10 teatteritärppiä keväälle 2023

Teatterikevät on jo vauhdissa, ja vihdoin on myös tärppipostauksen aika! Tällä kertaa muodossa 10 teatteritärppiä, näidenkin lisäksi kiinnostavia esityksiä on tietysti ensi-illassa paljon, ja myös viime syksyltä jatkuu monta hienoa juttua.

Tässä siis tulevat Teatterinnan teatteritärpit mallia kevät 2023!

Pienen hauen pyydystys, TTT © Kari Sunnari            Pienen hauen pyydystys, Oulun Teatteri  © Antti Sepponen

Tärppi #1 – Pienen hauen pyydystys (Tampereen Työväen Teatteri & Oulun Teatteri)

Juhani Karilan samannimiseen, aivan loistavaan romaaniin perustuvaa näytelmää esitetään keväällä peräti kahdessa teatterissa, TTT:llä ja Oulun Teatterissa. TTT:llä ensi-ilta oli 17.1. ja Oulussa ensi-iltaa vietetään 11.3. Romaanin maailma ja hahmo-/otusgalleria on tosi laaja ja kiinnostava, ja tarinassakin riittää tasoja ja tarttumakohtia, joten näyttämölle sovittaessa tuskin on materiaalista ollut pulaa. Pienen hauen pyydystys on romaanina hurmaavan veikeä ja toisaalta aika koskettavakin. Suomalaisen mytologian kiehtova läsnäolo tuo tarinaan mainioita hahmoja, kuten Musti-peijoonin ja Näkin, joka on ihan suosikkityyppini. Suosittelen, ihan jo näin esityksiä näkemättä. On tämä sen verran mahtava tarina!

Tärppi #2 – Special Night (Helsinki Dance Company, Helsingin kaupunginteatteri)

HKT:n tanssityhmä täyttää 50 vuotta (onnea!) ja juhlistaa sitä erikoisillallaan suurella näyttämöllä. Koreografina on Anton Lachký, "eurooppalaisen nykytanssin kärkinimi" kuten teoksen esittelyssä sanotaan, ja lavalla yksitoista tanssijaa. Ensi-ilta 8.3. ja tätä unista ja mielikuvituksen voimasta kertovaa esitystä pääsee ihastelemaan vain viiden näytöksen verran, kannattaa siis hankkia liput ajoissa. Tätä odotan innolla, saattaapi olla aikamoisen hieno show luvassa. Ja sopii myös päätökseeni siitä, että tämä on se vuosi kun käyn katsomassa enemmän tanssia.

Toksinen kabaree, Kotkan kt © Niklas Malinen

Tärppi #3 – Toksinen kabaree (Kotkan kaupunginteatteri)

Viihdettä, avaruutta, improa, ihmiskunnan kohtaloa... Kyllä kiitos! Tätä ja paljon muuta tarjoaa riemukas Toksinen kabaree, joka sai Kotkan kaupunginteatterissa ensi-iltansa 18.2. Näin esityksen Q-teatterin striiminä pari vuotta sitten ja pidin siitä kovasti. Mahtavaa että Toksinen kabaree saa uuden version, se on hauska, tarkka, kaunis, viisas ja terävä esitys. Ihanan viihteellinen ja vieläkin ihanammin kriittinen ja ajatuksia herättävä.

Tärppi #4 – Straight Acting (vierailu, Teater Viirus)

Straight Acting on Anssi Niemen monologiesitys, jota kuvataan esittelyssä komediaksi joka saattaa itkettää, eli "kuin Kiviä Taskussa, homohoukuttimella". Esitys käsittelee roolia, identiteettiä, näyttämön ja oikean elämän suhdetta, sisäistettyä homofobiaa, uskottavuutta ja sitä, millainen on vakuuttava miesnäyttelijä. Kiinnostaa! Meikällä alkaa olla monologitaukoa noin muutenkin, ja tällä se on hyvä katkaista. Esitykset Viiruksessa 10.3. – 1.4.

Pikku naisia, Turun kt © Otto-Ville Väätäinen, AD Marita Koivisto

Tärppi #5 – Pikku naisia (Turun kaupunginteatteri)

Pikku naisia tulee Turkuun ja rooleissa on monta kiinnostavaa nimeä. Minulle tämä klassikkotarina on tuttu vain uusimman leffaversioinnin kautta, mutta ehkäpä pitäisi lukea myös Louisa May Alcottin romaani ennen esityksen katsomista. Hahmoista tykkään, ja odotan innolla, millainen siskonelikko lavalla nähdään. Kulisseista otettujen kuvien ja mainosilmeen perusteella vaikuttaisi ihanan pirteältä, värikkäältä ja hurmaavalta esitykseltä. Ensi-iltansa Pikku naisia saa 29.3.

Tärppi #6 – Lear (Kansallisteatteri)

Shakespeare kiinnostaa meikää aina, joten Kansallisteatterin Lear menee automaattisesti tärppilistalle. Bardin historianäytelmät ovat tähän asti tosin saaneet minut lähinnä haukottelemaan, mutta ehkä katsomiskokemus on erilainen katsomosta kuin tallenteelta? Kuningas Learista muistan kyllä tykänneeni, joistain hahmoista ja kohtauksista ainakin. Voisi siis olla kiva nähdä tämä versio, ja vierailla myös ekaa kertaa Vallilan Kansallisteatterissa.

Tärppi #7 – com-passion (Teatteri Jurkka)

"Tervetuloa myötäelämään suuria tunteita!" toivottaa com-passionin esittelyteksti, ja mitä muuta hyvään teatteriesitykseen vaaditaan, ei mitään. com-passion on Aina Bergrothin tuore näytelmä, josta löytyy niin mustaa huumoria, arkisia tilanteita, vihaa, inhoa, häpeää ja rakkautta sekä näiden tunteiden tarkastelua eri kulmista. Muodoltaan tämä on episodinäytelmä, joka kiinnostaa myös, olen niitä nähnyt tosi vähän. com-passionin ensi-ilta oli 4.2.

Poikakoodi, Jyväskylän kt © Jiri Halttunen, graafinen suunnittelu ja kuvanmuokkaus Eija Haukka

Tärppi #8 – Poikakoodi (Jyväskylän kaupunginteatteri)

Poikakoodi vaikuttaa juuri sellaiselta näytelmältä, joka sopii minulle. Se kertoo perheestä, rajoista ja rakkaudesta, nuoruudesta ja kasvamisesta, vanhemmuudesta ja elämästä. Kaikki nämä ovat aiheita, joista tykkään, ja niiden käsittely teatterissa kiinnostaa aina. Poikakoodin ensi-ilta oli 25.1.

Tärppi #9 – Det perfekta livet (vierailu, Svenska Teatern)

Det perfekta livet-musikaali sai ensi-iltansa Viiruksessa 2021, ja nyt se nähdään Svenska Teaternissa, eka esitys oli 17.1. ja viimeinen on 4.3. Tarinassa korostuu ystävyys ja ja sen voima, ja muita aiheita ovat muun muassa äitiys, erilaiset elämäntilanteet ja avioliitto. Tämä jää minulta näkemättä (taas) ainakin tällä Svenskanin vierailulla, harmi kyllä, mutta ehkäpä joskus pääsen Det perfekta livetin näkemään. Olen kyllä jokaisella kerralla lippuja katsellut, kun tätä on esitetty, mutta vielä ei ole kalenteriin sopinut. Jos saat lipun ja ehdit katsomaan, niin luulen, että tämä on hyvä.

Tärppi #10 – Speksit

Kevätkauden spekseistä – eli interaktiivisista opiskelijoiden tekemistä musiikkiteatteripläjäyksistä – suosittelen kaikkia, ihan sen mukaan mikä eniten kiinnostaa. Valinnanvaraa riittää, ja esitysten aiheitakin laidasta laitaan. Itse odotan innokkaimmin Humanistispeksiä vuosimallia 2023, Ikikorven kätkemät (ensi-ilta 28.2.), sillä meikä on ekaa kertaa mukana speksissä! Lavastustiimissä olen tarinan maailmaa luomassa, ja onpas se hauskaa! En ole koskaan tuntenut paloa esiintymään, mutta kulissien takana on kivaa päästä tekemään esitystä. Parasta yliopistossa on speksi, tietysti, sillä mikäpä teatterin voittaisi. Humanistispeksi on yksi niistä neljästä speksistä, joiden esityksiä olen aiemmin nähnyt, ja nyt saan olla mukana produktiossa! Kolme muuta ovat Lääkiksen ja Kumpulan speksit sekä Teekkarispeksi. Tänä vuonna ajatus on suunnata taas parin uuden speksin katsomoon, vanhojen tuttavuuksien lisäksi.

Humanistispeksin lisäksi muista spekseistä kevätkaudella esitetään käsittääkseni ainakin seuraavat: Lääkiksen speksi 2023: Riidankylväjät, Penkereen speksi 2023: Sylissä syvien vesien, Valtsikan speksi 2023: Avaruudessa ei ole yötä, Teekkarispeksi 2023: Univelka, Thoracala Medicinarspexet 2023: Cluedå, Viikki-speksi 2023: Eloparadoksi, Kumpulan speksi 2023: Jos metsään haluat mennä nyt..., Turkulainen humanistispeksi 2023: Varo mitä varastat, TLKS-speksi 2023: Sana on vapaa, JyväSpeksi 2023, KuoLOn speksi 2023: Ensimmäinen, toinen, varastettu!, RajaSpeksi 2023, Terwaspeksi 2023: Voimat vastakkain, PahkiSpeksi 2023: Ferravia Dolorosa – Kärsimysten rautatie, HybridiSpeksi 2023: Kreivin aikaan, TuKY-speksi 2023: Oikotie Onneen ja LexSpex 2023.

Suosittelen ehdottomasti suuntaamaan speksikatsomoon, jos opiskelijoiden tekemä musiikkiteatteri kiinnostaa! Speksin erikoisuuksiin kuuluu omstart-huuto, jonka voi katsomosta karjaista ja näin vaikuttaa esitykseen. Huuda vaikkapa "omstart: tanssibattle" tai "omstart: mikä on elämän tarkoitus?" ja esiintyjät tämän ratkaisevat.

Hauskaa, kiinnostavaa, ajatuksia herättävää, koskettavaa, yllättävää ja teatterin taikaa säteilevää teatterikevättä kaikille!

Kerrosten välissä @ Musiikkiteatteri NYT

kuvat © Tiina Hauta-aho

Näin Musiikkiteatteri NYTin Kerrosten välissä-musikaalin kantaesityksessä 15.2.

Kolmenkympin kriisissä tuskailevat Ulriikka (Taru Still), Saara (Sini Koivuniemi) ja Niko (Pyry Smolander) ovat kaikki elämässään eri vaiheessa, mutta jokainen isojen kysymysten äärellä. Yhteinen hissimatka tarjoaa pysähtyneen hetken, jonka aikana pohtia odotuksiaan, velvollisuuksiaan ja paineitaan.

Kerrosten välissä on Musiikkiteatteri NYTin neljäs kokoillan musiikkiteatteriesitys, ja myöskin neljäs näkemäni NYT-show. Ryhmän omaleimainen, energinen, taiteellisesti korkeatasoinen ja raikas tekeminen hurmaa jälleen, ja Kerrosten välissä on sekä vaivattoman hauska että tarkasti syvällinen esitys. Vaikka sen päähenkilöt kolmenkympin kriisistä kärsivätkin, on samaistumispintaa tarjolla myös meille ei-kolmikymppisille. Kerrosten välissä laajenee ikäkriisin käsittelystä koskettamaan myös kysymyksiä ystävyydestä, aikuisuudesta, rakkaudesta, toiveista, unelmista ja omasta itsestä, ja näidenhän parissa voikin sitten kriiseillä aivan minkä ikäisenä vain. Mukana on paljon huumoria ja tunnistettavia tilanteita, jotka ovat samaan aikaan huvittavia ja koskettavia. Esityksessä yhdistyy arkisuus, tavallisuus ja tuttuus sekä absurdius, hätkähdyttävyys ja jonkinlainen fantasiamaisuus. Työryhmän tekemä käsikirjoitus tarttuu riemukkaasti ja tarkasti lavalle laitettaviin teemoihin, ja lopputuloksessa riittää nyansseja. Hissimatka jää alkupuolella aika ajatuksen tasolle, mutta loppupuolella tämäkin elementti saadaan vetämään tarina kasaan. Ensi-illassa paketti oli jo mainiosti kasassa, ja esityksessä hyvä meininki. Ohjaus ja koreografia on Kaisa Leppäsen käsialaa, ja Leppäsen ote pitää moneen suuntaan lähtevän tarinan koko ajan hallinnassa. Koska Kerrosten välissä ei etene selkeän kronologisesti tai kerro tarinaa suoraan, on ohjauksen oltava tarpeeksi jämäkkää mutta silti annettava musikaalin muodolle vapautta. Tämä onnistuu pääosin mainiosti, esitys saa tilaa kasvaa kiinnostavaksi, hengittäväksi ja laajaksi kokonaisuudeksi. Välillä tarinassa on kohtauksia, joihin olisin kaivannut pari repliikkiä tai tapahtumaa lisää, jotta niistä olisi tullut kunnolla kokonaisia, mutta toisaalta katsojalle jää tällä tavalla aukkoja, joita täyttää.

Kerrosten välissä-esityksen musiikin sävellyksestä vastaa Musiikkiteatteri NYT ja sovituksesta kapellimestari Ville Myllykoski ja äänisuunnittelija Tony Sikström. Musiikillisesti NYTillä on ollut aina tunnistettava soundi, eikä Kerrosten välissä ole poikkeus. Tuntuu, että nämä biisit olisi tunnistanut NYTin biiseiksi missä vain, mikä on minusta hienoa. Mahtavaa, että ryhmällä on sekä alusta asti ollut oma tyylinsä musikaalimusan luomisessa, että tämän neljännen jutun kohdalla oma tyyli on jo näin hioutunutta. NYTin jäsenten säveltämät biisit ovat monipuolisia ja uudistavat rohkeasti (ainakin kotimaisissa) musikaaleissa kuultavaksi totuttua tyyliä. Musiikissa on kyllä perinteisen musikaalimaisia piirteitä, mutta myös ihan uudenlaista menoa, joka sopii tarinaan ja sen kertomiseen erinomaisesti. Suosikkejani kappaleista ovat Yhtä hukassa, Antakaa, Juuso, Mikä se sellainen äiti on ja Finaali/Mä jään. Bändi, eli kapellimestari Myllykoski, basisti Maria Lamminen ja rumpali Aleksi Ylimäki soittavat hyvällä energialla ja komean kuuloisesti, ja pääsevät muskariakin vetämään. Se "jepjep kiva mm-mm" jäi mieleen riemastuttamaan, ja ne pupunkorvat myös!

Kolmen päähenkilön arkiset huolet, murheet ja kamppailut tulevat esityksessä lähelle, ja niiden käsittely sekä riemastuttaa että liikuttaa. Viiden näyttelijän joukko solahtaa esityksen maailmaan sujuvasti ja pelaa saumattomasti yhteen. Taru Still näyttelee taitavasti Ulriikan tuskailun uudessa roolissaan äitinä. Still tekee roolinsa herkästi ja hyvällä tunnelatauksella, ja tavoittaa roolinsa eri tasot onnistuneesti. Pyry Smolander tekee uskottavan ja monitasoisen roolin tositv-fani Nikona, jonka elämä menee sekaisin kun paras kaveri Katja (Anni Kajos) kertoo mullistavan uutisen. Smolander näyttelee roolinsa niin sujuvalla ja aidolla tavalla, että Nikon tarina tuntui päähenkilöiden tarinoista voimakkaimmalta. Kaikki repliikit, äänenpainot, tunnetilat ja pienetkin yksityiskohdat ovat kohdillaan, ja lopputuloksena Nikosta muodostuu kiinnostava, samaistuttava, ärsyttävä, mukava ja kokonainen tyyppi. Sini Koivuniemen tekeminen Saaran roolissa hengästyttää, sellaisella tahdilla tulee tekstiä, liikettä ja laulua. Työpaineiden ja täydellisyydentavoittelun keskellä hyörivä Saara ei haluakaan pysähtyä pohtimaan elämäänsä liian tarkasti, mutta ainainen kaahaaminenkaan ei taida tulla kyseeseen. Koivuniemen roolityössä on jatkuvasti läsnä sellainen pakotettu pirteys ja vahvuus, joka on Saaran rooliin juuri hyvä ote. Ja kun tämä kulissi sitten alkaa murtua, näyttelee Koivuniemi sen loistavasti. Anni Kajos ja Väinö Riihimäki tekevät useita rooleja, ja tuovat lavalle monia tärkeitä sivuhahmoja. He pääsevät tekemään monipuolisesti erilaisia hahmoja, ja tuovat jokaiseen jotain mieleenpainuvaa tai kiinnostavaa. Kajos jäi mieleen erityisesti Katjan roolista, Riihimäki Ulriikan miehen roolista (oli hänellä kai nimi, mutta en millään muista mikä).

Kerrosten välissä on kiinnostavaa, raikasta ja taitavasti toteutettua uutta musiikkiteatteria. Esityksessä on monta tosi toimivaa elementtiä, ja kokonaisuus onnistuu olemaan sekä hyväntuulinen, ilahduttava ja hauska, että syvälle menevä, koskettava, terävä ja tunnistettava. Muodoltaan tämä ei ole ihan perinteistä musikaalia, vaan modernimpaa, tuoreempaa ja omaleimaisempaa. Välillä tarinaa olisi voinut sitoa tiukemmin kokoon, sillä ihan kaikkea ei ehdi hahmoista tai tilanteista oppimaan, ja osa kohtauksista tuntuu hieman irrallisilta. Kaikki päähenkilöt ovat kuitenkin hurmaavan kokonaisia ihmisiä erheineen ja unelmineen, odotuksineen ja kriiseineen, ja jokainen kasvaa jollain tavalla. Musiikillisesti Kerrosten välissä on täyttä tykitystä ja ihan huikea, Musiikkiteatteri NYTin tyyli on just eikä melkein sellaista, mitä tykkään teatterissa kuulla. Voi kunpa nämäkin saisi levylle kuten Photo Sapiensin biisit! Näppärästi puolitoista tuntia ilman väliaikaa kestävä esitys pitää otteessaan koko kestonsa ajan, ja olisi pitänyt pidempäänkin. Kerrosten välissä rakentuu esitykseksi, joka tarjoaa samaistumispintaa monenlaisessa elämäntilanteessa oleville ja monenlaisille ihmisille. Samaan aikaan se on taiteellisesti vaikuttava, omasta tyylistään tinkimätön ja kokonaisuudessaan tasapainoinen musiikkiteatteriesitys, joka on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Vielä ehtii! Viimeiset esitykset 22.2. ja 23.2. Lahden kaupunginteatterissa!

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos NYT!

Bonding @ Stoa

kuvat © Kai Kuusisto

Näin Pori Dance Companyn ja MimoArt Companyn tuottaman Bonding-teoksen 12.2.

Olen viimeksi nähnyt tanssiteatteria, tai sanattoman, koreografioidun esityksen, vähintäänkin kolme vuotta sitten, balettia tosin sen jälkeen mutta se taas ei ole samanlaista tanssiteatteria kuin ei-baletti. Haluaisin edelleen, kuten aina harvojen tanssiteatterijuttujeni yhteyteen kirjoitan, laajentaa esitysreviiriäni myös mukavuusalueeni ulkopuolelle eli tanssiesitysten (ja muidenkin ei-perinteisten teatteriesitysten) katsomoon. Jotenkin se vain aina jää, mistä en tietenkään voi syyttää kuin itseäni. Nyt kuitenkin pääsin Bondingin parissa taas kehollisen, sanattoman, liikekielellisen, koreografisen ja tanssillisen esityksen ääreen. En tiennyt tai osannut edes arvata, mitä odottaa, mutta astelin katsomoon mielenkiinnolla ja jännityksellä. Mitä kaikkea olisikaan luvassa?

Bondingin ohjaus ja konsepti ovat Mimosa Lindahlin käsialaa, ja lavalla nähdään tanssijat Alina Sakko, Meri Tankka ja Riikka Tankka. Tärkeässä roolissa olevasta videosuunnittelusta vastaa Mikko Lampinen ja valosuunnittelusta Karel Šimek. Myös äänisuunnittelulla on iso rooli, sen takana ovat Toni Randell ja George Gaudy. Esityksen visuaalisuus on valkoista ja teollista, ja varsin tyylikästä. Videota käytetään paljon mutta perustellusti, ja projisoinnit ovat hyvin yhteydessä livenä lavalla tapahtuviin juttuihin. Äänisuunnittelu on kolahtelevaa ja teollista, kuten visuaalisuuskin, ja luo esitykselle selkeät äänelliset rajat. Lindahlin ohjaus on dynaamista ja siinä on sekä räjähtävää voimaa että pysähtynyttä, silti jollain tavalla kihisevää ja purkautumista kaipaavaa odotusta. Lisäksi on ihan rauhallisia pysähtyneitä hetkiä, ja taitavasti teokseen löydettyä huumoria ja varmuutta. Liikekielellisesti Bonding on kiinnostava, siinä on monta tällaiselle harvoin tanssia näkevälle jännää elementtiä, jotka jäivät ajatuksiin pohdituttamaan. Ainoastaan nykivä liike, joka jostain syystä on aina ollut minulle katsojana epämiellyttävää, tiedä sitten miksi, ärsytti myös Bondingissa ja siitä en siis tykännyt. Muuten liikekielen tarkkailu oli samaan aikaan hämmentävää ja vaikuttavaa, lumoavaa ja sai aivot raksuttamaan.

Selkein mielikuva, joka minulle teoksesta sen nähtyäni tuli, on teollinen dystopia. Teollisuus selittyy helposti sillä, että Bondingin visuaalisuus valkoisine pressuineen, pelkistettyine maisemineen ja kylmänsävyisine valosuunnitteluineen sekä äänisuunnittelu kalahduksineen ja metallisine äänineen vievät ajatukset helposti teolliseen ympäristöön. Dystopia sen sijaan... Ehkä ajatukseni lähtivät tähän suuntaan teoksen kehämäisyyden/toisteisuuden kautta, joka yhdistettynä juuri kylmähköön ja värittömään näyttämökuvaan ja teollisiin ääniin teki Bondingista melankolisen ja jollain tavalla toi mukaan turhautumista. Minulle vai esityksen tarinalle, sitä en osaa sanoa. Esityksessä on kyllä paljon hauskoja hetkiä ja huumoria, ja lopusta tulee hyvä ja iloinen fiilis, eli ehkä tämä oli enemmän sellainen kohti parempaa-tyylinen "dystopia" eikä mikään synkkä tarina. Sillä synkäksi en Bondingia sanoisi dystopia-mielleyhtymistäni huolimatta, vaan enemmänkin kiinnostavaksi ja monimutkaiseksi tarinaksi, jonka kaikkia tasoja en oikein osannut tulkita. Bonding oli katsomiskokemuksena hieman vaikea, koska tuntui, etten saanut siitä otetta enkä osannut tulkita muoto- ja liikekielen merkityksiä. Käsiohjelmasta silmäilin ohjaajan ajatuksia sitoumuksista ja irti päästämisestä, mutta minulle tämä teema ei noussut esityksessä tärkeimmäksi. Vähän sillä silmällä kuitenkin esitystä katsoin, tämä kun oli ainoa "ohje" Bondingin katsomiseen. Päälimmäisenä jäi mieleen, että aikamoisen vaikeaa taitaa olla päästä velvollisuuksista ja sitoumuksista eroon, vaikka ei mahdotonta. Tämä merkityksen hakeminen on katsojapaheeni, en nimittäin tykkää yhtään siitä, jos en löydä katsomastani/lukemastani jotain selkeää viestiä. Mutta ei sellaista tarvitse olla! Tai sitä ei tarvitse tajuta! Tämän kun oppisi hyväksymään, olisi hauskempaa myös mennä katsojana mukavuusalueensa ulkopuolelle ja rohkeasti kokea uudenlaisia esityksiä.

Käsiohjelman kansikuvan perusteella odotin, että esityksessä olisi tehty köysien kanssa jotain lisää, mutta köysitekniikka taitaa olla niin tarkkaa ja aikaavievää, ettei sitä mahtunut esitykseen alkua enempää. Köysi motiivina toistui kuitenkin sotkuisena ja selvitettynä, ja sitoi hyvin esitystä kokonaisuudeksi. Samoin tanssijoiden yhtenäinen puvustus, johon päästään kun alussa karistetaan yltä kaikki erottava ja sitten rakennetaan päälle samanlaisuus, ei täsmälleen mutta melkein, on yhtenäisyyttä luova elementti. Pidin siitä, että vaikka tanssijoiden puvustus on samanlainen, heillä kaikilla on tosi erilaiset hahmot. Ylipäätään hahmot olivat Bondingissa jotenkin hyvin vahvasti läsnä, ja tätä kautta esitys tuntui tarinalliselta. Mitään varsinaista tarinaa en siitä osaisi ruveta selostamaan, mutta juuri dystooppinen teollisuusympäristö ja siellä seikkailevat, kehää kiertävät ja jotakin selvästi tahtovat hahmot saivat minut kuvittelemaan jonkinlaista tarinaa paitsi Bondingiin, myös esityksen ympärille. Tanssijat ovat lavalla vahvasti läsnä myös, ilman heitä ei tietenkään olisi hahmoja ollenkaan, ja kolmikko tekee onnistunutta työtä. Jokaisella on tunnistettava ote koreografiaan ja omaan tekemiseen, ja samaan aikaan koko ajan yhteys kahteen muuhun tanssijaan. Tätä kautta sekä yhteiset liikkeet tai saman asian tekeminen että oman jutun tekeminen eli se, että jokaisella tanssijalla on oma erilainen koroegrafia kun he ovat samaan aikaan lavalla, on sujuvaa. Jokainen pääsee myös lavalle yksin, hetkeksi tilaan ilman että sitä jakaa muiden kanssa, ja tämä on hyvä ratkaisu. Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys näkyvät koreografiassa ja tanssijoiden työssä, se, että he ovat lavalla sekä suhteessa toisiinsa että omissa paikoissaan, joihin kaksi muuta tanssijaa ei pääse.

Suosikkijuttujani Bondingissa olivat ne hetket, kun pressut putosivat alas, alun riisumiskohtaus, sekä lopussa esityksen kasaaminen pois. Olipa hauska loppuratkaisu, ihan mahtava! Tykkäsin myös siitä, miten varsinkin alkupuolella esitys otti yleisöön kontaktia ja tuntui melkein keskustelevalta. Syntyi mukava tunnelma ja hyvä fiilis siitä, että saa olla katsomossa yhdessä muiden kanssa, ja yhdessä myös lavalla nähtävien esiintyjien ja koko esityksen kanssa samassa tilassa. Myös kaikki sujuvat ja vaivattoman humoristiset hetket olivat kivoja, jotenkin lempeitä ja hyväntuulisia. Esityksessä tuntui olevan selkeästi kolme osaa, alun keskusteleva ja humoristinen, pisimmän keskikohdan teollinen dystopia, ja lopun rento ja hauska esityksen kasaus ja roudaus. Monenlaisia tunnekokemuksia Bonding herätti, aina naurusta hämmästykseen, vaikutuksesta ärsytykseen ja yllättyneisyydestä turhautumiseen. Kiinnostava, kokemisen arvoinen katsomiskokemus, joka todellakin haastoi ajattelemaan ja tutkimaan omia ajatuksiani ja katsomisodotuksiani. Olipa kiva olla katsomossa niin, että sai miettiä ja pohtia paljon, ja sitten kuitenkin huomata, että on hetkeksi uppoutunut esitykseen täysin. Ei mikään helppo tai yksiselitteisesti mukava katsomiskokemus, mutta todellakin pienen epämukavuuden ja kummastuneisuuden arvoinen.

Jospa nyt vihdoin sitten astuisin harppauksella laajentamaan katsomispiiriäni, ja suuntaisin Bondingin rohkaisemana vielä kevään aikana uudelleen tanssiteatterin maailmaan.

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos työryhmä!

Rakkaudesta lajiin (Marianne Roivas)

Postaus sisältää spoilereita!

Rasmus on jättänyt taakseen koti-Suomen ja sen mukana niin exänsä Iinan, perheensä kuin yliopistouransakin, ja suunnannut irlantilaiselle tallille töihin. Päivät kuluvat hevosten kanssa pelatessa: on tallitöitä, ratsastusta, ruokkimista, aitojen korjaamista, harjaamista, loimittamista, kävelytystä ja kaikkia muita pienempiä ja suurempia töitä. Ja sitten on Henry. Loistava ratsastaja, taitava valmentaja, joka kiinnittää huomionsa Rasmukseen, ja toisinkin päin – Rasmus ei voi kieltää, että tuntee Henryä kohtaan muutakin kuin ammatillista kunnioitusta. Kun asiat etenevät harppauksin ja Rasmus huomaa rakastuneensa Henryyn, alkaa miehen elämästä paljastua asioita, jotka laittavat kaiken uusiksi.

Rakkaudesta lajiin on aikuisten hevoskirja, joka lienee syytä mainita, niitä kun ei kovin montaa vuosittain julkaista. Jos siis lapsuudessa tai nuoruudessa on ahminut tallijengit, nummelat ja pollux-kirjat, saattaa tämä hyvinkin olla sellainen teos, jonka kanssa voi aikuisiällä palata fiktiiviseen talliympäristöön. Rakkaudesta lajiin maalaa tarkasti, paikkansapitävästi ja käsinkosketeltavasti niin hevoset, tallityöt kuin ratsastuksen herättämät tunteetkin, ja hevosmaailman kuvaus on ehdottomasti kirjan parasta antia. Roivas kirjoittaa tavalla, joka ei tunnu hevosihmisestä liian opettavaiselta tai yksinkertaistetulta vaan tutulta ja samaistuttavalta, mutta joka luultavasti aukeaa myös hevosista mitään tietämättömälle. Lukija pääsee mukaan villeille nummilaukoille vahvan ja turvallisen ponin selässä, jännittävää esterataa hyppäämään, opettamaan nuorelle hevoselle uusia asioita, nauttimaan rennosta ja rauhallisesta maastolenkistä ja hermoilemaan kouluratsastuskilpailuihin. Kirjassa näkyy rakkaus, kunnioitus ja ymmärrys hevosia kohtaan, nimensä mukaisesti se tosiaan käsittelee rakkautta lajiin – niin eläinlajiin hevonen kuin urheilulajiin ratsastus.

Tarinan lähtökohdat ovat kiinnostavat ja niissä riittää mahdollisuuksia moneen – itse ainakin yllätyin siitä, mihin suuntaan tarina lähti, odotin takakannen tekstin perusteella hieman erilaista kulmaa. Onneksi mentiinkin vähän erilaisilla juonenkäänteillä kuin mitä kuvittelin, tarinan palaset kasaantuvat etenkin kirjan alkupuolella varsin sujuvaksi kokonaisuudeksi. Rakkaudesta lajiin jakautuu kolmannessa persoonassa kerrottuihin Rasmuksen lukuihin ja minä-kertoja-Henryn lukuihin. Jako on toimiva ja valottaa erityisesti Henryä, joka jäisi etäiseksi, jos hänen rakentamisensa olisi pelkästään Rasmuksen lukujen varassa. Nyt lukija pääsee kasvamaan lapsesta nuoreksi ja nuoresta aikuiseksi Henryn mukana, ja hänen taustatarinastaan saa tietää hieman sieltä täältä. Molemmat päähenkilöt jäävät kuitenkin harmittavasti vähän yksiulotteisiksi, heihin ei pääse tutustumaan niin hyvin kuin mitä lukiessani toivoin. Syvällisempään ihmiskuvaukseen on kirjassa aineksia, mutta jokin vaihde jää puuttumaan eikä sen enempää Rasmus kuin Henrykään avaudu täysin. Rasmuksella on identiteettikriisinsä, totuttelemisensa uuteen maahaan, rakkautensa Henryyn ja hevosiin, ja Henryllä on demoninsa, taitonsa hevosten kanssa ja sekä itsevarmuutensa että epävarmuutensa. Silti jokin haavoittuvaisuus, tai avoimuus, tai miksi sitä ikinä kuvailisinkaan, jää turhan piiloon rivien väliin. Rasmus on kuitenkin toimiva päähenkilö, selkeästi kuvattu ja johdonmukainen, ja hänessä on sekä hauskoja, ärsyttäviä, yllättäviä, suloisia ja arvostettavia piirteitä, kuten hyvässä hahmossa kuuluukin olla. Ja Henry on päähenkilö hänkin, hurmaava romanttinen kiinnostuksenkohde ja paljon enemmän, niin valmentaja, urheilija kuin kovia kokenut, siitä huolimatta vahva mies.

Kertojaratkaisu, siis se, että Rasmus-luvut kerrotaan muodossa Rasmus teki sitä ja tätä ja Rasmus ajatteli, ja Henry-luvut ovat minäkertoja-muodossa, on kiinnostava, en muista että olisin ainakaan vähään aikaan lukenut teosta, jossa näin tasapainoisesti vaihdetaan kerronnan persoonamuotoa, vaikka varmasti sellaisia teoksia olen joskus lukenut. Myös se, miten Rasmus puhuttelee itseään ja Henry taas puhuttelee lukijaa, on yllättävä mutta aika toimiva ratkaisu. Henry tuntuu kertovan tarinaa, Rasmus taas kokevan sitä. Muodollisesti siis pieniä juttuja, joihin tarttua, nämä pistivät silmään kun yliopistossa on niin paljon kerrontaa analysoitu – kuten pari päivää sitten luennolla sanottiin, kirjallisuudentutkimuksen opiskelu pilaa lukemisen (ei oikeasti sentään) – mutta ehdottomasti tämä muotoseikka toimii! Eivätkä ne lukemista mitenkään vaikeuta, vaan tuovat tekstiin persoonaa ja tunnistettavaa tyyliä, ja antavat myös hahmoille olemusta. Ainoa muodollisesti hieman häiritsevä ratkaisu on vaihtaa aikamuoto viimeisen luvun vikaan kappaleeseen, vaikka ymmärränkin miksi niin on tehty.

Rasmus siis kehittelee jonkinmoista identiteettikriisiä, kun tajuaa ihastuneensa mieheen. Tämä voisi kääntyä melko kliseiseen suuntaan, mutta onneksi niin ei käy, vaan Rasmuksen itsetutkiskelu on sujuvasti kirjoitettua. Hänen poukkoilunsa tunteidensa sokkeloissa ovat uskottavia ja tekevät Rasmuksesta inhimillisen. Toisaalta hänen ajatuksensa saavat välillä kohottamaan kulmia ja miettimään, että jaaha Rasmus, ihan todellako? Rasmuksen ajatuksenkulku on kuitenkin kirjoitettu tavalla, joka ei ole pahantahtoinen eikä tee Rasmuksesta ärsyttävää, vaan on rehellisenoloinen kuvaus siitä, miten miehen mieli toimii ja kuva itsestä asettuu uudenlaiseksi. Rasmus ei ole täydellinen, mutta hän ei ole paha vaan haluaa ja osaa toimia oikein. Rasmuksen exä Iina lipsahtaa välillä esittelemään vähemmistöasioita ja korrekteja puhe- ja toimintatapoja, enemmän täyttämään tehtävänsä tarinassa, kuin olemaan kokonainen hahmo. Hän on mielenkiintoinen ja hyvällä tavalla aika erilainen kuin Rasmus, ja ehkä tärkein tarinan osa siinä, että Rasmuksesta saa tietää muutakin kuin mitä hän itse haluaa paljastaa, joten olisin suonut Iinalle vähän laajemman hahmokaaren.

Sivuhahmoista löytyy Iinan lisäksi monta muutakin kiinnostavaa tyyppiä, joista heistäkin olisin halunnut tietää lisää mutta jotka täyttävät sivuhenkilö-lokeronsa onnistuneesti. Herra Evans on uskottava pahishahmo, ja hyvä vastavoima Rasmukselle. Hän on erinomainen hahmo juuri siksi, että on niin aidon oloinen, mikä tietysti on kamalaa. Evansin kaltaisia tyyppejä on varmasti olemassa, ja kirjan hahmoon on tiivistetty näiden tosielämän vastineiden piirteitä onnistuneesti. Nicola, Rasmuksen ja Henryn työkaveri ja selvästi Henryn luotettu ystävä, on sujuvasti kuvattu, ja hänen kauttaan myös Henryn hahmosta saa tietää lisää. Henryn ja Nicolan vaivattomasta ja luottamuksellisesta suhteesta olisin mielelläni lukenut lisää. Samoin Catherine, jonka tilalla Henry on nuorempana ollut töissä, on mainio hahmo. Hän tuo tarinaan jämäkkyyttä ja lämpöä, joka tasapainottaa kerrontaa. Stephen, tallin entinen työntekijä ja nykyisin vähän surkeammassa jamassa oleva nuorimies, on ristiriitainen hahmo. Toisaalta Stephen on juuri sellainen rakkaudessa riutuva, melankolinen ja kuitenkin fiksu hahmo, joista pidän, toisaalta hänellä on tarinassa melko selvä tehtävä eikä hirveästi sen ulkopuolelle ulottuvaa roolia. Toki kaikilla hahmoilla on tehtävänsä, muuten tarina ei mene mihinkään ja juoni kompuroi ilman suuntaa. Stephen kuitenkin on se, joka vääntää rautalangasta sen, mikä lukijalle on tässä vaiheessa jo luultavasti paljastunut ja mitä Rasmus ei ilmeisesti tajua ollenkaan, jos sitä ei hänelle suoraan kerro. Rasmuksella taitaa tosin olla meneillään jo niin paljon kaikenlaista, ettei hän ehdi kaikkea ympärillään tapahtuvaa huomaamaan, ja jonkinmoinen sinisilmäisyys hänelle sallittakoon. Ja eihän hänellä tietenkään ole kaikkia niitä tietoja, jotka lukija saa, joten on ihan uskottavaa, ettei hän myöskään aivan kaikkien asioiden syy-yhteyksiä ymmärrä.

Rakkaudesta lajiin oli otteessaan pitävä lukukokemus. Vaikka tarinan kaikki yksityiskohdat eivät olleetkaan ihan minun lukumieltymyksieni mukaisia/tyylisiä, en malttanut laskea kirjaa käsistäni ja luin sitä parina iltana pitkälle yöhön. Pidin kovasti siitä, miten arkista, kaunistelematonta ja silti niin kaunista ja vahvaa hevosarjen kuvaus on, ja tunnistin monessa kohtaa tutut jutut. Koko ikänsä hevosten keskellä viettäneelle on aina samaan aikaan ihanaa ja jännää lukea hevoskirjoja, kun koskaan ei tiedä, onko hevosten, hevosihmisten ja koko hevosmaailman kuvaus kunnolla kirjoitettua. Mikään ei ärsytä enempää kuin sellainen hevoskirja, jossa faktat eivät ole kunnossa! Rakkaudesta lajiin sai kuitenkin heti ensimmäisillä sivuilla fiiliksen rennoksi – tämän kirjan kohdalla hevosen hien haistaa ja kavioiden kopinan kuulee, ja hevoskuvauksesta voi nauttia. Pidin Henryn valmennustyylin sekä Rasmuksen ratsastustyylin kuvailusta, ja siitä, miten arkista ja konstailematonta elämä on niin hevosten kuin ihmistenkin kesken. Takakannen mukaan Rakkaudesta lajiin on hevosten, ratsastuksen ja rakkauden lisäksi kirja kiimasta, voimasta ja panemisesta, mutta mitään kovin graafisia seksikohtauksia teoksessa ei ole. Ei siis kannata antaa takakannen kuvauksen säikyttää, mikäli ei sänkykohtauksista välitä, seksi on kirjassa aika taka-alalla vaikka onkin juonellisesti perusteltuna mukana monessa kohdassa.

Kaiken kaikkiaan toimiva ja tiivislukuinen aikuisten hevoskirja, kannattaa tutustua.

Kirja saatu arvostelukappaleena.

Teatterinna-palkinto 2023

 Teatterinna-palkinnot 2023 on nyt jaettu, ja tästä postauksesta löytyvät kategorioiden voittajat perusteluineen. Äänestäjiä oli huimat 1094 kappaletta, kiitos kaikille! Tämä on yleisöpalkinto, ja on mahtavaa, että äänestäjiä oli näin runsaasti! Ehdotuksia jättäneiden ja äänestäjien palkinnot on arvottu, ja voittajille ilmoitetaan maanantaina 6.2.2023.

Rumpujen pärinää... Tässä tulevat Teatterinna-palkinnon 2023 voittajat! Suuret onnittelut kaikille!
(Postauksen lopusta löytyvät myös Teatterinnan erityismaininnan saaneet!)

Vuoden teatteri

© Kari Sunnari

Tampereen Työväen Teatteri (40% äänistä)

Äänestäjien perusteluita:

"Tampereen Työväen teatteri on kuin toinen koti täällä Tampereella. Ohjelmisto on monipuolinen ja näyttelijät poikkeuksellisen taitavia monella osa-alueella. Sen lisäksi palvelu pelaa aina moitteetta ja henkilökunta on ystävällistä ja avuliasta. Työvis on todellinen teatterifanin tyyssija ja omanlaisensa yhteisö. Koskaan ei tarvitse olla yksin ellei halua ❤️"

"TTT, Rohkee, kiinnostavaa ja uutta luovaa ohjelmistoa, jossa myös nuoret tekijät pääsevät loistamaan."

"Tampereen Työväen Teatterissa tehdään teatteria kunnianhimoisesti jokaisella osastolla. Työnjälki on mieleenpainuvaa ja käänteentekevää. Täällä taotaan tunteita!"

Kuopion kaupunginteatteri (31,8% äänistä)
Järvenpään Teatteri (28,2% äänistä)

Vuoden musikaali

© Heikki Järvinen / Tampereen Teatteri

Anastasia, Tampereen Teatteri (37,1% äänistä)

Äänestäjien perusteluja:

"Upea visuaalinen kokonaisuus, loistavat näyttelijät, upea lavastus, kauniit asut. Anastasia oli taidetta jokaiselle aistille. Mahtava elämys!"

"Anastasia oli upean lumoava kokemus, jossa taitavat näyttelijät herättivät vanhan sadun henkiin koskettavalla, ilahduttavalla ja kauniilla tavalla."

Huomenna minä lähden, Kuopion kaupunginteatteri (34,5% äänistä)

Titanic, Järvenpään Teatteri (28,4% äänistä)

Vuoden puhenäytelmä

© Otto-Ville Väätäinen

Fanny ja Alexander, Helsingin kaupunginteatteri (37,6% äänistä)

Äänestäjien perusteluita:

"Oli todella ammattitaitoisesti tehty."

"Vaikuttava, voimakas ja visuaalisesti upeasti toteutettu!"

Equus, Kuopion kaupunginteatteri (31,9% äänistä)

Gabriel, tule takaisin (30,5% äänistä)

Vuoden kesäteatteriesitys

© Kimmo Virtanen

Kekkonen – syntymästä kuolemattomuuteen, Koskenniskan kesäteatteri (33,4% äänistä)

Äänestäjien perusteluita:

"Hulvattoman hauska, vaikka sisälsi paljon koskettavaakin. Näin paljon en ole nauranut teatterissa vuosiin!"

"Mahtavaa viihdettä pieneltä kesäteatterilta."

"Aivan mahtava ja loistava esitys!! Kekkonen on aina ykkönen!!"

Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille, Seinäjoen kaupunginteatteri ja Seitsemän veljestä, Orimattilan Teatteri saivat molemmat 33,3% äänistä

Vuoden kotimainen kantaesitys

© Sampo Jaakkola

Huomenna minä lähden, Kuopion kaupunginteatteri (41,8% äänistä)

Äänestäjien perusteluita:

"Aivan uskomaton rutistus."

"Kun käy katsomassa esityksen, se riittää perusteluksi."

"Upea musa, teksti ja kokonaisuus."

Momentum 1900, Tampereen Työväen Teatteri (36,6% äänistä)

Patruunatehdas, Seinäjoen kaupunginteatteri (21,6% äänistä)

Vuoden näyttelijä (päärooli, musikaali)

© Sampo Jaakkola

Reeta Vestman roolistaan musikaalissa Huomenna minä lähden, Kuopion kaupunginteatteri (46,9% äänistä)

Äänestäjien perusteluita:

"Upea, taitava, koskettava, herkkä ja vahva monilahjakkuus."

"Reeta on super!"

"Upea ja lahjakas ammattilainen. Tässä roolissa hän pääsi loistamaan."

Pia Piltz roolistaan musikaalissa Anastasia, Tampereen Teatteri (30,1% äänistä)

Lauri Mikkola roolistaan musikaalissa Priscilla, Helsingin kaupunginteatteri (23% äänistä)

Vuoden näyttelijä (sivurooli, musikaali)

© Heikki Järvinen

Kaisa Hela roolistaan musikaalissa Anastasia, Tampereen Teatteri (41% äänistä)

Äänestäjien perusteluita:

"Aivan upea naisrooli! Sopivasti röyhkeä ja hauska!"

"TÄSTÄ EI KESKUSTELLA. Kaisa Hela. Legenda."

"Ihana ja hersyvä roolisuoritus."

Kevin Sarinko roolistaan musikaalissa Titanic, Järvenpään Teatteri (33,8% änistä)

Ville Majamaa roolistaan musikaalissa Anastasia, Tampereen Teatteri (25,2% äänistä)

Vuoden näyttelijä (päärooli, puhenäytelmä)

© Kapina Oy

Eeva Jeskanen roolistaan näytelmässä Gabriel, tule takaisin, Järvenpään Teatteri (45,9% äänistä)

Äänestäjien perusteluita:

"Aivan mahtavat ilmeet ja eleet. Todella taitava näyttelijä."

"Eeva on ammattilaisnäyttelijän tasoa!"

"Eeva hurmaa katsojat tyrannimaisen jyrkkänä Ulrikana, joka inhimillistyy upeasti näytelmän loppua kohti."

Toni Harjajärvi roolistaan näytelmässä Equus, Kuopion kaupunginteatteri (39% äänistä)

Pekka Heikkinen roolistaan näytelmässä Mieslive, Teatteri Siperia (15.1% äänistä)

Vuoden näyttelijä (sivurooli, puhenäytelmä)

© Otto-Ville Väätäinen

Eero Aho roolistaan näytelmässä Fanny ja Alexander, Helsingin kaupunginteatteri (45,8% äänistä)

Äänestäjien perusteluita:

"Vankkaa näyttelijäntyötä, sen Eero Aho osaa!"

"Eero Aho ansaitsee palkinnon työstään ja rooleistaan."

Sohvi Roininen roolistaan näytelmässä Equus, Kuopion kaupunginteatteri (32,1% äänistä)

Jani Johansson roolistaan näytelmässä Patruunatehdas, Seinäjoen kaupunginteatteri (22,1% äänistä)

TEATTERINNAN ERITYISMAININTA

Vaikka olen itsekin yleisön jäsen, en kuitenkaan jättänyt Teatterinna-palkintoon ehdotuksia tai äänestänyt ketään, vaan päätin pysyä vain järjestäjän roolissa. Erityismaininnat haluan kuitenkin jakaa, joten tässä tulee!

Vuoden teatteri – Teatteri Vanha Juko

Vuoden musikaali – Come From Away, Tampereen Työväen Teatteri 

Vuoden puhenäytelmä – Tuntematon sotilas, Teatteri Vanha Juko & Turun kaupunginteatteri

Vuoden kesäteatteriesitys – Seitsemän veljestä, Orimattilan Teatteri

Vuoden kotimainen kantaesitys – Kaksi sisarta, Teatteri Vanha Juko

Vuoden näyttelijä (päärooli, musikaali) – Niki Rautén, Priscilla, aavikon kuningatar 

Vuoden näyttelijä (sivurooli, musikaali) – Linda Hämäläinen, Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille 

Vuoden näyttelijä (päärooli, puhenäytelmä) – Miiko Toiviainen, Kuten haluatte 

Vuoden näyttelijä (sivurooli, puhenäytelmä) – Emmi Pesonen, Fanny ja Alexander 

Teatterinna-palkinto 2024: ehdotusten jättäminen alkaa 1.1.2024.