Täydellinen rikos? @ Lahden kaupunginteatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Lahden kaupunginteatteri!

kuvat © Jussi Virkki

Näin Täydellinen rikos?-esityksen 1.2.

On Kristiinan (Annan Pitkämäki) ja Inton (Mikko Pörhölä) hääpäivän aika, talvisessa maisemassa alppimaja-huvilan maisemissa, ja paikalla on hääparin lisäksi Kristiinan kaaso Niina (Mari Naumala), kokkina häärivä sairaanhoitaja Anne (Anni Kajos), morsiamen veli, pappishommia toimittava Mikko (Jari-Pekka Rautiainen) sekä epäilyttävästi myöhässä paikalle saapuva Petteri (Mikko Pörhölä), Annen mies ja Kristiinan entinen heila. Naimisiin päästään ja tunnelma on katossa, kunnes uunituore aviomies heittää henkensä ja tätä aletaan selvitellä, siinä samalla selviää yksi jos toinenkin kaivertamaan jäänyt ihmissuhdesolmu ja monenlainen kolmio- tai muu draama.

Täydellinen rikos? on improvisoitu rikostarina, eli sen enempää esiintyjät kuin yleisökään eivät tiedä, mitä tapahtuu ja millä tavalla, vaan kaikki keksitään samaan aikaan esityksen edetessä. Näinpä jokainen esitys on ainutlaatuinen, esimerkiksi tämän päivän mainioista hahmoista ja traagisesta hääpäivätarinasta ei pääse nauttimaan kukaan muu kuin se porukka, joka katsomossa istui. Samalla tavalla minäkin jään paitsi tulevien esitysten tarinoista, hahmoista ja tapahtumista, ja sekös harmittaa jo valmiiksi! Toivon kyllä ehtiväni uudelleenkin katsomoon, sen verran sujuvasti syntyi niin tarinaa kuin hahmoja ja heidän välisiään suhteitaankin tällä kertaa. Esityksen ohjaaja Tiina Pirhonen on ohjannut näyttelijät hyvään vireeseen, esitys rakentuu yleisöltä pyydettyjen avainsanojen pohjalta tosi näppärästi, eikä mihinkään jäädä junnaamaan tai pohtimaan liian pitkäksi aikaa. Hämmästyttävän monipuolisia juonikuvioita ja hahmoja syntyy sitä mukaa, kun esitys etenee, ja juoni pysyy selkeänä ja seurattavana (ja toki myös salaperäisenä, kuten rikostarinaan kuuluukin). Tässä esityksessä ohjaaja ei vastaa ihan samoista jutuista kun yleensä, koska hänkään ei tiedä, mistä tarina milloinkin kertoo. Käsiohjelman mukaan esityksen treeneissä on harjoiteltu esimerkiksi tunnetta, reagointia ja dramaturgiaa, sekä paljon muuta, joka auttaa esityksen rakentamista. Siinä on onnistuttu, sillä tunteet, reaktiot ja muu esityksen käänteisiin liittyvä on paitsi uskottavaa, myös sopivasti hauskaa ja koskettavaa.

En ole aikaisemmin nähnyt koko illan improvisoitua esitystä, muutaman kerran kyllä lyhyempiä improjuttuja, ja ne ovat aina ihan mahtavia. Pitäisi kyllä enemmän käydä näitä katsomassa, improssa pääsee varsinkin näyttelijöiden luovuus ihan eri tavalla esiin kuin valmiiksi käsikirjoitetuissa tarinoissa ja hahmoissa. Ja tässä pääsevät näyttelijät ehkä muokkaamaan sekä hahmoaan että myös tarinaa haluamaansa suuntaan, niin kun ei oikein voi tehdä silloin, kun roolihenkilön kohtalo on jo ennalta kirjoitettu. Toki kaikki riippuu siitä, mitä muu porukka keksii tehdä ja millaisia viestejä näyttelijät antavat toisilleen. Koska esitys on joka kerta erilainen, täytyy näyttelijöidenkin olla ihan eri lailla hereillä kuin käsikirjoitettua, alusta loppuun tiedossa olevaa esitystä tehdessä. Impro vaatii tarkkaa vastanäyttelijöiden ja tilanteen lukemista sekä avoimmuutta sille, mitä tapahtuu. Tästä syystä impron katsominen onkin hurjan mielenkiintoista, se kun laittaa näyttelijäntaidot aika kovaan testiin, ja kuvittelisin, että näyttelijöillekin improvisoidun esityksen tekeminen antaa erilaisia juttuja kuin "perinteinen" näyttelijäntyö. Myös se, että esitys on aina ihan uusi, hahmot, tarina, tapahtumat ja tässä tapauksessa tietenkin rikos ovat kerta toisensa jälkeen ennalta-arvaamattomia, tekee Täydellisen rikoksen katsomisesta kiinnostavaa. Katsoja kun ei voi tietää, mitä edellisessä esityksessä on tapahtunut, ja onko tunnelma tai tyyli nyt ihan erilainen kuin viimeksi, mutta näyttelijät sen tietenkin muistavat. Vaikuttaako se tekemiseen, vai lähteekö esitys aina helposti puhtaalta pöydältä? Tästäkin syystä haluaisin nähtä esityksen uudelleen, koko homma olisi eri kuin tällä kertaa, mutta ehkäpä jossain olisi jotain tuttua kuitenkin. Jäävätköhän erityisen hyvät oivallukset mieleen niin, että niitä haluaa hyödyntää seuraavassakin tarinassa? Joitain rikostarinan tyylikliseitä tarinaan luultavasti aina hiipii mukaan, mutta se on ainostaan hyvä juttu ja aiheuttaa sopivasti hilpeyttä, jännitystä ja epätietoisuutta, kun rikosta selvitetään.

Näyttelijät astelevat esityksen alussa estradille kysymään yleisöltä muun muassa tapahtuma-aikaa, jotakin esinettä, ammatteja ja sitä, mitä juhlia vietetään. Tässä esityksessä shown nimeksi tuli "Sukset", tapahtuma-aika oli talvi, ammatti muurari (joka tosin taisi kokonaan unohtua, minulta myös, kunnes tähän tekstiin sen muistin) ja juhlat häät. Näistä lähtökohdista syntyikin mainio tarina, joka piti otteessaan ja sisälsi monia juonikuvioita. Murhaaja oli lopulta juurikin se, joka minulla ensin tuli mieleen, mutta taipumusta väkivaltaan ja motiiveja monenlaisiin tekoihin tuntui olevan vähän jokaisella tyypillä. Anna Pitkämäki teki varsin väkevän roolin tuoreen aviomiehensä menettävänä Kristiinana, hienoa heittäytymistä eri tunnetiloihin. Kristiinasta rakentui mukavan vivahteikas hahmo Pitkämäen kuljettaessa häntä tilanteesta toiseen. Mari Naumalan Niina oli monipuolinen hahmo myös, ja Naumala ja Pitkämäki loivat sujuvasti historiaa näiden naisten välille, lapsuudesta aikuisuuteen, riitoihin ja anteeksiantoon. Anni Kajos oli vakuuttava Anne, joka epäili Kristiinan pian varastavan hänen miehensä takaisin itselleen, nämä kun olivat ennen yhdessä. Kajos toi hahmoonsa hyviä kerroksia, ja rakensi tälle mielenkiintoisen tarinan. Mikko Pörhölällä oli kaksi hahmoa, sekä murhan uhriksi joutuva Into että Annen aviomies, lääkäri Petteri, joka on tyylikkäästi myöhässä ja kätevästi ottanut mukaansa lääkärintarvikkeet, joilla saa tarkastettua myös sen, mihin Into-raukka kuoli. Pörhölä on tosi hyvä, hän hyppäsi kohtauksiin mukaan onnistuneella otteella ja tavoitti sekä hahmonsa olemuksen että tilanteet sujuvasti. Erityismaininnan saa Jari-Pekka Rautiainen, joka teki mahtavan roolin Mikkona. Rautiainen rakensi hahmostaan kokonaisen ja vivahteikkaan, ja toi rooliin luontevasti huumoria ja draamaa. Mikko on ehdottomasti sellainen hahmo, jonka haluaisin nähdä myös jossain käsikirjoitetussa tarinassa, hänellä saattaisi olla siihen paljon annettavaa. Rautiainen keksi kaikenlaisia mainioita pikku yksityiskohtia hahmoonsa, ja toi jokaiseen kohtaukseen paljon hyvää. Koko näyttelijäporukka pelaa yhteen loistavasti, kuten pitääkin. Tässä on mentävä siihen suuntaan, mihin tarina menee, tai ainakin käänettävä suunta yhdessä toisten kanssa, eikä sooloilemaan voi noin vain lähteä. Siksi onkin hieno juttu, että tämä porukka tekee näin luontevaa yhteistyötä, ja selvästi luottaa siihen, että yhdessä tehdessä juoni menee eteenpäin ja tarinaa syntyy. Näyttelijät lukevat toisiaan hienovaraisesti ja tarkoin reaktioin, ja sitä on tosi kiva katsoa.

Esityksen musiikista vastaa Hannu Risku, joka tuo mukaan tunnelmaan sopivia säveliä sekä tehosteääniä, jotka aiheuttavat hilpeyttä ja myös jännitystä ja salaperäisyyttä. Risku nappaa taitavasti kiinni siitä, mitä milloinkin tapahtuu, ja mukauttaa musiikin näppärästi sellaiseksi, että se tukee tarinaa. Mietiskelin esitystä katsoessani, kirjoittavatko näyttelijät lavan takana vuorotellen jotain muistiinpanoja tai muita muistutuksia siitä, kuka hahmo teki mitäkin ja mitä kaikkea on sanottu ja tehty, jotta esitys ei mene kovin ristiriitaiseksi. Ainakin pakka pysyi kasassa tämän häätragedian kerronnassa, vaikka monenlaisia mutkia oli vähän kenelläkin hahmolla matkassa, ja monimutkaisia suhdekuvioita varsinkin muutamalla tyypillä. Jos mitään ei kirjoiteta muistiin, niin aika paljon kyllä vaatii muistikapasiteettia ja keskittymistä, että kaikki on selkeänä mielessä vielä viimeisessä kohtauksessa. Minä en ainakaan muistaisi jotain sivulauseessa mainittua olennaista asiaa siinä vaiheessa, kun se uudelleen tulee puheeksi. Valosuunnittelulta esitys vaatii myös keskittymistä, valot kun pitää sovittaa siihen, mitä lavalla milloinkin alkaa tapahtua. Valoista vastaavat Tiina Hauta-aho ja Mika Virtanen, jotka tuovat hahmot valaistuksi oikeilla hetkillä ja oikeassa kohdassa, ja reagoivat valoilla hyvin myös tunnelmaan. Tarkkuutta kaivataan vielä hieman siihen, ettei kohtauksia leikata kesken vuorosanan. Ei tämä paljoa häirinnyt, mutta muutaman kerran jokin kiinnostavan kuuloinen juttu jäi sanomatta, kun lava pimennettiin ja seuraavaan kohtaukseen siirryttiin. Toki tämä kohtausten mitoittaminen varmaankin hioutuu sujuvammaksi esityskauden edetessä, eikä se tarinan seuraamiseen tai muuhun mitenkään vaikuttanut. Vähän häiritsi myös se, että alku- ja loppulaulussa meinasivat sanat hukkua musiikkiin, näissä hetkissä olisi ollut kiva kuulla, millaista laulua näyttelijät improsivat menemään.

Kokonaisuutena Täydellinen rikos? on tosi mainio konsepti, ja tämä traaginen häätarina oli tosi onnistunut ja kiinnostava, sopivan jännittävä ja liikkui mukavan laajalla tunneskaalalla. Näyttelijät kuuntelivat toisiaan sujuvasti, hahmojen väliset suhteet alkoivat rakentua luontevasti, ja juonesta tuli mielenkiintoinen, hieman yllättävä ja oikein viihdyttyvä. Vahva suositus, tämän voi hyvin käydä katsomassa monesti eikä varmaankaan kyllästy, aina on luvassa niin uudet tyypit, uusi tarina kuin uusi jännittävä rikoskin. Kyllä kannattaa suunnata katsomoon, ja tähän esitykseen saa myös itse vaikuttaa! Ehkäpä mieleen tulee tosi hyvä tilanne, ammatti, juhla tai muu juttu, jota näyttelijät yleisöltä kysyvät, ja koko esitys rakentuu sen ympärille. Täytyykin ensi kerraksi alkaa mielikuvittelemaan jotain hauskaa, toivottavasti siis ehdin uudelleen katsomoon.