FOMO - Fear Of Missing Out @ Ryhmäteatteri

kuvat © Veeti Hautanen

Vielä yksi esitys, huomenna 29.5. klo 19!

RyhmisNuorten FOMO - Fear Of Missing Out on inspiroitunut Svenska Teaternin Hype-musikaalista, jota esitettiin 25 vuotta sitten. Hypen teemoja on tuotu tähän aikaan ja maailmaan sopivaksi, ja FOMO tarkastelee elämää nuorten keskuudessa ja sitä, miten nuorten maailma on muuttunut 25 vuodessa. Lavalla nähdään Nea Hokkanen, Edit Viljamaa, Zaher Husseini, Matias Löfberg, Myrsky Virmavirta, Javid Panahi, Iida Lampela, Masha Suhhareva, Saana Miettinen, Siru Summanen, Sara-Inari Pohjonen, Marie Vilkki, Jesse Gyllenbögel, Saggad Muhammed, Milana Novokmet, Janette Hirvonen, Anastassia Suhhareva ja Anna Buzakova.

Fomo eli fear of missing out tarkoittaa paitsijäämisen pelkoa, sitä, että tuntuu siltä, kuinka kaikilla muilla on aina hauskempaa juuri siellä, missä itse ei ole. Kuinka parin päivän poissaolon jälkeen on vitseistä ja sisäpiirin jutuista ihan ulkona, kuinka pitäisi revetä moneen paikkaan jotta pysyisi perillä kaikesta, kuinka tuntuu aina, että menettää jotain. Varsinkin sosiaalisen median aikakaudella fomo on vahvasti läsnä, kun näkee kuvia juhlista, kaupungilla vietetyistä päivistä, uintireissuista, hauskasta illasta tai mistä tahansa. Jostain sellaisesta, mihin ei ole itse osallistunut. Jos tietää kavereiden tekevän jotain, eikä itse pääse mukaan, on helppo tuntea itsensä ulkopuoliseksi. Mitä ne nyt siellä puhuvat, mitä ne tekevät, mitä uusia juttuja ne keksivät? Ja kun ne puhuvat niistä uusista, omista jutuistaan, mitä minä sitten teen? Nauran mukana, vaikka en tiedä, mille?

Kylläpäs tämä oli mahtava! Aikamoista tykitystä alusta loppuun, silmiään ei malttanut irrottaa lavalta hetkeksikään ja koko ajan säilyi rytmikäs, selkeä ja eloisa ote nuoruuden ja elämän kuvaukseen. Lavalla nähtiin kohtauksia niin bileistä, koulusta, kaveriporukoista, ihastumisen hetkestä, ilosta, surusta, nolostuksesta ja innostumisesta. Kaikkea kehysti radio FOMO, jonka ohjelmissa ja keskusteluissa pohdittiin sitä, mitä elämä on ja mitä nuoret ajattelevat. Heti esityksen alkupuolella nähtiin varsin reipas kohtaus naisen sukupuolielinten ja niihin liittyvien
ajatusten/tutkimusten/tieteen/ideologioiden historiasta ja naisten asemasta noin yleisestikin, siinä lavalle marssitettiin muun muassa John Harvey Kellogg ja noitavainoja järjestelleet miehet. Heti esityksen alussa oli muuten selvää, että nyt mennään eikä meinata ja tarina kulkee kohti loppua vauhdikkaasti ja rohkeasti. Tuli oikein innostunut ja odottavainen olo siis ensi hetkistä lähtien, katsoin tätä suurella mielenkiinnolla ja odotin, mitä kaikkea lavalla tultaisiin näkemään.

Esitys on hyvin rakennettu, kohtaukset vaihtuvat sujuvasti ja ne esitetään hyvällä tahdilla. FOMOssa on ehkä kaikista parasta juuri se tuttuus, joka koko tarinan läpi vallitsee. Vaikka minä en varsinaisesti lukiossa osallistunut biletykseen ja (netti)juoruiluun, on kaikkeen silti helppo samaistua ja esityksessä riittää valtavasti tunnistettavia hahmoja, elämäntilanteita, yksityiskohtia, ajatuksia ja tapahtumia. Ja ne kuvataan niin luontevina ja arkisina, että ei tulisi mieleenkään epäillä, etteikö jotain samanlaista tapahtuisi kaikissa kouluissa ympäri maailman. Nuoruus ei ole joka paikassa samanlaista, mutta se on nuoruutta joka puolella. Ja jotkin piirteet siitä puskevat esiin kaikkialla, ja siksi nuoruus ja elämä ylipäätään saa tunnistettavia piirteitä kaikissa tarinoissa. Tämä tulee FOMossa hyvin esille. Esiintyjät tulevat eri taustoista, eri maista, mutta jokin on kaikille ihan sama, vaikka muuten ihmiset olisivat ihan erilaisia. Ehkä se on jokin nuoruuden tai kenties elämän ydin, en osaa sanoa. Mutta jotenkin sen lavalla näkee.

