Bonding @ Stoa

kuvat © Kai Kuusisto

Näin Pori Dance Companyn ja MimoArt Companyn tuottaman Bonding-teoksen 12.2.

Olen viimeksi nähnyt tanssiteatteria, tai sanattoman, koreografioidun esityksen, vähintäänkin kolme vuotta sitten, balettia tosin sen jälkeen mutta se taas ei ole samanlaista tanssiteatteria kuin ei-baletti. Haluaisin edelleen, kuten aina harvojen tanssiteatterijuttujeni yhteyteen kirjoitan, laajentaa esitysreviiriäni myös mukavuusalueeni ulkopuolelle eli tanssiesitysten (ja muidenkin ei-perinteisten teatteriesitysten) katsomoon. Jotenkin se vain aina jää, mistä en tietenkään voi syyttää kuin itseäni. Nyt kuitenkin pääsin Bondingin parissa taas kehollisen, sanattoman, liikekielellisen, koreografisen ja tanssillisen esityksen ääreen. En tiennyt tai osannut edes arvata, mitä odottaa, mutta astelin katsomoon mielenkiinnolla ja jännityksellä. Mitä kaikkea olisikaan luvassa?

Bondingin ohjaus ja konsepti ovat Mimosa Lindahlin käsialaa, ja lavalla nähdään tanssijat Alina Sakko, Meri Tankka ja Riikka Tankka. Tärkeässä roolissa olevasta videosuunnittelusta vastaa Mikko Lampinen ja valosuunnittelusta Karel Šimek. Myös äänisuunnittelulla on iso rooli, sen takana ovat Toni Randell ja George Gaudy. Esityksen visuaalisuus on valkoista ja teollista, ja varsin tyylikästä. Videota käytetään paljon mutta perustellusti, ja projisoinnit ovat hyvin yhteydessä livenä lavalla tapahtuviin juttuihin. Äänisuunnittelu on kolahtelevaa ja teollista, kuten visuaalisuuskin, ja luo esitykselle selkeät äänelliset rajat. Lindahlin ohjaus on dynaamista ja siinä on sekä räjähtävää voimaa että pysähtynyttä, silti jollain tavalla kihisevää ja purkautumista kaipaavaa odotusta. Lisäksi on ihan rauhallisia pysähtyneitä hetkiä, ja taitavasti teokseen löydettyä huumoria ja varmuutta. Liikekielellisesti Bonding on kiinnostava, siinä on monta tällaiselle harvoin tanssia näkevälle jännää elementtiä, jotka jäivät ajatuksiin pohdituttamaan. Ainoastaan nykivä liike, joka jostain syystä on aina ollut minulle katsojana epämiellyttävää, tiedä sitten miksi, ärsytti myös Bondingissa ja siitä en siis tykännyt. Muuten liikekielen tarkkailu oli samaan aikaan hämmentävää ja vaikuttavaa, lumoavaa ja sai aivot raksuttamaan.

Selkein mielikuva, joka minulle teoksesta sen nähtyäni tuli, on teollinen dystopia. Teollisuus selittyy helposti sillä, että Bondingin visuaalisuus valkoisine pressuineen, pelkistettyine maisemineen ja kylmänsävyisine valosuunnitteluineen sekä äänisuunnittelu kalahduksineen ja metallisine äänineen vievät ajatukset helposti teolliseen ympäristöön. Dystopia sen sijaan... Ehkä ajatukseni lähtivät tähän suuntaan teoksen kehämäisyyden/toisteisuuden kautta, joka yhdistettynä juuri kylmähköön ja värittömään näyttämökuvaan ja teollisiin ääniin teki Bondingista melankolisen ja jollain tavalla toi mukaan turhautumista. Minulle vai esityksen tarinalle, sitä en osaa sanoa. Esityksessä on kyllä paljon hauskoja hetkiä ja huumoria, ja lopusta tulee hyvä ja iloinen fiilis, eli ehkä tämä oli enemmän sellainen kohti parempaa-tyylinen "dystopia" eikä mikään synkkä tarina. Sillä synkäksi en Bondingia sanoisi dystopia-mielleyhtymistäni huolimatta, vaan enemmänkin kiinnostavaksi ja monimutkaiseksi tarinaksi, jonka kaikkia tasoja en oikein osannut tulkita. Bonding oli katsomiskokemuksena hieman vaikea, koska tuntui, etten saanut siitä otetta enkä osannut tulkita muoto- ja liikekielen merkityksiä. Käsiohjelmasta silmäilin ohjaajan ajatuksia sitoumuksista ja irti päästämisestä, mutta minulle tämä teema ei noussut esityksessä tärkeimmäksi. Vähän sillä silmällä kuitenkin esitystä katsoin, tämä kun oli ainoa "ohje" Bondingin katsomiseen. Päälimmäisenä jäi mieleen, että aikamoisen vaikeaa taitaa olla päästä velvollisuuksista ja sitoumuksista eroon, vaikka ei mahdotonta. Tämä merkityksen hakeminen on katsojapaheeni, en nimittäin tykkää yhtään siitä, jos en löydä katsomastani/lukemastani jotain selkeää viestiä. Mutta ei sellaista tarvitse olla! Tai sitä ei tarvitse tajuta! Tämän kun oppisi hyväksymään, olisi hauskempaa myös mennä katsojana mukavuusalueensa ulkopuolelle ja rohkeasti kokea uudenlaisia esityksiä.

