Dido's Bar @ The Factory / Dash Arts

Scroll down for the review in English.

production photography © Ali Wright

 Näin Dido's Bar-musikaalin 4.10.

Jumalattaret, sisarukset Juno (Georgina White) ja Venus (Priscille Grace) pyörittävät kahta baaria. Dido's Bar on nimensä mukaisesti Didon (Lola May) hallinnassa, ja hän ihastuttaa yleisöä illasta toiseen laulullaan ja lämmöllään. Bar Latinuksen puikoissa ovat Turnus (Tuukka Leppänen) ja Matina (Gemma Barnett), heidän illoissaan soi jazz ja pöydillä on tyylikkäät liinat ja kukka-asetelmat, ja kimaltava diskopallo pyörii. Kun paikalle ilmestyy Aeneas (Lahcen Razzougui), jumalattaret juonittelevat hänet ensin Didon esiintyjäpariksi ja sitten Bar Latinukseen pakkaa sekoittamaan. Tarinassa yhdistyvät niin pakolaisuuden ja sodan teemat kuin alkuperäisteoksen (Vergiliuksen Aeneis) kaikkivaltiaat jumalattaret ja ihmisten vähäiset mahdollisuudet määrätä omasta elämästään. Jos jumalalliset voimat jatkuvasti ohjailevat tapahtumia, mitä siinä ihminen mitään voi? Ja silti, jokainen on vastuussa omista tekemisistään, ajatuksistaan, tunteistaan, päätöksistään – vai onko?

Hattie Naylorin kirjoittama, Josephine Burtonin ohjaama ja Marouf Majidin säveltämä (lisäsävellykset ja sovitus Riku Kantola) musikaali levittäytyy esitystilaan, vanhaan sokeritehtaaseen, juuri kuten se on tarkoitettukin. Bryan Woltjenin lavastussuunnittelu luo uskottavan baariympäristön, jossa yleisö saa valita istumapaikkansa vapaasti ja jossa todellakin tuntee olevansa osa esitystä. Esitys tapahtuu monessa paikassa, bändilavalla, keskilavalla, baarissa, sohvalla ja parissa pöydässä, eli päätä saa käännellä esitystä seuratessa. Vuorosanoja lausutaan ja lauluja lauletaan myös kävellessä, ja vaikka istumapaikastani ei ihan joka asiaa nähnyt, ehdottomasti pidin siitä, miten Dido's Bar elää ympäri tilaa. Se tekee tarinan seuraamisesta kiinnostavaa ja tukee ajatusta sitä, että asiat tapahtuvat juuri tässä hetkessä, tässä baarissa, näiden hahmojen välillä. Musikaalin immersiivisyys tulee juurikin keskellä tapahtumia olevan yleisön muodossa, osa pääsee myös tanssimaan ja vaihtamaan pari sanaa hahmojen kanssa. Minua kävivät jututtamassa sekä Venus että Juno, ja Turnus pyörähti tulevan morsiamensa Matinan esittelemässä. Vanha tehdashalli tarjoaa erilaisen esityspaikan, jonka rouhea tunnelma ja yksityiskohdat sopivat musikaalin raameiksi hyvin. Äänisuunnittelun kannalta peltihalli on toki vähän hankala, ja erityisesti ne biisit, joissa koko porukka laulaa, puuroutuvat muutamaan otteeseen. Isoimmat vaikeudet on kuitenkin taklattu onnistuneesti, ja dialogi ja laulu kuuluvat joka puolelta esitystilaa.

