Sivut

maanantai 18. heinäkuuta 2022

Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille @ Törnävän kesäteatteri

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Seinäjoen kaupunginteatteri!


kuvat © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Näin Murhan ja rakkauden käsikirjan herrasmiehille 16.7.

Vaatimattomissa oloissa kasvanut Monty Navarro (Mikael Saari) saa äitinsä kuoltua kuulla olevansa rikkaan ja kuuluisan D'Ysquith-suvun jäsen. Kunhan nuoren miehen ajatukset selkenevät ja hän tämän uutisen uskoo, suunnitelma alkaa rakentua. D'Ysquithien suvun kartano Highhurst ja jaarlin paikka houkuttelisivat, eikä tielläkään ole kuin kahdeksan perimysjärjestyksessä olevaa sukulaista (Tuomas Uusitalo jokaisen roolissa). Paitsi rikkaudet, myös rakkaus houkuttaa, ja jos Monty tahtoo kihlata Sibellan (Linda Hämäläinen), olisi oltava muutakin kuin tyhjät taskut. Niinpä tuumasta toimeen ja murhia tehtailemaan!

Tässäpä on sellainen musikaali, jota olen Suomeen odottanut kuin kuuta nousevaa. Olen kuunnellut Murhan ja rakkauden käsikirjan biisejä ensimmäisen kerran jo vuosia sitten, ja niiden perusteella ihastunut musikaaliin täysin. Kun tämä produktio sitten julkaistiin, niin siinä oli riemussa pitelemistä. Saman tien alkoi myös kova spekulaatio siitä, kuka näyttelisi ketäkin ja kuka olisi mihinkin rooliin paras. Ilahduttavaa onkin, että yksi Monty-ehdokkaistani, Mikael Saari, oikeasti Montya myös näyttelee. Näyttelijäporukka ja muu työryhmä ovat muutenkin priimaa kuten Törnävällä tuppaa olemaan, ja seinäjokelainen huumorimusikaali on kyllä aina yksi kesän kohokohdista. Murhan ja rakkauden käsikirja jatkaa siis aiempien kesien Spamalot- ja Something Rotten-musikaalien linjaa olemalla komedia ja Suomen kantaesitys, sekä tarjoamalla taidokkaan ja toimivan kokonaisuuden. Tämä ei ole ihan niin täynnä huumoria ja hauskuutusta kuin edelliset (tai no se riippunee huumorintajusta), mutta puhdas komedia toki ja varsin viihdyttävä sellainen. Ja kukapa ei mustasta huumorista nauttisi.

Koska tätä on tullut kuunneltua sen verran paljon, että suurin osa biiseistä menee ulkomuistista, suomennosta odotin mielenkiinnolla. Mikko Koivusalon työhön uskallan luottaa, hänen suomennoksensa ovat poikkeuksetta toimivia, joten enemmän odotin millaisia ratkaisuja suomennoksessa on tehty ja miten rytmi on säilynyt. Onnistunut on tämäkin suomennos, sillä teksti on sujuvaa ja säilyttää hyvin alkuperäismateriaalin nyanssit, huumorin ja kikkailut. Sanoisinpa, että tämä on kuulemistani Koivusalon suomennoksista tähän mennessä suosikkini, niin vaivatonta ja luontevaa on sekä dialogi että laulujen sanat. Ohjauksesta vastaa Mikko Kouki, jolla on kokonaisuus hyvin hallussa ja murhan ja rakkauden tunnelmissa etenevän tarinan ohjauksessa hyvä rytmi. Varsinkin henkilöiden väliset kohtaamiset ja suhteet on ohjattu vakuuttavasti, ja samaan aikaan pidetty huoli siitä, että tahti pysyy reippaana ja homma etenee. Koreografia on Jouni Prittisen käsialaa ja siitä jäi erityisesti mieleen Kaikki D'Ysquithit vain kuolee-biisistä se käsijuttu. Käsijutun lisäksi koreografia on kohtauksiin sopivaa ja liikekielessä onkin pitänyt olla tarkkana, sillä osa kohtauksista vaatii myös teknisesti paljon, näistä tulee mieleen varsinkin Menen kanssanne naimisiin-biisin koreografia.

Lavastus (Jani Uljas) tarjoilee tunnelmaan sopivaa 1900-luvun alun Lontoota, niin kiiltävää ja vaurasta kuin vähemmän arvokastakin. Erityisesti mehiläispesät ja komea sängynpääty sekä Highhurstin sisustus hivelevät silmää. Lavastuksen tyyli on yhtenäinen ja lavastus itsessään sekä sopivan komea että toimiva niin ulkonäöllisesti kuin teknisesti. Esityksen visuaalinen puoli on sopivasti yhdistelmä yksityiskohtaisen elegantteja (esimerkiksi Montyn äidin muotokuva ja takka sekä Highhurstin asekokoelma) sekä pelkistetyn kekseliäitä asioita (esimerkiksi luminietokset ja Lady Hyacinthin matkustustaustat). Puvustus (Elina Vättö) on upeaa, rakastan epookkitunnelmaa ja sitä tässä kyllä riittää. Puvustus heijastelee aikakauden tyyliä ja näyttää hurmaavalta. Petriina Suomelan maskeeraus- ja kampaussuunnittelu on onnistunutta myös, erityisesti peruukit ovat hienoja ja näyttäviä. Sekä elävä maalaus että haarniskat ovat mainioita ja näppärästi toteutettu, ja näyttelijöiden käyttäminen osana lavastusta on onnistunut ratkaisu.

Steven Lutvakin säveltämä ja hänen sekä Robert L. Freedmanin sanoittaman musikaalin kappaleet ovat monipuolisia, mahtipontisia ja korvaa miellyttäviä, ja käsittääkseni osa myös haastavia esitettäviä. Kovaa ja korkealta kyllä lauletaankin, ja taidolla. Jussi Vahvaselän tuottama musiikki soi komeasti, ja esiintyjillä ovat hallussa niin balladit kuin joukkolaulut ja soolotkin. Murhan ja rakkauden käsikirja on siitä harvinainen musikaali, että pidän sen kaikista kappaleista, eikä minulla ole niistä yhtä selkeää suosikkia. Törnävällä erityisesti Ilman sinua pärjäisi en, Sibella, Menen kanssanne naimisiin ja Se nainen on pahin vakuuttavat, ja Pyssynpiippu tarjoilee biiseistä eniten komediaa. Toki siinä vaiheessa oli jo vesisadekin sen verran rankkaa, että illallispöytälavastuksen ja kaikkien lautasten ja kippojen kylpeminen sateessa, näyttelijöistä puhumattakaan, tarjosi sekin huumoria. Taas kerran siinä katoksen alla esityksestä nauttiessa kävi näyttelijöitä hieman sääliksi, kun esityksen loppupuolella taivas aukeni ja vettä tuli välillä kuin saavista kaatamalla. Porukka veti tietenkin ammattitaidolla shown läpi eikä sade haitannut myöskään äänentoistoa tai muita esityksen osa-alueita. Ja ulkoilmalajihan kesäteatteri on, on vaan pitkä aika siitä kun itse olen katsomossa istunut vesisateen sattuessa (ja nyt tietenkin sateinen sää iskee kun koittaa seuraava katokseton katsomo), joten toivoisihan sitä, että näyttelijätkään eivät ihan litimärkinä joutuisi esiintymään.

Mikael Saari tekee ilmeikästä ja sopivan juonittelevaa ja valloittavaa työtä Montyna, joka kiipeää perimysjärjestystä ylöspäin ja siinä samalla hurmaa pari neitoa. Saari laulaa komeasti kuten aina, ja tekee Montysta mainion päähenkilön, joka kekseliäistä murhaseikkailua seuratessa on helppo viihtyä. Saarella on ilmeet ja eleet kohdallaan, ja kuten jo ajattelin silloin kun Murhan ja rakkauden käsikirjan ilmoitettiin tulevan Suomeen ja roolituksia spekuloin, hän sopii rooliinsa erinomaisesti. Erityisen paljon pidin Saaren duetoista ja kohtauksista Linda Hämäläisen Sibellan ja Reeta Vestmanin Phoeben kanssa. Tuomas Uusitalolla lienee esityksen haastavimmat roolit nopeine pukuvaihtoineen ja ihan jo lukumäärän takia, kun hän marssittaa lavalle lähes kaikki D'Ysquithin suvun jäsenet. Näistä erityisesti herrat Adalbert, Ezekiel ja Henry sekä lady Hyacinth jäivät mieleen. Mainion erilaisia ovat kaikki D'Ysquithit, ja Uusitalo vaihtaa hahmoa lennosta kyllä hämmästyttävän sujuvasti. Komediantaju on tarkkaa ja Uusitalo tekee varmaa työtä kaikissa rooleissaan. Linda Hämäläinen on loistava Sibella, ihan mahtava rooli! Hämäläinen laulaa ja näyttelee taidolla, ja tuo rooliinsa paljon onnistuneita yksityiskohtia. Sibella on mielenkiintoinen hahmo, ja pidin siitä, millä tavalla Hämäläinen rooliaan tulkitsee, sujuvaa ja tarkkaa tekemistä alusta loppuun. Reeta Vestmanin Phoebe on kilpakosijan asemassa (olkoonkin että Sibella on jo naimisissa eikä suinkaan Montyn kanssa), ja Vestman tekee hurmaavan roolin päättäväisenä ja herkkänä Phoebena. Hän laulaa korkealta ja kauniisti, ja seuraavassa hetkessä nauraa kunnon räkätystä, joka poikkeuksetta saa yleisönkin hekottamaan. Kuten Sibella, myös Phoebe on mainio hahmo, ja Vestmanilla on rooliinsa onnistunut ote, jossa näkyy sekä Phoeben asema D'Ysquithina että hänen omat haaveensa ja ajatuksensa. Vestman ja Hämäläinen pääsevät näyttämään laulutaitojaan varsinkin kahdessa duetossaan, ja mainitaan nyt uudelleen vielä Se nainen on pahin-biisi ja vesisade, sillä tämän kappaleen aikana satoi tosissaan ja siltikin se nousi melkeinpä esityksen kohokohdaksi. Musikaalin naishahmot eivät suinkaan ole mitään pelkästään rakkauden perässä kulkevia hupsuja, vaan melkoisen monitasoisia ja -taitoisia, ja sekä Vestman että Hämäläinen tekevät rooleissaan yhtä monitasoista, tarkkaa työtä. Katriina Sinisalon neiti Shingle laittaa tapahtumat liikkeelle kertomalla Montylle tämän sukujuurista, ja näyttäytyy tarinan käänteissä myöhemminkin. Sinisalo tekee roolinsa sopivan mystisesti ja itsevarmuudella. Vähän toivoin, että neiti Shinglellä olisi isompikin rooli tarinassa, sillä hahmo ja hänen historiansa vaikuttaa kiinnostavalta.

