Sivut

perjantai 24. marraskuuta 2017

Vain Jouluelämää @ Musiikkiteatteri NYT

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Musiikkiteatteri NYT!
kuva © Joonas Purastie
Musiikkiteatteri NYTin jouluaiheinen esitys, Vain Jouluelämää, sai ensi-iltansa eilen, 22.11.

Very international Joulumuori (Anni Kajos) on kutsunut koolle sekalaisen porukan jouluhahmoja erään televisiossa pyörineen musiikkiohjelman hengessä. Paikalla ovat ahkerasti treenaava Petteri Punakuono (Panu Kangas), itsetuhoinen, joulupöytään halajava Kinkku (Sini Koivuniemi), kimalteleva Joulukoriste (Linda Hämäläinen) ja hip-hop henkinen Jeesus elikkä JC (Petri Knuuttila)! Nähdäänpä lavalla myös itse Joulupukki (Panu Kangas) ja hänen uskolliset tonttunsa. Musiikkia jengille soittaa pianon ääressä taituroiva Matti Hussi.

Huh huh, olipa taas menoa ja meininkiä ja hienoja uusia lauluja sekä uusia sovituksia tutuista joululauluista, varsin mainio hahmokavalkadi, viihdyttävä show ja taitavaa tekemistä! Tuttuja joulujuttuja, mutta sopivanlaisella uudella otteella ja hienosti toteutettuna. Esimerkiksi Joulukoristeen nukketeatterishow Joulupukki-biisin tahtiin antaa laulun tarinalle ihan uuden merkityksen, kyllä alkaa Joulumuorin ja muun porukan tunnelma vähän vaivaantua kun pukki on varsin läheisissä väleissä erään perheen äidin kanssa. Ja entäs se Joulupukki ihan livenä sitten? Koska tonttu voi-kappale marssittaa lavalle Joulupukin ja joukon varsin riettaita tonttuja, jotka tiirailevat ihmisiä ehkä vähän turhankin innokkaasti. Ai että, miten riemastuttava ja hullunhauska kohtaus! Nyt kyllä hieman epäilyttää, että kurkkivatkohan ne tontut meidänkin ikkunan takana... Pitäisiköhän laittaa verhot kiinni?

Hauska on myös kasvissyöjäversio Juice Leskisen Sika-biisistä ja Ensimmäinen päivä joulukuuta, jossa tosin joudutaan lumisista maisemista lumettomaan jouluun. Kaikki esiintyjät ovat taas tehneet biisejä esitykseen, ja siinä he ovat oikein hyvin onnistuneet. Saa nähdä laulelenko joululauluja jouluna perinteisillä sanoilla vaiko näillä Vain Jouluelämää-muutoksilla höystettynä, ainakin Sika-biisi soi nyt päässä nimenomaan papu, härkis, nyhtis ja soija-teemalla.

Hahmoista Petteri Punakuono kyllä valloitti minut eniten, Panu Kangas teki porotyypistä niin ystävällisen ja mukavan oloisen, että ottaisin Petterin ehdottomasti meidän talliin hevosten sekaan palloporonjäkälää pureskelemaan. Selviääpä esityksessä myös se, miksi Petteri niin ahkerasti treenaa ja mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut. Anni Kajoksen Joulumuori on oikein excellent, very mielenkiintoinen ja hurmaava, ja mielenkiintoinen on myös tarina Muorin ja Pukin tapaamisesta, josta juontaa juurensa myös Joulumuorin paha addiktio Coca Colaan. Linda Hämäläinen on ihastuttava koriste, joka kimaltelee kaikessa loistossaan oikein kauniisti ja kertoo esityksessä esimerkiksi sen, millaista joulun odotus koristeiden keskuudessa on.

Sini Koivuniemen Kinkku on loistava. Vähän väliä Kinkulla on kädessään ase, päässään muovipussi tai hän hyppää päällä olevaan uuniin, koska haaveilee koristavansa joulupöytää tänä jouluna. Pikku hiljaa Kinkku kuitenkin tajuaa, että hän voisi olla vapaa. Petri Knuuttilan Jeesus on oikein hurmaava tyyppi, varsin miellyttävältä vaikuttava persoona.

Olihan tämä nyt ihan mahtava joulufiiliksen herättäjä! Hauskaa mutta myös ajatuksia herättävää, tuoreita juttuja, viihdyttävää showta ja mainioita lauluja lahjakkaiden tyyppien esittämänä. Kiitos Musiikkiteatteri NYT tästä!

maanantai 20. marraskuuta 2017

Tarundia - Matka hevosten valtakuntaan (Esma Haddas)

Luin kirjan arvostelukappaleena, kiitos KVALITI!

Esma Haddaksen kirjoittama ja kuvittama Tarundia vie lukijansa matkalle hevosten valtakuntaan, jossa kohdataan niin keijuja, haltioita kuin jumalhevosiakin. Mielikuvitusta kutkutteleva, unenomainen seikkailu on jännittävä, hurmaava, taianomainen ja kiehtova. Kirja pitää lukijan pehmeästi otteessaan, sitä on mukava lukea ja tunnelmaan sopiva kuvitus tekee lukukokemuksesta vielä aavistuksen paremman.

Tarundiassa, hevosten taivaassa siis, elelee niin tavallisia hevosia kuin jumalhevosia, erilaisia keijuja ja haltioita sekä peikkoja ja muita otuksia. Kaikki hevoset kuvaillaan omina persooninaan, ja kaikilla muillakin olennoilla on omat piirteensä, jotka esitellään kirjassa selvästi. Kirjan lopussa on lisäksi hakemisto, josta voi lukea vielä lisää esimerkiksi Banzaista, Shandomista, girmeistä ja taivaankeijuista. Minusta ainakin oikein mielenkiintoinen lisä kirjaan, pidän siitä, että kirjan yksityiskohdat on mietitty tarkasti ja ne kerrotaan myös lukijalle. Varsinkin jumalhevoset jäivät kiehtomaan minua, etenkin hurja Greida.

Vaikka tämä onkin mukava lukea, se vaatii hieman myös ajatusta ja sitä, että oikeasti keskittyy tarinaan. Koska Tarundiassa on monta paikkaa ja hahmoa, voi välillä mennä sekaisin jos ei ole mukana siinä mitä tapahtuu. Miljöökuvaus ja hahmokuvaukset ovat kirjassa oikein onnistuneita, paikat voi kuvitella mielessään ja hevosetkin näyttäytyvät eri väreineen ja kokoineen lukijan ajatuksissa. Haddas rakentaa kirjan maailmasta uskottavan ja kiehtovan kokonaisuuden.

Tarundian maailmaan tutustuminen oli ehdottomasti oikein mukavaa, suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät hevosista, fantasiasta, seikkailusta ja kiehtovasta tarinasta. Kaunis ja yksityiskohtainen kuvitus sekä Tarundian kartta saavat viihtymään kirjan parissa senkin jälkeen, kun hurmaava ja mielenkiintoinen tarina on jo luettu. 

lauantai 18. marraskuuta 2017

Suomenhevosen tarina @ Keski-Uudenmaan Teatteri & Ratsastuskeskus Aino

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos KUT!
kuvat © Susanna Salmi
Keski-Uudenmaan Teatterin ja ratsastuskeskus Ainon yhteistyöesitys Suomenhevosen tarina sai ensi-iltansa eilen, 17.11.

Arvo Lahtinen (Pertti Koivula) ostaa Juhani Aholta (Antti Reini) Pekka-hevosen (Uuras ja Seppo Halttunen), joka palvelee Lahtisen perhettä pitkään, sotien, savottatöiden ja tavallisen arjen keskellä. Tarina seuraa Lahtisten perhettä Suomen itsenäistymisestä nykypäivään asti, maalta kaupunkiin, metsätöistä raveihin ja sodasta koulunpenkille. Suomenhevosen roolin muuttuminen tärkeästä työkaverista urheaan sotahevoseen, vahvasta työhevosesta vauhdikkaaseen ravuriin sekä miesten parhaasta kaverista tyttöjen ja naisten harrastuskaveriin kietoutuu saumattomasti mukaan tarinaan.

Suomen historiaa on tänä vuonna nähty teattereissa vaikka ja kuinka, mutta suomenhevosen historiaa ei ihan niin paljoa. Suomenhevosen kantakirja juhli satavuotista taivaltaan jo kymmenen vuotta sitten, Suomenmaa seuraa tänä vuonna perässä. Suomenhevosen tarina juhlistaa näitä molempia, ihan konkreettisestikin, ostetuista lipuista menee nimittäin 2 euroa sotaveteraaneille ja 2 euroa suomenhevoselle.

Juoni kulkee sujuvasti ja tarinaan mahtuu niin iloa, surua, pelkoa kuin innostusta ja vauhdikkuuttakin. Maailman ja Suomen muuttuminen ja ihmisten sopeutuminen tähän muutokseen kuvataan uskottavasti, samoin vanhempien ja lasten aseman ja käytöksen muuttuminen kohti nykyajan perheitä. Sinikka Zannonin puvustus kulkee vuosikymmenten läpi ja näyttelijät näyttävät olevan juuri siltä aikakaudelta, mikä tarinassa on sillä hetkellä käynnissä. Varsinkin sota-ajan puvustus ihastuttaa. Mikko Rantasen lavastus seuraa myös aikakausien muutosta ja onnistuu siinä hyvin.

Tässä on paljon hahmoja, seurataanhan tarinassa yhden perheen elämää noin sadan vuoden ajan. Parhaiten mieleen jäivät Antti Reini Jalona ja Jari Hämäläinen Toivona, veljesten välinen, punaiset vastaan valkoiset-asetelman aiheuttama jännite ja ajatuserot tuntuivat selvinä katsomoon asti, mutta päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin veljesrakkaus. Pertti Koivulan Arvo oli hyvä hahmo, samoin Olga Heikkalan nuori Tuula. Seppo Halttunen tekee Pekkana varmaa työtä, hän on omaksunut hevosen eleet ja äännähdykset loistavasti. 


Molemmat hevoset, Uuras ja Kiripassi ovat nappivalintoja, ne ovat rauhallisia, kärsivällisiä ja fiksuja, mutta osaavat ottaa yleisönsä ja nauttivat esiintymisestä ja huomiosta. Uuras varastaa yleisön huomion varsinkin Toto toi, veto vei-kappaleen aikana kirmatessaan ohjastajansa Fredrik Lehdon kanssa areenan halki täysissä ravivarusteissa. Kiripassilla on tärkeä tehtävä avata jokainen uusi kohtaus vuosikymmenen vaihtuessa, vuosilukujen kertominen selventää tarinaa ja pitää katsojan ajan tasalla siitä, missä mennään ja milloin mikäkin juttu tapahtuu.

Esityksen lauluista mainittakoon Hevosen vaihto, On aivan sama, Ystävämme suomenhevonen sekä Uusi aika. Esityksen päättävä Nuori hevonen, jonka laulaa Oliver Heikkala, soi myös hienosti. Musiikki on monipuolista, siinä on vauhtia ja iloa, mutta myös rauhallisempaa ja synkempääkin tunnelmaa. Bändi (Altti Uhlenius, Jussi Hongisto, Jarkko Saarinen ja Petri Rahikkala) soittavat hyvällä otteella ja biisit kuulostavat oikein hyviltä.

Kokonaisuudessaan tämä on onnistunut, viihdyttävä ja opettavainen. Suomen historia kertautuu toimivalla tavalla, mutta ei vie huomiota tarinalta vaan kulkee sujuvasti mukana siinä. Näyttelijät onnistuvat hienosti, hevoset ottavat lavan haltuun ja ainakin minulle vähän tuntemattomammat kappaleet sopivat suurimmaksi osaksi tarinaan oikein hyvin. Onnistunut juttu, maneesikin on saatu hienosti muutettua teatterinäyttämöksi, vaikka siinä on ollut sen verran haastetta, että ennakkotiedoista poiketen paikat eivät ole numeroituja, eli istahtaa saa mihin vain. Tämä sopii hevosihmisille, joita katsomossa tuntui ainakin ensi-illassa paljon olevankin, mutta myös muille suosittelen tätä lämpimästi.

Ei-hevosihmisille muuten tiedoksi, että kun jossain lukee lämmitetty maneesi, se ei sitten ole lämmin, vaan vähän vähemmän kylmä kuin yleensä. Katsomossa kannattaa siis varautua istumaan takki päällä tai ainakin lämmin paita, ettei tule liian viileä.

maanantai 13. marraskuuta 2017

Suomenhevosen tarinan treenejä seuraamassa

kuvat © Susanna Salmi

Vierailin tämän viikon perjantaina 17.11. ensi-iltansa saavan musiikkinäytelmän, Suomenhevosen tarinan, harjoituksissa maanantaina 13.11.

Lahtisen perheen tarinan kertova Suomenhevosen tarina esitetään ratsastuskeskus Ainon hienossa maneesissa, jonne esitystä varten on ilmestynyt esiintymislava, valot, orkesteri, verhot ja iso kasa rekvisiittaa ja roolivaatteita, sekä tietysti näyttelijät. Suomenhevosen tarinaa tähdittävät esimerkiksi Antti Reini, Anu Sinisalo, Pertti Koivula, Jari Hämäläinen ja Seppo Halttunen. Lavalla nähdään myös kaksi suomenhevosta, ruuna Uuras ja ori Kiripassi. Esityksen toteuttavat Keski-Uudenmaan Teatteri ja ratsastuskeskus Aino.

Minulla on liput perjantain ensi-iltaan, jota odotan innolla. Tämä näytti tänään oikein mainiolta, vaikka pakka olikin vielä vähän levällään, mutta niinhän sen pitääkin olla. Tässä vaiheessa tehdään kaikki pienet, tärkeät muutokset ja viime hetken valmistelut, jotka sitten ensi-illassa ovat kaiken työn arvoisia. Laulut kuulostivat hyviltä, puvustus ja lavastus näyttivät näytelmän aikakausiin sopivilta ja kokonaisuus vaikutti toimivalta. Molemmat hevoset olivat oikein fiksusti ja varsin hurmaavia tyyppejä myös. Hevosista vähän lisää tietoa alempana.



Kuten olen ennenkin todennut, harjoituksissa on hauskaa ja mielenkiintoista käydä. Kulissien taakse kurkistaminen ja ohjaajan kuunteleminen, työryhmän seuraaminen ja kaikenlainen erilaisten osien rakentaminen esitykseksi on aina hyvin kiehtovaa. Tänään varsinkin, koska esityspaikkana toimii maneesi ja esityksen tähtinä pari kappaletta kansallisrotumme edustajia. Mahtavaa, että meikäläisen kaksi lempijuttua, hevoset ja teatteri yhdistyvät tässä!


Kiripassi on 11-vuotias suomenhevosori. Se on monipuolinen osaaja, jolta sujuu niin koulu-, este- kuin kenttäratsastus, työhevosen tehtävät ja kaikenlaisten kärryjen ja rekien veto. Kirppu on suomenhevosten kenttämerstaruushopeamitalisti vuodelta 2014 ja -pronssimitalisti vuodelta 2016. Ori on kantakirjattu sekä ratsu- että työhevoskantakirjaan.


Uuras on 25-vuotias suomenhevosruuna. Se on ehtinyt tehdä elämässään kaikenlaista, esimerkiksi voittaa hevoskynnön suomen mestaruuden neljästi (lisäksi hopeaa x2, pronssia x4), juosta 73 ravistarttia (5-4-4), esiintyä monessa elokuvassa ja teatteriesityksessä sekä ajeluttaa ihmisiä vaikka kuinka monissa tapahtumissa. Mainitaan vielä, että minäkin olen kerran Uurasta ajanut!

lauantai 11. marraskuuta 2017

Suomen hauskin mies @ Helsingin kaupunginteatteri

Näin esityksen bloggaajalipulla, kiitos HKT!
kuvat © Tapio Vanhatalo
2.11. ensi-iltansa saaneen Suomen hauskimman miehen tämän vuoden esitykset ovat olleet kaikki jo pitkään loppuun varattuja, mutta ensi keväälle on vielä hyvin paikkoja vapaana. Tämä jos joku kannattaa nähdä!

Iso-Mjölön vankileirillä Helsingin edustalla viruu iso joukko punavankeja, esimerkiksi eräs näyttelijäseurue. Suomen hauskin mies, näyttelijä Toivo Parikka (Martti Suosalo) kumppaneineen saa ehdotuksen vankileirin komendantti Hjalmar Kalmilta (Rauno Ahonen) - naurattakaa, tai teidät ammutaan. Parikka saa tehtäväkseen valmistaa huvinäytelmän, joka on tarkoitus esittää saareen saapuville arvovieraille. Kun on pieni toivo paremmasta, niin sen eteen taistellaan, vaikka sitten nälkää nähden ja vankileirillä. Siksi näyttelijäjoukko kai harjoittelemaan alkaakin. Kuka nyt ei haluaisi pelastua?

Odotin tätä tosi paljon, tarina kiinnosti minua ja Suomen sisällissota aiheena myös. Käsiohjelmalle muuten heti kiitoksia, siinä on paljon mielenkiintoisia tietoja vankileireiltä ja esimerkiksi teatteritoiminnasta sisällissodan raivotessa. Sodan aikana vallitseva jännittynyt, pelokas, odottava, turhautunut, pettynyt ja toiveikas ilmapiiri tulee esityksessä hyvin esiin, hahmojen kautta katsojakin saa (tai joutuu) elämään punaisten ja valkoisten välisen vihanpidon herättämät tunteet. Lavastus (Pekka Korpiniitty) ja puvustus (Sari Salmela) tukevat vuoden 1918 ajankuvaa hyvin.

Martti Suosalo on loistava näyttelijä, ja loistava hän on tässäkin. Parikka herää Suosalon käsissä eloon ja rooli rakentuu uskottavasti. Suosalo osaa olla oikeissa kohdissa hauska, mutta myös vakava ja synkkä silloin kun tarvitaan. Heikki Ranta tekee onnistuneen ja hienon roolin jääkäriluutnantti Alfred Nyborgina. Nuoren miehen murtuminen ja itsensä kanssa kamppaileminen näytellään koskettavasti, Parikkaan jo lapsena tutustunut Alfred joutuu miettimään, miksi hän on siinä tilanteessa, että tehtävänä olisi teloittaa itselleen tuttu ihminen. Ranta näyttelee myös loistavasti humalaista!

Rauno Ahosen Hjalmar Kalm on hienosti tehty hahmo, samoin Vappu Nalbantoglun näyttelemä Helen Kalm, Hjalmarin vaimo. Pekka Huotarin Hannula jäi mieleen myös, oikein hyvä hahmo, jota Huotari näyttelee varmalla otteella. Auliksen roolin teki minun näkemässäni esityksessä Jussi Nikkilä (normaalisti Petrus Kähkönen), joka tulkitsee vaimostaan Tyynestä (Pihla Pohjolainen) huolehtivan miehen tunteita oikein hyvin. Yksikään näyttelijä ei jää toisten varjoon, esityksen roolitus on onnistunut mainiosti.

Hauskoja kohtiahan tässä on, yleisö nauraa välillä lähes kyyneleet silmissä, mutta seuraavana hetkenä silmät kostuvat kun lavalla tapahtuu jotain lohdutonta. Ja silloinkin kun naurattaa, taustalla on ajatus siitä, että tällaista on joskus oikeastikin tapahtunut. Miltä näytelmän taustalla olevista, oikeista henkilöistä on tuntunut? Kuten ohjaaja Heikki Kujanpää käsiohjelmassa toteaa, "mikä tahansa yleisö selviää, kun se osaa käsitellä asioitaan huumorin keinoin. -- Minkä tahansa lopun lähestyessä, huumori kuolee viimeisenä." Esitys loppuu hienoon kuvaan isosta Suomen lipusta, jonka alle jäävät niin vangit kuin vartijatkin. Se herätti minut ajattelemaan, kuinka paljon tämän(kin) maan puolesta ja tästä maasta on taisteltu.

Pidin tästä paljon, hienosti tiivistetty sekä iloiset että surulliset tunteet, sodan herättämä epätoivo ja kuitenkin pieni varovainen odotus siitä, että kaikki muuttuu paremmaksi sekä se, että äärimmäisissä olosuhteissa voi syntyä yllättäviäkin yhteyksiä ihmisten välille. Vaikka tarina on synkkä, on sitä silti kiva katsoa ja juoni pitää tiukasti otteessaan. Näyttelijät ovat taitavia, lavaa käytetään hyvin ja musta huumori viihdyttää ihmiskohtaloiden koskettaessa. Tämä on hieno!


maanantai 6. marraskuuta 2017

Merkkipäivä @ Lahden kaupunginteatteri & Teatteri 2.0

Näin esityksen kutsuvieraana, kiitos Teatteri 2.0!
kuvat © Tiina Hauta-aho
Lahden kaupunginteatterissa sai 1.11. kantaesityksensä Lahden kaupunginteatterin ja Teatteri 2.0:n yhteistyöesitys Merkkipäivä.

Topi (Aleksi Lavaste) katsoo perhealbumin kuvien avulla menneisyyteen ja muistelee perheensä elämää isä Vilhon (Taisto Reimaluoto) ja äiti Helmin (Petriikka Pohjanheimo) kanssa. Äidin ja isän häät, Topin syntymä, isän sydänkohtaus, elämä sen jälkeen ja perheen kasvaminen ja muuttuminen tilanteiden muotoutuessa kietoutuvat tarinaan sujuvasti ja näytelmä kertoo lämpimällä, sydämmellisellä tavalla tavallisen perheen ja sen jäsenten elämästä.

Esitys perustuu Taisto Reimaluodon haastatteluihin ja niiden pohjalta on rakennettu yhtenäinen, hauska, traaginen, koskettava ja lempeä esitys, jota on mukava katsoa. Merkkipäivä kertoo tarinaansa kiehtovalla tavalla, jossa hahmojen ajatukset tulevat selkeästi esiin. Lavastus sopii esitykseen hyvin, taustalla olevia valokuvia kiinnostaisi mennä tutkimaan lähempääkin. Erityisesti Venäläistanssi-kohtaus jäi minulle mieleen, se oli hienosti toteutettu. Merkkipäivän käsiohjelmassa on koko näytelmä, josta ainakin minä olen oikein innoissani. Tosi kiinnostavaa nähdä sama juttu pelkkänä tekstinä ja sitten valmiina lavalla.

Taisto Reimaluoto näyttelee isäänsä perustuvaa hahmoa varmalla otteella, hän on lavalla luontevasti läsnä ja tekee Vilhon roolin onnistuneella tavalla. Petriikka Pohjanheimon Helmi on lempeä ja rakastava äiti ja vaimo, jonka ajatuksista ja tunteista Pohjanheimo saa hyvin otteen. Aleksi Lavasteen Topi tuo perheensä tarinat tähän päivään. Hänessä tiivistyy se kaikki, mitä sukupolvet ennen häntä ovat kokeneet, mutta tärkeimpänä on silti Topi itse. Lavaste näyttelee oikein hyvin ja Topi on miellyttävä tyyppi.

Kokonaisuutena tykkäsin tästä oikein kovasti, katsomossa on hyvä fiilis koko esityksen läpi ja tarina on kaikista synkistäkin hetkistään huolimatta hurmaava ja todentuntuinen. Teksti on hyvin kirjoitettu, hahmot samastuttavia ja juoni kulkee kiinnostavana eteenpäin. Muutama kohtaus etenee hieman hitaasti, mutta niissä on tärkeitä asioita, joita ei ehkä muuten olisi voitu toteuttaa. Hieno tämä on, ja täynnä fiksuja oivalluksia.