Ostin Helsingin kirjamessuilta Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan aloitusteoksen, Kaarnan kätkössä, ja luinkin sen sitten hyvin nopeasti. Minun on jo jonkin aikaa pitänyt tutustua tähän kirjasarjaan, joten nyt vihdoin sukelsin Väkiveristen maailmaan. Kun sain ensimmäisen osan luettua, kävin sitten haalimassa kirjastosta loput kolme kirjaa luettavaksi, mitä sitä turhaa taukoa näiden välillä pitämään.
Kaarnan kätköissä siis avaa Väkiveriset-sarjan, ja tämä on erittäin hyvä avaus. Päähenkilönä on Pinja-niminen tyttö, joka saa tietää poikaystävänsä suudelleen toista tyttöä, vieläpä Pinjan ystävää. Hetkessä Pinjan koko elämä on pilalla. Pinjan äiti pakottaa hänet kesätöihin, joiden parissa Pinja törmää Virveen, pihkalta tuoksuvaan punapäähän. Ympärillä esiin pilkahtelee myös salaperäinen Tuulia, joka paljastaa Pinjalle, että tämän suonissa virtaa metsänväen verta.
Heti alussa tykästyin Helmisen kirjoitustyyliin, se luo tarinaa sujuvasti ja nappaa lukijan otteeseensa heti ensimmäisiltä sivuilta. Tarina on mielenkiintoinen, suomalaiset myytit kietoutuvat nykyaikaan näppärästi ja heräävät Helmisen tekstissä eroon hyvin todentuntuisesti. Kieli on moneen otteeseen tosi aistillista, lukiessa heräävät niin näkö-, kuulo-, tunto- kuin hajuaistikin, puun rungot voi melkein tuntea käsiensä alla ja metsän tuoksun haistaa. Helminen rakentaa kirjojensa maailman taitavasti, lukiessa ei tarvitse ihmetellä mitään epäjohdonmukaisuuksia vaan kaikki yksityiskohdat ovat harkittuja ja tarinaa lukiessa saa vastauksia niihin kysymyksiin, mitä esimerkiksi metsänväestä tai muusta myyttisestä herää. Dialogi on uskottavaa, se sopii hahmojen suuhun ja heijastelee hyvin heidän ajatuksiaan ja näkökulmiaan. Myös nuoruuden ja nuorten kuvaus on sujuvaa. Ja se, että jokaisessa sarjan osassa lukujen nimet kuvastavat päähenkilön maailmankuvaa, on hyvin keksitty.
Kirjan päähenkilöstä Pinjasta pidin kovasti, hän on vivahteikas hahmo ja taitavasti kirjoitettu. Hienosti tulee esiin se, kuinka hämmentävää ja outoa on yhtäkkiä kuulla, miten suonissa virtaa metsänväen verta ja kaikenlainen myyttinen onkin totta. Pinjan työkaveri, häntä kummallisesti kiehtova Virve on mukava ja viisaan oloinen, ja hauska myös. Tuulia vaikuttaa juuri niin ärsyttävän nenäkkäältä kuin miksi Pinja hänet ensi kertaa sinipiian tavatessaan ajattelee, mutta Tuulia on myös tosi fiksu ja hurmaava, auttavainen tyyppi, ja raikkaasti oma itsensä. Erityisesti ihastutti myös Marras, joka on oikein mielenkiintoinen ja kiehtova tyyppi. Niin, ja Pinjan isoisä ja heidän kohtaamisensa aiheutti hilpeyttä myös.
Kaarnan kätkössä on erittäin onnistunut sekä Väkiveriset-sarjan aloitusosana että itsenäisenä teoksena. Tarina pysyy mielenkiintoisena, hahmot ovat uskottavia ja monitasoisia, myyttiset elementit sulautuvat tavallisen maailman sekaan taitavasti ja kiehtovasti, maaginen salaperäisyys ja kihelmöivä jännitys välittyy lukijalle kirkkaasti. Lukukokemuksena tämä oli ihastuttava, en malttanut yhtään säästellä kirjaa vaan luin sen parissa päivässä ihastellen tarinan yksityiskohtia ja suomalaisen mytologian tarkasti kuvailtua maailmaa. Oli ihanaa lukea näin vahvasti kirjoitettua tarinaa, vahvasti siis nimenomaan niin, että kaikki tunteet ja aistimukset leijuivat sivuilla niin vahvoina, että niitä ei voinut olla itsekin tuntematta.
Ainoa juttu joka jäi häiritsemään, oli se, että junan kuulutusääni oli naisen, Z-junassa viikoittain kulkevana nimittäin muistan aika hyvin millä äänenpainoilla ja tavoilla miesääni junan pysähtymispaikat kuuluttaa. Mutta tämähän on fiktiota, eli Väkiveristen maailmassa ääni voi toki olla mikä vaan.
