Sivut

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Tarpeettomia ihmisiä @ Keski-Uudenmaan Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat © Sebastian Rosenberg / Kapina Oy
Näin Tarpeettomia ihmisiä-esityksen 10.11.

Kari (Jukka Peltola) on jäänyt työttömäksi ja tuskailee pitkien, tyhjien päivien aiheuttaman ahdistuksen kanssa. Hänen vaimonsa Tuula (Anna-Leena Sipilä) taas iloitsee saamastaan ylennyksestä, ja on valmis tukemaan miestään kun tällä on muuttuneessa elämäntilanteessa vaikeaa. Toisaalla Petri (Jari Vainionkukka) ihastuu Tuulan työkaveriin Sonjaan (Elina Varjomäki), mutta ei halua mennä ihastusta pidemmälle koska lentoemäntävaimo on rakas, vaikka onkin paljon poissa. Sonja taas vaikuttaa siltä, että haluaa toimia oikein tai ainakin yrittää.

Tarpeettomia ihmisiä on Reko Lundánin käsikirjoittama, ja teksti onkin todella hieno. Olen nähnyt Lundánin näytelmistä myös Aina joku eksyy-esityksen, ja se oli myös käsikirjoitukseltaan upea, ja myös hyvin esitetty. Tässä teksti nousee kuitenkin vielä seuraavalle tasolle, ja Seppo Halttusen ohjaus ja näyttelijänelikko tavoittavat loistavasti tekstin kaiken syvyyden ja intensiteetin. Parisuhdeväkivalta ei ole kevyt aihe, ja se tuodaan lavalle juuri niin raskaana ja painostavana kuin pitääkin. Jännite kasvaa hienosti, pienet jutut, ilmeet, eleet, äänenpainot ja katseet luovat tunnelmaa, ja levottomuus lisääntyy hetki hetkeltä. Tunteita tässä riittää, eikä niistä kovin moni ole iloisia. Sekä pienet ilonpilkahdukset että sitten synkät ja julmat hetket ovat tosi monipuolisia ja vivahteikkaita, esitykseen mahtuu laaja tunnekirjo ja sen on työryhmä tavoittanut kyllä erinomaisesti. Tarina on vähän kuin tuttu, lehdissä kirjoitetaan samanlaisista tilanteista ja asioista, ja samoja tekosyitä tai ihan oikeitakin syitä voi lukea keskustelupalstoilta tai ties mistä. Esitys on vuodelta 2003 mutta edelleen ihan liian ajankohtainen, ja edelleen erittäin puhutteleva ja riipaiseva.

Jukka Peltola, Anna-Leena Sipilä, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki tekevät kaikki sellaista työtä että ei voi kuin ihailla. Jokainen näyttelijä löytää upeasti tavan tuoda hahmonsa lavalle, ja nelikon yhteistyö on saumatonta. Jukka Peltola on hyvin uskottava potkuistaan ahdistuneena, toimettomuuden piinaamana miehenä, joka muuttuu esityksen aikana aina vaan uhkaavammaksi ja uhkaavammaksi. Kari vaikuttaa aluksi pelästyvän käytöstään ja hän myös katuu tekemisiään, mutta sitten taas käytös riistäytyy hallinnasta eikä siinä näy kyllä katumuksen hiventäkään. Todella hieno, painostava rooli. Anna-Leena Sipilä on loputtoman ymmärtäväisenä ja miehelleen ideoita ja ratkaisuja työttömyystilanteeseen tarjoavana Tuulana huikea, hyvin monitasoinen ja tärkeä rooli ja Sipilä tuo rooliinsa loistavasti kaiken sen, mikä Tuulan tarinaa määrittää. Erittäin hyvä. Jari Vainionkukka Petrinä on mainio. Petri meinaa hukkua velvollisuuksiensa ja vapaaehtoistenkin taakkojen alle, mutta ei sitten oikein saa mitään tehtyä vaan ahdistuu, mutta ei ihan tiedä mistä. Jonkinlaisen pakokeinon ahdistuksesta tarjoaa Sonja. Elina Varjomäen Sonja tuntuu olevan hahmoista fiksuin ja oikeudenmukaisin. Sonja on suorasukainen ja usein oikeassa tai ainakin oikeilla jäljillä, ja ehkä siksi muiden näytelmän hahmojen on vähän vaikea hyväksyä hänen sanomisiaan. Vähän sellainen järjen ääni tuntuu Sonja olevan, mutta ei kuitenkaan mikään täydellinen tyyppi, vaan erehtyväinen siinä missä muutkin. Varjomäki tekee oikein hienon roolin, ja täytyy kyllä sanoa, että hän tuntuu onnistuvan roolissa kuin roolissa, aina ilo katsoa hänen työskentelyään lavalla.

Lavastus (Seppo Halttunen, Kasper Kaijanen, Jari Vainionkukka ja Elina Varjomäki) on tosi hieno, lavalle on tuotu niin Tuulan ja Karin koti, Sonjan ja Tuulan työpaikka eli Siwa ja vielä pyörävarastokin. Näyttämökuva on onnistunut, lavastus luo tunnelmaa ja antaa mainiot kehykset esityksen tapahtumille. En yleensä kauheasti pidä siitä, että kohtaukset vaihtuvat pimeän kautta, mutta tässä esityksessä nämä pimeät hetket jopa tuovat lisää arvoa esitykselle ja sen toteutukselle. Pimeys lisää painostavuutta ja tuo tunnelmaan sopivasti uhkaa, eli tässä nämä kohtausvaihdot ovat erinomaisesti toteutettu valaistuksellinen ratkaisu. Valoista vastaa siis Kalle Tahkolahti, ja hän on pimeyden lisäksi onnistunut myös eriväristen ja -kirkkauksisten valojen käytössä, hienosti onnistuu tunnelman luominen. Äänisuunnittelu on Tahkolahden ja Saku Tammisen käsialaa, ja kolahdukset ja muut äänet ovat myös omiaan vaikuttamaan tunnelmaan. Sinikka Zannonin puvustus sopii esitykseen ja hahmoille hyvin.

Hyvin raskas aihe ja painostava toteutus, mutta ei mitenkään liian sydäntä kiristävä vaan ajatuksia ja tunteita herättävä, tärkeä esitys. Loppu oli yllättävä mutta pidin siitä kyllä, samoin kun koko esityksestä. Tätä ei ole kivaa katsoa, aiheensa puolesta siis, mutta näyttelijäntyö on erinomaista ja teksti loistava, eli siitä näkökulmasta tämä on oikeinkin nautinnollinen esitys. Ja on tässä sellainen kaiken ympärillä leijaileva toivon hiven, ehkä kaikki päättyy hyvin, ehkä kaikki vielä kääntyy paremmaksi. Ja myös huumoria mahtuu mukaan. Mutta ehdottomasti yleisvireeltään rankka näytelmä, joka on toteutettu taitavasti. Käsiohjelmalle kiitosta siitä, että sieltä löytyy tahoja, joihin voi esityksen aiheen koskettaessa ottaa yhteyttä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti