Poika @ KOM-teatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos KOM-teatteri!

kuvat © Marko Mäkinen

Näin Poika-esityksen 3.3.

Niko (Paavo Kinnunen) on ahdistunut eikä osaa sanoa miksi. Hänen äitinsä Anne (Vilma Melasniemi) on neuvoton, peloissaankin, ja päästää pojan muuttamaan isänsä Petrin (Niko Saarela) ja tämän uuden vaimon Sofian (Ria Kataja) sekä näiden vauvan luo. Mutta ei muutto auta, päinvastoin. Ahdistus vain pahenee, eikä kukaan saa kiinni siitä, mitä toinen ajattelee. Isä ei ymmärrä poikaansa, poika ei ymmärrä edes itseään, ja molemmat puhuvat toistensa ohi. Mitä voi tehdä silloin, kun kaikelle ei löydykään järkevää selitystä? Esitys pureutuu vahvasti nuorten mielenterveysongelmiin, auttamisen hankaluuteen, vanhempien rakkauteen ja monenlaisiin muihin teemoihin.

Näin tämän Florian Zellerin kirjoittaman näytelmän Lontoossa viime lokakuussa, ja jestas sentään kuinka vahva kokemus se olikaan. En muista koskaan nähneeni yhtä loistavasti kirjoitettua esitystä, jossa jännite on käsinkosketeltava ja tapahtumat niin täynnä tunnetta, ettei katsomossa pysty kuin seuraamaan lavan tapahtumia. Koska Lontoon The Son oli sen verran voimakas juttu, en pystynyt jättämään sitä taka-alalle tätä katsoessani, enkä oikeastaan halunnutkaan. Koska Poika on niin hieno näytelmä, tuntui toisaalta "oikealta" verrata sitä ensimmäisenä näkemääni versioon, joka oli minusta melko täydellinen. Toisaalta haluan aina katsoa saman tarinan eri versiot itsenäisinä, sillä niillä ei periaatteessa tai käytännössäkään ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Hieman kuitenkin vertaan tämän tekstin lopussa niitä fiiliksiä, mitä suomiversio herätti verrattuna lontooversioon, mutta kirjoitan ensin KOMin Pojasta näitä kahta suuremmin rinnastamatta. Se kuitenkin on sanottava, että koska olin jo nähnyt näytelmän Lontoossa, olin tosi innoissani ja odotukset kohosivat korkealle, kun KOM-teatteri julkaisi esityksen tulevan Suomessa ensi-iltaan. Miten hienoa, että tämän esityksen pääsee näkemään kotimaassa! Poika on ehdottomasti sellainen näytelmä, jota toivoin kovasti Suomeen heti nähtyäni sen, ja nopeasti se ensiesityksensä jälkeen tänne sitten saapuikin. Ranskassa tämä sai ensi-iltansa 2018, Iso-Britanniassa 2019 ja Suomessa siis helmikuussa 2020.

Katsomoon astellessa on hyvin aikaa tutkiskella Tomi Suovankosken lavastusta, jossa näppärästi erottuvat Petrin ja Sofian sekä Annen asunnot. Hyvin tyylikästä ja selkeää on lavastus, kivoja yksityiskohtia ja varsinkin lamput ovat hienot. Värimaailmasta pidin kovasti, ja ikkunasyvennys ihastutti myös. Näyttämökuva antaa tietoa niistä hahmoista, joita lavalle esityksen alkaessa saapuu, ja luo kuvan aivan tavallisen perheen kodista. Suovankoski vastaa myös valosuunnittelusta, jossa on tehty näppäriä ja tarkkoja ratkaisuja. Valot luovat mainiosti tunnelmaa ja tuovat jokaiseen kohtaukseen paljon hyvää. Jani Repo on tehnyt äänisuunnittelun, joka on pariin otteeseen hyvinkin voimakasta, siis äänenvoimakkuuden kannalta. Ei tämä kovaäänisyys haitannut vaan sopi esitykseen kyllä, vaikka en ole ihan varma, korostivatko äänisuunnittelun ihan voimakkaimmat kohdat turhankin paljon sitä tunnelmaa, joka lavalla valmiiksi oli. Kokonaisuutena äänisuunnittelu on sujuvaa ja välillä suorastaan kekseliästä, ja kohtauksiin on uskallettu jättää riittävästi myös hiljaisuutta. Tiina Kaukasen pukusuunnittelu on arkista ja asiallista, ja pelaa hyvin yhteen lavastuksen ja näyttelijäntyön ja hahmojen persoonien kanssa. Reita Lounatvuori on kääntänyt teksin suomeksi oikein hyvin. Pohdin, että onkohan tämä käännetty ranskasta vai englannista, vaikka eipä kai sillä niin väliä ole. Kieli on sovitettu suomalaiseen maisemaan ja koko homma muutenkin siirrettu Suomeen, ja näin esityksen nähtyäni ja sitä pohdittuani olen sitä mieltä, että se on oikea tai ainakin hyvä ratkaisu. Tuttu tunne tuli kuitenkin tätä katsoessa, vaikka kieli, näyttämökuva, hahmojen nimet ja näyttelijät ovat erilaisia kuin Lontoossa, Pojan sisin on tavoitettu myös suomeksi tehtäessä, ja se on hienoa.

Riikka Oksasen ohjaus onnistuu tuomaan Zellerin upean tekstin lavalle koskettavasti ja voimakkaasti tavoittaen esityksen tärkeimmät jutut. Muutama ohjauksellinen ratkaisu vähän kummastutti, minua häiritsi se, että esityksen loppupuolella tapahtuvan käänteen jälkeen viimeiseen kohtaukseen siirryttiin niin hitaasti. Se ei tarinaan vaikuttanut kovinkaan paljoa, mutta vähän poisti tehoa esityksen lopusta. Näytelmä on tosi herkkävireinen, ja muutamassa kohtaa tämä vire katoaa, jolloin ihan kaikki kohtausten vivahteet eivät näy katsomoon saakka. Tästä huolimatta Poika on hyvin vahva esitys, ja Oksasen ohjauksessa näytelmän rankat teemat ja painava aihe pääsevät oikeuksiinsa. Nenäliinoja näkyi katsomossa siirtyvän katsojalta toiselle, eikä ihme, hahmojen tuska ja epätoivo saa kyllä silmäkulman kostumaan. Oksanen on työryhmineem rakentanut pari todella hienoa kohtausta, joiden tunnelataus on korkealla ja jotka suorastaan ravistelevat katsojaa. Hieno tarinankerrontaan tuotu elementti ovat tanssilliset liikkeet, jotka toimivat loistavasti osana kokonaisuutta. Samoin pidin siitä, miten rohkeasti Oksanen on ohjauksessaan tarttunut Pojan aiheeseen, esitys ei kaunistele tai selittele, eikä myöskään pyri järkyttämään tai kohahduttamaan, vaan tekee sen siksi, että tarina kerrotaan niin hyvin. Oksasen ohjaus on poiminut tarkasti myös Pojan kevyemmät hetket, ja varsinkin alkupuolella meno on yllättävänkin hauskaa. Mitään iloisia tunteita tästä ei toki päälimmäisenä jää mieleen, mutta muutama toiveikas hetki tasapainottaa hyvin näytelmän syvää synkkyyttä.

Paavo Kinnunen Nikona on yksinkertaisesti loistava. Kinnusen roolisuoritus tuo pintaan sen raastavan epätoivon, joka Nikoa pitää otteessaan, ja hän tulkitsee hahmoaan upealla otteella. Katsomossa on pala kurkussa, kun Kinnunen tuo Nikon kärsimyksen lavalle paljaasti ja kirkkaasti. Tämä roolisuoritus herättää monia tunteita, koskettaa, vaikuttaa ja vavahduttaa, kylläpä on hienoa ja rankkaa katsottavaa. Loistosuoritus Kinnuselta, hän eläytyy teinipojan rooliin vaivattomasti ja on hyvin uskottava jokaisena hetkenä, jonka on lavalla. Tosi vahvaa ja taitavaa näyttelemistä, Kinnunen menee hienosti tunnelmasta toiseen ja tuo lavalle voimakkaita hetkiä. Niko Saarela Petrinä on aluksi jotenkin tosi välinpitämättömän oloinen, mutta pian tunne vaihtuu siihen, että hän on varma siitä mitä tekee, ja sitten ihan hukassa, kun ei osaakaan auttaa poikaansa. Saarelan Petri on asiallinen ja kiireinen, ja sysää pojalleen sellaisia odotuksia, että ihan ärsyttää. Hän kyllä välittää, siitä ei ole epäilystäkään, mutta keinot eivät aina ole oikeat ja sitä Petri ei tunnu tajuavan. Saarela tekee vakuuttavaa työtä ja onnistuu roolissaan mainiosti, hän tuo lavalle monitasoisen ja hyvin rakennetun hahmon. Vilma Melasniemen Anne on hyvin epätoivoisen oloinen, hän on huolissaan pojastaan ja vaikuttaa hauraalta silloinkin, kun Niko on muuttanut kotoa pois ja on isänsä huomassa. Toki vanhemmuus on koko ajan läsnä eikä huoli katoa, vaikka poika ei oman katon alla olekaan. Melasniemi tekee vivahteikkaan roolin, hänen Annensa on sopivan huolestunut ja hämmentynyt sekä rakastava.

Ria Kataja Sofiana tekee sujuvaa työtä, hänestä näkyy selvästi, että Sofia ei ole kovin innoissaan Nikon saavuttua keskelle hänen elämäänsä. Sofia kyllä on tosi ystävällinen Nikolle ja muutenkin kivan ja kärsivällisen oloinen nainen. Katajalla on hyvä näkökulma hahmoonsa ja tarkka tyyli lukea tarinaa. Lauri Karo tuo sairaanhoitaja-hahmonsa lavalle onnistuneesti, hänellä ei montaa vuorosanaa ole mutta hoitaja on hahmona oleellinen ja Karo tekee hyvää työtä. Miika Laakso näyttelee lääkäriä, ja tekee tämän roolin tosi hyvin. Hieno ote hahmoon, pidin Laakson roolisuorituksesta paljon. Lääkäri on Pojassa hyvin tärkeä hahmo, minulla jäi Lontoon versiosta mieleen (monen muun asian lisäksi) erityisesti yksi lääkärin repliikki, nimittäin "rakkaus ei nyt riitä". Tämä herätti nyt yhtä paljon ajatuksia kuin edelliselläkin kerralla, ja taas kerran ihmetytti se, miten Nikon vanhemmat suhtautuvat lääkärin asiantunteviin suosituksiin. Totta kai he kuuntelevat poikaansa, ja tämä vetoaakin vanhempiinsa sydäntäsärkevällä tavalla. Mutta silti. En osaa asettua vanhemman osaan, mutta minusta tuntuu kyllä kovin hämmentävältä, että Nikon vanhemmat tekevät sen päätöksen jonka tekevät. Mieleen jäi myös toinen vuorosana, sekin lääkärin, eli "tässä ei ole nyt kyse teistä". Niinpä! Poika on monesta syystä tosi puhutteleva, rankka ja ajatuksia herättävä näytelmä, ja minun huomioni tässä kiinnittää aina se, miten ohipuhuminen ja ymmärtämättömyys ovat niin arkisia asioita. Miten ihmiset tarkoittavat hyvää, haluavat auttaa, tarjoavat ratkaisuja ja niin edelleen, mutta kuinka heiltä jää huomaamatta se, mitä muut tuntevat tai yrittävät kertoa. Jotain tosi lohdutonta on siinä, miten Pojan hahmot suhtautuvat Nikon tilanteeseen. Tai ei varsinaisesti siinä, miten he suhtautuvat, vaan siinä, mikä on tapahtumien lopputulos. Poika on superhieno näytelmä, mutta todella raskas ja raastava myös, siksi se onkin niin vaikuttava.

KOM-teatterin Poika on hienoa teatteria, esitys tarjoaa ravisuttavan kokemuksen ja paljon ajateltavaa. Upea teksti tuodaan lavalle ammattitaidolla, rohkeasti ja vahvasti. Paavo Kinnunen loistaa Nikon roolissa ja muu näyttelijäporukka tulkitsee tarinaa hänen rinnallaan koskettavalla tavalla, esityksen tärkeät teemat on tavoitettu niin näyttelijäntyöllisesti kuin ohjauksellisestikin. Olen niin iloinen, että KOM-teatteri toi Pojan ensi-iltaan Suomessa, tämä on niin hieno teksti ja teemojaan onnistuneesti ja hätkähdyttävästi käsittelevä näytelmä, että suosittelen ehdottomasti katsomoon kiiruhtamista jos mahdollisuus on. Rankka ja surullinen esitys Poika on, ja käsittelee masennusta, ahdistusta ja perhesuhteita aika painavalla tavalla, eli ei sovi ihan kaikille. Suositusikä on 15 vuotta, ja pidän sitä asianmukaisena. Siksi, vaikka tätä lämpimästi suosittelenkin, kannattaa ainakin varautua nenäliinalla ja muutenkin pohtia, miltä nämä teemat tuntuvat, eli haluaako niitä nähdä käsiteltävän lavalla. Mutta jos yhtään miettii, että kannattaisiko mennä katsomaan, niin todellakin kannattaa. Tämä on hieno.

Ja sitten asiaa aiheesta The Son versus Poika. Vaikka nyt vertailen näitä toisiinsa, on kahden erillisen esityksen vertaileminen tietenkin mielipidekysymyksiin perustuvaa pohdintaa eikä mitään näin se olisi pitänyt tehdä-mutinaa. Haluan vain vähän kirjoittaa ajatuksiani auki, lontoolaisversio nimittäin teki sen verran vahvan vaikutuksen, että The Son nousi minulle tosi tärkeäksi näytelmäksi, eli kaikki tulevat versiot vertautuvat nimenomaan siihen. Poika kestää tämän vertailun erinomaisesti, kyllä oli raastavaa, koskettavaa ja vaikuttavaa katsoa, miten tarina keriytyi auki KOMin näyttämöllä. Lontoon versio oli tätä suomiversiota herkempi ja hienovaraisempi, siitä paistoi läpi suurempi määrä tasoja kuin tässä. Sitä ehkä edesauttoi valkoinen lavastus, englannin kieli, monipuolisempi ilmaisu ja moni muu juttu, mutta jäin joka tapauksessa kaipaamaan suomiversioon lisää herkkyyttä. Nyt hahmot olivat vähän kovempia kuin muistin heidän olevan, mutta sekin yllättäen lopulta toimi. Yllättävää oli myös se, että vaikka esitys ja tarina tuntuivat tutuilta, hahmot olivat jotenkin tosi erilaisia kuin lontoolaisversiossa. Ehkä he ovat suomalaistuneet tai jotakin muuta, tämä oli toisaalta ihan toimiva juttu. Näyttelijäntyö totta kai vaikuttaa hahmojen rakentumiseen paljon, samoin ohjaus, ja oli kiva nähdä aika erilainen tulkinta samoista hahmoista. Ja vaikka tarina tuntui tutulta, vaikuttivat hahmojen väliset suhteet eri lailla jännitteisiltä kuin Lontoossa. Vaikka samat jutut painoivat, ahdistivat ja pelottivat hahmoja, niitä lähestyttiin hieman eri kantilta kuin lontoolaisversiossa, ja ehkä tämäkin vaikutti siihen, etteivät kohtaukset aina olleet niin herkkävireisiä kuin olisivat voineet olla. Lontoossa (ja myös ranskalaisversiossa videoiden perusteella) lavastuksen hallitseva väri on ollut valkoinen, mutta suomiversiossa mennään pääosin harmaan ja sinisen sävyillä. Tunnelmaan vaikuttaa paljonkin se, millä värillä tapahtumat kehystetään, mutta en osaa sanoa, kummasta vaihtoehdosta pidän enemmän. KOMin lava on pienempi kuin lontoolaislava, ja teatteri muutenkin eri muotoinen, ja harmaan/sinisen sävyt toivat tapahtumat ikään kuin lähemmäs yleisöä verrattuna siihen, että lava olisi ollut valkoinen. Tunnelma oli myös arkisempi hieman monivärisemmän lavastuksen keskellä, ja tämä oli kiva juttu ja arkinen tunnelma sopi tarinan kertomiseen iskevästi. Äänimaailma ja musiikit olivat tosi samankaltaisia, mietiskelin yhdessä vaiheessa jo että onkohan samat musiikit siirtyneet lontoolaisversiosta Suomeenkin. Tuskinpa, mutta samaa tunnelmaa sävelet toivat lavalle. Tarinan rytmi on myös hyvin samanlainen, oikeastaan vain kaksi kohtaa ovat tempoltaan erilaisia (jo mainittu viimeisen käänteen jälkeinen siirtymä sekä se kohtaus, jossa siirrytään ensimmäistä kertaa sairaalaan). Mainitsin suomiversiossa olleen alkupuolella jopa yllättävän paljon hilpeyttä, en muista, että Lontoossa olisi naurettu kovinkaan paljon. Muutamassa kohtaa lontoolaisversiokin oli kyllä varsin kepeä, mutta suomiversio on kyllä löytänyt enemmän huumoria ja iloa. Tämä ei todellakaan haittaa, sen verran rankkaa menoa on luvassa että alkupuolella on vielä kiva hymyillä, lopussa kun sitä ei paljoa ole luvassa. Ehkä tämän enempää en keksi juttuja, jotka tulevat mieleen tähän kahden eri version vertailuun liittyen. Lontoon versiossa parasta oli herkkä vire ja tosi tarkat nyanssit, kun taas Suomessa parhaiten onnistuu rohkea tunnelmien, aiheiden ja teemojen käsittely. Lopputoteamuksena sanottakoon, että olen tosi iloinen siitä, että onnistuin näkemään The Son-näytelmän Lontoossa ja onnellinen siitä, että tämän vaikuttavan esityksen saa nyt kokea myös Suomessa. Molempi parempi ja muuta sellaista, ja näin todellakin on. Vaikka mielenkiinnosta ja omasta ilostani näitä siis toisiinsa heijastelin, olen aina sitä mieltä, että yhtä tarinaa on vain hyvä versioida monella tapaa, jolloin siihen löytyy uusia näkökulmia, uudenlaisia ajatuksia ja vaikka mitä muuta hyvää.