta hänen ajatuksensa saavat välillä kohottamaan kulmia ja miettimään, että jaaha Rasmus, ihan todellako? Rasmuksen ajatuksenkulku on kuitenkin kirjoitettu tavalla, joka ei ole pahantahtoinen eikä tee Rasmuksesta ärsyttävää, vaan on rehellisenoloinen kuvaus siitä, miten miehen mieli toimii ja kuva itsestä asettuu uudenlaiseksi. Rasmus ei ole täydellinen, mutta hän ei ole paha vaan haluaa ja osaa toimia oikein. Rasmuksen exä Iina lipsahtaa välillä esittelemään vähemmistöasioita ja korrekteja puhe- ja toimintatapoja, enemmän täyttämään tehtävänsä tarinassa, kuin olemaan kokonainen hahmo. Hän on mielenkiintoinen ja hyvällä tavalla aika erilainen kuin Rasmus, ja ehkä tärkein tarinan osa siinä, että Rasmuksesta saa tietää muutakin kuin mitä hän itse haluaa paljastaa, joten olisin suonut Iinalle vähän laajemman hahmokaaren.
Sivuhahmoista löytyy Iinan lisäksi monta muutakin kiinnostavaa tyyppiä, joista heistäkin olisin halunnut tietää lisää mutta jotka täyttävät sivuhenkilö-lokeronsa onnistuneesti. Herra Evans on uskottava pahishahmo, ja hyvä vastavoima Rasmukselle. Hän on erinomainen hahmo juuri siksi, että on niin aidon oloinen, mikä tietysti on kamalaa. Evansin kaltaisia tyyppejä on varmasti olemassa, ja kirjan hahmoon on tiivistetty näiden tosielämän vastineiden piirteitä onnistuneesti. Nicola, Rasmuksen ja Henryn työkaveri ja selvästi Henryn luotettu ystävä, on sujuvasti kuvattu, ja hänen kauttaan myös Henryn hahmosta saa tietää lisää. Henryn ja Nicolan vaivattomasta ja luottamuksellisesta suhteesta olisin mielelläni lukenut lisää. Samoin Catherine, jonka tilalla Henry on nuorempana ollut töissä, on mainio hahmo. Hän tuo tarinaan jämäkkyyttä ja lämpöä, joka tasapainottaa kerrontaa. Stephen, tallin entinen työntekijä ja nykyisin vähän surkeammassa jamassa oleva nuorimies, on ristiriitainen hahmo. Toisaalta Stephen on juuri sellainen rakkaudessa riutuva, melankolinen ja kuitenkin fiksu hahmo, joista pidän, toisaalta hänellä on tarinassa melko selvä tehtävä eikä hirveästi sen ulkopuolelle ulottuvaa roolia. Toki kaikilla hahmoilla on tehtävänsä, muuten tarina ei mene mihinkään ja juoni kompuroi ilman suuntaa. Stephen kuitenkin on se, joka vääntää rautalangasta sen, mikä lukijalle on tässä vaiheessa jo luultavasti paljastunut ja mitä Rasmus ei ilmeisesti tajua ollenkaan, jos sitä ei hänelle suoraan kerro. Rasmuksella taitaa tosin olla meneillään jo niin paljon kaikenlaista, ettei hän ehdi kaikkea ympärillään tapahtuvaa huomaamaan, ja jonkinmoinen sinisilmäisyys hänelle sallittakoon. Ja eihän hänellä tietenkään ole kaikkia niitä tietoja, jotka lukija saa, joten on ihan uskottavaa, ettei hän myöskään aivan kaikkien asioiden syy-yhteyksiä ymmärrä.
Rakkaudesta lajiin oli otteessaan pitävä lukukokemus. Vaikka tarinan kaikki yksityiskohdat eivät olleetkaan ihan minun lukumieltymyksieni mukaisia/tyylisiä, en malttanut laskea kirjaa käsistäni ja luin sitä parina iltana pitkälle yöhön. Pidin kovasti siitä, miten arkista, kaunistelematonta ja silti niin kaunista ja vahvaa hevosarjen kuvaus on, ja tunnistin monessa kohtaa tutut jutut. Koko ikänsä hevosten keskellä viettäneelle on aina samaan aikaan ihanaa ja jännää lukea hevoskirjoja, kun koskaan ei tiedä, onko hevosten, hevosihmisten ja koko hevosmaailman kuvaus kunnolla kirjoitettua. Mikään ei ärsytä enempää kuin sellainen hevoskirja, jossa faktat eivät ole kunnossa! Rakkaudesta lajiin sai kuitenkin heti ensimmäisillä sivuilla fiiliksen rennoksi – tämän kirjan kohdalla hevosen hien haistaa ja kavioiden kopinan kuulee, ja hevoskuvauksesta voi nauttia. Pidin Henryn valmennustyylin sekä Rasmuksen ratsastustyylin kuvailusta, ja siitä, miten arkista ja konstailematonta elämä on niin hevosten kuin ihmistenkin kesken. Takakannen mukaan Rakkaudesta lajiin on hevosten, ratsastuksen ja rakkauden lisäksi kirja kiimasta, voimasta ja panemisesta, mutta mitään kovin graafisia seksikohtauksia teoksessa ei ole. Ei siis kannata antaa takakannen kuvauksen säikyttää, mikäli ei sänkykohtauksista välitä, seksi on kirjassa aika taka-alalla vaikka onkin juonellisesti perusteltuna mukana monessa kohdassa.
Kaiken kaikkiaan toimiva ja tiivislukuinen aikuisten hevoskirja, kannattaa tutustua.
Kirja saatu arvostelukappaleena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti