Viikset @ Teatteri Jurkka

 Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos Teatteri Jurkka!

kuvat © Marko Mäkinen (Viikset, 2022)

Näin Viikset-esityksen viime torstaina, 17.3.

Emmanuel Carrèren samannimiseen romaaniin perustuvan monologin esittää Johannes Holopainen, ohjauksen ja dramatisoinnin takaa löytyy Essi Rossi ja skenografia on Tinja Salmen käsialaa. Liisa Pesosen pukusuunnittelu, Pauli Riikosen äänisuunnittelu ja Saku Kaukiaisen valosuunnittelu täydentävät kokonaisuuden. Esitys kestää hiukkasen yli tunnin, ja kertoo miehestä, joka päättää yhtenä päivänä ajaa viiksensä ja yllättää vaimonsa. Mutta vaimopa ei huomaa mitään muutosta. Pelleileekö hän? Ja mitä ihmettä on puhe siitä, että kukaan ei muista miehen viiksekkäitä kasvoja? Alkaa hengästyttävä, hämmästyttävä matka. Viikset on tarina todellisuuden murenemisesta, epäselvyyksistä, hämmennyksestä, järjestä ja järjettömyydestä, todesta ja käsittämättömyydestä.

Näin muutama vuosi sitten Sotilaspoika-monologin, jonka myös esitti Holopainen, ja jonka ohjasi Rossi ja äänisuunnitteli Riikonen. Se on (melko vähäisen) monologikatseluhistoriani ehdottomasti vaikuttavin esitys, jota edelleenkin muistelen välillä. Niinpä, vaikka tämän monologin tarina/aihe kuulosti vähän sellaiselta, ettei se ehkä olisi minun juttuni, olin varovaisen innoissani. Työryhmän tiesin taitavaksi, ja ovathan esitykset ennenkin yllättäneet, vaikka en ehkä ole ajatellut jotenkin tajuavani niitä tarpeeksi. Ja eipähän tarvinnut huolehtia siitä, tykkäisinkö tai ymmärtäisinkö tai viihtyisinkö, kun esitys alkoi. Ensi minuuteista lähtien tuntui, kuin koko teatteri olisi siirtynyt ihan toiseen maailmaan. Holopaisen läsnäolo lavalla on aitoa ja tarkkaa, ja näin pienessä teatterissa sillä on vahva vaikutus. Holopainen kertoo tarinaa vaivattomasti, melkein kuin eläisi itse niitä tunteita ja ajatuksia, joita monologin viiksikriiseilevällä miehellä on. Vaikka toki tässä on isompiakin hämmennyksen aiheita kuin viikset. Holopainen naurattaa, viihdyttää, huvittaa – ja seuraavassa hetkessä koskettaa, häkellyttää, herättää ajattelemaan syvällisiä. Ja muuttaa tunnetilaa niin hienovaraisesti, että hämmästyttää.

Viikset on varsin hieno esitys, ja teksti itsessään on loistava. Laitoin Carrèren romaanin heti varaukseen kirjastosta, se vaikuttaa lukemisen arvoiselta. Rossin dramatisointi on taitavasti tehty, luulisin jo teosta lukemattakin että mukana ovat tärkeimmät ja monologimuodon kannalta parhaiten toimivat kohdat. Hän on myös ohjannut esityksen sujuvalla otteella, ja onnistunut erityisesti siinä, miten pikkuhiljaa, melkein huomaamatta, koko todellisuus tuntuu särkyvän. On mahtavaa istua katsomossa ja tajuta, että nyt muuten tapahtui jotain hämmentävää, nyt täytyykin keskittyä, nyt tässä on jotakin hämärää. Vaikka esitys koskettaa monia teemoja, aina ihmisyydestä ja elämästä identiteettiin, tietynlainen hämmennys on ehkä se, joka tästä eniten jäi mieleen. Mutta tuo hämmennys on paitsi itsenäinen tunne, myös osa niin elämää, ihmisyyttä kuin identiteettiäkin. Ja siinäpä sitä riittää ajateltavaa paitsi esityksen aikana, niin erityisesti sen jälkeen. Hämmentävyys on Viiksissä hienosti läsnä koko ajan, jokainen esityksen osa-alue Holopaisen herkästä, itsevarmuuden ja epävarmuuden rajalla tasapainottelevasta näyttelijäntyöstä Rossin tarkkaan ohjaukseen sekä visuaaliseen- ja äänisuunnitteluun tukee esityksen ilmapiiriä.

Heti alusta Riikosen äänisuunnittelu ja Kaukiaisen valosuunnittelu toimivat saumattomasti yhteen, ja molemmissa riittää monia onnistuneita yksityiskohtia. Valoilla loihditaan toden ja epätoden rajoja, eri tiloja ja tunteita, ja äänet tekevät samaa. Äänisuunnittelu on erityisen onnistunutta, ja monenlaiset esitykseen valitut äänet sopivat yhteen niin, että niissä on särmää mutta ne eivät ole liian epätasapainossa. Esityksen visuaalisuus, niin valojen kuin puvustuksen, lavastuksen ja tarpeiston suhteen, sopii tarinaan yllättävänkin hyvin. Vaikka esityksen tapahtumapaikoista muistuttavat lähinnä pienet kivet, joista tulee rantafiilis, lavalle rakentuu näppärästi niin koti, toimisto, hotelli, lautta kuin se rantakin. Eikä tässä esityksessä mitään selkeitä tiloja toki haetakaan, enemmän tunnetta tai ajatusta niistä, ja se toteutuukin oikein hyvin. Melko tumma värimaailma, valkoisia kiviä lukuunottamatta, on selkeä ja samaan aikaan terävä ja kova ja pehmeä ja lempeä. Näyttämökuvan yksityiskohdat, erityisesti murenevat valkoiset esineet ja asiat, ovat tosi toimiva ratkaisu.

Pidin Viikset-monologista kovasti. Vaikka katsomiskokemus oli hämmentävä ja paikoin ehkä epämukavakin, oli se myös hauska, sopivalla tavalla kummallinen ja erityisesti yllättävä. Katsomossa ei ehtinyt ajatella mitään muuta kuin sitä, mitä lavalla tapahtuu ja mistä tarina kertoo, ja kun esitys loppui, ajattelin että "eihän se nyt vielä voinut loppua". Mutta niin se vain loppui, eikä loppu mitenkään huono ollut, en vain olisi halunnut vielä poistua esityksen maailmasta. Mutta tällä erää matka toiseen todellisuuteen oli kuitenkin ohi, se jäi muistoihin, pyörimään päähän ja herättämään ajatuksia siitä, mitä oikein tuli nähtyä, mikä on totta, mihin uskoa. Miten hienoja tarinat ovat.