Käsiohjelman kansikuvan perusteella odotin, että esityksessä olisi tehty köysien kanssa jotain lisää, mutta köysitekniikka taitaa olla niin tarkkaa ja aikaavievää, ettei sitä mahtunut esitykseen alkua enempää. Köysi motiivina toistui kuitenkin sotkuisena ja selvitettynä, ja sitoi hyvin esitystä kokonaisuudeksi. Samoin tanssijoiden yhtenäinen puvustus, johon päästään kun alussa karistetaan yltä kaikki erottava ja sitten rakennetaan päälle samanlaisuus, ei täsmälleen mutta melkein, on yhtenäisyyttä luova elementti. Pidin siitä, että vaikka tanssijoiden puvustus on samanlainen, heillä kaikilla on tosi erilaiset hahmot. Ylipäätään hahmot olivat Bondingissa jotenkin hyvin vahvasti läsnä, ja tätä kautta esitys tuntui tarinalliselta. Mitään varsinaista tarinaa en siitä osaisi ruveta selostamaan, mutta juuri dystooppinen teollisuusympäristö ja siellä seikkailevat, kehää kiertävät ja jotakin selvästi tahtovat hahmot saivat minut kuvittelemaan jonkinlaista tarinaa paitsi Bondingiin, myös esityksen ympärille. Tanssijat ovat lavalla vahvasti läsnä myös, ilman heitä ei tietenkään olisi hahmoja ollenkaan, ja kolmikko tekee onnistunutta työtä. Jokaisella on tunnistettava ote koreografiaan ja omaan tekemiseen, ja samaan aikaan koko ajan yhteys kahteen muuhun tanssijaan. Tätä kautta sekä yhteiset liikkeet tai saman asian tekeminen että oman jutun tekeminen eli se, että jokaisella tanssijalla on oma erilainen koroegrafia kun he ovat samaan aikaan lavalla, on sujuvaa. Jokainen pääsee myös lavalle yksin, hetkeksi tilaan ilman että sitä jakaa muiden kanssa, ja tämä on hyvä ratkaisu. Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys näkyvät koreografiassa ja tanssijoiden työssä, se, että he ovat lavalla sekä suhteessa toisiinsa että omissa paikoissaan, joihin kaksi muuta tanssijaa ei pääse.

Suosikkijuttujani Bondingissa olivat ne hetket, kun pressut putosivat alas, alun riisumiskohtaus, sekä lopussa esityksen kasaaminen pois. Olipa hauska loppuratkaisu, ihan mahtava! Tykkäsin myös siitä, miten varsinkin alkupuolella esitys otti yleisöön kontaktia ja tuntui melkein keskustelevalta. Syntyi mukava tunnelma ja hyvä fiilis siitä, että saa olla katsomossa yhdessä muiden kanssa, ja yhdessä myös lavalla nähtävien esiintyjien ja koko esityksen kanssa samassa tilassa. Myös kaikki sujuvat ja vaivattoman humoristiset hetket olivat kivoja, jotenkin lempeitä ja hyväntuulisia. Esityksessä tuntui olevan selkeästi kolme osaa, alun keskusteleva ja humoristinen, pisimmän keskikohdan teollinen dystopia, ja lopun rento ja hauska esityksen kasaus ja roudaus. Monenlaisia tunnekokemuksia Bonding herätti, aina naurusta hämmästykseen, vaikutuksesta ärsytykseen ja yllättyneisyydestä turhautumiseen. Kiinnostava, kokemisen arvoinen katsomiskokemus, joka todellakin haastoi ajattelemaan ja tutkimaan omia ajatuksiani ja katsomisodotuksiani. Olipa kiva olla katsomossa niin, että sai miettiä ja pohtia paljon, ja sitten kuitenkin huomata, että on hetkeksi uppoutunut esitykseen täysin. Ei mikään helppo tai yksiselitteisesti mukava katsomiskokemus, mutta todellakin pienen epämukavuuden ja kummastuneisuuden arvoinen.

Jospa nyt vihdoin sitten astuisin harppauksella laajentamaan katsomispiiriäni, ja suuntaisin Bondingin rohkaisemana vielä kevään aikana uudelleen tanssiteatterin maailmaan.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos työryhmä!