Tarinan teemat, sota, pakolaisuus ja jonnekin kuuluminen, ovat yhteydessä sekä nykyaikaan että alkuperäisteokseen. Käsikirjoittaja Naylor on onnistunut kutomaan nykyhetken ja historian hyvin yhteen, ja erityisesti hahmoissa on mukana paljon niitä piirteitä, joita heistä huomaa Aeneista lukiessa. Muitakin yksityiskohtia alkuperäisteoksesta löytyy, kuten kilpakosijuus ja eräs tietty riipus. Kehystarina, Junon ja Venuksen baaribisnes, on oikein mainio, ja toimii myös erinomaisesti. Se, että nämä jumalatarsiskokset voivat pyöritellä kuolevaisia mielensä mukaan, on ihan mahtavaa, ja kamalaakin tietysti. Tämän Naylor tuo tarinaan mukaan vahvasti. Myös kuolevaiset, Dido, Turnus, Matina ja Aeneas sekä Marco, on asetettu tarinaan onnistuneesti, ja hahmojen välisistään kohtaamisista tarinan juoni syntyykin. Olisin kaivannut tarinaan vähäsen enemmän keskusteluja hahmojen välille, siis tilaa syventää henkilöhahmoja, sillä nyt tarinasta jää puuttumaan latausta ja painotusta. Laulut kyllä syventävät hahmoja, ja tarjoavat myös paikan rakastua ja vihastua, mutta tasapaino biisien ja muiden kohtausten välillä kaipaa vielä viilausta, etenkin kun kaikki biisit eivät kuljeta tarinaa. Ja toki tarinan seuraamiseen vaikuttaa jollakin tavalla myös se, tunteeko Aeneisin vai ei, sillä mielikuvat hahmoista tulevat mukana katsomoon. Musikaalin onnistumiseen katsojien historiatieto ei tietenkään sinänsä vaikuta, katsomiskokemukseen enemmänkin. Ohjaaja Josephine Burton on tehnyt hienovaraista ja tarkkaa työtä henkilöohjauksessa, sillä esityksen parhaimmaksi ominaisuudeksi nousevat juurikin ne tyypit, joista se kertoo. Hahmogalleria on monipuolinen ja kiinnostava, ja koska hahmot pohjaavat olemassa olevaan teokseen, on hienoa, että se myös esityksessä näkyy, niin tekstissä kuin ohjauksessakin. Musikaalin asettaminen isohkoon tilaan on myös onnistunut. Tästä lienee kiittäminen paitsi tarkasti ohjattua paikkojen välillä liikkumista, myös lavastuksen suunnittelua, joka antaa mahdollisuuden kuljettaa tarinaa paikasta toiseen niin, että yleisön on helppo sitä seurata. Lavastus myös tukee ekan ja tokan puoliskon tunnelmallista eroa yhdessä Peter Smallin valosuunnittelun kanssa. Nämä visuaaliset elementit ovat hahmojen ja tarinan kannalta tärkeitä.

Marouf Majidin säveltämä musiikki sisältää monia tyylejä ja lajeja, ja sopii molempien baarien tunnelmaan onnistuneesti. Musiikissa on paljon hurmaavia melodioita, ja oli hauska bongailla suomalaisen musiikin vaikutusta sävellyksiin. Vaikutusta musiikkiin on imeytynyt ympäri maailman, ja produktion kansainvälinen tekijäporukka osaltaan takaa sen, että maailman sävelet kuuluvat niin sävellyksissä, lauluissa kuin soittimissakin. Biiseissä kuullaan englannin lisäksi muitakin kieliä, ja oli paitsi hauskaa bongailla suomalaisen kansanmusiikin fiiliksiä, myös hauskaa olla (oletettavasti) ainoa yleisön jäsen, joka tajusi, mitä suomeksi laulettiin. Kielten ja melodioiden moninaisuus sopii myös esityksen aiheisiin siitä, miten ihminen etsii paikkaansa, pakenee, yrittää pitää kiinni identiteetistään ja historiastaan. Musiikin kautta tämä teema rakentuu kauniisti. Biiseistä erityisesti Love Me Always, Blue Green Birdy, Panic Boats, The Moon Had A Lover, I Know This Heart ja Oi Maani olivat suosikkejani. Näistä Love Me Always jäi päähän soimaan saman tien, Panic Boats teki vaikutuksen olemalla vahva ja täynnä tunteita, ja Oi Maani oli niin voimakas biisi että jestas. Musiikillisesti pidin Dido's Barista paljon, ihanaa, monipuolista musiikkia, sujuvasti esitettynä. Bändissä soittavat säveltäjä Majidi, kapellimestari Ben Sutcliffe, Simon Edwards ja Philip Williams. Myös näyttelijät tarttuvat soittimiin useaan otteeseen.

Kuolevaisten elämää ohjailevia Junoa ja Venusta näyttelevät Georgina White ja Priscille Grace ovat uskottavasti siskoksia, ja uskottavasti myös jumalattaria. Alkuperäisteoksessahan Venus on Aeneaan äiti, muistaakseni musikaalissa sitä ei kommentoitu, eikä sillä tässä niin väliä ollut. Paitsi ehkä lopussa, jossa Venus on selvästi Aeneaan puolella. Muutenkin asetelma on, että Aeneas kuuluu Venukselle, ja Turnus Junolle, muiden kohdalla heidän mielenkiintonsa vähän vaihtelee. Sekä Venus että Juno kuitenkin sekoittelevat tyytyväisenä kaikkien kuolevaisten elämää, heitä ei turhaan huoleta vaikka tapahtumat ovat kääntymässä konflikteiksi tai päätöksistä syntyy sekasortoa. Jumalattaret vain huvittelevat, tosin kyllä heiltä välillä riittää ymmärrystäkin ihmisten tunteita ja kokemuksia kohtaan. Varsinkin toisella puoliskolla ero ihmisten ja jumalatarten välillä näkyy mainiosti. White tekee roolinsa "järkevämpänä" siskoksena sujuvasti, Juno toivottaa vieraat kohteliaasti baariin ja vahtii, että bisnes pysyy kasassa. White onnistuu varsinkin siinä, miten hänen Junonsa vaikuttaa aina olevan tapahtumien taustalla tai ainakin tilanteen tasalla, mitä ikinä tapahtuukaan. Gracen Venus on kujeilevampi, pilke silmäkulmassa suunnittelemassa, mitä seuraavaksi keksisi. Grace tekee hurmaavan roolin – ihan sama vaikka Venus juonittelee ihmisille vaikeuksia, hän on ihastuttava niin tehdessään. Lola May tekee vahvan roolin Didona, hän laulaa upeasti (Love Me Always oli niin hieno!) ja tavoittaa hahmonsa nyanssit taidolla. Dido on monitasoinen hahmo, jonka May rakentaa herkkävireisesti ja vakuuttavalla tavalla. May ja Lahcen Razzougui pelaavat uskottavasti yhteen, ja Didon ja Aeneaan tarina rakentuu lavalle hienosti. May tekee hyvän roolin myös Marcona.

Razzougui tulkitsee Aeneaan roolin vähäeleisen tyylikkäästi, Aeneas on kyllä aikalailla jumalatarten ohjailtavissa mutta silti vilpitön. Razzouguin roolityössä näkyy hienosti se, miten Aeneas on menettänyt paljon, lähes kaiken, mutta miten hän siitä huolimatta tavoittelee tulevaisuutta unohtamatta menneisyyttään. Tuukka Leppänen saa näyteltäväkseen aika erilaisen hahmon kuin mitä musikaalin muut tyypit ovat. Turnuksella on lyhyt pinna ja ennakkoluuloja, ja sellainen "minä ensin, ei muista niin väliä"-asenne. Musikaalin pahis siis, mutta ei pelkästään. Leppänen onnistuu tuomaan rooliinsa muitakin tasoja kuin vain omistushaluisen ja mustasukkaisen miehen, joka tahtoo kaiken menevän kuten hän haluaa. Turnus on myös karismaattinen ja hauska, ymmärtäväinen, rakastavakin, ja erinomainen baari-isäntä. Ja se Oi Maani! Hurja veto. Ja vielä: kuinkahan monessa roolissa olen Leppäsen tähän mennessä nähnyt, kymmenissä mennään jo varmasti, ja tämä on ensimmäinen kunnon "pahisrooli" (jos nyt en aivan täysin väärin muista). Erilainen rooli kuin missä olen tottunut häntä näkemään joka tapauksessa, olipa kiva päästä näkemään tämä! Gemma Barnettin Matina on ihana, jostain syystä tykkäsin Matinasta hahmona ehkä eniten. Hän on isänsä kuolemasta musertunut, rakastunut Turnukseen, joka nyt ei ehkä olekaan sellainen kuin Matina aluksi luuli, ja kaipaa vapautta ja itsenäisyyttä. Barnett tekee tosi kauniin roolin, hän kuvaa Matinan hahmokaaren varmasti ja kasvattaa tästä rohkean, herkän ja lujan. Matinan rooli ei ole ihan helppo, sillä hän saattaisi jäädä liian "laimeaksi", siis niin, ettei hänessä tapahdu tarinan puitteissa tarpeeksi kehitystä, mutta Barnett ottaa roolista kaiken irti ja tuo Matinaan latausta ja paloa, joka nousee esiin tasapainoisesti. Myös Barnett ja Leppänen pelaavat onnistuneesti yhteen, ja Matina ja Turnus ovat hyvä vastinpari Didolle ja Aeneaalle.

Hyvinkin katsomisen ja kokemisen arvoinen uusi musikaali siis. Erinomaisen monitasoiset, kiinnostavat hahmot, mahtavaa musiikkia ja tyylikkäästi suunniteltu, kiehtova esitystila. Tarina toimii pääpiirteittäin oikein hyvin, vaikka jättääkin kaipaamaan lisää syvyyttä ja tasapainoa. Paljon on kuitenkin tehty onnistuneita ratkaisuja, ja alkuteos versioitu nykyaikaa ja myyttejä yhdistäväksi musikaaliksi toimivalla tavalla. Hahmojen kiinnostavuus pääsee taitavan näyttelijäntyön ansiosta oikeuksiinsa, ja monipuolisen hahmogallerian tarjoamat ihmiskohtalot ja juonittelevat jumalattaret hurmaavat. Viihdyin Didon baarissa (ja Bar Latinuksessa) hyvin, immersiivinen teatteri on tosi kivaa ja oli ihanaa seurata tarinan rakentumista monipuolisen musiikin rytmittämänä.

I saw Dido's Bar on Oct 4th.

Goddesses, sisters Juno (Georgina White) and Venus (Priscille Grace) have two bars. Dido's Bar, as the name suggests, is run by Dido (Lola May), who charms her visitors with songs and warmth. The other, Bar Latinus, is run by Turnus (Tuukka Leppänen) and his bride-to-be, Matina (Gemma Barnett), whose bar is filled with jazz and stylish tablecloths and shiny disco ball. When Aeneas (Lahcen Razzougui) arrives, the goddesses first bring him to Dido's Bar to perform with Dido, and then later, make it so that Aeneas is given a chance to perform at Bar Latinus, creating disorder there. The story combines refugee experiences now with Virgil's The Aeneid, with mortals trying to find a place to belong and goddesses having fun tampering with humans' lives.

The musical, written by Hattie Naylor, directed by Josephine Burton, and composed by Marouf Majidi (with additional composition and arrangement by Riku Kantola), beautifully fits the performance space (old sugar factory). With Bryan Woltjen's clever and very much bar-like set design, it's easy to believe you really are a part of the story. There are tables scattered around the space and the audience can choose freely where to sit. The action happens all around the space, so you need to turn quite a bit to catch everything. From where I sat, some scenes were a bit restricted, but that didn't bother me. I really like immersive shows, and with Dido's Bar, the immersion comes from the way the story happens all around the bar setting. Just like you might follow an argument, or a proposal, or a flash mob or whatever in a bar, you're now following the lives of these characters. And, if you're lucky, you might get to chat a little with the goddesses or even get up and dance. I had a visit from both Venus and Juno before the show, as well as had Turnus introduce Matina to me. The performance space, an old factory building, offers a very cool, different setting for a musical, and the atmosphere is amazing. Of course a building made largely of metal and not designed to be used for musicals is tricky from the sound design point of view. Especially the songs where all performers sing are affected by this, it's hard to make out the lyrics, but most of the sound problems have been solved well.

The themes of Dido's Bar, war, fleeing and belonging, are connected to both present day and history. Writer Naylor has done a good job in bringing together elements from the modern world and The Aeneid, especially when writing the characters' stories. If you know the original story, you'll find a lot of the same characteristics from the characters of Dido's Bar. And some other details from The Aeneid as well, like the "suitor" rivalry and a certain necklace. The storyline of Juno and Venus owning bars is a strong one, and works really well, too. And the fact that the goddesses can play with the mortals any way they wants is amazing (and a bit awful as well), this is something Naylor brings to the story in a great way. The mortals, Dido, Turnus, Matina, Aeneas and Marco, are all written into the story well, too, and the story gets its plot and rhythm from their encounters and conversations. I would have wanted the story to have more dialogue, or more space for the characters to become fuller, because now the musical lacks depth and emphasis. The songs of course do deepen the characters and offer places to fall in love or get angry, but the balance between songs and the other scenes isn't perfect yet, especially when not all of the songs move the story forward. Director Burton has done precise, detailed work in directing the actors, and the biggest highlight of the show are its characters. Dido's Bar has great, interesting characters, and because they are based on myths and the epic poem, I'm happy that really shows in both the direction and the writing. Burton has succeeded in setting the story in a big space, which is also thanks to the clever set design. And with Peter Small's lightning design, the visual designs support the mood/vibe change between the two clubs.

Marouf Majidi's composition brings a lot of styles and genres of music to the show. There are many great, charming melodies in the songs, and it was fun to find the nods towards Finnish music from the mix. The music has been impacted by music from around the world, and with its international cast and crew, Dido's Bar is diverse in both music, melodies, instruments and performances. The lyrics are not only in English, but in other languages, too, and it felt special to (supposedly) be the only one in the audience to understand the Finnish lyrics. The diversity of melodies and music styles also beautifully fits the story's themes of belonging, identity, losing your place and remembering your history. From the songs, my favorites were Love Me Always, Blue Green Birdy, Panic Boats, The Moon Had A Lover, I Know This Heart and Oi Maani. Love Me Always got stuck in my head immediately, I loved it! Panic Boats was very strong and full of feelings, and Oi Maani was such a powerful song I was blown away by it. Musically I like Dido's Bar a lot, it's full of beautiful, lovely music that's performed with talent. The band members are Majidi, musical director Ben Sutcliffe, Simon Edwards and Philip Williams. In addition, the actors take the music stage and play with the band in many songs.

Playing the goddess sisters who tamper with the lives of mortals, Georgina White and Priscille Grace are both believable goddesses and believable sisters. In The Aeneid Venus is Aeneas' mother, but if I remember correctly, that wasn't mentioned in the musical, and it didn't really matter, either. Except maybe at the end, where Venus is clearly on Aeneas' side and against Juno. The whole set-up seems to be that Aeneas "belongs" to Venus, and Turnus to Juno, and the other mortals are for both of them to get interested in, if they do. Both Venus and Juno are happy to cause problems and conflicts for their human puppets, not really caring if it means heartbreak or hate. The goddesses are just having fun, though they do have compassion and understanding for the mortals, too. The difference between divine and mortal is clear especially after the intermission. White's role as the more rational of the sisters is done well, Juno is there to politely welcome people to the bar and make sure the business goes on without problems. White succeeds perfectly in making Juno someone who's always on top of things, ready for whatever comes. Grace's Venus is more mischievous, always plotting for something fun to do. She does an amazing, sharp role – I don't care if Venus brings trouble to the mortals, she's charming when doing it! Lola May plays Dido powerfully, her voice is wonderful (Love Me Always was so good!) and May beautifully brings the nuances of Dido to the stage. Dido is a character with a lot of layers, and May brings her to life with warmth and focus. May and Lahcen Razzougui work well together, they bring Dido and Aeneas' story to the stage in a strong way. May also does a good role as Marco.

Razzougui's role as Aeneas is elegant and well-built, Aeneas is very much controlled by the goddesses but still sincere and genuine. Razzougui captures perfectly the losses and sorrows Aeneas has faced, and how he still looks forward to the future and is ready to try and find his place again. Tuukka Leppänen plays Turnus, who is quite different from all the other characters, kind of the "bad guy" of the story, though not only that. Turnus has a short temper and prejudices, but he is also charming and funny, understanding, maybe even loving, and a very smooth bar host. Leppänen manages to balance the good and bad traits well, making Turnus a round and whole character. And that Oi Maani! What a performance! And one more thing: I've seen Leppänen in many many roles, counted in tens by now, and this (if I don't remember very wrong) is the first bad guy role. Different kind of role than what I'm used to seeing him in, it was great to get to see him as Turnus! Gemma Barnett plays Matina, my favorite character of the musical. Matina's not the easiest character to play, there's a chance she wouldn't grow enough and her story line would be too flat, but Barnett skillfully explores all the sides of her character and brings a lot of fire and strength to Matina. Beautiful role, beautifully vulnerable, brave, powerful character. Barnett and Leppänen's teamwork is great, and their Matina and Turnus-pair provides a good counterpart for the Dido & Aeneas-pair.

Dido's Bar is definitely a new musical worth checking out! The characters are interesting and wonderfully nuanced, the music is awesome, and being in this performance space is such a unique experience. Yes, the story has its hiccups, but as a whole, the musical works really well and there are many great things in it. The Aeneid and the refugee experiences of today are weaved together in a way that works and flows, and this immersive show really takes its audience to be a part of the story. I had a great time at Dido's Bar (and at Bar Latinus), it was lovely to get to see how the story unfolded and to listen to the wonderful music filling the night.