Kiven sisässä kertoo Pekko-nimisestä pojasta, joka muuttaa vanhempiensa kanssa maalta kuolleen mummonsa asuntoon Helsinkiin. Pekko pelailee Minecraftia ja totuttelee uuteen kouluun ja uuteen kaupunkiin, jonka maisemat aiheuttavat kummia tuttuuden tunteita. Kiinnostava naapuri Gwin ja omalaatuinen tyttö Tuulia vetävät Pekon maailmaan, josta hän ei ole tiennyt mitään, mutta joka on todellinen ja vaarallinen.
Pekkoon oli helppo samaistua ainakin yhdessä asiassa, minäkin nimittäin olen juuri muuttanut maalta kaupunkiin. Tai no, en kokonaan, suurinpiirtein puoliksi ja puoliksi asun molemmissa mutta kuitenkin. Muuten Pekon elämä ei ole minulle niin samaistuttavaa, mutta se ei haittaa yhtään. Helminen kirjoittaa sujuvasti myös teinipojan elämästä, eikä tarinassa ole mitään kömmähdyksiä, vaan se etenee luontevasti. Vaikka edellisen kirjan päähenkilö Pinja on aivan erilainen ja eri tilanteessa, ainakin osittain, kuin Pekko, Helminen kuvaa molempia tosi uskottavasti. Pekko on mukava hahmo, tosi kivan oloinen tyyppi. Hän suhtautuu Tuulian ja sukulaistensa paljastamiin ja tarinan edetessä paljastuviin salaisuuksiin ja totuuksiin vuorelaisten elämästä sopivan hämmästyneesti, hieman vastahakoisesti ja varovaisen innostuneesti.
Edellisestä kirjasta tuttu sinipiika Tuulia ilmestyy nopeasti tässäkin kirjassa tarinaan mukaan, ja hän on yhtä ihanan nokkela ja huomaavainen kuin Pinjaakin opastaessaan. Pekon naapuri Gwin on kiehtova, kiinnostava hahmo, ja vaikuttaa kiltiltä. Pekon äidistä Seitasta pidin paljon, samoin Pekon veljestä Joukosta, joka kuitenkin jää vähän taustalle. Myös Sampo on kiva hahmo, toisin kuin Pete, joka on heti alusta kummallisen epämiellyttävä tyyppi.
Kiven sisässä paljastaa sujuvasti aina yhden jutun sieltä ja toisen täältä vuorelaisiin liittyen, myyttiset elementit tulevat esiin Pekon näkökulmasta ja lukiessa oppii, mitä kaikki tarkoittaa, samaan aikaan Pekon kanssa. Vaikka lukija jo edellisen kirjan perusteella tietää, että on olemassa sinipiikoja ja myyttejä, jotka ovat totta, se ei vähennä sitä ihmetystä, jonka kaikki uusi aiheuttaa. Vuorelaismaailma on yhtä mielenkiintoinen kuin metsänneitojenkin maailma, ja sen kaikki yksityiskohdat on hyvin kuvattu. Tarinassa riittää jännittäviä kohtia sekä arkisia asioita, ja juoni on rakennettu onnistuneesti. Kaarnan kätkössä-kirjasta tuttu kuvaileva tyyli ja sujuva dialogi ovat mukana myös tässä, ja Helminen kirjoittaa tekstiä, jota on tosi mukava lukea.
Veden vallassa kertoo Marista, joka löytää kylvyssä ihostaan suomun. Marin äiti on hävinnyt vuosia sitten, isä höpöttää tosissaan myyttisistä tarinoista ja vanha paras kaveri Jessika jengeineen ilkeilee Marille minkä ehtii. Koulun nurkilla norkoilee hyytävä vihreähiuksinen nuorukainen, ja kummallinen Tuulia saapuu kertomaan Marille maailmasta, josta hän ei ole ennen tiennyt mitään.
Tykkäsin tästä varsinkin vedenväen maailman ansiosta, onpas mielenkiintoisia yksityiskohtia ja asioita, jotka liittyvät järven asukkeihin, heidän hierarkiaansa ja elämäänsä. Veden maailma kuulostaa kiehtovalta paikalta, jossa kuitenkin vallitsee aivan erilaiset säännöt kuin pinnalla. Vedenväki on kiinnostavaa porukkaa, myyttistä ja salaperäistä, mutta inhimillistä myös. Kirjaa lukiessa järvenpinnan alaisen maailman voi melkein nähdä, veden viileyden tuntea ja myötäelää Marin mukana sitä villiä iloa, jonka uiminen ja vedenneitoilu saavat aikaan.
