Perhosten aika (Emma Luoma)

 

Luin Emma Luoman Perhosten aika-teoksen (Myllylahti, 2021) loppuun pari päivää sitten ja pidin siitä niin paljon, että päätin kirjoittaa blogiinkin hieman ajatuksia kirjasta.

Perhosten aika kertoo ystävyydestä, rakkaudesta, selviämisestä ja siitä, miten elämä menee aivan uusiksi. Viima asuu Kuopiossa, hänellä on tyttöystävä Tuikku ja paras ystävä Oula, työpaikka tatuointistudiossa ja tulossa hyvä kesä. Mutta sitten pulleat, harmaat toukat ryömivät esiin, valtaavat kaupunkia yksi talo kerrallaan, muuttuvat perhosiksi ja aiheuttavat ihottumaa, paniikkia ja vielä pahempaa - kuolemaa. Tämä asetelma oli meikälle vähän huono, sillä silloin harvoin kun näen painajaisia, niissä on poikkeuksetta jotain ötököitä. Nämä Perhosten ajan öttiäiset tulivat kyllä uniin, mutta onneksi lukukokemus oli sen verran mainio että muutamat perhosunet sen vuoksi kesti.

Luomalta on aiemmin ilmestynyt Vain huonoja vaihtoehtoja (Myllylahti, 2019) joka minun täytyy ehdottomasti lukea, tykästyin kovasti hänen kirjoitustyyliinsä ja tapaan kertoa tarinaa ja kuvata hahmoja. Ei ole vaikeaa vetää yhteneväisyyksiä Perhosten ajan perhospandemian, maskien käytön, karanteenien ja oireiden tunnistamisen sekä tämän korona-ajan välille, onneksi tappajaperhosia ei sentään ole vielä oikeassa maailmassa näkynyt. Tunnistettavaa ja samastuttavaa siis osittain, samanlaista ahdistusta saattavat aiheuttaa nämä kaksi erilaista pandemiaa. Luoma rakentaa teoksensa yksityiskohtaisesti ja asiantuntevasti, kaikki perhosiin ja lääketieteeseen liittyvät aiheet ovat hyvin uskottavia ja siksi ne tekevät vahvan vaikutuksen. Luoma tosin on lääkäri, eli ammattitaitoa löytyy käsitellä sairaanhoidollisia juttuja. Pidin siitä, miten paljon yksityiskohtia toukkiin ja myöhemmin perhosiin on ladattu, miten ne voi melkein nähdä sielunsa silmin siipiään levittelemässä ja inisemässä. Yhh, mikä mielikuva. Ja hienosti on yksityiskohtia muutenkin koko tarina täynnä, aina ihmissuhteiden kuvauksesta miljöön ja tunnelman kirjoittamiseen. Todella mukavaa tekstiä lukea, sujuvaa, luontevaa ja hyvällä rytmillä etenevää.

Päähenkilö Viima on ihana tyyppi, hänellä kuten muillakin hahmoilla on valtavasti historiaa sekä yksin että yhdessä, ja Luoma tuo taitavasti näitä menneisyyden juttuja mukaan tarinaan. Perhosten ajassa ehkä kaikista parasta on se, miten se käsittelee ystävyyttä, rakkautta ja sisaruutta sekä muunkinlaisia ihmissuhteita, jotenkin niin aitoa ja uskottavaa kaikki hyväntuulinen naljailu, huolestunut kysely, hellittelynimet ja pienet asiat, jotka tekevät ihmisistä tosi läheisiä. Viima on vivahteikas hahmo ja hänen tarinaansa on tosi kiva seurata, Viiman kanssa iloitsee kun aihetta on, suree kun sellainen paikka tulee ja yrittää tsempata kun menee huonosti. Mahtava päähenkilö, haluaisin tutustua häneen enemmän! Viiman paras kaveri Oula on varsin ihana myös, suosikkihahmoni koko kirjassa. Oulassa on monenlaisia puolia, hän vaikuttaa juuri sellaiselta luotettavalta ja kannustavalta ystävältä jollainen kaikilla pitäisi olla. Viiman tyttöystävä Tuikku on hurmaava ja pidin siitä, että että hänen puheessaan erottuu murre. Myös Tuikun sairastuminen perhostautiin ja siitä kärsiminen on hyvin kirjoitettu, pelottavia oireita ja raastavaa epätoivoa itse kullakin tilanteeseen liittyen. Pidin myös isosiskoista eli Viiman Veera-siskosta ja Oulan Saaga-siskosta, molemmat ovat fiksun ja hyväsydämisen oloisia ihmisiä, vaikka heistä ei heti alussa sellaista kuvaa saisikaan. Myös kaikki muut hahmot olivat aika kivoja, ja jo aiemmin mainittu ihmissuhteiden sujuva kuvaus ulottuu niin päähenkilöihin kuin lyhyesti esillä oleviin sivuhenkilöihin. Pidin myös siitä, miten tyypeillä on toisilleen erilaisia lempinimiä.

 Perhosten ajassa on kivasti erilaisia kerroksia, pelkästään tarinan tasolla mutta myös teoksen muodossa, Viiman näkökulmasta kerrottujen tapahtumien lisäksi mukana on toukkatutkijan päiväkirja ja Gotsu Just Nyt-keskustelufoorumi, jossa asukkaat jakavat tietojaan tai epäilyksiään toukista, perhosista ja niiden kanssa selviämisestä. Myös kolmeen osaan jakaminen toimii, ne ovat teeman mukaisesti toukka, kotelo ja perhonen (jos nyt oikein muistan). Tarina on samaan aikaan lämmin ja lempeä, mutta myös jännittävä ja hermostuttava, Luoma on onnistunut tuomaan teokseen teemoja ja aiheita hyvässä tasapainossa, Perhosten aika on hieno lukukokemus ja onnistunut kuvaus niin dystooppisesta perhoskatastrofista, vahvasta ystävyydestä, tärkeistä ihmisistä kuin päättäväisyydestä ja periksiantamattomuudestakin. Ja vaikka välillä tuntuu siltä, että kaikki toivo on todellakin jo menetetty, pieniä toivonrippeitä kulkee tarinassa mukana koko ajan.

Luoma kirjoittaa tyylillä, joka sopii erinomaisesti juuri tähän tarinaan ja juuri näihin hahmoihin. Teksti on jotenkin tosi paljasta ja teeskentelemätöntä, se päästää lukijan lähelle tapahtumia ja hahmoja, paljastaa tunteet, ajatukset, ilot ja pelot ja tarjoaa siksi niin onnistuneen lukukokemuksen. Erityisesti pidin siitä, miten Luoma kirjoittaa ahdistuksesta ja sen ilmenemisestä niin fyysisesti kuin henkisesti, sekä siitä, miten kaikelle annetaan sopivasti tilaa mutta tarina ei kiirehdi tai junnaa paikoillaan. En osannut odottaa pitäväni Perhosten ajasta näin paljoa, olin itse asiassa palauttamassa sitä kirjastoon lukemattomana koska eräpäivä lähestyi enkä ollut saanut aikaiseksi avata kirjaa, mutta päätin katsoa muutaman sivun josko kuitenkin lähtisi, ja tarina vei heti mukanaan. Kylläpä olikin ilo yllättyä ja huomata, että olin lainannut näin hyvän kirjan! Täytynee hankkia omaankin hyllyyn jossain vaiheessa.

Suosittelen siis tutustumaan! Parasta Perhosten ajassa on sen tarkkanäköinen ote ihmisiin yksilöinä ja osana erilaisia porukoita, yksityiskohtaisesti rakennettu poikkeustilanne ja rehellinen, taitavasti kirjoitettu teksti ja tarina. Tätä ei meinannut malttaa laskea käsistään, sen verran jännää ja kiehtovaa menoa.

Syntipukki @ Bastionin Kesäteatteri

 Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Bastionin Kesäteatteri!

kuvat © Esko Tuovinen

Näin Syntipukki-näytelmän Bastinin Kesäteatterissa ensi-illassa 18.8.

Neiti Irja Salo (Jane Kääriäinen) on ollut tavaratalo Sammossa töissä vasta vähän aikaa, mutta varoituksia on tullut ja potkut uhkaavat. Hänpä sitten keksii pyytää tavaratalon syntipukkia Adalbert Koikkalaista (Ville Keskilä) levittämään huhua, että on nähnyt neiti Salon ja pääjohtajan (Keskilä) suutelevan, silloin henkilökunnan päällikkö (Mikko Kivinen) ei voisi hankkiutua Irjasta eroon. Vahtimestari Miettinen (Kalle Pylvänäinen) kuulee myös huhun ja joutuu monenlaisiin tilanteisiin sen takia ja muutenkin. Adalbertillä menee huonosti, kun syntipukkina on aika ikävää muiden haukuttavana ja toruttavana, ja vielä yksi innokas ihailijakin (Minna Koskela) pyörii mukana.

Syntipukki oli minulle aivan vieras tarina ennen kuin näin tämän, olin tosin suunnitellut meneväni katsomaan sen eri versiona muutama vuosi sitten, mutta se reissu jäi suunnitelmaksi. Nyt kuitenkin suunta otettiin Haminaan ja komediaklassikon pariin. Varsin komeissa puitteissa esitetään tätä näytelmää, Haminan vanhojen linnoitusrakenteiden suojissa. Hieno miljöö ja oli kivaa kävellä pitkin linnoitusta ennen esitystä, samoin paljon hienoja vanhoja taloja Haminassa. Olin vähän huolissani siitä, kuinka vanhanaikaista menoa lavalla nähdään, mutta hyvin on ohjaaja Mikko Kivinen raikastanut klassikkoa, mukana on sopivasti tuoretta näkökulmaa ja vanhaa ajankuvaa. Lavastus on näppärän vähäeleinen ja tarjoaa esitykselle toimivat puitteet, puvustus on esityksen ajan henkeen sopivaa ja vuorosanat kuuluvat hyvin silloinkin, kun ukkoskuuro pyyhkäisee ylitse. Ja mukavasti pysyvät kuivana esiintyjät ja katsojat, sillä estradi ja katsomo ovat katettuja. 

Kivisen ohjauksessa on vauhti päällä ja huumori herkässä, tätä on viihdyttävää katsoa ja esityksestä tulee hyvälle tuulelle. Pääosin kaikki toimii, oikeastaan vain se hidastettu tennisottelu lentosuukkoa pallotellen ei ollut mieleeni, hieman irralliselta tuntuva hetki. Syntipukki on nopeaa, nokkelaa ja hyväntuulista komediaa, aika kuluu vauhdikkaasti tätä katsoessa ja pienestä ensi-iltajännityksestä huolimatta työryhmä vetää täysillä ja tuo esityksen lavalle onnistuneesti. Juoni on sopivan sekava, yleisössä pysyy vielä kärryillä mutta hahmoilla on hankalampaa, väärinkäsityksiä ja sekaannuksia löytyy kuten komediaan kuuluu ja niiden selviäminen on hauskaa. Erityisen onnistunutta onkin se, miten yleisön tiedossa olleet jutut paljastetaan hahmoille, toimivasti tuotu huumoria ja yllätystä näihin kohtauksiin. Syntipukin huumoria on muutenkin käsitelty sujuvasti, vähän mietin onko Koikkalaisen hahmoa vedetty jo yli, mutta kyllähän hän on hauska hahmo, ja sopii kokonaisuuteen. Oikein toimiva kesäteatteriesitys Syntipukki on, ja parituntisen saa viettää nauraen ja murehtimatta, katsomosta poistuu hymy huulilla ja esityksen vikkelää rytmiä ihastellen.

Näyttelijäviisikko tekee mainiota työtä, shown varastaa Jane Kääriäinen jonka käsissä neiti Irja Salosta muodostuu hurmaava, fiksu ja itsevarma nuori nainen. Kääriäisen roolityö on ilahduttavan tarkkaa ja sujuvaa, ja pidin hänen hahmostaan heti kun tämä ensimmäisen kerran tuli lavalle. Tosi hienosti rakennettu rooli, Kääriäisellä on hyvä ote sekä hahmoonsa että tarinaan kokonaisuutena. Ville Keskilä tekee kaksi hyvin erilaista roolia Koikkalaisena ja pääjohtajana, onnistunutta tekemistä molemmissa rooleissa, joskin, kuten aiemmin kirjoitin, Adalbert oli minun makuuni hieman liian hupaisa tyyppi. Keskilä kuitenkin tuo Adalbertiinsä monenlaisia puolia, ja pidin hahmosta kyllä, ja muu yleisö tuntui myös olevan Adalbertin puolella, kun tämä joutuu jatkuvasti kuulemaan toruja eikä pääse pois Sammosta vaikka kuinka yrittää. Keskilän pääjohtajasta taas tykkäsin kovasti, sopivasti leikkimielisyyttä ja hämmästystä roolissa, kun pääjohtaja on ihmeissään siitä, että Irja ei tunne häntä, ja lähtee mukaan teeskentelemään, että on pelkkä kaupparatsu. Mikko Kivinen ohjaamisen lisäksi myös näyttelee tavaratalon henkilöstöpäällikköä ja tekee varman roolin, hänellä on mainio ote hahmoonsa ja hahmossa on onnistuneessa suhteessa komiikkaa ja vakavuutta. Henkilöstöpäälliköllä on muutama varsin hauska repliikki/reaktio esityksessä, ja Kivinen esittää ne tehokkaasti, kyllä katsomossa naurattaa. Kalle Pylvänäisen vahtimestari Miettinen on näppärä hahmo, hän on mukana vähän kaikessa ja Pylvänäisen käsissä Miettisen hahmosta löytyvä huumori ja sellainen tympääntynyt mielenmaisema tulevat hyvin esiin. Oikein sujuva rooli. Minna Koskela ottaa lavan haltuun Koikkalaiseen ihastuneen rouvan roolissa, hän tuo lavalle mainiota verbaalista ja liikkeellistä komiikkaa ja naurattaa yleisöä vaivattomasti. Koko viisikko pelaa hyvin yhteen ja myös lavalla tuntuu olevan hauskaa, mikäs sen parempaa.

Tämä oli oikein mukava ensivierailu Haminaan, kevyttä kesäviihdettä taitavien näyttelijöiden ja komeiden puitteiden tarjoamana, kotimatkalla hymyilytti ja mieli oli iloinen Syntipukin jäljiltä.

Something Rotten! @ Törnävän kesäteatteri

 
kuvat © Jukka Kontkanen / Seinäjoen kaupunginteatteri

Suunta kohti Seinäjokea, Kuninkuusraveja sekä Törnävän kesäteatteria ja Something Rotten - Jotain mätää!-musikaalin iltanäytöstä otettiin 31.7.

On renessanssin aika Lontoossa, kaikenlaista uutta keksitään ja kokeillaan ja kirjoitetaan, ja Perän veljekset Retu (Jani Karvinen) ja Ruune (Antti LJ Pääkkönen) ovat matkalla kuuluisiksi näytelmäkirjailijoiksi, tai jotain sinne päin. Harmi vain, että ideat ovat vähän mitä ovat, ja kaikkea varjostaa suurista suurin, mahtavista mahtavin ja taitavista taitavin, itse William Shakespeare (Christoffer Strandberg). Retua sapettaa Shakespeare, Ruune taas on täysin Will-fani, ja mestari itse nauttii suosiota joka suunnasta. Onneksi Retu keksii hankkia aiheen tulevaan näytelmään kyseenalaisin metodein, ja palkkaa ennustaja Nostradamuksen (Marko Maunuksela) kurkkaamaan, mikä on tulevaisuuden suuri juttu teatterissa. Retu saa vastauksen, tarttuu toimeen ja törmää matkalla kaikenlaiseen rutosta kananmuniin. 

Ai että kuinka olin innoissani silloin, kun kuulin Something Rottenin tulevan Suomeen! Olen kuunnellut musikaalin alkuperäistä cast recordingia (san. & säv. Wayne ja Karey Kirkpatrick, käsikirjoitus John O'Farrell ja K. Kirkpatrick) niin paljon, että osaan tämän jo ulkoa ja odotin jännityksellä kuinka hyvin musikaalin sanaleikit, nokkeluudet, musikaaliviittaukset ja muu huumori kääntyvät suomeksi. Edellinen Törnävällä näkemäni juttu oli Spamalot, joka myös on varsin nokkelaa ja humoristista tekstiä alusta loppuun. Spamalotin suomensi loistavalla otteella Mikko Koivusalo, kuten Something Rotteninkin, ja kyllä riittää mielikuvitusta ja taitoa Koivusalolla, on ilo huomata kuinka teksti soljuu ja naurattaa sujuvasti, dialogissa tai lauluissa ei töki mikään ja mahdolliset karikot on kierretty erinomaisesti. Etukäteen minulla oli pari kohtaa, joiden suomentamismahdollisuuksia epäilin, mutta niin vain nekin ovat kääntyneet näppärällä tavalla, hienoa! Ohjaaja Pekka Laasosen käsissä musikaali levittäytyy lavalle vauhdikkaana, värikkäänä, nerokkaana ja hurmaavana kokonaisuutena, joka antaa yleisölle paljon. Tätä on yksinkertaisesti ihan valtavan kivaa katsoa, homma rullaa eteenpäin vaivatta ja katsomossa on helppo nauttia siitä, miten huumori toimii, laulut lauletaan taidolla, tanssit pyörähtelevät pitkin lavaa ja kokonaisuus on kasassa kuin ehjä kananmuna. Laasosella on ohjauksessaan taitava työryhmä, jokainen osa-alue loistaa ja Laasosen ohjauksessa musikaalista on rakennettu oivallinen paketti, joka on mahtava katsomiskokemus.

Jyri Nummisen koreografiat ovat täyttä timanttia, erityisesti steppinumerot ihastuttavat ja tanssimista katsellessa ei voi kuin ihailla sekä esiintyjien taitavuutta että sitä, miten Numminen osaa laatia koreografioita, joissa on asennetta, tyyliä, vauhtia, intoa ja ryhtiä. Musikaalin tanssinumerot ovat juuri sellaisia, jollaisiksi esityksen Musikaali-biisi niitä maalailee, eli ne varastavat shown, ilahduttavat yleisöä ja hämmästyttävät näyttävyydellään. Lavastuksen on suunnitellut Jani Uljas, jonka loihtimista lavastuksista olen aina tykännyt, eikä Something Rottenin lavastus ole poikkeus. Komeaa renessanssimaisemaa, tyylikkäitä rakennuksia ja hienoja yksityiskohtia, ja vieläpä niin, että kaikki tukee esityksen muita osasia ja toimii mainiosti. Riikka Aurasmaan puvut ovat myös tyylikkäitä ja renessanssimaisia, monenlaista puvustusratkaisua riittää ja lavalla nähdään hurmaava värien kirjo. Aurasmaan puvut sopivat esityksen maailmaan ja hahmojen persooniin, ja erityisesti Shakespearen ja Nostradamuksen vaatevarasto näyttää upealta, samoin puvut niissä hetkissä, joissa koko ensemble pukeutuu samanlaisiin vaatteisiin. Ja Shakespearen valeasu on mahtava. Petriina Suomelan suunnittelemat kampaukset ja maskeeraus ovat onnistuneita, varsinkin peruukit ovat superhienoja ja bardipoikien pinkit hiuspehkot sekä ne ensemblen siniset ja vaaleanpunaiset hiukset yhdessä kohtauksessa jäivät mieleen.

Jani Karvinen tekee erinomaisen roolin Retu Peränä, Retu on hyvin päämäärätietoinen ja ratkaisukykyinen miekkonen, hän etsii ihailtavan kekseliäästi vastausta siihen, millainen näytelmä pitäisi kirjoittaa, ja pysyy kyllä myös päättäväisesti idean takana. Karvisella on rooliinsa mainio ote, hänen käsissään Retusta muodostuu monitasoinen hahmo, josta on helppo pitää ja jonka kommelluksia seuraa mielellään. Erityispisteet munakasmusikaalin prinssin rooliin eläytymisestä, tunteella vedetty rooli kananmuna kädessä ja kruunu päässä. Karvinen tuo rooliinsa taitavasti komiikkaa ja lukee sujuvasti hahmonsa humoristisia piirteitä. Antti LJ Pääkkönen (yksi suosikki-äänikirjanlukijoistani muuten) tekee hurmaavan roolin Ruunena, Retun pikkuveli on ihana runoilijapoika ja ystävällinen ja sydämellinen tyyppi, ja Pääkkönen sopii roolinsa täydellisesti. Tykkäsin erityisesti siitä, miten Pääkkönen näyttelee Ruunen Shakespeare-fanituksen sekä ihastuksen Portiaan (Reeta Vestman), sekä siitä, kuinka Ruune saa itseluottamusta tarinan edetessä. Christoffer Strandberg astuu pahis-Shakespearen kenkiin ja tekee sen juuri oikealla asenteella, Shakespeare oli jo etukäteen suosikkihahmoni Something Rottenissa ja Strandberg lunasti kaikki hahmolle asettamani odotukset. Hänen Williaminsa on sopivan röyhkeä ja ylimielinen, hyvin tietoinen omasta menestyksestään, mutta samalla hurmaava ja vangitseva mestarikirjailija, ei ihme että väkeä lakoaa jalkoihin kun The Bard kulkee ohi. Strandberg marssittaa Shakespearin lavalle omistajan elkein ja tuo rooliin onnistuneen sekoituksen itsevarmuutta, flirttiä, mystisyyttä, luomisen tuskaa ja huumoria. Reeta Vestmanin Portia, Ruunen ihastus ja varsin tiukan kirkonmiehen, veli Jeremian (Henrik Hammarberg) tytär, on hurmaava nuori nainen ja Vestman tekee roolinsa taitavalla otteella. Portia on alussa aika lailla isänsä vallan alla, mutta hänen rohkeutensa ja unelmansa pääsevät vähitellen esiin ja Vestman tuo tämän lavalle onnistuneesti, samoin Portian kirjallisuusfaniuden ja ihastuksen Ruuneen. On myös aina ilo päästä kuulemaan Vestmanin laulua, ja tässä esityksessä hän pääsee kauniin äänensä lisäksi tuomaan biiseihin sekä huumoria että nuoruuden romanssin suloisuutta. Varsinkin Kirjarakkaus-kappale on hurmaava. Portia ja Ruune ovat match made in heaven, molemmat rakastavat runoutta ja tykkäävät Shakespearesta ja ovat haaveilijoita, ja Vestman ja Pääkkönen pelaavat lavalla hyvin yhteen.

Irina Isberg näyttelee Beaa, Retun vaimoa, ja tekee mainion roolin. Bea on tomera ja toimeentarttuva nainen, joka ehtii tarinan aikana testailemaan työpaikkoja, tukemaan miehensä kirjoitusuraa ja korjailemaan Perän veljesten välejä. Isberg näyttelee sujuvasti ja hänen Beastaan ei voi olla pitämättä, Isberg tekee hahmostaan fiksun ja luotettavan ihmisen, joka osaa toimia myös hankaluuksien edessä eikä luovuta helposti. Marko Maunukselan Nostradamus on mahtava, kyllä minäkin luottaisin tämän ennustajan juttuihin vaikka ne vähän epämääräisiltä vaikuttavatkin. Maunuksela ottaa lavan haltuun kaikissa kohtauksissaan, hänen lauluaan ja esiintymistään on ilo kuunnella ja katsoa. Ensemble (Jyri Numminen, Henrik Hammarberg, Katriina Sinisalo, Pyry Smolander, Julius Martikainen ja Elina Haikka) pursuilee laulu- ja näyttelemistaitoa, jengi hoitaa monet roolinsa kunnialla ja jokainen varastaa valokeilan yhden tai useamman hahmonsa voimin. Numminen, Hammarberg, Smolander & Martikainen-nelikon bardipojat ovat ihan mahtavia, heissä on asennetta ja kiinnostavuutta. Nummisen Shylock on varsin mainio, siinäpä kiivas teatterifani, jonka kanssa tulisin varmasti hyvin juttuun. Sinisalon lady Clapham jäi mieleen, lujatahtoinen nainen ja hurmaava hyvästelyhuikkaus hänellä. Samoin mieleen jäivät Martikaisen roolit tuomarina ja Peterinä, Smolander Tomina ja Haikka Samanthana ja kuolemana. Sekä pääosien esittäjillä että ensemblellä on lähes kaikilla (vaiko kaikilla?) ainakin pari roolia, ensembleläisillä enemmän, ja taas kerran ihastelin sitä, kuinka tyypit tuovat pieniinkin rooleihinsa yksityiskohtia ja piirteitä, ja kaikki hahmot ovat ihan erilaisia. On aina mahtavaa, kun vain hetkisen lavalla vilahtavat sivuhahmot on huolellisesti tehty, hehän voisivat kuitenkin olla jonkin toisen tarinan päähenkilöitä ja ansaitsevat hetkisensä julkisuudessa.

Something Rottenin musiikin sävellys on komeaa ja monipuolista, mutta suuremman huomion vie sanoitus, joka melkein jokaisen biisin kohdalla on täynnä sanaleikkejä, nerokkaita sanakulkuja ja huumoria. Pidän (tietenkin) musikaalin musiikista paljon, olen kuunnellut sitä aika lailla ja oli hauskaa kuunnella, miten kaikki vitsit ja nokkeluudet ovat kääntyneet suomeksi. Heti eka biisi, Astu renessanssiin, hurmasi, ja pidin myös Musikaali, Kirjarakkaus, Mä olen Will, Rakkauden soihtu, Tee omeletti! ja Amerikka, uusi maa-kappaleista. Musta surma on varsin pirteä biisi ja siitä tuli mieleen Spamalotin ruttolaulu Mä oon hengissä, ja suosikkibiisini on myös suomiversiossa Bardi hajoaa. Musiikin on tuottanut ja kapellimestaroinut Pekka Siistonen, ja hienosti soivat kaikki kappaleet Seinäjoen illassa, äänentoisto tuo sekä laulut että vuorosanat hyvin katsomoon eikä mitään menetä siksi, ettei jotain kuulisi. Se on joskus kesäteattereissa/ulkoilmassa haasteena, mutta ei tässä tapauksessa.

Oli siis ihanaa nähdä Something Rotten, kokonaisuus on hallittu ja täynnä iloa, väriä, naurua, laulua, vauhtia ja taitoa, tämä varmasti hymyilyttää ja ilahduttaa vielä pitkään. Tämä oli toinen visiittini Törnävän kesäteatteriin, ja taas oli tarjolla laadukas, viihdyttävä ja hauska musikaali kera taitavan työryhmän, kyllä se täytyy ensi vuonnakin suunnata kesävierailulle, varsinkin kun jälleen on luvassa ihan mahtava juttu, nimittäin A Gentleman's Guide to Love and Murder elikkä suomeksi Murhan ja rakkauden käsikirja herramiehille. Suomessa esitetään aika harvoin niitä musikaaleja, joita minä kuuntelen paljon, mutta nytpä oli tilaisuus nähdä koko homma pelkän cast recordingin kuuntelun sijaan, ja sepä olikin mahtavaa. Oli ilo nähdä, että tämä Something Rottenin suomiversio on yhtä nokkela, vauhdikas, värikäs ja hurmaava kuin alkuperäisversio, nauratti ja hymyilytti ensi tahdeista finaaliin saakka kun kaikki toimi loistavasti ja teatterin taika säteili lavalta katsomoon. Ja vanhat hyvät ajat muistuivat mieleen, kun lauantain Seinäjoki-reissun jälkeen oli sunnuntaina vuorossa Äidinmaan uusintakatselu Salossa, milloinkohan viimeksi olen käynyt esityksissä kahtena päivänä peräkkäin. On kyllä maailman parasta käydä teatterissa.

Jos minulla vain olisi mahdollisuus, aivan varmasti menisin katsomaan tämän uudelleen, sen verran mahtavaa menoa jokaisella osa-alueella. Ja jos et ole vielä nähnyt, niin mene! Tämä on loistava.