Liian paksu perhoseksi @ Salon Teatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Salon Teatteri!

kuvat © Frans Rinne

Näin Liian paksu perhoseksi-musiikkinäytelmän Vuohensaaren kesäteatterissa 10.7.

Sisko Istanmäen samannimisestä romaanista dramatisoitu esitys kertoo Kaisusta (Helmi Oja), joka lähtee kauppa-apulaiseksi Ruutinojan sekatavaraan kauppias Ernin (Jerry Sarlin) avuksi. Ernin äiti Ellida (Marjukka Paajolahti-Halme) ja sisko Viivi (Tuuli-Maija Jaarinen) kun ovat muuttamassa ja Erni kaipaa kaupalla toista käsiparia. Valitettavasti kaikkia lehti-ilmoituksessa luvattuja asioita ei olekaan saatavilla eikä vastaanottoa voi lämpimäksi kuvata. Vastoinkäymisistä huolimatta Kaisu kuitenkin jää avuksi ja vähitellen elämä Ruutinojalla asettuu uomiinsa. Tarinaan mahtuu tunteita laidasta laitaan, onnea ja iloa sekä koettelemuksia ja menetyksiä, mutta lopussa käy hyvin.

Olen nähnyt saman tarinan Ohkolan kesäteatterissa neljä vuotta sitten, tosin en muistanut siitä oikein mitään ja tätä Salon versiota katsoessa muisti virkistyi vain osittain. Olikin mielenkiintoista nähdä, mitä romaanin tapahtumista ja teemoista on dramatisoinnissa painotettu, sillä vaikka lähdeteos on sama, voi siitä kasata monta erilaistakin näytelmää. Ohjaaja Janne Jämsä on ohjaamisen lisäksi tehnyt myös dramatisoinnin ja musiikkidramaturgian, langat ovat pysyneet käsissä ja kokonaisuus toimii oikein hyvin. Käsiohjelmassa esitystä tituleerataan "musiikilliseksi tragikomediaksi inhimillisyydestä", ja mitä tarkemmin esitystä ajattelen, sitä sopivampi kuvaus on. Tarinassahan on traagisia tapahtumia vaikka muille jakaa, synkkää on meno useaankin otteeseen eikä kyyneliltä vältytä, mutta huumoriakin löytyy ja naurua, olkoonkin osittain vähän tummemmansävyistä. Ja se inhimillisyys ja myös ihmisyys, se on esityksen sydämessä vahvana ja kauniina. Ja tästä on kiittäminen paitsi koko työryhmää, niin erityisesti Jämsän dramatisoinnissaan painottamia teemoja ja ohjauksessaan rakentamaa tunnelmaa ja rytmiä. Alussa ajattelin, että nyt kyllä etenee vähän hitaasti tämä, mutta tahtihan on juuri sopiva, jotta katsomossa ehtii käsittelemään kohtausten nostamia tunteita ja ajatuksia. Tarinassa on paljon enemmän kuin ensi vilkaisulta näyttää, ja tasot tulevat hienolla tavalla näkyviin Jämsän tarkan ja harkitun ohjauksen ansiosta.

Puvustuksessa (Marjo Haapanen) on ihania värejä ja arkista tunnelmaa, ja hahmojen persoonille sopivia vaatekappaleita on löydetty onnistuneesti. Myös Sarianna Sormusen onnistunut maskeeraus- ja kampaussuunnittelu tavoittaa hahmojen persoonat. Lavastuksessa (Niina Suvitie) on selkeitä muotoja ja vakaita ääriviivoja, ja rauhallinen sinisen sävy sopii tarinan raameiksi tosi hyvin. Lavastus taipuu sujuvasti kaikkien tapahtumapaikkojen tarpeisiin, ja miellyttää silmää sekä itsessään että näyttelijöiden ja tarinan täyttäessä rakennelmat. Marko Carlssonin koreografia sopii esityksen tunnelmaan ja tanssia ja liikettä hyödynnetään silloin, kun se kohtauksiin sopii. Myös liikkuminen paikasta toiseen on näppärästi koreografioitu, ja bussihetket ovat hymyilyttäviä ja kekseliäs tapa toteuttaa koreografiaa.

Musiikkina kuullaan suomalaisia kappaleita, joka sopii tarinaan hyvin. Alkupuolella ihastuttavat ja hauskuuttavat Viivi & Ellida-duon karaokevedot, erityisesti Pure mua, joka vedetään kyllä sellaisella heittäytymisellä että oksat pois. Lähtisitkö taipuu Jerry Sarlinin käsittelyssä sekä herkän varovaiseksi treffikutsuksi että vähän revittelybiisiksikin, kun Erni alkaa tulla esiin kuorestaan. Revittelemään Sarlin pääsee sitten Eloon!-biisin kohdalla, ja vaikka tämä oli ehkä esityksen riemukkain kohta, niin meikäläisellä alkoi silmäkulma kostumaan. Ehkäpä siksi, että kohtauksen tunnelma on niin lämpimän iloinen, ja sekä Erni että Kaisu siinä todellakin heräsivät eloon, iloon ja elämään. Silmäkulmia kostuttavat myös Mestaripiirros ja Prinsessalle, ja Meille käy hyvin se vasta koskettaakin. Näyttelijäjoukko laulaa taitavasti (osansa on laulujen harjoituksesta vastaavalla Roope Pelolla), ja musiikin sovittanut ja laulutaustat tehnyt Pasi Ketola on jälleen näyttänyt ammattitaitonsa sekä varmalla musiikin käsittelyllä että musan, laulujen sanat ja repliikit hyvin kuuluviin tuovalla äänisuunnittelulla.

