Alina @ Kansallisteatteri

Näin esityksen Bloggariklubin kautta, kiitos Kansallisteatteri!

kuvat © Mitro Härkönen

Alina kantaesitettiin Kansallisteatterin Omapohja-näyttämöllä tänään 28.8. Minä näin sen ennakkonäytöksessä 26.8.

Alinan (Anna Valpuri) veli Emil (Pyry Nikkilä) kärsii riippuvuudesta, ja Alina haluaa auttaa. Elämä murenee, ajautuu kaaokseen, horjuu puolelta toiselle eikä pysy kasassa. Kuinka vahvaa on sisaruus, kuinka kauan itse kukin jaksaa, kuinka kauan elämää voi elää näin? Mikä voisi lohduttaa, valaa uskoa tulevaan, vakuuttaa, että kaikki menee hyvin? Mukana näyttämöllä, monessa roolissa, on myös Pirjo Lonka.

Alina on hieno. Se on minun makuuni juuri sopivan traaginen, riipaiseva ja raastava tarina, joka ei kuitenkaan heitä näyttämölle synkkyyttä synkkyyden perään vain pelkästä synkkyyden ilosta, vaan kaiken epätoivon ja vaikeuksien keskellä on aina myös hyviä, kevyempiä hetkiä. Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama näytelmä käsittelee isoja asioita, jotka ovat toisaalta yksityisiä ja henkilökohtaisia, mutta kuitenkin myös yhteiskunnallisia ja maailmanlaajuisia. Salon teksti on kaunista ja raskasta, tarkka ja herkkä yhdistelmä kaikkea sitä, mitä esitys käsittelee. Erityisesti esityksen dialogi ansaitsee maininnan, se on rajua ja kaunista, täynnä pelkoa, pettymystä, toivoa ja rakkautta. Oksasen ohjaus jättää tilaa ajatuksille ja tunteille, avartaa ja laajentaa esitystä pelkästään näyttämön tai katsomon ulkopuolelle. Tarina on oikeanlaisessa paketissa, sitä ei ole niputettu tai rutistettu turhan tiukkaan, vaan se saa vaellella ja koskettaa katsojia eri tavoin. Muutama ratkaisu, olivat ne sitten tekstissä, ohjauksessa tai muiden juttujen käsissä, aiheutti hieman hämmennystä, tosin lopuksi kaikki tehdyt valinnat ja tyyliratkaisut sun muut tuntuivat selkenevän.

Esitys on lavastukseltaan melko pelkistetty, vain valkoinen takakaari/taustahomma sekä muutama eri kokoinen valkoinen laatikko ovat lavalla. Tämä sopii kokonaisuuteen hienosti ja toimii oikein hyvin. Valkoinen väri vallitsee tilassa muutenkin, melkein kaikki puvuista tarpeistoon on valkoista, joka muutaman kerran ihan häikäisee valojen lävähtäessä lavalle täydellä teholla. Valaistumisen hetkiä, niin kirjaimellisesti kuin henkisestikin. Valosuunnittelu (Ville Virtanen) on näitä kaikista kirkkaimpia hetkiä lukuun ottamatta tosi hienoa, pidin siitä, kuinka valo luo tunnelmia, korostaa hetkiä ja esittää yksityiskohtia. Taustalle heijastettavat tekstit toimivat jonkinlaisina kohtausotsikkoina ja muina tunnelman luojina, niistä en suuremmin välittänyt mutta eivät ne sen suuremmin myöskään häirinneet.

Pidin erityisesti siitä, että yksi kohtaus, jonka otsikko/teksti heijastettiin takaseinään, tehtiin muutamaan otteeseen. Tai alku ja teksti/otsikko olivat samoja, mutta kohtaus jatkui siitä hieman eri lailla, ja joka kerralla hienolla tavalla. Myös Alinan pohdiskelevat, muistelevat tai toteavat pidemmät vuorosanat olivat tosi hyviä, samoin sisarusten väliset kohtaukset poikkeuksetta noin muutenkin. Niistä esitys pitkälti toki koostuukin, eli ei ihme, että tykkäsin tästä paljon. Näytelmä onnistuu kuvaamaan ihmissuhteita aidolla ja uskottavalla, vilpittömällä tavalla, joka tuntuu katsomossa asti. Yksikään ilon, surun, pettymyksen, pelon tai rakkauden hetki ei mene ohi, vaan tunteet vyöryvät katsomoon voimalla, olematta kuitenkaan liian isoja käsitellä. Tässä on jotenkin vain niin hieno tarina ja teksti, joka on toteutettu tosi kauniisti ja lempeästi, että katsomossa on vaikea olla vaikuttumatta. Toki esitys ja sen aiheet koskettavat monia, ja omista kokemuksista riippuen tämä varmasti herättää ajattelemaan ja tuntemaan eri asioita.

Näyttelijät tekevät loistavaa työtä. Varsinkin sisaruksia näyttelevät Anna Valpuri ja Pyry Nikkilä nousevat esiin, vaikka kyllä myös Pirjo Lonka toteuttaa pienemmät roolinsa vakuuttavasti ja sujuvasti, hän vain väistämättä jää vähän taustalle sisarusdraaman täyttäessä tilan. Varsinkin Valpuri jäi minulle jo Kansallisteatterin syyskauden avajaisista mieleen, näytelmästä nähdyssä kohtauksessa hän oli jotenkin upeasti läsnä ja aito. Sama jatkui tässä, Valpuri tekee näytelmän alusta loppuun uskottavaa, koskettavaa ja kouraisevaa työtä. Hän on mahtava Alina, ja tuo lavalle kauniisti hahmonsa ilot ja surut. Pyry Nikkilän Emil on hieno hahmo, ja Nikkilä tekee roolinsa vakuuttavasti. Emilin rooliin mahtuu paljon kaikenlaista, paljon yksityiskohtia, ja Nikkilä tavoittaa taitavasti sekä sen synkeyden että keveyden, joka Emilin elämässä leijailee. Vahvaa työtä koko kolmikolta.

Alina on ehjä tarina rikkinäisestä, se on näytelmä, joka herättää ajattelemaan ja ravistelee. Kokonaisuus on todella hieno, pidin monesta asiasta ja moni asia on toteutettu tosi hyvin. Näyttelijät ovat upeita, teksti on kaunis ja raaka, taiteellinen toteutus on onnistunutta ja näytelmä iskee syvälle. Tosi hyvä teatterikokemus, jätti vaikuttuneen ja koskettuneen olon, lämpimänkin, vaikka oli täynnä synkkiä hetkiä. Tosin mitä synkempää, sen enemmän minun makuuni, eli ilahduin ja nautin katsomossa tätä katsoessani. Sopiva annos epätoivoa ja uskoa tuleviin, parempiin hetkiin.

Kiitos Alinan porukalle, olipa hienoa nähdä tämä.