Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille @ Törnävän kesäteatteri

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Seinäjoen kaupunginteatteri!

kuvat © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Näin Murhan ja rakkauden käsikirjan herrasmiehille 16.7.

Vaatimattomissa oloissa kasvanut Monty Navarro (Mikael Saari) saa äitinsä kuoltua kuulla olevansa rikkaan ja kuuluisan D'Ysquith-suvun jäsen. Kunhan nuoren miehen ajatukset selkenevät ja hän tämän uutisen uskoo, suunnitelma alkaa rakentua. D'Ysquithien suvun kartano Highhurst ja jaarlin paikka houkuttelisivat, eikä tielläkään ole kuin kahdeksan perimysjärjestyksessä olevaa sukulaista (Tuomas Uusitalo jokaisen roolissa). Paitsi rikkaudet, myös rakkaus houkuttaa, ja jos Monty tahtoo kihlata Sibellan (Linda Hämäläinen), olisi oltava muutakin kuin tyhjät taskut. Niinpä tuumasta toimeen ja murhia tehtailemaan!

Tässäpä on sellainen musikaali, jota olen Suomeen odottanut kuin kuuta nousevaa. Olen kuunnellut Murhan ja rakkauden käsikirjan biisejä ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, ja niiden perusteella ihastunut musikaaliin täysin. Kun tämä produktio sitten julkaistiin, niin siinä oli riemussa pitelemistä. Saman tien alkoi myös kova spekulaatio siitä, kuka näyttelisi ketäkin ja kuka olisi mihinkin rooliin paras. Ilahduttavaa onkin, että yksi Monty-ehdokkaistani, Mikael Saari, oikeasti Montya myös näyttelee. Näyttelijäporukka ja muu työryhmä ovat muutenkin priimaa kuten Törnävällä tuppaa olemaan, ja seinäjokelainen huumorimusikaali on kyllä aina yksi kesän kohokohdista. Murhan ja rakkauden käsikirja jatkaa siis aiempien kesien Spamalot- ja Something Rotten-musikaalien linjaa olemalla komedia ja Suomen kantaesitys, sekä tarjoamalla taidokkaan ja toimivan kokonaisuuden. Tämä ei ole ihan niin täynnä huumoria ja hauskuutusta kuin edelliset (tai no se riippunee huumorintajusta), mutta puhdas komedia toki ja varsin viihdyttävä sellainen. Ja kukapa ei mustasta huumorista nauttisi.

Koska tätä on tullut kuunneltua sen verran paljon, että suurin osa biiseistä menee ulkomuistista, suomennosta odotin mielenkiinnolla. Mikko Koivusalon työhön uskallan luottaa, hänen suomennoksensa ovat poikkeuksetta toimivia, joten enemmän odotin millaisia ratkaisuja suomennoksessa on tehty ja miten rytmi on säilynyt. Onnistunut on tämäkin suomennos, sillä teksti on sujuvaa ja säilyttää hyvin alkuperäismateriaalin nyanssit, huumorin ja kikkailut. Sanoisinpa, että tämä on kuulemistani Koivusalon suomennoksista tähän mennessä suosikkini, niin vaivatonta ja luontevaa on sekä dialogi että laulujen sanat. Ohjauksesta vastaa Mikko Kouki, jolla on kokonaisuus hyvin hallussa ja murhan ja rakkauden tunnelmissa etenevän tarinan ohjauksessa hyvä rytmi. Varsinkin henkilöiden väliset kohtaamiset ja suhteet on ohjattu vakuuttavasti, ja samaan aikaan pidetty huoli siitä, että tahti pysyy reippaana ja homma etenee. Koreografia on Jouni Prittisen käsialaa ja siitä jäi erityisesti mieleen Kaikki D'Ysquithit vain kuolee-biisistä se käsijuttu. Käsijutun lisäksi koreografia on kohtauksiin sopivaa ja liikekielessä onkin pitänyt olla tarkkana, sillä osa kohtauksista vaatii myös teknisesti paljon, näistä tulee mieleen varsinkin Menen kanssanne naimisiin-biisin koreografia.

Lavastus (Jani Uljas) tarjoilee tunnelmaan sopivaa 1900-luvun alun Lontoota, niin kiiltävää ja vaurasta kuin vähemmän arvokastakin. Erityisesti mehiläispesät ja komea sängynpääty sekä Highhurstin sisustus hivelevät silmää. Lavastuksen tyyli on yhtenäinen ja lavastus itsessään sekä sopivan komea että toimiva niin ulkonäöllisesti kuin teknisesti. Esityksen visuaalinen puoli on sopivasti yhdistelmä yksityiskohtaisen elegantteja (esimerkiksi Montyn äidin muotokuva ja takka sekä Highhurstin asekokoelma) sekä pelkistetyn kekseliäitä asioita (esimerkiksi luminietokset ja Lady Hyacinthin matkustustaustat). Puvustus (Elina Vättö) on upeaa, rakastan epookkitunnelmaa ja sitä tässä kyllä riittää. Puvustus heijastelee aikakauden tyyliä ja näyttää hurmaavalta. Petriina Suomelan maskeeraus- ja kampaussuunnittelu on onnistunutta myös, erityisesti peruukit ovat hienoja ja näyttäviä. Sekä elävä maalaus että haarniskat ovat mainioita ja näppärästi toteutettu, ja näyttelijöiden käyttäminen osana lavastusta on onnistunut ratkaisu.

Steven Lutvakin säveltämä ja hänen sekä Robert L. Freedmanin sanoittaman musikaalin kappaleet ovat monipuolisia, mahtipontisia ja korvaa miellyttäviä, ja käsittääkseni osa myös haastavia esitettäviä. Kovaa ja korkealta kyllä lauletaankin, ja taidolla. Jussi Vahvaselän tuottama musiikki soi komeasti, ja esiintyjillä ovat hallussa niin balladit kuin joukkolaulut ja soolotkin. Murhan ja rakkauden käsikirja on siitä harvinainen musikaali, että pidän sen kaikista kappaleista, eikä minulla ole niistä yhtä selkeää suosikkia. Törnävällä erityisesti Ilman sinua pärjäisi en, Sibella, Menen kanssanne naimisiin ja Se nainen on pahin vakuuttavat, ja Pyssynpiippu tarjoilee biiseistä eniten komediaa. Toki siinä vaiheessa oli jo vesisadekin sen verran rankkaa, että illallispöytälavastuksen ja kaikkien lautasten ja kippojen kylpeminen sateessa, näyttelijöistä puhumattakaan, tarjosi sekin huumoria. Taas kerran siinä katoksen alla esityksestä nauttiessa kävi näyttelijöitä hieman sääliksi, kun esityksen loppupuolella taivas aukeni ja vettä tuli välillä kuin saavista kaatamalla. Porukka veti tietenkin ammattitaidolla shown läpi eikä sade haitannut myöskään äänentoistoa tai muita esityksen osa-alueita. Ja ulkoilmalajihan kesäteatteri on, on vaan pitkä aika siitä kun itse olen katsomossa istunut vesisateen sattuessa (ja nyt tietenkin sateinen sää iskee kun koittaa seuraava katokseton katsomo), joten toivoisihan sitä, että näyttelijätkään eivät ihan litimärkinä joutuisi esiintymään.

Mikael Saari tekee ilmeikästä ja sopivan juonittelevaa ja valloittavaa työtä Montyna, joka kiipeää perimysjärjestystä ylöspäin ja siinä samalla hurmaa pari neitoa. Saari laulaa komeasti kuten aina, ja tekee Montysta mainion päähenkilön, joka kekseliäistä murhaseikkailua seuratessa on helppo viihtyä. Saarella on ilmeet ja eleet kohdallaan, ja kuten jo ajattelin silloin kun Murhan ja rakkauden käsikirjan ilmoitettiin tulevan Suomeen ja roolituksia spekuloin, hän sopii rooliinsa erinomaisesti. Erityisen paljon pidin Saaren duetoista ja kohtauksista Linda Hämäläisen Sibellan ja Reeta Vestmanin Phoeben kanssa. Tuomas Uusitalolla lienee esityksen haastavimmat roolit nopeine pukuvaihtoineen ja ihan jo lukumäärän takia, kun hän marssittaa lavalle lähes kaikki D'Ysquithin suvun jäsenet. Näistä erityisesti herrat Adalbert, Ezekiel ja Henry sekä lady Hyacinth jäivät mieleen. Mainion erilaisia ovat kaikki D'Ysquithit, ja Uusitalo vaihtaa hahmoa lennosta kyllä hämmästyttävän sujuvasti. Komediantaju on tarkkaa ja Uusitalo tekee varmaa työtä kaikissa rooleissaan. Linda Hämäläinen on loistava Sibella, ihan mahtava rooli! Hämäläinen laulaa ja näyttelee taidolla, ja tuo rooliinsa paljon onnistuneita yksityiskohtia. Sibella on mielenkiintoinen hahmo, ja pidin siitä, millä tavalla Hämäläinen rooliaan tulkitsee, sujuvaa ja tarkkaa tekemistä alusta loppuun. Reeta Vestmanin Phoebe on kilpakosijan asemassa (olkoonkin että Sibella on jo naimisissa eikä suinkaan Montyn kanssa), ja Vestman tekee hurmaavan roolin päättäväisenä ja herkkänä Phoebena. Hän laulaa korkealta ja kauniisti, ja seuraavassa hetkessä nauraa kunnon räkätystä, joka poikkeuksetta saa yleisönkin hekottamaan. Kuten Sibella, myös Phoebe on mainio hahmo, ja Vestmanilla on rooliinsa onnistunut ote, jossa näkyy sekä Phoeben asema D'Ysquithina että hänen omat haaveensa ja ajatuksensa. Vestman ja Hämäläinen pääsevät näyttämään laulutaitojaan varsinkin kahdessa duetossaan, ja mainitaan nyt uudelleen vielä Se nainen on pahin-biisi ja vesisade, sillä tämän kappaleen aikana satoi tosissaan ja siltikin se nousi melkeinpä esityksen kohokohdaksi. Musikaalin naishahmot eivät suinkaan ole mitään pelkästään rakkauden perässä kulkevia hupsuja, vaan melkoisen monitasoisia ja -taitoisia, ja sekä Vestman että Hämäläinen tekevät rooleissaan yhtä monitasoista, tarkkaa työtä. Katriina Sinisalon neiti Shingle laittaa tapahtumat liikkeelle kertomalla Montylle tämän sukujuurista, ja näyttäytyy tarinan käänteissä myöhemminkin. Sinisalo tekee roolinsa sopivan mystisesti ja itsevarmuudella. Vähän toivoin, että neiti Shinglellä olisi isompikin rooli tarinassa, sillä hahmo ja hänen historiansa vaikuttaa kiinnostavalta.

Ensemble (Helena Puukka, Marika Huomolin, Sonja Pajunoja, Antti LJ Pääkkönen, Arne Nylander ja Julius Martikainen) urakoi rooleja vaikka ja kuinka, ja loistavasti suoriutuu jokainen hommistaan. Puukka vakuuttaa erityisesti pubin isännän vaimon roolissa, eleet ja ilmeet kertovat selkeästi mitä ajatuksia mielessä pyörii. Huomolin on erinomainen lady Eygenia D'Ysquith, ja hän ja Tuomas Uusitalo pelaavat Pyssynpiippu-kohtauksessa yhteen huiman hyvin. Pajunoja jäi mieleen etenkin neiti Barleyn roolista, Pääkkönen taas palvelija Walterin ja tohtori Pettibonen esittämisestä. Nylanderin matala lauluääni sekä tarkastaja Pinckneyn rooli tekivät vaikutuksen, ja Martikainen vakuuttaa tasaisen varmasti kaikissa rooleissaan. Näyttelijäporukka on taitavaa ja sekä pääosissa että ensemblessä on sellainen tekemisen meininki, että esityksestä on helppo nauttia kun se etenee tyyppien käsissä vaivatta ja tarkasti toteutettuna. Muutaman kerran lavalla meinaa vähän pokka pettää, se on aina yhtä mahtavaa. Lavalla repeilystä heijastuu myös sellainen hyvä henki ja yhteistyön voima, joka pistää hymyilyttämään. Onhan se kivaa, että paitsi että katsomossa viihtyy, niin lavallakin vaikuttaa olevan hauskaa.