Ensemble (Helena Puukka, Marika Huomolin, Sonja Pajunoja, Antti LJ Pääkkönen, Arne Nylander ja Julius Martikainen) urakoi rooleja vaikka ja kuinka, ja loistavasti suoriutuu jokainen hommistaan. Puukka vakuuttaa erityisesti pubin isännän vaimon roolissa, eleet ja ilmeet kertovat selkeästi mitä ajatuksia mielessä pyörii. Huomolin on erinomainen lady Eygenia D'Ysquith, ja hän ja Tuomas Uusitalo pelaavat Pyssynpiippu-kohtauksessa yhteen huiman hyvin. Pajunoja jäi mieleen etenkin neiti Barleyn roolista, Pääkkönen taas palvelija Walterin ja tohtori Pettibonen esittämisestä. Nylanderin matala lauluääni sekä tarkastaja Pinckneyn rooli tekivät vaikutuksen, ja Martikainen vakuuttaa tasaisen varmasti kaikissa rooleissaan. Näyttelijäporukka on taitavaa ja sekä pääosissa että ensemblessä on sellainen tekemisen meininki, että esityksestä on helppo nauttia kun se etenee tyyppien käsissä vaivatta ja tarkasti toteutettuna. Muutaman kerran lavalla meinaa vähän pokka pettää, se on aina yhtä mahtavaa. Lavalla repeilystä heijastuu myös sellainen hyvä henki ja yhteistyön voima, joka pistää hymyilyttämään. Onhan se kivaa, että paitsi että katsomossa viihtyy, niin lavallakin vaikuttaa olevan hauskaa.

Päitä putoilee, rakkaus kipinöi ja yleisö nauraa, siinä Murhan ja rakkauden käsikirja pähkinänkuoressa. Vähän laajennettuna sanottakoon, että Törnävän versio on toimiva, laadukas ja viihdyttävä esitys, jota katsoessa saa nauttia huumorista, upeista laulusuorituksista, hienosta visuaalisuudesta ja sujuvasta näyttelemisestä. Minulle hippusen ekstrahuumoria tarjosi vielä yhden Tuomas Uusitalon hahmon repliikki, joka meni jotenkin näin: "Yleensä ne on kaikki Henryjä", kun Montyn nimeä pohdittiin. Eräässä toisessa Herrasmiehen käsikirjassa, nimittäin The Gentleman's Guide to Vice and Virtue-romaanissa (ihana, suosittelen!) kun on hahmo nimeltään Henry Montague, jonka lempinimi tosiaan on Monty. Tämä musikaalin Monty taas on etunimeltään Montague.

Ehdottomasti oli Murhan ja rakkauden käsikirja, kuten edellisetkin kaksi kesäjuttua, näkemisen ja pidemmän matkan arvoinen. Ja ensi vuonna palaan tietenkin taas Etelä-Pohjanmaalle, kun Seinäjoella jatkuu komediamusikaaliputki Xanadu-musikaalin rullalautaillessa lavalle!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti