Hamlet @ Kansallisteatteri

kuvat © Yehia Eweis

Näin Kansallisteatterin Hamletin 6.9.

Tanskan prinssi Hamletilla (Olavi Uusivirta) ei nyt mene kovin hyvin. Isä on kuollut ja muistona on vain haamu (Matti Uusivirta), ja äiti Gertrude (Paula Siimes) on mennyt pikaisesti uusiin naimisiin kuolleen miehensä veljen, Hamletin sedän Claudiuksen (Timo Tuominen) kanssa. Onneksi ovat ystävät Laertes (Aleksi Holkko) ja Ofelia (Fanni Noroila), joista ensimmäinen tosin lähtee hautajaisten ja häiden jälkeen takaisin Ranskaan ja jälkimmäisen kanssa rakkaus on monimutkaista ja sitä sekoittavat muiden mielipiteet. Kun vielä isän haamu kertoo Hamletille, että se oli muuten tuo sinun setäsi joka minut murhasi, on siinä kaikenlaista soppaa selvitettäväksi.

Vaikka olen totta kai klassikkoni ja Shakespeareni lukenut ja nähnyt, en ole oikein ymmärtänyt Hamletin hienoutta, enkä tiedä ymmärränkö täysin vieläkään. Mutta jotain järisyttävän hienoa on siinä, miten Olavi Uusivirran näyttelemä Tanskan prinssi vaipuu hulluuteen. Tämä on vahva, fyysinen, asitillinen esitys, yllättävä, hämmästyttävä ja mahtava. Heti ensimmäisten kohtausten aikana nimensin tämän produktion mielessäni klubi-Hamletiksi, suurimmaksi osaksi visuaalisuuden ja musiikin ansiosta mutta myös esityksen energisyyden, kiihkeyden ja levottomuuden vuoksi. Ohjaaja Samuli Reunanen on työryhmineen tarttunut klassikkoon raikkaan modernilla otteella, ja tarinaan ja hahmoihin on löytynyt uudenlaisia puolia. Hamlet on jäänyt minulle etäiseksi siitäkin syystä, että hahmot ovat paenneet hämmentävyyden ja mystisyyden taakse enkä ole saanut oikein kenestäkään otetta. Nyt kuitenkin huomasin tajuavani näitä tyyppejä ja ymmärtäväni ihan eri tavalla, mistä näytelmässä on kysymys. Olipa hieno tunne kun pikku hiljaa lähti homma ja hahmot avautumaan. Kyllä Hamletissa taitaa sittenkin piillä jotain kiinnostavaa ja mestarillista... Reunasen ohjaus on vauhdikas ja vauhko, joissain kohtauksissa kaunis ja haikea, joissakin riemukas ja nerokas. Varsinkin ensimmäinen puoliaika on erinomaisesti rytmitetty, monessa kohtaa ihailin ja ihmettelin ratkaisuja, joita esitystä rakennettaessa on tehty ja jotka toimivat loistavasti. Kakkospuoliskolla intensiteetti vähän lässähtää ja pientä tiivistystä olisin kaivannut, nyt osa kohtauksista tuntuu turhan pitkiltä. Komea loppukohtaus kuitenkin nostattaa esityksen taas ykköspuoliskon tasolle. Käytössä on Matti Rossin suomennos, mutta mukana on reippaasti myös ihan uutta dialogia ja juttuja, jotka sopivat esitykseen tosi hyvin. 

Visuaalisuus siis ohjasi ajatuksia klubifiilikseen ja todellakin aivan muualle kuin hovimaailmaan tai historiaan. Kaisa Rasilan lavastuksessa ei koreita linnamaisemia tai hienostunutta aatelisuutta näy, vaikka Tanskan hovissa ollaan, vaan lavaa hallitsevat metallikehikot ja valkoiset pressut. Kun näihin yhdistää Erno Aaltosen terävän, sähäkän valosuunnittelun ja Pyry Hyttisen toimivan videosuunnittelun, on tarjolla monia hienoja näyttämökuvia. Pidin lavastuksesta tosi paljon, ja koruttomuus sopii esitykseen todella hyvin. Lavasteet ja valot/videot tukevat toisiaan sujuvasti, ja tarjoavat esitykselle raamit, joissa hahmot pääsevät kamppailemaan ongelmiensa kanssa niin, että tunteet ja tunnelmat heijastuvat myös heitä ympäröivästä maailmasta. Kanto jäi vähän häiritsemään, en tiedä symboloiko se jotakin ja tulkitsinko kannon merkityksen oikein. Auli Turtiaisen pukusuunnittelussa on käsiohjelman mukaan mukana asusteita ja vaatteita monesta Kansallisteatterin tuotannosta, mikä on kiva yksityiskohta. Puvustuksessa yhdistyvät hovimaiset, tyylikkään koristeelliset puvut, nykyaikaan sopivat asukokonaisuudet, vanhaa ja modernia yhdistelevät vaatteet ja kaikki siltä väliltä. On enkelinsiipiä, kimaltavia pöksyjä, takkeja ja paitoja, huppareita, farkkua... Monenlaista vaatetta, taitavasti hahmoille ja näyttelijöille valittuna. Myös puvustus heijastelee hienosti kohtausten tunnelmia.

Esityksen musiikki on suurilta osin Horation roolissa nähtävän Timo Kämäräisen käsialaa, ja erinomaista musiikkia on hän tähän säveltänyt ja muutamat olemassa olevat biisit ovat nekin toimivia valintoja. Alun Baby One More Time-esitys on huiman hyvä, samoin moni voimakas instrumentaalibiisi ja Haudankaivaja. Musiikkivalinnat ja -tyylit kruunaavat esityksen tunnelman, ja tuovat sen lähelle modernia ja nykyaikaista viemättä kuitenkaan liian kauas alkuperäisestä tekstistä. Pidin myös siitä, että muusikot ovat lavalla ja musiikki ei ole vain taustalla, vaan sillä on selkeä syy olla mukana kohtauksissa ja myös selkeä syy olla juuri sellaista, mitä se milloinkin on. Välillä musa peitti vuorosanoja alleen, mutta onneksi vain parissa kohdassa.

Olavi Uusivirta on Hamletin roolissa virtuoosimainen. Hän ottaa lavan ja hahmon haltuun, tutkii, leikkii ja elää todeksi Hamletin kokemat turbulenssit ja koukerot. Vaikka sivuhahmot ovat esityksessä ja tarinassa merkityksellisessä roolissa, on tämä Hamletin show. Ja millainen show! Hamlet on hauska, fiksu, kekseliäs, vimmainen, epävarma, epätoivoinen, eksyksissä, tilanteen herra ja aivan hukassa. Ja Uusivirta näyttelee tämän kaiken tarkasti ja yllättävästi, hahmoa lukien ja tarinaa kunnioittaen. Hänen Hamletinsa on täynnä nyansseja, pintoja, salaisuuksia ja tunteita, samaan aikaan täysin villi ja elossa ja jo jossain muualla. Upea, vaikuttava, vahva rooli. Jos on Hamlet niin näytelmänä kuin hahmonakin jäänyt minulle etäiseksi, niin on todellakin käynyt myös Ofelian kohdalla. Mutta ei nyt. Fanni Noroilan Ofelia ei jää sivuun tai varjoihin, vaan on lavalla vahvasti ja läsnä, täynnä intensiivistä energiaa. Noroila tuo Ofeliaansa itsevarmuutta, viisautta ja itsenäisyyttä. Ofelian ja Hamletin välinen dynamiikka on kiehtovan täynnä latausta, tosi hienoja kohtauksia ja taitavaa yhteispeliä Noroilalta ja Uusivirralta. Timo Tuomisen Claudius on hurmaava ja sanavalmis kuninkaaksi päässyt mies, Tuominen näyttelee rennolla varmuudella ja tekee näppärän, onnistuneen roolin. Pidin erityisesti Claudiuksen ja Hamletin välisistä hetkistä.

Aleksi Holkko tekee ihanan roolin Laerteena, hän vaikuttaa hyvältä ja hauskalta veljeltä ja ystävältä. Laerteen ja Ofelian sisarussuhde on yksi suosikkijuttujani tässä, se tapahtuu pienissä hetkissä ja muutamissa kohtauksissa, mutta on luonteva ja aito. Holkko on roolissaan monitasoinen ja tuo Laerteen kokemukset ja tekemiset lavalle tarkasti. Esa-Matti Long on mainio Polonius ja erityisen mainio haudankaivaja, ja Paula Siimes vakuuttava Gertrude, hän tuo rooliinsa toimivia yksityiskohtia. Timo Kämäräinen vastaa suurimmaksi osaksi musiikista, mutta taitaa hän muusikkonakin olla Horatio ja osallistuu moneen tärkeään kohtaukseen. Matti Uusivirta haamun roolissa ohjailee Hamletia eteenpäin ja asettaa poikansa harteille taakan, jonka alla tämä saakin sitten kamppailla. Karlo Haapiainen ja Ola Blick täydentävät näyttelijäjoukon Rosencrantzina ja Guildensterninä, jotka ovat aina olleet suosikkityyppini tässä näytelmässä ja joista pidin paljon myös nyt. Molemmat tekevät sujuvat, hauskat ja vakuuttavat roolit, ja varsinkin näytelmä näytelmän sisällä sekä siihen latautuminen ovat mainioita hetkiä.

Sellainen klubi-Hamlet. Tykkäsin ja hämmästyin, vau ja huh! Rakastan nauttia Shakespeareni modernisoituna ja uudenlaisina, erilaisina tulkintoina, ja siihen tämä sopii kuin kallo käteen. Monia hienoja, yllättäviä, kekseliäitä valintoja, loistava Olavi Uusivirta, taidolla ja varmuudella täytetty myös muut roolit, ja sopivan kysymyksiä ja ajatuksia herättelevä, energisesti ja rytmikkäästi toteutettu klassikko.

N'in esityksen medialipulla, kiitos Kansallisteatteri!