Päitä putoilee, rakkaus kipinöi ja yleisö nauraa, siinä Murhan ja rakkauden käsikirja pähkinänkuoressa. Vähän laajennettuna sanottakoon, että Törnävän versio on toimiva, laadukas ja viihdyttävä esitys, jota katsoessa saa nauttia huumorista, upeista laulusuorituksista, hienosta visuaalisuudesta ja sujuvasta näyttelemisestä. Minulle hippusen ekstrahuumoria tarjosi vielä yhden Tuomas Uusitalon hahmon repliikki, joka meni jotenkin näin: "Yleensä ne on kaikki Henryjä", kun Montyn nimeä pohdittiin. Eräässä toisessa Herrasmiehen käsikirjassa, nimittäin The Gentleman's Guide to Vice and Virtue-romaanissa (ihana, suosittelen!) kun on hahmo nimeltään Henry Montague, jonka lempinimi tosiaan on Monty. Tämä musikaalin Monty taas on etunimeltään Montague.

Ehdottomasti oli Murhan ja rakkauden käsikirja, kuten edellisetkin kaksi kesäjuttua, näkemisen ja pidemmän matkan arvoinen. Ja ensi vuonna palaan tietenkin taas Etelä-Pohjanmaalle, kun Seinäjoella jatkuu komediamusikaaliputki Xanadu-musikaalin rullalautaillessa lavalle!

Metsolat - Urjanlinna @ Ohkolan kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Ohkolan nuorisoseura!

kuvat © Lilja Omenainen

Näin 15.7. ensi-iltansa saaneen Metsolat - Urjanlinna-näytelmän ensi-iltaa edeltäneenä päivänä ennakkonäytöksessä.

Alunperin tv-sarjana tutuksi tullut Metsolat on teatterissa esitettäväksi kirjoitettu niin, että näytelmään mahtuu sarjan ensimmäisen kauden tapahtumat. Dramatisoinnin on tehnyt Miisa Lindén, joka oli myös sarjaa käsikirjoittamassa. Tarinan keskiössä on Metsolan perhe: talon vanha isäntä Antti (Ari Lehto) ja emäntä Annikki (Leila Väänänen) sekä lapset Erkki (Aatu Johansson), Eeva (Riikka Holm) ja Jaana (Anni Pesonen). Myös Kaukovaaran sisarukset Kari (Kimmo Virtanen) ja Helena (Johanna Kuittinen) ovat tarinassa tiiviisti mukana, samoin Eevaa kosiskeleva Stigu (Valtteri Seppänen), Jaanan mies Jaakko (Tapio Eronen) sekä kunnanjohtaja Tolonen (Antti Ruotoistenmäki) ja luonnonsuojelija, entinen opettaja Ronkainen (Tenho Oinonen).

En ole koskaan katsonut Metsolat-sarjaa ja tiesin sen olemassaolostakin aika hämärästi, mutta opin, että kyseessähän on tosi suosittu sarja ja tarina sekä hahmot, joihin on samaistuttu ja joihin on kiinnytty. Jos olisin tv-sarjaa katsonut, eniten olisi tietysti kiinnostanut, miten se kääntyy näyttämölle. Nyt kun ei ollut mihin verrata, odotin eniten hahmoihin tutustumista. Itsekin maaseudun kasvattina näin heti esityksen alussa tunnistettavia piirteitä useammassakin hahmossa. Heti oli myös helppo ymmärtää, miksi nämä hahmot ovat löytäneet paikkansa katsojien sydämeen, sillä hahmogalleriassa riittää samaistuttavia ja monitasoisia hahmoja eri ikäpolville ja erilaisia unelmia vaaliville. Ohkolaan Metsolat on ohjannut Katriina Honkanen, jonka käsialaa oli myös Rosvot - balladi joutomiehistä Taaborinvuorella pari vuotta sitten. Sen kävin katsomassa kolmesti, ja oli muuten hieno esitys, joten innolla odotin millaiseen vireeseen Honkanen on tekijäporukan ja esityksen Öljymäellä virittänyt. Vaikka näinkin tämän ennakkoesityksessä, ei ilmassa ollut minkäänlaista haparointia vaan paketti oli jo mainiosti kasassa. Pidin erityisesti siitä, miten aidon tuntuinen tunnelma esityksessä vallitsee kohtauksesta toiseen, ja siitä, miten myöskin näyttelijät tuovat lavalle uskottavia tunteita ja toimintaa. Honkasen ohjauksessa ihmisten arkinen elämä sekä heille sattuvat vastoinkäymiset ja onnen hetket nousevat tarinan keskiöön, ja kun niitä käsitellään lämpimästi ja sopivalla huumorilla, kokonaisuus toimii. Ja sopiihan tämä nyt täydellisesti Öljymäen maalaismaisemiin!

Lavastus (Aatu Johansson, Ari Lehto & työryhmä) istuu tapahtumien näyttämöksi hyvin, ja tapahtumapaikat heijastavat sujuvasti asujiensa/asiakkaidensa persoonia. Lavasteet taipuvat moneen ja niissä on samaa arkista maaseututunnelmaa, joka tarinasta ja hahmoista huokuu. Puvustuksessa (Maarit Ruohonen & työryhmä) on myös löydetty hahmojen asemaan, ammattiin, ikään ja yleiseen olemukseen sopivia vaatekappaleita, ja jokaisen hahmon kohdalla puvustuksessa on tehty onnistuneita päätöksiä. Ylipäätään esityksen näyttämökuva on hienosti suunniteltu, ja siitä löytyy paljon mainioita yksityiskohtia. Esimerkiksi Erkin mitalit, Metsolan talon keittiön astiat ja Hoikan pubin ikkunoiden teippaukset tuovat esitykseen tarttumapintaa. Musiikkiakin taustalla kuullaan, lähinnä nimenomaan kohtausten välillä tai taustalla säestämässä tai tunnelmaa luomassa. Pariin otteeseen musiikki kuitenkin heijastelee myös hahmojen tuntemuksia. Musiikkivalinnat sopivat tunnelmaan ja tapahtumiin ja ovat esitykseen hyvä lisä.

Näyttelijöissä oli sekä Öljymäellä vuosien saatossa tutuksi tulleita kasvoja että uudempia tuttavuuksia, ja roolitus on erinomaisen onnistunut. Aatu Johansson näyttelee Erkkiä sopivalla itsevarmuudella ja kekseliäisyydellä sekä sinnikkyydellä ja epävarmuudella. Ei ole Erkillä nimittäin aina helppoa, mutta hänpä jaksaa yrittää ja tehdä vastoinkäymisistä huolimatta. Johansson tekee varman roolin, ja erityisesti Erkin suhde perheeseensä sekä kasvu esityksen aikana tekivät vaikutuksen. Riikka Holm Eevan roolissa on erinomainen, uskottava ja tarkkanäköinen näytellessään Eevan hämmennystä tunteidensa edessä ja sitten tämän iloa ja onnea rakkaudessa. Ja vielä sitäkin, miten ilo ja onni muuttuu peloksi ja huoleksi, kun Stigu loukkaantuu. Ari Lehto tekee hienon roolin Anttina, hän on roolissaan vakuuttava. Samoin Leila Väänänen Annikkina on todella hyvä, hän lukee hahmoaan sujuvasti ja eläytyy tapahtumiin vaivattomasti. Lehto ja Väänänen pelaavat hyvin yhteen, Antin ja Annikin suhteessa on uskottavasti historiaa ja vuosien varrella kertynyttä ymmärrystä. Valtteri Seppäsen Stigu on onnistunut rooli, Seppänen pääsee näyttelemään monenlaisia tunnetiloja ja tekee sujuvaa työtä. Kimmo Virtasen Kari on varsin ärsyttävä tyyppi, jota Virtanen näyttelee mainion viattomasti ja kierosti. Tosi hyvä rooli! Anni Pesosen Jaanasta ja Tapio Erosen Jaakosta pidin kovasti, molemmat tekevät onnistuneet roolit ja yhteistyö on sujuvaa. Mainitaan vielä Anniina Ståhlbergin Liisa Metsola, josta tykkäsin paljon, sekä Niilo Rauhasen onnistuneesti näyttelemä Eino. Koko näyttelijäporukka on hyvässä vedossa, ja on hienoa, miten he ovat hahmonsa rakentaneet ja lavalle tuoneet. Hahmoissa on paljon tasoja ja kiinnostavia piirteitä, joita näyttelijät tulkitsevat taitavalla otteella.

Tarinan pääjuttuja ovat Erkin laskettelukeskushanke, Eevan ja Stigun rakkaustarina, Karin jatkuva Metsoloiden, lähinnä Erkin, sabotoiminen, Antin ja Annikin suhtautuminen maaseudun murrokseen ja nuoremman väen suunnitelmiin, sekä Helenan ja eläinlääkäri Meriläisen (Timo Vesterinen) väkivaltainen avioliitto. Vaikka nämä kaikki esitykseen mahtuvatkin ja niitä vielä ehditään käsitelläkin, juonikuvioita on ehkä yksi liikaa, jolloin kaikissa ei millään päästä tarpeeksi syvälle. Dramatisointi kyllä onnistuu siinä, että hahmot ja heidän elämänsä esitellään näppärästi ihan muutamaa yksityiskohtaa esiin tuomalla, mutta pari tuntia on rajallinen aika sukeltaa monitasoisiin hahmoihin, heitä kun näytelmässä riittää. Katsomista tämä ei toki haittaa, ainakaan minun kohdallani, kun en näytelmän lähdemateriaalista mitään tiennyt. Kiinnostaisi kylläkin katsella myös Metsolat-sarjaa nyt näytelmän nähtyäni, esityksen perusteella siinä riittää paljon hyvää. Ja varmastikin myös paljon sellaista, joka on näytelmästä pitänyt karsia pois.

Pidin Metsoloista kovasti, esityksen tunnelma ja hahmot ovat hurmaavia ja maaseutumaisema kruunaa kokonaisuuden. Näyttelijät sopivat rooleihinsa onnistuneesti, ja katsomossa eläytyy kuin huomaamattaan hahmojen arkeen. Ehkäpä parasta esityksessä ovat juuri hahmot, sillä hahmojoukko on paitsi monipuolinen, myös sellainen, että heidän väliset suhteensa ja kohtaamisensa johtavat luontevasti tunteisiin ja tapahtumiin laidasta laitaan. Ja juuri siitä, ihmisten kohtaamisista ja yhteiselosta, syntyy kiinnostavaa, katsottavaa, otteessaan pitävää teatteria.

Liian paksu perhoseksi @ Salon Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!

kuvat © Frans Rinne

Näin Liian paksu perhoseksi-musiikkinäytelmän Vuohensaaren kesäteatterissa 10.7.

Sisko Istanmäen samannimisestä romaanista dramatisoitu esitys kertoo Kaisusta (Helmi Oja), joka lähtee kauppa-apulaiseksi Ruutinojan sekatavaraan kauppias Ernin (Jerry Sarlin) avuksi. Ernin äiti Ellida (Marjukka Paajolahti-Halme) ja sisko Viivi (Tuuli-Maija Jaarinen) kun ovat muuttamassa ja Erni kaipaa kaupalla toista käsiparia. Valitettavasti kaikkia lehti-ilmoituksessa luvattuja asioita ei olekaan saatavilla eikä vastaanottoa voi lämpimäksi kuvata. Vastoinkäymisistä huolimatta Kaisu kuitenkin jää avuksi ja vähitellen elämä Ruutinojalla asettuu uomiinsa. Tarinaan mahtuu tunteita laidasta laitaan, onnea ja iloa sekä koettelemuksia ja menetyksiä, mutta lopussa käy hyvin.

Olen nähnyt saman tarinan Ohkolan kesäteatterissa neljä vuotta sitten, tosin en muistanut siitä oikein mitään ja tätä Salon versiota katsoessa muisti virkistyi vain osittain. Olikin mielenkiintoista nähdä, mitä romaanin tapahtumista ja teemoista on dramatisoinnissa painotettu, sillä vaikka lähdeteos on sama, voi siitä kasata monta erilaistakin näytelmää. Ohjaaja Janne Jämsä on ohjaamisen lisäksi tehnyt myös dramatisoinnin ja musiikkidramaturgian, langat ovat pysyneet käsissä ja kokonaisuus toimii oikein hyvin. Käsiohjelmassa esitystä tituleerataan "musiikilliseksi tragikomediaksi inhimillisyydestä", ja mitä tarkemmin esitystä ajattelen, sitä sopivampi kuvaus on. Tarinassahan on traagisia tapahtumia vaikka muille jakaa, synkkää on meno useaankin otteeseen eikä kyyneliltä vältytä, mutta huumoriakin löytyy ja naurua, olkoonkin osittain vähän tummemmansävyistä. Ja se inhimillisyys ja myös ihmisyys, se on esityksen sydämessä vahvana ja kauniina. Ja tästä on kiittäminen paitsi koko työryhmää, niin erityisesti Jämsän dramatisoinnissaan painottamia teemoja ja ohjauksessaan rakentamaa tunnelmaa ja rytmiä. Alussa ajattelin, että nyt kyllä etenee vähän hitaasti tämä, mutta tahtihan on juuri sopiva, jotta katsomossa ehtii käsittelemään kohtausten nostamia tunteita ja ajatuksia. Tarinassa on paljon enemmän kuin ensi vilkaisulta näyttää, ja tasot tulevat hienolla tavalla näkyviin Jämsän tarkan ja harkitun ohjauksen ansiosta.

Puvustuksessa (Marjo Haapanen) on ihania värejä ja arkista tunnelmaa, ja hahmojen persoonille sopivia vaatekappaleita on löydetty onnistuneesti. Myös Sarianna Sormusen onnistunut maskeeraus- ja kampaussuunnittelu tavoittaa hahmojen persoonat. Lavastuksessa (Niina Suvitie) on selkeitä muotoja ja vakaita ääriviivoja, ja rauhallinen sinisen sävy sopii tarinan raameiksi tosi hyvin. Lavastus taipuu sujuvasti kaikkien tapahtumapaikkojen tarpeisiin, ja miellyttää silmää sekä itsessään että näyttelijöiden ja tarinan täyttäessä rakennelmat. Marko Carlssonin koreografia sopii esityksen tunnelmaan ja tanssia ja liikettä hyödynnetään silloin, kun se kohtauksiin sopii. Myös liikkuminen paikasta toiseen on näppärästi koreografioitu, ja bussihetket ovat hymyilyttäviä ja kekseliäs tapa toteuttaa koreografiaa.

Musiikkina kuullaan suomalaisia kappaleita, joka sopii tarinaan hyvin. Alkupuolella ihastuttavat ja hauskuuttavat Viivi & Ellida-duon karaokevedot, erityisesti Pure mua, joka vedetään kyllä sellaisella heittäytymisellä että oksat pois. Lähtisitkö taipuu Jerry Sarlinin käsittelyssä sekä herkän varovaiseksi treffikutsuksi että vähän revittelybiisiksikin, kun Erni alkaa tulla esiin kuorestaan. Revittelemään Sarlin pääsee sitten Eloon!-biisin kohdalla, ja vaikka tämä oli ehkä esityksen riemukkain kohta, niin meikäläisellä alkoi silmäkulma kostumaan. Ehkäpä siksi, että kohtauksen tunnelma on niin lämpimän iloinen, ja sekä Erni että Kaisu siinä todellakin heräsivät eloon, iloon ja elämään. Silmäkulmia kostuttavat myös Mestaripiirros ja Prinsessalle, ja Meille käy hyvin se vasta koskettaakin. Näyttelijäjoukko laulaa taitavasti (osansa on laulujen harjoituksesta vastaavalla Roope Pelolla), ja musiikin sovittanut ja laulutaustat tehnyt Pasi Ketola on jälleen näyttänyt ammattitaitonsa sekä varmalla musiikin käsittelyllä että musan, laulujen sanat ja repliikit hyvin kuuluviin tuovalla äänisuunnittelulla.

Helmi Oja Kaisuna tekee voimakkaan roolin, jossa jokainen ele ja ilme sekä tunnetilat ja niiden vaihtelut ovat kohdillaan. Oja tekee Kaisusta vahvan mutta epävarman, oman arvonsa tuntevan mutta hapuilevan, järkevän mutta tunteidensa edessä hämmentyvän nuoren naisen. Hänellä on rooliinsa lempeä ote, joka kantaa roolityön läpi ja soi pohjavireenä aina, oli Kaisu sitten vihainen, surullinen, onnellinen tai järkähtämättömän sitkeä. Kaisun roolihahmossa yhdistyy hienosti se, miten vahva ja luja joku voi olla, ja silti hauras ja hämillään. Oja tavoittaa hahmonsa kasvutarinasta kumpuavat tunteet sujuvasti, ja tuo ne lavalle sellaisella voimalla, että katsomossakin elää mukana. Jerry Sarlinin olenkin nähnyt Salossa lavalla jo muutaman kerran aiemmin, ja hän tekee jälleen hienon ja herkän roolin. Sarlinin Erni on monitasoinen ja tosi tarkasti näytelty hahmo, pidin kovasti siitä, miten Erni kasvaa sulkeutuneesta ja käskytettävästä nuoresta miehestä lempeäksi ja varmaksi menettämättä herkkyyttään. Sarlin lukee kohtausten fiilistä tosi taitavasti, ja taipuu niin sydäntäraastavaan suruun kuin hilpeään riemuunkin, ja kaikkeen siltä väliltä. Kaisun ja Ernin erilaisuus, niin luonteiltaan kuin esimerkiksi fyysisiltä vahvuuksiltaan, on vastakkainasettelu, joka saattaisi korostuessaan kääntyä koomisuuden puolelle. Tässä sellaista ei kuitenkaan tapahdu, vaan kaksi erilaista rohkeaa hahmoa kohtaavat, ystävystyvät, rakastuvat ja käyvät läpi iloja, suruja ja vastoinkäymisiä tavalla, joka koskettaa ja tuntuu teeskentelemättömältä. Sekä ohjaus että näyttelijäntyö ottavat taitavasti huomioon pääparin tarinan vivahteet sekä yhdessä että erikseen, ja onkin hienoa katsoa, miten Kaisun ja Ernin suhde kasvaa näyttämölle ensin haparoiden, sitten päättäväisellä varmuudella.

Ernin siskoa Viiviä näyttelevä Tuuli-Maija Jaarinen ja äiti Ellidaa näyttelevä Marjukka Paajolahti-Halme ovat mainio kaksikko ja ehdottomasti se esityksen komediallisin osa korkealta ja kovaa tulkittuine karaokehitteineen ja dramaattisine reaktioineen. Sekä Ellidassa että Viivissä on kuitenkin syvempi taso, ja heidän kauttaan näytelmä koskettaa muun muassa sitä, miten vaikeaa muutos voi olla ja miten syvään juurtuvat totutut tavat, ilkeät ja huonotkin sellaiset. Jaarinen ja Paajolahti-Halme ovat rooleissaan vakuuttavia. Kaisun äitiä Leenaa näyttelevä Satu Dahlberg laulaa kauniisti ja haikeasti, ja samaa haikeutta on myös Kaisun ystävässä Annassa, jota näyttelee Elviira Väyrynen. Juuso Kallion näyttelemä Lauri, Kaisun veli, on kiva hahmo, ja Kallion ja Ojan yhteistyössä sisaruussuhteen lämpö on aitoa. Mieleen jäivät myös pärinänuori (Saku Nikkanen) ja kaverinsa (Eero Maunu). Koko ensemble tekee onnistunutta työtä, näyttelee, liikkuu ja laulaa sujuvasti ja kantaa esityksen tunnelmaa. Näkemäni esitys oli vasta toinen ensi-illan jälkeen, kun muutama esitys jouduttiin sairastapausten takia perumaan, mutta meno oli varmaa ja rentoa. Eikä sitä haitannut väliajan jälkeen lavalle ryöpsähtänyt rankkasadekaan. Toki kaikenlaiset sääilmiöt kuuluvat ulkona esiintymiseen, vaikka aina sitä kaunista ilmaa toivoo, varsinkin kun itse saa katsomossa katon alla pysytellä kuivana.

Olipas se! Alunalkaen minulla ei ollut esityksen suhteen ihmeellisiä odotuksia, koska en muistanut tarinasta oikein mitään eli en ollut siitä mitenkään erityisen innoissani, tavallisen kiinnostunut vain. Esityskuvien perusteella juttu näytti tosi hyvältä, ja musiikkinäytelmäksi tehtynä ajattelin tämän toimivan. Varovaisin odotuksin siis katsomoon seuraamaan, millainen esitys tämä olisi. Ja elämyshän oli hieno, lämmin ja koskettava ja jotenkin tosi lempeä. Vaikka Liian paksu perhoseksi on osittain melkoisen traaginen tarina, on se myös rakkauden ja rohkeuden täyttämä, ja esityksen jälkeen jäi vahva tunne siitä, että maailmassa ja ihmisissä on hyvää. Esitys jätti myös pohdittavaa, kuten melkeinpä kaikki hyvät esitykset, ja hymyillen astelin katsomosta pois. Jos pitäisi valita yksi adjektiivi esitystä kuvaamaan, en osaisi valita kahden välillä, ja onneksi ei omassa blogissa tarvitsekaan. Siispä: lempeä ja kaunis. Sellainen on Salon Teatterin Liian paksu perhoseksi.