Pasi Was Here @ Lahden kaupunginteatteri

kuvat © Aki Loponen

Pasi Was Here menee vielä kerran, 18.5!

Veikko Nuutisen kirjoittama Pasi Was Here on esitetty KOM-teatterissa ja Tampereen Työven Teatterissa ennen tätä Lahden versiota, ja se on voittanut parhaan kotimaisen näytelmän Lea-palkinnon. Minä olen kuullut siitä ihan valtavan paljon kaikkea hyvää ja suorastaan kiehunut odotuksesta kun en ole missään välissä oikein tätä ehtinyt katsomaan. Nyt kuitenkin lyöttäydyin siskoni lukioretkelle matkaan ja suuntasin lukiolaisten kanssa kohti Lahtea ja Eero-näyttämön eturiviä. Oli jo vihdoin aikakin!

Näytelmä kertoo Pasista (Jarkko Miettinen) ja Hemmosta (Teemu Palosaari), kahdesta pojasta, jotka kasvoivat erilleen ja saivat ihan erilaiset elämät. Hemmo kuulee, että lapsuuden aivan paras kaveri, Pasi, on ampunut itsensä. Siitä lähtee matka nuoruuteen ja lapsuuteen, 80-luvulle, yritys selvittää, mitä tapahtui, miksi ja miten. Miten heidän tiensä kulkivat niin eri tavoin? Onko kaikelle jokin selitys? Rooleissa nähdään Miettisen ja Palosaaren lisäksi Liisa Vuori ja Tapani Kalliomäki, joilla on molemmilla monta roolia.

Tämä oli ihan loistava! Osasin odottaa, että esitys iskee, mutta kyllä se, miten paljon pidin tästä, silti yllätti. Pasi Was Here on mestarillisen hieno kuvaus elämästä, välittämisestä, lapsuudesta, nuoruudesta, aikuisuudesta, kasvamisesta, ulkopuolisuudesta ja ystävyydestä. Se tuo lavalle koskettavan, hauskan, samaistuttavan, ilahduttavan ja kouraisevan kuvauksen ihmisistä, ystävistä ja erilleen ajautumisesta. Tässä on muutama niin hieno kohtaus, että oikein sielua värisytti kuinka upeaa esityksen tekemistä lavalla näki. Erityisesti Hemmon veneretken muistelu pannuhuoneessa, Hemmon ja Pasin tappelu Pasin isän tullessa kotiin ja se, kun Hemmo kertoi, kuinka Pasi oli soittanut ovikelloa, mutta hän ei mennyt avaamaan, jäivät kohtauksista tiukasti mieleen pyörimään. Jäi näiden lisäksi myös hauskoja juttuja sentään muisteltavaksi, ne pikkupoikien iloiset kiherrykset päiväkodissa, yhteiset pelihetket, ystävyys ja ilo, kaikki se, joka teki Pasin ja Hemmon lapsuudesta ja nuoruudesta hyvän. Jäin myös miettimään sitä, mikä määrä huonoa kohtelua tai epäonnea riittää kääntämään elämän väärään suuntaan, ja miten menneisyys vaikuttaa tulevaisuuteen, ja stä, miten ihmiset ajautuvat erilleen. Tässä tulee hienosti esiin se, miten ihmiset reagoivat asioihin eri tavoin ja miten elämä ei ole niin yksinkertaista kuin luulisi.

Teemu Palosaari on ollut tosi hyvä kaikessa, missä olen hänet nähnyt, ja nytkin hän onnistuu roolissaan hienosti. Palosaari tuo Hemmon lavalle voimakkaasti ja uskottavasti, kaikki pienet yksityiskohdat, ilmeet ja eleet tukevat hahmon mielenmaisemaa ja Palosaaren työskentelyä on ilo seurata. Hemmo on loistava hahmo ja Palosaari tekee hänestä upean tulkinnan, hän on luonteva niin viisivuotiaana kavereita etsivänä pikkupoikana, rakkaustunteiden parissa sekoilevana nuorukaisena kuin aikuisena, lapsuudenystävänsä kuolemasta järkyttyneenä miehenäkin. Jarkko Miettisen Pasi on mahtava, Miettinen tekee tarkkaa työtä ja hän on selvästi sisäistänyt hahmon ja tämän sisäisen maailman. Pasi on myös hyvin kirjoitettu hahmo, hänen elämäänsä mahtuu kaikenlaista ja Miettisen roolityö kuvaa Pasin kasvamista vaikuttavalla tavalla. Kaksikko Palosaari ja Miettinen pelaavat hienosti yhteen, he tuovat katsojien eteen aidolta tuntuvan kuvan ystävyydestä, iloineen ja suruineen.

Tapani Kalliomäki on varsin riemukas monessa roolissaan, erityisesti Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka, opettaja, Laktoosilerssi ja Pasin isä vakuuttivat. Kalliomäki saa pienillä eleillä tuotua hahmoihinsa niin huumoria kuin uhkaavuutta, iloa, pettymystä ja ystävällisyyttäkin. Hän on roolissa kuin roolissa vakuuttava ja tekee vahvaa työtä. Liisa Vuori on mainio varsinkin kuusivuotiaana lapsena tarhassa sekä Hemmon äitinä, kylläpäs on loistavat hahmot nämä ja Vuori ottaa rooleistaan kaiken irti. Hän tekee luontevaa työtä esityksen läpi ja Turnajaiskepin sekä normijätkän rooleista Vuori jäi ihan erityisesti mieleen. Koko näyttelijänelikko luo lavalle sopivassa suhteessa jännitteitä ja kaikenlaisia suhteita hahmojen välille. Pidin myös siitä, että yksikään hahmo ei ollut yksiulotteinen, vaan kaikilla riitti monenlaisia piirteitä ja yksityiskohtia, eikä kukaan myöskään ollut pelkästään oikein toimiva ja fiksu, vaan kaikki toimivat välillä väärin tai ainakin kyseenalaisella tavalla, ja se toi esiin sen, kuinka vaikeaa elämää on elää "oikein".

Valtavasti hauskoja, kekseliäitä ja fiksuja yksityiskohtia tässä, Loves-testi, Pasin huoneen nostalgiset tavarat, kasarivaatteet, ne kuvia vaihtavat lasit (googlailu paljasti kojeen nimeksi View-Master), Pamela Anderson-juliste... Vaikka en olekaan 80-luvulla elänyt, osa jutuista oli minullekin tuttuja, minun lapsuudessanikin on siis joitain näytelmässä mainittuja asioita vielä ollut. Ja tokihan niitä vieläkin on. Visuaalisesti esitys on ajankuvalle uskollinen ja Tiina Hauta-aho löytyy niin lavastuksen kuin puvustuksenkin taustalta, hän on luonut kasaria henkiviä näyttämökuvia ja kekseliäästi ja toimivasti toteutetun Kellarpellon maiseman. Ja se Pasin kannettava kotitalo erityisesti saa pisteet.

Esitykseen mahtuu paljon kaikenlaista, se saa synkkiä sävyjä ja toisessa hetkessä kaikki on hurjan hauskaa, ihmisten valinnat ja elämät vaikuttavat välillä loogisilta ja välillä kummallisilta ja typeriltä. Käsikirjoitus pitää esityksen hyvässä rytmissä ja on täynnä hienoa ja näppärää kieltä. Ainoa miinus niistä vilkkuvista valoista, jotka aina pidemmän kohtausvaihdon aikana välkkyivät, niitä oli vähän liikaa käytetty. Muuta moitittavaa esityksestä en sitten keksikään, eli aika lailla napakymppi tämä näytelmä!