Hahmoista pidin aikalailla kaikista, tai ainakin pidin siitä, miten heidät on kirjoitettu, vaikka muutama tyyppi olikin vähän epämiellyttävä tuttavuus. Mari on uskottava teinityttö, joka tutustuu uuteen maailmaansa ja totuttelee ajatukseen siitä, että kuuluu vedenväkeen. Ihanan riemastuneesti kuvattu se, kuinka Mari nauttii uimisesta täysin siemauksin. Vedenpoika Kymi on tosi kiva hahmo, ja pidin siitä, miten Kymin ja Marin erilaiset ajatusmaailmat tai tottumukset kuvattiin, se, mikä Maria ihmetyttää ja suututtaa, on Kymille ihan tavallinen ja luonnollinen juttu. Näkki on hurmaava tyyppi, tosi kiehtova ja salaperäinen hahmo, ja varsin lumoava, ihanan rennon oloinen. Vellamo ja Ahti ovat kiehtovia myös, ja taitavasti kirjoitettu heidän erityispiirteensä. Tuulia on samanlainen sanavalmis, hieman ärsyttävä mutta ihana sinipiikaneito kuin edellisissäkin kirjoissa, hän tuo tarinaan aina huumoria ja hauskuutta, ja tärkeitä tietoja myyttisistä jutuista.
Tekstissä on huumoria ja huvittavia kohtia sekä paljon tavanomaista teinidraamaa kiusaajineen ja ihastuksineen, mutta myös kaikkea muuta, mytologisia juttuja tietysti sekä arkista elämää. Jälleen kerran yhtä mukava lukukokemus kuin edellistenkin osien parissa, vedenväen maailmasta taisi tulla suosikkini näistä salaperäisistä ja myyttisistä paikoista, se on kuvattu niin kiehtovasti ja mielenkiintoisesti että tekisi mieli sukeltaa katsomaan, onko meidänkin lähijärvessä oma Ahti ja Vellamo, tai kenties Näkki. Veden vallassa on hyvin kirjoitettu, otteessaan pitävä teos ja jatkaa Väkiveriset-sarjaa samaan lumoavaan ja ilahduttavaan tapaan kuin kaksi edellistäkin kirjaa.
Väkiveriset-sarjan päättää Maan povessa, joka on näistä neljästä teoksesta ehdottomasti suosikkini. Pidin siitä varsinkin siksi, että kirjassa on monta näkökulmaa, Pinjan, Pekon, Marin ja tässä kirjassa esiteltävän Otran. Ja ehkäpä juuri siksi, että kaikki hahmot ovat samassa kirjassa mukana, elämässä samaa tarinaa ja kokemassa kaiken yhdessä, tämä ihastutti minua sarjan teoksista eniten. Nyt kun jo tunsi kaikki hahmot ja pääsi seuraamaan, kuinka he tutustuivat toisiinsa, oli oikein kiva lukea sitä jokaisen hahmon näkökulmasta. Ja tietysti oli kivaa saada lukea lisää tuttujen hahmojen elämästä ja tekemisistä. Kaikkien tarina on kulkenut eteenpäin ja kaikenlaista on tapahtunut, ja nyt saa sitten vastauksen myös siihen, mitä porukalle on tapahtunut edellisten kirjojen jälkeen.
Maan povessa esittelee siis uuden päähenkilön, Otran. Otra on maahispoika, joka asustelee perheensä kanssa ja odottaa muuttoa, johon uusi kaivosalue heidät pakottaa. Eikä Otra todellakaan ole innoissaan maisemanvaihdoksesta, päinvastoin. Toisaalla Pinja, Pekko ja Mari saavat kuulla, että Tuulia on kadonnut. Vanhojen ystävien ja vihollisten yhdistäessä voimansa etsintäpartiota varten kaikilla on mielessään sama kysymys - kai Tuuliaa on vielä mahdollista auttaa?
Tämä maahisten maailma on kyllä todella elävästi kuvailtu, kaikenlaiset yksityiskohdat on kerrottu niin tarkasti, että ne näkee mielessään selkeästi. Mielenkiintoisia juttuja vaikka kuinka paljon, samoin kuin metsän- ja vedenväen sekä vuorelaisten maailmaan liittyen edellisissä kirjoissa. Helmisen kuvaileva tyyli on ehdottomasti yksi hänen kirjoitustyylinsä parhaista puolista, jokaisessa kirjassa maailma herää eloon niin elävästi, että sitä on ilo lukea. Myös henkilökuvaus on tarkkaa ja oivaltavaa, tunteet ja ajatukset sekä motiivit tulevat esiin juuri niin selvästi tai epäselvästi kuin tarinan kannalta on tärkeää.
Otrasta muodostui heti suosikkini kaikista Väkiveriset-sarjan hahmoista, hän on juuri sellainen hieman ristiriitainen ja arvoituksellinen tyyppi joista yleensäkin kirjallisuudessa pidän. Sopiva annos teiniangstia, ihan oikeutettuakin kiukkua ja ahdistusta sekä vähän hölmöjäkin ajatuksia yhdistettynä fiksuihin ja hyviin ominaisuuksiin tekevät Otrasta mainion hahmon, hänen tarinaansa on ihan mahtavaa lukea. Tuuliastakin paljastuu edelleen uusia juttuja, ja hänen haavoittuvaisuutensa pääsee myös esille, Tuulia on tässä kirjassa jotenkin tosi hienosti kirjoitettu ja hänen kuvauksensa on monitasoisempaa ja vivahteikkaampaa kuin edellisissä kirjoissa. Pidin myös Otran isästä ja siskosta Viljakasta, jotka eivät jää pelkästään litteiksi sivuhahmoiksi vaan heistä paljastuu pienessä tilassa paljon asioita. Otran jengi, Tapo, Vihas ja Joutsi, ovat hyvä, monipuolinen joukko. Ja ihanaa, myös Marras palasi mukaan tarinaan tässä päätösosassa! Myös Näkki oli kiva tavata uudelleen.
Pidin Maan povessa-teoksesta eniten myös siksi, että tarina kulkee siinä ehkä kaikista luontevimmin ja sujuvimmin. Tähän toki auttaa se, että enää ei tarvita taustoituksia kuin maahisten maailmasta, lukija nimittäin tietää Pinjan, Pekon ja Marin myyttisistä puolista ja näin ollen kirja voi mennä suoraan asiaan ilman, että siinä tarvitsee selittää kuka on Ahti tai mitä metsänneitoihin liittyy. Hahmojen vuorovaikutus ja dialogi on onnistunutta, koska lukija tuntee päähenkilöistä etukäteen kolme, tai neljä, Tuulia toki lasketaan myös, on heidän keskinäistä tutustumistaan ja toimintaansa uskottavampaa lukea kuin edellisissä kirjoissa, joissa hahmot olivat alussa vielä tuntemattomia. Tarina on kehittynyt jokaisen kirjan myötä, ja on tosi kiva huomata, että se huipentuu näin hienosti. Jännitystä riittää, samoin kaikenlaisia muita tunteita, on rakkautta, riitoja, ahdistusta, epävarmuutta, iloa, odotusta ja huolta sekä riemua. Juoni pitää otteessaan, tekstiä on mukava lukea eikä kirjan toivoisi ollenkaan loppuvan, siinä tapahtuu mielenkiintoisia juttuja koko ajan.
Tämänkin kanssa kävi, kuten usein käy, niin, että päätösosan kohdalla jää kiinnostamaan, miten kaikki nyt sitten jatkuu ja mitä hahmoille nyt kuuluu. Mitään ei kuitenkaan jää liian kesken, tämä porukka on vain niin kiinnostavia hahmoja että lukisin ilomielin vaikka neljä kirjaa lisää heidän elämästään. Maan povessa tosin on tosi hyvä lopetusosa, se kutoo kolmessa edellisessä kirjassa alkaneet tarinat yhteen ja tuo tarinaan myös paljon lisää, niin, että se on ensimmäisestä sivusta viimeiselle riville kiehtova, maaginen ja otteessaan pitävä kertomus.
Suosittelen Väkiveriset-sarjaa lämpimästi, jos kiinnosta nuortenkirjallisuus, kotimainen fantasia, suomalainen mytologia, nuorisoelämä, vivahteikkaat hahmot tai ilahduttavan raikas lukukokemus niin ei muuta kuin näiden pariin.
Hei! Selaillessani blogiasi törmäsin yhteen ongelmaan - ulkoasu ei ole kovin miellyttävä. Sisältö pääsisi entistä enemmän esiin jollakin toisella alustalla tai selkeämmässä ulkoasussa, ehkä ammattilaisen tekemässä. Blogia olisi tällöin miellyttävämpi lukea!
VastaaPoistaKiitos palautteestasi. Mitään suurempaa ulkoasuremonttia ei ole näillä näkymin tulossa, mutta pieniä muutoksia teen toki aina silloin tällöin. Blogialusta ei tule vaihtumaan, mutta ulkoasu saattaa jossain vaiheessa muuttua.
Poista