Helmi Oja Kaisuna tekee voimakkaan roolin, jossa jokainen ele ja ilme sekä tunnetilat ja niiden vaihtelut ovat kohdillaan. Oja tekee Kaisusta vahvan mutta epävarman, oman arvonsa tuntevan mutta hapuilevan, järkevän mutta tunteidensa edessä hämmentyvän nuoren naisen. Hänellä on rooliinsa lempeä ote, joka kantaa roolityön läpi ja soi pohjavireenä aina, oli Kaisu sitten vihainen, surullinen, onnellinen tai järkähtämättömän sitkeä. Kaisun roolihahmossa yhdistyy hienosti se, miten vahva ja luja joku voi olla, ja silti hauras ja hämillään. Oja tavoittaa hahmonsa kasvutarinasta kumpuavat tunteet sujuvasti, ja tuo ne lavalle sellaisella voimalla, että katsomossakin elää mukana. Jerry Sarlinin olenkin nähnyt Salossa lavalla jo muutaman kerran aiemmin, ja hän tekee jälleen hienon ja herkän roolin. Sarlinin Erni on monitasoinen ja tosi tarkasti näytelty hahmo, pidin kovasti siitä, miten Erni kasvaa sulkeutuneesta ja käskytettävästä nuoresta miehestä lempeäksi ja varmaksi menettämättä herkkyyttään. Sarlin lukee kohtausten fiilistä tosi taitavasti, ja taipuu niin sydäntäraastavaan suruun kuin hilpeään riemuunkin, ja kaikkeen siltä väliltä. Kaisun ja Ernin erilaisuus, niin luonteiltaan kuin esimerkiksi fyysisiltä vahvuuksiltaan, on vastakkainasettelu, joka saattaisi korostuessaan kääntyä koomisuuden puolelle. Tässä sellaista ei kuitenkaan tapahdu, vaan kaksi erilaista rohkeaa hahmoa kohtaavat, ystävystyvät, rakastuvat ja käyvät läpi iloja, suruja ja vastoinkäymisiä tavalla, joka koskettaa ja tuntuu teeskentelemättömältä. Sekä ohjaus että näyttelijäntyö ottavat taitavasti huomioon pääparin tarinan vivahteet sekä yhdessä että erikseen, ja onkin hienoa katsoa, miten Kaisun ja Ernin suhde kasvaa näyttämölle ensin haparoiden, sitten päättäväisellä varmuudella.

Ernin siskoa Viiviä näyttelevä Tuuli-Maija Jaarinen ja äiti Ellidaa näyttelevä Marjukka Paajolahti-Halme ovat mainio kaksikko ja ehdottomasti se esityksen komediallisin osa korkealta ja kovaa tulkittuine karaokehitteineen ja dramaattisine reaktioineen. Sekä Ellidassa että Viivissä on kuitenkin syvempi taso, ja heidän kauttaan näytelmä koskettaa muun muassa sitä, miten vaikeaa muutos voi olla ja miten syvään juurtuvat totutut tavat, ilkeät ja huonotkin sellaiset. Jaarinen ja Paajolahti-Halme ovat rooleissaan vakuuttavia. Kaisun äitiä Leenaa näyttelevä Satu Dahlberg laulaa kauniisti ja haikeasti, ja samaa haikeutta on myös Kaisun ystävässä Annassa, jota näyttelee Elviira Väyrynen. Juuso Kallion näyttelemä Lauri, Kaisun veli, on kiva hahmo, ja Kallion ja Ojan yhteistyössä sisaruussuhteen lämpö on aitoa. Mieleen jäivät myös pärinänuori (Saku Nikkanen) ja kaverinsa (Eero Maunu). Koko ensemble tekee onnistunutta työtä, näyttelee, liikkuu ja laulaa sujuvasti ja kantaa esityksen tunnelmaa. Näkemäni esitys oli vasta toinen ensi-illan jälkeen, kun muutama esitys jouduttiin sairastapausten takia perumaan, mutta meno oli varmaa ja rentoa. Eikä sitä haitannut väliajan jälkeen lavalle ryöpsähtänyt rankkasadekaan. Toki kaikenlaiset sääilmiöt kuuluvat ulkona esiintymiseen, vaikka aina sitä kaunista ilmaa toivoo, varsinkin kun itse saa katsomossa katon alla pysytellä kuivana.

Olipas se! Alunalkaen minulla ei ollut esityksen suhteen ihmeellisiä odotuksia, koska en muistanut tarinasta oikein mitään eli en ollut siitä mitenkään erityisen innoissani, tavallisen kiinnostunut vain. Esityskuvien perusteella juttu näytti tosi hyvältä, ja musiikkinäytelmäksi tehtynä ajattelin tämän toimivan. Varovaisin odotuksin siis katsomoon seuraamaan, millainen esitys tämä olisi. Ja elämyshän oli hieno, lämmin ja koskettava ja jotenkin tosi lempeä. Vaikka Liian paksu perhoseksi on osittain melkoisen traaginen tarina, on se myös rakkauden ja rohkeuden täyttämä, ja esityksen jälkeen jäi vahva tunne siitä, että maailmassa ja ihmisissä on hyvää. Esitys jätti myös pohdittavaa, kuten melkeinpä kaikki hyvät esitykset, ja hymyillen astelin katsomosta pois. Jos pitäisi valita yksi adjektiivi esitystä kuvaamaan, en osaisi valita kahden välillä, ja onneksi ei omassa blogissa tarvitsekaan. Siispä: lempeä ja kaunis. Sellainen on Salon Teatterin Liian paksu perhoseksi.