Nuori näyttelijäporukka on loistava, he tekevät esitystä taidolla, innolla ja uskottavin yksityiskohdin. Kaikki tuntuu tutulta, tämä esitys on kuin suoraan pari vuotta sitten kokemistani lukiohetkistä. No, aivan kaikkea esityksessä nähtävää ei ole minun elämässäni tapahtunut, mutta noin suunnilleen hyvin samaistuttavaa ja tuttua menoa lavalla. Ja vaikka ihan samanlaisia tilanteita ei olisikaan vastaan tullut, on esityksen yleisfiilis ja pohjavire tosi luonteva ja aito, tunnistettavaa menoa siis, kuten todettu. Hahmot ovat monipuolisia, vivahteikkaita, kiinnostavia, valloittavia ja onnistuneesti rakennettuja sekä tulkittuja. Esitykseen mahtuu vauhdikkaita koreografioita, koskettavia ja hauskoja radiossa jaettavia tarinoita, huikeita lauluhetkiä, kutkuttavia ja jännittäviä, ihastuneita katseita ja paljon muuta elämää. Näyttelijät tekevät varmaa työtä koko esityksen läpi ja tuovat lavalle vahvoja, sujuvia ja tarkasti tehtyjä kohtauksia.

Mainitaan nyt muutama esiintyjä ja kohtaus vielä erikseen. Koripallokohtaus ja varsinkin Matias Löfbergin ja Myrsky Virmavirran toisiinsa ihastuneet hahmot jäivät mieleen, ja Löfberg ja Virmavirta tekevät muutenkin aivan mahtavaa työtä läpi koko esityksen, heidän hahmojensa tarina on mainio juonikuvio ja siihen mahtuu monta hienoa kohtausta. Siru Summasen ja Nea Hokkasen laulukohtaukset ovat loistavia, samoin kohtaus, jossa Edit Viljamaan hahmo kertoo radio FOMOssa tarinansa. Pidin myös koulukohtauksesta, jossa tyypit lukivat toisistaan netissä kirjoitettuja juttuja, erityisesti Javid Panahi nousi siinä esiin. Saggad Muhammedin ja Zaher Husseinin räppitaidoille myös kehuja, samoin Marie Vilkin mainiolle työlle ruoka on valmista-kohtauksessa. Koko porukan yhteistyö on saumatonta ja sujuvaa, he ovat selvästi hioutuneet yhteen ja se näkyy, esitys näyttää tekijöiltään ja näyttelijät tuovat siihen paljon onnistuneita sävyjä.

Musiikki on menevää, kaunista, hauskaa, tarttuvaa ja hyvin esitettyä, tässä on monta hienoa laulukohtausta ja monipuolisesti erilaisia biisejä. Koreografiat ihastuttavat laulutaidon lisäksi, koreografi Soile Ojala on saanut porukan viritettyä upeisiin joukkokoreografioihin ja taitaviin yksilösuorituksiin. Ohjaaja Jonna Wikströmin ote on myös tuonut ryhmästä esiin juuri oikeita asioita, esityksen yksityiskohdat ja esiintyjien tarkka työ on onnistunutta ja taitavasti lavalle tuotua. Taustalla nähtävät videot ja kuvat sopivat tunnelmaan mainiosti, vaikka minun oli ensin vaikea kuvitella niiden tuovan esitykseen lisää arvoa. Väärässä olin, nappivalinta nämä taustalle heijastettavat jutut! Lavastus ja puvustus sopivat nykypäivään ja nuorisoon, hyvin uskottavaa ja tutun näköistä porukkaa ja maisemaa lavalla.

Muutaman kerran laulujen sanat vähän hukkuivat taustamusiikkiin, mutta tämä ei ollut suuri miinus. Ja se onkin ainoa miinus jonka keksin! FOMO on loistava esitys, se on raikas, riemukas, nokkela, varma, hauska, samaistuttava ja innostava esitys nuoruudesta, maailmasta ja elämästä, ja mikä parasta, nuorten tekemänä.

Jos huomenna ehditte, menkää! Tämä on hieno!

Pasi Was Here @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Aki Loponen

Pasi Was Here menee vielä kerran, 18.5!

Veikko Nuutisen kirjoittama Pasi Was Here on esitetty KOM-teatterissa ja Tampereen Työven Teatterissa ennen tätä Lahden versiota, ja se on voittanut parhaan kotimaisen näytelmän Lea-palkinnon. Minä olen kuullut siitä ihan valtavan paljon kaikkea hyvää ja suorastaan kiehunut odotuksesta kun en ole missään välissä oikein tätä ehtinyt katsomaan. Nyt kuitenkin lyöttäydyin siskoni lukioretkelle matkaan ja suuntasin lukiolaisten kanssa kohti Lahtea ja Eero-näyttämön eturiviä. Oli jo vihdoin aikakin!

Näytelmä kertoo Pasista (Jarkko Miettinen) ja Hemmosta (Teemu Palosaari), kahdesta pojasta, jotka kasvoivat erilleen ja saivat ihan erilaiset elämät. Hemmo kuulee, että lapsuuden aivan paras kaveri, Pasi, on ampunut itsensä. Siitä lähtee matka nuoruuteen ja lapsuuteen, 80-luvulle, yritys selvittää, mitä tapahtui, miksi ja miten. Miten heidän tiensä kulkivat niin eri tavoin? Onko kaikelle jokin selitys? Rooleissa nähdään Miettisen ja Palosaaren lisäksi Liisa Vuori ja Tapani Kalliomäki, joilla on molemmilla monta roolia.

Tämä oli ihan loistava! Osasin odottaa, että esitys iskee, mutta kyllä se, miten paljon pidin tästä, silti yllätti. Pasi Was Here on mestarillisen hieno kuvaus elämästä, välittämisestä, lapsuudesta, nuoruudesta, aikuisuudesta, kasvamisesta, ulkopuolisuudesta ja ystävyydestä. Se tuo lavalle koskettavan, hauskan, samaistuttavan, ilahduttavan ja kouraisevan kuvauksen ihmisistä, ystävistä ja erilleen ajautumisesta. Tässä on muutama niin hieno kohtaus, että oikein sielua värisytti kuinka upeaa esityksen tekemistä lavalla näki. Erityisesti Hemmon veneretken muistelu pannuhuoneessa, Hemmon ja Pasin tappelu Pasin isän tullessa kotiin ja se, kun Hemmo kertoi, kuinka Pasi oli soittanut ovikelloa, mutta hän ei mennyt avaamaan, jäivät kohtauksista tiukasti mieleen pyörimään. Jäi näiden lisäksi myös hauskoja juttuja sentään muisteltavaksi, ne pikkupoikien iloiset kiherrykset päiväkodissa, yhteiset pelihetket, ystävyys ja ilo, kaikki se, joka teki Pasin ja Hemmon lapsuudesta ja nuoruudesta hyvän. Jäin myös miettimään sitä, mikä määrä huonoa kohtelua tai epäonnea riittää kääntämään elämän väärään suuntaan, ja miten menneisyys vaikuttaa tulevaisuuteen, ja stä, miten ihmiset ajautuvat erilleen. Tässä tulee hienosti esiin se, miten ihmiset reagoivat asioihin eri tavoin ja miten elämä ei ole niin yksinkertaista kuin luulisi.

Teemu Palosaari on ollut tosi hyvä kaikessa, missä olen hänet nähnyt, ja nytkin hän onnistuu roolissaan hienosti. Palosaari tuo Hemmon lavalle voimakkaasti ja uskottavasti, kaikki pienet yksityiskohdat, ilmeet ja eleet tukevat hahmon mielenmaisemaa ja Palosaaren työskentelyä on ilo seurata. Hemmo on loistava hahmo ja Palosaari tekee hänestä upean tulkinnan, hän on luonteva niin viisivuotiaana kavereita etsivänä pikkupoikana, rakkaustunteiden parissa sekoilevana nuorukaisena kuin aikuisena, lapsuudenystävänsä kuolemasta järkyttyneenä miehenäkin. Jarkko Miettisen Pasi on mahtava, Miettinen tekee tarkkaa työtä ja hän on selvästi sisäistänyt hahmon ja tämän sisäisen maailman. Pasi on myös hyvin kirjoitettu hahmo, hänen elämäänsä mahtuu kaikenlaista ja Miettisen roolityö kuvaa Pasin kasvamista vaikuttavalla tavalla. Kaksikko Palosaari ja Miettinen pelaavat hienosti yhteen, he tuovat katsojien eteen aidolta tuntuvan kuvan ystävyydestä, iloineen ja suruineen.

Tapani Kalliomäki on varsin riemukas monessa roolissaan, erityisesti Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka, opettaja, Laktoosilerssi ja Pasin isä vakuuttivat. Kalliomäki saa pienillä eleillä tuotua hahmoihinsa niin huumoria kuin uhkaavuutta, iloa, pettymystä ja ystävällisyyttäkin. Hän on roolissa kuin roolissa vakuuttava ja tekee vahvaa työtä. Liisa Vuori on mainio varsinkin kuusivuotiaana lapsena tarhassa sekä Hemmon äitinä, kylläpäs on loistavat hahmot nämä ja Vuori ottaa rooleistaan kaiken irti. Hän tekee luontevaa työtä esityksen läpi ja Turnajaiskepin sekä normijätkän rooleista Vuori jäi ihan erityisesti mieleen. Koko näyttelijänelikko luo lavalle sopivassa suhteessa jännitteitä ja kaikenlaisia suhteita hahmojen välille. Pidin myös siitä, että yksikään hahmo ei ollut yksiulotteinen, vaan kaikilla riitti monenlaisia piirteitä ja yksityiskohtia, eikä kukaan myöskään ollut pelkästään oikein toimiva ja fiksu, vaan kaikki toimivat välillä väärin tai ainakin kyseenalaisella tavalla, ja se toi esiin sen, kuinka vaikeaa elämää on elää "oikein".

Valtavasti hauskoja, kekseliäitä ja fiksuja yksityiskohtia tässä, Loves-testi, Pasin huoneen nostalgiset tavarat, kasarivaatteet, ne kuvia vaihtavat lasit (googlailu paljasti kojeen nimeksi View-Master), Pamela Anderson-juliste... Vaikka en olekaan 80-luvulla elänyt, osa jutuista oli minullekin tuttuja, minun lapsuudessanikin on siis joitain näytelmässä mainittuja asioita vielä ollut. Ja tokihan niitä vieläkin on. Visuaalisesti esitys on ajankuvalle uskollinen ja Tiina Hauta-aho löytyy niin lavastuksen kuin puvustuksenkin taustalta, hän on luonut kasaria henkiviä näyttämökuvia ja kekseliäästi ja toimivasti toteutetun Kellarpellon maiseman. Ja se Pasin kannettava kotitalo erityisesti saa pisteet.

Esitykseen mahtuu paljon kaikenlaista, se saa synkkiä sävyjä ja toisessa hetkessä kaikki on hurjan hauskaa, ihmisten valinnat ja elämät vaikuttavat välillä loogisilta ja välillä kummallisilta ja typeriltä. Käsikirjoitus pitää esityksen hyvässä rytmissä ja on täynnä hienoa ja näppärää kieltä. Ainoa miinus niistä vilkkuvista valoista, jotka aina pidemmän kohtausvaihdon aikana välkkyivät, niitä oli vähän liikaa käytetty. Muuta moitittavaa esityksestä en sitten keksikään, eli aika lailla napakymppi tämä näytelmä!

Herkkua kuin heinänteko @ Uusi Iloinen Teatteri

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos UIT!

kuvat © Harri Hinkka

Taas koitti Uuden iloisen Teatterin revyy-ensi-ilta ja sitä juhlittiin 9.5., tuttuun tapaan Linnanmäellä Peacock-teatterissa.

Esitys on nimeltään Herkkua kuin heinänteko, ohjauksesta vastaa Sari Siikander, koreografiasta Mikko Ahti ja käsikirjoituksesta Katariina Havukainen, Arttu Kapulainen, Ville Majamaa, Hannes Suominen ja André Wickström. Lavalla nähdään Kai Vaine, Nina Tapio, Sinikka Sokka, Sami Hintsanen, Panu Vauhkonen, Katariina Havukainen, Antti Lang, Pihla Penttinen, Emil Hallberg, Jutta Helenius, Katri Mäkinen ja Antton Laine. Orkesterina toimii Jean S.

Homma lähtee varsin reippaasti ja tyylikkäästi liikkeelle Peacockissa paalataan taas-nimisen biisin/kohtauksen voimin ja puolitoistatuntinen kuluu kuin siivillä. Suurin osa sketseistä/kohtauksista toimii ja kokonaisuutena tämä on varsin onnistunut ja viihdyttävä esitys. Muutama kohta meni minulta kuitenkin vähän ohi eikä huumori uponnut, mutta teatteriseurana ollut isäni taas piti juuri niistä kohdista, jotka eivät minuun iskeneet. Mielipidekysymys siis, kuten viihde ja teatteri noin yleensäkin on. Naurua kuului ympäri katsomoa melkein koko ajan ja muutaman kerran remahti koko katsomo reippaaseen hekotteluun ja aploodeeraukseen. Tässä oli siis muutama kohta, josta en niin välittänyt, pari ihan hämmästyttävän loistavaa kohtausta ja näiden lisäksi tasaisen varmasti toteutettuja ja teräviä hetkiä, jotka pitivät otteessaan ja toivat iloisen mielen. Nokkelia huomioita nykymaailmasta, kuten UIT:n esityksissä yleensäkin, ja pääosin nämä huomiot ovat jalostuneet varsin toimivaksi huumoriksi myös lavalle.

Erityisesti esiin nousivat alkubiisi, Facebook-kirjoitteluun tarttuvat kohtaukset naisten ja miesten näkökulmasta, joogatunti, kuljettajan humala-asteen tarkastaminen puhallutusvälineiden puuttuessa ja poikaystävän esittäytyminen rakkaansa perheelle. Antti Lang ja Panu Vauhkonen tarjoilivat puhallutuskohtauksessa kyllä sellaista menoa että oksat pois, olipas mainio kohtaus ja hienoa työtä molemmilta näyttelijöiltä. Tällä tavalla kun humalaisia kuskeja testattaisiin tosielämässäkin niin luulisi, ettei innostaisi rattiin lähteä alkoholia nautittuaan. Antti Lang loistaa lavalla muutenkin, hän on mahtava jokaisessa kohtauksessa jossa on mukana. Mainitaan vielä Langin hahmo, joka tutustuu ensimmäistä kertaa naisystävänsä perheeseen, siinä hän tekee aivan upeaa työtä, ja kohtaus on kokonaisuudessaan hillittömän hieno. Sinikka Sokalle myös pisteet tästä, samoin Vanha Nainen-otsikolla kulkevasta kohtauksesta, jossa Sokka esiintyy koskettavasti ja taustalla on kaunis pyörätuolitanssikoreografia. Facebookin maailmaa piikitteleville biiseille kehuja myös, varsin nokkelaa sanailua niissä ja ihan samaistuttavaa ja tutun kuuloista menoa. Pihla Penttiselle aplodit myös, hän on loistava varsinkin vessakohtauksessa rentouttavasta mökkielämyksestä kertoillessaan. Ja vielä Kai Vaineelle Sami Kurosen roolissa ja Katariina Havukaiselle yleisesti kehut ja kiitokset.

Tanssia mahtuu esitykseen hyvä määrä, ja siitä vastaavat koko porukan lisäksi erityisesti Emil Hallberg, Jutta Helenius, Antton Laine ja Katri Mäkinen. Olipa kiva nähdä varsinkin Hallberg lavalla, olen häntä (totta kai) nähnyt Salatuissa Elämissä jonkin verran, vaikka en Salkkareita katsokaan, ja nyt siis tässä esityksessä näin hänet ensimmäistä kertaa jossain muussa roolissa. Tosi taitavaa tanssia sekä häneltä että muilta, kyllä on ilo katsoa, kuinka taitavasti jotkut osaavat liikettä käyttää ja toteuttaa koreografin näkemyksiä. Mikko Ahdin koreografialle täysi kymppi, esitykseen mahtuu paljon upeita tanssihetkiä ja liike toimii joka kohtauksessa tosi hyvin, jälleen kerran siis riitti ihasteltavaa tanssijoita katsellessa. Musiikki soi komeasti ja Jean S. tarjoaa tuttuun tapaansa monenlaisia säveliä esityksen mausteeksi ja heidän soittonsa takaa esitykselle toimivat raamit.

Herkkua kuin heinänteko nousee näkemistäni UIT:n esityksistä suosikikseni lavastuksen näkökulmasta, tähän esitykseen on tuotu hohtoa ja tyyliä lavan täydeltä, kaikki toimii silmiä hivelevästi ja näyttämökuvat ovat hienoja. Lavastussuunnittelu on Janne Siltavuoren käsialaa ja hän on siinä siis onnistunut oikein mainiosti. Elina Riikosen puvustus on myös osunut kohdilleen, monessa kohtauksessa puvut oikein nousevat esille ja saavat huokailemaan ihastuksesta. Varsinkin ne yhteensopivat punaiset puvut yhdessä porukan joukkokohtauksessa miellyttivät silmää. Sari Siikander on ohjauksellaan taannut esitykselle sujuvan rytmin ja rakentanut yhdessä muun työryhmän kanssa paljon hienoja kohtauksia ja yksityiskohtia, hyvää työtä häneltä siis myös. Ja parivaljakko Siikander - Ahti selvästikin tuottaa aika näppäriä esityksiä, heidän ohjaamansa ja koreografioimansa on myös viime- ja tänäkesänä esitettävä Kaunis Veera-musiikkikomedia, josta pidin kovasti. Siitä voi lukea tästä, jospa tänäkin kesänä harrastettaisiin kotimaan matkailua ja suunnattaisiin Muurameen.

Kokonaisuutena tämä on nautittava ja hauska paketti, jossa saa ihastella taituruutta niin näyttelemisen, tanssin, laulun, musiikin kuin huumorinkin maailmassa. Vähän jäi muutama juttu mieleen pyörimään siksi, että ne eivät iskeneet minuun ja näin tekivät kokonaisuudesta vähän epätasaisen, mutta lähes kaikki kohtaukset kuitenkin saivat nauramaan ja nauttimaan täysillä. Tekijäporukka on valtavan taitavaa ja upeaa, he tuovat lavalle reippaan shown ja piristävät varmasti millaista päivää tahansa. Innolla odotan taas ensi kevättä ja sitä, mitä silloin on luvassa, mutta sitä ennen muistelen tyytyväisenä tätä esitystä ja suosikkikohtiani siitä.

Suomalaisen musiikkiteatterin klubi, osa 4 @ Musiikkiteatteri Kapsäkki

kuvat © Susanna Salmi

Musiikkiteatteri NYT (Panu Kangas, Petteri Hautala, Anni Kajos, Petri Knuuttila, Sini Koivuniemi ja Linda Hämäläinen) ja Eeva Kontu ovat yhdistäneet voimansa ja tuoneet lavalle neljän klubi-illan konserttisarjan, viimeinen eli neljäs ilta oli 7.5. Suomalaisen musiikkiteatterin klubilla tutustuttiin tällä kertaa tuoreimpiin ja tuleviin suomalaisiin musikaalisäveliin. Asiantuntijavieraana oli Ulriikka Heikinheimo ja paikkana Musiikkiteatteri Kapsäkki. Ensimmäisen klubin aihe oli suomalainen musiikkiteatteri viime vuosituhannella (silloin en ollut paikalla, vaan Lontoossa teatterikatsomossa) ja toinen klubi (josta olin nauttimassa) käsitteli vuosien 2000-2010 suomalaisia musikaaleja. Kolmannella klubilla käsiteltiin teoksia vuodesta 2010 eteenpäin. Alkuun kuultiin tiivistelmät siitä, mitä edellisillä klubeilla on kuultu, ja sitten siirryttiin varsinaiseen aiheeseen. Ai että kun haluaisin Häräntappoase-musikaalin joskus nähdä, siitä yksi biisipätkä on ollut jokaisessa tiivistelmäpotpurissa ja se kuulostaa mahtavalta. Näytelmänä ja kirjana Häräntappoase onkin jo koettu, eli musikaali olisi hyvää jatkumoa siihen. Ehkäpä se taas tulee ohjelmistoon jossain pian. Mutta asiaan!

Klubilla kuultiin siis sekä viime vuonna/tänä keväänä ensi-iltansa saaneista esityksistä biisejä ja muutama ensiesityskin, syksyllä ensi-iltaan tulevista jutuista. Näistä tämän klubin esityksistä olin nähnyt neljä, eli Seksimusikaali, Yksinäisten kaupunki, Musta Saara ja Vain Jouluelämää. Lisäksi kappaleita kuultiin esityksistä Donkey Hot, Putkiremontti, Peter Pan, Tytöt 1928, Lauluja tusinalle, Kohtaamisia (esityksen työnimi), Kepeä elämäni, Poikabändi ja Opus Deus. Näistä Peter Pan on minulla ohjelmassa vielä tässä kuussa, ja syksyllä olisi tarkoitus ainakin Opus Deus ja Poikabändi nähdä. Taas kerran paljon kivoja biisejä ja monipuolisesti esityksiä valittu klubin ohjelmaan, oikein mukava oli tutustua näihinkin teoksiin, ja paljon kiinnostavia esityksiä mahtuu viimeisen vuoden ja tulevan syksyn ohjelmistoon.

Biiseistä varsinkin Taide on kärsimys (Donkey Hot), Peter angstaa ja bailaa (Peter Pan), Halpoja likkoja Tampereelta (Tytöt 1918), Koska tonttu voi (Vain Jouluelämää), Itsemurhakvartetti (Lauluja tusinalle), Olin nuori (Kepeä elämäni), Toijala takaisin (Poikabändi) ja Kuninkaan laulu (Opus Deus) jäivät mieleen. Varsinkin ensimmäisenä biisinä kuultu Taide on kärsimys oli melkoinen pläjäys, ja Linda Hämäläinen ja Petri Knuuttila vetäisivät sen varsin mallikkaasti. Myös riemukas Koska tonttu voi oli mahtavaa kuulla uudelleen, biisi on Musiikkiteatteri NYTin jäsenten käsialaa ja aivan loistava. Olin nuori on Eeva Kontun sävellys Uuno Kailaan runosta ja se kuulosti tosi hienolta ja kauniilta, Kailaan runoista tykkään kovasti ja ne toimivat laulettuina tosi hyvin, niin tämäkin. Myös asiantuntijavieraana olleen Ulriikka Heikinheimon biisit olivat mainioita, eli Itsemurhakvartetti ja Kohtaamisia-työnimellä kulkevan esityksen kappale Riittääkö muisto rakkaudesta.

Tuttuun tapaan sekä Musiikkiteatteri NYT että Eeva Kontu esiintyivät taitavasti ja toivat viimeisellekin klubi-illalle ison annoksen huumoria, koskettavia hetkiä, vauhdikasta menoa, rauhallisia pätkiä ja kaikenlaista muuta mukavaa. Biisien kautta käytiin läpi monenlaisia tunteita ja tyylejä ja kaikista kappaleista porukka suoriutui näppärästi. Olikohan se niin, että 89 biisiä oli näillä neljällä klubilla yhteensä, huikea määrä! Siihen mahtuukin kaikenlaista menoa, ja tosi kivasti eri tyylisiä ja sisällöllisiä kappaleita porukka oli neljän illan kokonaisuuteen koonnut, ja varsin onnistunut ja hieno klubikokonaisuus tämä oli ja on. Mahtavaa, että Musiikkiteatteri NYT ja Eeva Kontu nämä illat näin hyvällä otteella ja taidolla toteuttivat, oli ilo nauttia katsomossa. Kiitoksia siis NYT & Kontu!

Onpas ollut mukavat kolme klubikertaa, vähän jäi harmittamaan, kun ensimmäiselle klubille en päässyt, siellä olisi varmastikin ollut yhtä hauskaa ollut kuin muillakin kerroilla. Onneksi sentään nämä kolme klubi-iltaa ehdin kokemaan ja näiden perusteella uskaltaa sanoa, että suomalainen musiikkiteatteri on monipuolista, kunnianhimoista, ammattitaitoista, upeaa, kaunista, taitavaa ja hauskaa, ja sitä tehdään monella suunnalla ja monenlaisista aiheista. Hyvässä vauhdissa on siis suomalainen musikaalitekeminen. Suomalaisen musiikkiteatterin klubin parhaita paloja pääsee nauttimaan vielä Porissa Lainsuojattomat-festivaalilla 16.5. ja Tampereen Teatterikesässä 10.8., eli ei kun suunta sinne, jos ei Kapsäkkiin ole kevään aikana ehtinyt, tai jos uudelleen haluaa fiilistellä hienoja suomalaisia musikaalisäveliä taitavan porukan esittämänä.

Kaikenlaista bloggaamisesta ja teatterista (Teatterinna 5 vuotta!)

Huh heijaa, viisi vuotta täynnä blogin ensimmäisestä postauksesta!

4. toukokuuta 2014 julkaisin siis Teatterinna.-otsikolla postauksen, joka lupaili blogiin kirjoituksia niin luonnosta, kirjoista kuin teatteristakin, ja kuvia koirista, kissoista, hevosista, linnuista ja niin edelleen. No, ainakin teatteri ja kirjat ovat säilyneet! Olen 2015 jo siirtynyt selkeään linjaan siitä, miten kirjoitan teatteriarvosteluni, ja se on tähän päivään saakka jatkunut. Ensimmäisinä blogivuosina on sekalaista juttua mahtunut moneen postaukseen, mutta se, mitä haluan tähän blogiin kirjoittaa, on selvästi aika nopeasti tullut mieleen. Juttuja teatterista, kirjoista, tv-sarjoista ja elokuvista, eikä oikein muuta. Minullahan on ollut heppablogeja useampi kappale, ja itseasiassa Teatterinna syntyi tarpeeseen saada jokin alusta, jossa kirjoittaa nimenomaan arvioita, ne kun eivät hevosblogiin sopineet. Muistaakseni suunnittelin tänne laittavani enemmänkin hevosiin liittyvää tekstiä, mutta se jäi, ja hyvä niin.

Minulla on alusta asti ollut ajatuksena se, että en kirjoita kovinkaan kriittisesti, vaan enemmänkin niiden ajatusten pohjalta, jota esitys/kirja/elokuva/tv-sarja minussa herättää. Tosin kritiikki ja kriittisesti kirjoittaminen eivät siis tarkoita mitään moittivaa ja kielteisesti arvostelevaa tekstiä, vaan arviointia niin positiivisesti kuin negatiivisestikin. Haluan pitää tietyn positiivisen linjan, enkä alkaa etsimällä etsimään virheitä tai "huonoja" asioita mistään. Toki kirjoitan niiden mielipiteiden pohjalta, joita minulla on, mutta koska olen hyvin avoin uusille asioille, ainakin näin teatterin (ja kirjojen ja niin edelleen) parissa, en ole vielä törmännyt sellaiseen esitykseen/esitystyyliin/genreen/toteutukseen, jossa ei olisi ollut minusta tosi hienosti tehtyjä juttuja. Vaikka kaikki ei iskisikään, haluan aina mainita varsinkin ne jutut, josta pidin. Teatteri on taiteen lajina niin hieno, että vaikka sitä toki pitää arvioida kriittisesti, minä olen tähän mennessä vaikuttunut katsomossa ihan joka kerta, ainakin jostakin asiasta. Toisaalta pidän kirjoituksissani myös vähän huonona puolena sitä, etten arvostele esityksiä "kovemmin" - pitäisikö minun vain joskus kirjoittaa, että tuo ja tuo juttu olivat ihan tyhmästi toteutettuja ja en pitänyt niistä yhtään? Ehkä pitäisi, ehkä ei. Minulla on juuri tällä hetkellä kesken pääsykokeisiin lukeminen, ja yhtenä pääsykoekirjana on Taidekritiikin perusteet. Siinä todetaan, että kriitikon on hyvä tarkastella kirjoitustyyliään ja -tapaansa aika ajoin, ja vaikka en vieläkään näe itseäni "oikeana" kriitikkona - vaikka toisaalta taiteesta arvioivasti kirjoittava ihminen kai luokitellaan kriitikoksi - tiedän, että kirjoittamisessa voi kehittyä ja kehittyy jatkuvasti, varsinkin, jos kiinnittää huomiota siihen, miten kirjoittaa. Ehkäpä voisin seuraavalle viidelle vuodelle, tai tälle kuluvalle vuodelle ottaa tavoitteeksi oman kirjoittajaminäni tutkimisen. Itsensä kehittäminen millä tahansa osa-alueella on palkitsevaa ja hyödyllistäkin, eli oman kirjoittamiseni kriittinen tarkastelu on pelkästään hyväksi. Heti en kuitenkaan vaihda tätä positiivista linjaa, sillä maailmaan mahtuu teatterikritiikkiä laidasta laitaan, ja minulle tärkeintä esityksistä kirjoittamisessa on se, että kirjoitan ylös oman mielipiteeni, jotta esityksen muisto säilyy luettavaksi myöhemmin. Ja sama pätee siis kirjallisuuteen, elokuviin, tv-sarjoihin ja kaikkeen muuhun, josta kirjoitan arvosteluja. Kirjoitan niistä erityisesti siksi, että muistaisin, mitä ajatuksia ne minussa herättivät, mutta toki tiedän, että moni muukin näitä juttuja lukee, joten yritän kirjoittaa tekstit niin, että niistä saa myös käsityksen siitä, millainen esitys/kirja/leffa on ollut, ja ehkä joku lukija myös innostuu katsomoon/lukemaan suositusteni perusteella. Sehän on tietysti hieno juttu, ja vielä hienompi, jos esitys/kirja jne. antaa heille jotain, hauskan kokemuksen, ajattelemisen aihetta, koskettavan tarinan tai muuten vaikuttavan kokemuksen.

Blogissa on tämän viiden vuoden aikana ilmestynyt 263 postausta, sivun katselujen kokonaismäärä on 89 687 ja kuukaudessa lukijoita on kolmisen tuhatta, riippuen siitä, kuinka usein kirjoitan ja mistä. Eniten postauksia olen kirjoittanut 2017, joka onkin se vuosi, jolloin olen käynyt eniten teatterissa (tähän mennessä ainakin). Silloin ilmestyi tasan 60 postausta. Olen yllättävän aktiivisesti jatkanut Teatterinnan elinkaarta, hevosblogieni kohtalona on ollut kuihtua kokoon muutaman kuukauden jälkeen, ja nyt olenkin kirjoittana pysytellyt hevosblogimaailmasta poissa ainakin kaksi vuotta. Ihan jokaisesta näkemästäni esityksestä en ole kirjoittanut, mutta aika moni teatterikokemus on sanoitettuna tämän blogin uumenissa, ainakin listattuna Lavalla nähtyä-välilehdellä. Olen viimeisen vuoden aikana yrittänyt askarrella välilehtiä myös suosikkikirjoistani ja -elokuvistani, mutta niitä saa vielä tovin odotella. Blogiin on tosin tässä vuoden aikana, viisivuotissynttäreiden kunniaksi, tulossa lisää Top 10-postauksia, joista ensimmäinen oli siis 10 esitystä, jotka haluaisin nähdä Suomessa. Näihin postauksiin on siis tulossa myös suosikkikirjojani ja -leffojani, ja niiden lisäksi ainakin Top 10 musikaalibiisiä, Top 10 teatteria ja muita juttuja. Saa myös ehdottaa aiheita! Muutakin "juhlaohjelmaa" olisi tarkoitus kehitellä, ainakin ajatuksen tasolla on kaikenlaista pyörinyt mielessä. Katsotaan nyt, mitä kaikkea tässä keksii, kunhan pääsykokeet saa hoidettua alta pois.

Sen tiedän, että en ikinä olisi nähnyt kaikkia niitä esityksiä, jotka olen blogin ansioista päässyt kokemaan. Olen nähnyt niin paljon mahtavia, koskettavia, kauniita, hurmaavia ja vaikuttavia esityksiä niin kutsuvieraana, bloggaajalipulla kuin lipun ostajanakin, etten tiedä, millaiset viisi vuotta nämä ilman Teatterinna-blogia olisivat olleet. Ainakin teatterikäyntejä olisi ollut paljon vähemmän, joka toisaalta aina välillä olisi ollut ihan suotavaakin, ainakin koeviikkojen ja koulukiireiden keskellä, mutta toisaalta silloin olisi jäänyt näkemättä todella paljon kaikkea, ja se olisi myöhemmin harmittanut. Koen myös oppineeni teatterista tosi paljon vuosien varrella, enkä tietäisi kaikkia juttuja, jos en olisi blogia kirjoittanut. Blogin kautta on tullut myös matkattua ympäri Suomea esitysten perässä, ja monessa paikassa en varmaan olisi vielä tähän mennessä käynyt, jos en olisi niistä kuullut toisten blogien arvostelujen kautta tai saanut teattereilta ohjelmistoesittelyä sähköpostiin. Ja Lontoossakin on blogista ollut hyötyä (vaikka en siis todellakaan kirjoita sen takia, että tästä olisi hyötyä, vaan siksi, että esityksistä ja asioista jää muistoja), sillä West End Live-tapahtumaan pääsin mediaportista. Toki elämää voi jossitella taaksepäin niin paljon kuin sielu sietää, mutta jos en olisi aloittanut blogia, en olisi ikinä kokenut teatterin parissa niin paljon kuin olen kokenut. Se on selvää, ja onneksi päähänpisto blogin aloittamisesta iski silloin kun iski. Muuten elämäni voisi olla aika erilaista, vaikka teatteri varmastikin kuuluisi siihen isolta osin joka tapauksessa. Toisaalta voihan olla, että jos en olisi aloittanut blogia, jotain hyvää, ei teatteriin liittyvää, olisi voinut tapahtua, mutta en usko, että se olisi ollut teatteria parempi juttu. Tai sitten olisi. Mutta nämä viisi vuotta ovat nyt menneet näin, enkä haluaisi muuttaa mitään.

Teatterin merkitys minulle ei sinänsä ole muuttunut blogin myötä, vaan käyn edelleen teatterissa siksi, että se on niin hienoa! 2014 kirjoitin teatterista näin: "Teatterin vaikutus elämääni on suuri. Se on vaikuttanut tulevaisuuteni, tiedän mihin haluan tähdätä. Olen tutustunut ihaniin ihmisiin, joita en ilman teatteria olisi ikinä tavannut. Joka kerta kun astun sisään ja istun katsomoon, sisimpäni täyttää ilo ja odotuksen tunne siitä, mitä on tulossa. Jokainen esitys on yksilö ja kaikki muuttuu jatkuvasti. Mikään ei ole koskaan täysin samalla tavalla. Koskaan ei tiedä, jos joku unohtaa vuorosanansa tai sanoo jotain eritavalla kuin ennen. Aina voi tapahtua jotain. Se tekee teatterista kiehtovan." Olen siis ollut 15-vuotiaana täysin samaa mieltä kuin nyt. Uusia tuttavuuksia on teatterin kautta tullut lisää, haaveilen ja tähtään edelleen tulevaisuuteen teatterialalla, olen joka kerta innoissani astellessani katsomoon ja tiedän, että jokainen kerta teatterissa on erilainen. Ja se on edelleen parasta ja kiehtovaa! Nyt 20-vuotiaana suhtauden esityksiin ehkä teknisemmin ja tarkemmin kuin viisi vuotta sitten, olen oppinut tutkailemaan esitystä sen osa-alueiden kautta ja tarkastelemaan sitä, mikä tekee jokaisesta esityksestä yksilöllisen kokonaisuuden. Teatterin taika hämmästyttää silti, ja siitä tulee aina hyvälle mielelle ja onnelliseksi. Se ehkä lopulta onkin se teatterin paras juttu - se tekee minut valtavan onnelliseksi, ja siksi en saa siitä tarpeekseni.

Aikamoista sekalaista kirjoittelua tämä postaus, mutta otsikon perusteella ei ehkä kovin selkeää juttua voinutkaan odottaa. Olen ylpeä itsestäni, tämä blogi ja nämä tekstit ovat syntynyt minun ansioistani ja moni niistä on hyvin kirjoitettuja. Ja vielä paremmin kirjoitettuja on varmasti tulossa, ainakin, jos pidän kiinni tavoitteestani tarkastella kirjoittamistani kriittisesti ja kehittää sitä. Olen kiitollinen kaikille niille teattereille, joissa olen tämän viiden vuoden aikana ja ennenkin sitä vieraillut, sillä monet parhaista muistoistani sijoittuvat teatteriin, ja ilman teattereita näitä muistoja ei ikinä olisi syntynyt. Rakkauteni teatteriin kasvaa päivä päivältä, enkä malta odottaa seuraavaa esitystä - ensi viikollekin niitä mahtuu kolme.

Onnittelut siis minulle ja blogille, ja kiitos teatterille. Se on parasta.

Se paras näkymä.