The Addams Family @ Turun kaupunginteatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Turun kaupunginteatterilta

kuvat © Otto-Ville Väätäinen

Näin The Addams Family-musikaalin 18.12.

Wednesday (Nomi Enckell) on rakastunut, ja nyt olisi aika esitellä oma rakas Lucas Beineke (Lauri Mikkola) perheelle. Mutta kun perhe sattuu olemaan vähän erilainen, ei homma olekaan aivan niin yksinkertainen. Synkkyyttä syleilevä, omalaatuinen ja tummanpuhuva perhe Addams ja "normaalit" Beineket – mitä siitäkin tulee? Mutta jos naimisiinkin aikoo, niin täytyyhän perheiden saada toisiinsa tutustua. Siispä Wednesday vannottaa perheenjäseniään – Gomez-isää (Joel Mäkinen), Morticia-äitiä (Anna-Maija Tuokko), Pugsley-veljeä (Oliver Kangasluoma), Fester-setää (Mika Kujala), Mummaa (Riitta Salminen) ja hovimestari Lurkkia (Arne Nylander) – käyttäytymään mahdollisimman normaalisti yhden illallisen ajan. Vaan kuinkahan se sujuu – ja mitä edes on normaali?

Olen toki tiennyt The Addams Family-musikaalin olemassaolosta jo vuosikaudet, mutta tämä Turun kaupunginteatterin versio oli minulle ensimmäinen reissu Addamsin perheen vieraaksi. Andrew Lippan säveltämä ja sanoittama, Marshall Brickmanin ja Rick Elisen käsikirjoittama musikaali nähdään Turussa Tiina Puumalaisen (dialogi) ja Ilpo Tiihosen (laulut) suomennoksena. Ohjauksesta vastaa Tuomas Parkkinen. Olin etukäteen kuullut tästä musikaalista teoksena vähän ristiriitaisia ajatuksia, jotkut olivat tykänneet, jotkut eivät niinkään. Turun versiosta sen sijaan olin kuullut pelkkiä kehuja. Odotin kyllä innolla, että pääsin vihdoin itsekin näkemään, millainen juttu tämä on, sillä onhan Addamsin perhe legendaarinen ja iso osa populaarikulttuuria, aina sieltä Charles Addamsin 1930-luvulla aloittamista sarjakuvista saakka. Joten oli jo aikakin suunnata komeaan kartanoon katsomaan, ketä siellä oikein asustaakaan! Ja kuulkaas, minähän vallan hurmaannuin tästä, sen verran valloittavia tyyppejä ovat musikaalin hahmot, ja sen verran suloinen ja pikkuisen karmiva tämä rakkaudesta, erilaisuudesta ja perheestä kertova tarina. Parkkisen oivallisessa ohjauksessa vauhtia riittää, ja kokonaisuus on erinomaisesti rytmitetty. Yhdessä Jukka Haapalaisen näyttävien koreografioiden kanssa tarina etenee lavalla sujuvasti, iskut ovat kohdillaan eikä toiminta pysähdy kertaakaan. Rauhallisemmille hetkille on kuitenkin annettu tilaa, ja Parkkisen ohjauksessa ne ovat hienosti kiinni esityksen tunnelmassa. Vaikka musikaalissa tutustutaankin erityislaatuiseen perheeseen, ovat tarinan teemat, kuten lapsen itsenäistyminen, perhe-, sisarus- ja rakkaussuhteet sekä oman perheen tarkastelu muiden perheitä vasten, aivan tunnistettavia ja samaistuttavia. Tätä Parkkisen ohjaus sujuvasti heijastaa lavalta katsomoon, Addams-twistillä ja hurmaavalla huumorintajulla. Erityisen onnistunutta on ohjauksen ja koreografioiden yhteistyö ja toistensa kanssa keskusteleminen, se osaltaan mahdollistaa jo mainitsemani erinomaisen rytmityksen ja sujuvasti kulkevan tarinan. En tiedä kiinnitänkö tähän yleensä mitenkään tietoisesti huomiota, mutta tätä katsoessa havahduin ajattelemaan, että onpa harvinaisen soljuvaa tämä näyttelijäntyön, tanssimisen, laulamisen ja esiintymisen yhdistäminen.

Upean lavastuksen on suunnitellut Teemu Loikas. Ihastuin visuaalisuuteen jo ennen esitystä, kun komeat aitaelementit ja esi-isien aidon näköiset hautapaadet tervehtivät katsomoon astellessa. Ja sitten aukesi esirippu ja sehän oli menoa! Addamsien kartano on lavalla mahtipontinen, loistelias, synkkä pytinki, joka näyttää valtavan kokoiselta ja kätkee sisäänsä monta yllätystä. Myös hautaholvi, iso puu ja iso kuu ovat kaikki hienoja, ja lavasteita voisi ihailla tovin jos toisenkin. Etenkin kartanon tapetti on mahtava, samoin talon portaikko ja Gomezin kidutusvälineiden keräilykammio. Ja entäs se sängyn alla piilotteleva hirviö sitten? Miten mainio! Yksityiskohtia on tosi paljon, aina hämähäkinseiteistä monenmoniin ruokapöydän tavaroihin ja talon seinillä roikkuviin esineisiin. Tämän lavastuksen sekaan kun pääsisikin seikkailemaan ja tutkiskelemaan... Sanna Malkavaaran videosuunnittelu tuo onnistuneesti lisäsävyjä lavastukseen ja visuaalisuuteen. Toiseksi ei jää Pasi Räbinän pukusuunnittelu, jossa riittää niin tummia sävyjä, väripilkkuja kuin säteilevää kimallustakin. Minua ihastuttivat erityisesti Addamsien esi-isien asut, siellä on monelta vuosisadalta ja monenlaisissa tyyleissä aivan upeita luomuksia. Etenkin Petja Pulkkisen esi-isähahmon barokkihenkinen asu on niin hieno! Samoin asukokonaisuudet Kalma kurkkii- ja Kuu ja minä-biiseissä ovat ihanat. Mutta vaikka katse hakeutui useasti esi-isien tyyliä ihailemaan, niin eivät tyylissä taakse jää myöskään tarinan päähenkilöt. Pidin varsinkin siitä, miten hyvin Mortician ja Gomezin asut toimivat yhdessä, sekä Wednesdayn ja Alicen (Heidi Kirves) keltaisista mekoista. Jari Sipilän valosuunnittelu liikkuu sujuvasti tunnelmissa mukana ja loihtii lavalle niin tummia sävyjä, rakkaudentäyteistä lämpöä, salaperäistä hämärää kuin valoisaa haaveilua. Jessica Rosenbergin suunnittelemat maskeeraukset ja kampaukset ovat hahmoille tosi hyvin sopivia ja myös esityksen tunnelmaan osuvia. Esi-isien kalmankalpeasta olemuksesta päähenkilöiden yksilöllisiin lookkeihin on naamiointi onnistunutta, ja etenkin moni kampaus ja peruukki ihastutti. Ja se, että Wednesday katkaisee palmikkonsa lavalla!

Aleksi Laukkosen johtama bändi soittaa hyvässä vireessä ja mainiolla energialla, ja musikaalin musiikki on tosi kivaa. Mikään biisi ei ihan jäänyt päähän soimaan, mutta jos nämä kuulisi pari kertaa, niin siinä on monta mainiota kappaletta kyllä korvamadoksi tyrkyllä. Etukäteen olin kuullut vain Kun olet Addams-biisin, jonka melodia oli tuttu, sekä Uuteen suuntaan-kappaleen, jonka Nomi Enckell esitti Musiikkiteatterifestivaalilla, mutta muut kuulin nyt ensimmäistä kertaa. Tykästyin erityisesti biiseihin  Kun olet Addams, Uuteen suuntaan, Normaalia, Mitä jos, Paljastuksia, Kalma kurkkii, Sua hullumpi ja Tango de amor. Monen kappaleen kohdalla ihastutti paitsi laulu, myös koreografia, ja etenkin Kun olet Addams, Kalma kurkkii ja Tango de amour jäivät koreografioistaan mieleen. Mitä liikekieltä ja tunnetta! Koko näyttelijäjoukko tekee taitavaa ja erityisesti todella hyvin onnistuvaa yhteistyötä, jonka ansiosta lavalle nousee huikeita joukkokohtauksia ja -koreografioita. Pidin kovasti siitä, miten esi-isät ovat osa tarinaa, ja heidän läsnäolonsa lavalla sekä yhdessä Fester-sedän kanssa suorittamansa "Operaatio Wednesday ja Lucas ne yhteen sopii" on hurmaavaa katsottavaa.

Anna-Maija Tuokko ja Joel Mäkinen Mortician ja Gomezin rooleissa tekevät tästä pariskunnasta intohimoisen ja rakastuneen kaksikon, joka yhtäkkiä joutuu uuteen tilaisuuteen, kun suhteeseen hiipii salaisuus. Ihan pikkuinen vain, näin itsellensä uskottelee Gomez, mutta jos ei koskaan olla salattu mitään, niin aikamoinen soppa yhdestäkin salatusta asiasta syntyy. Mäkisellä on rooliinsa erinomainen ote, hän taipuu niin komedisiin iskuihin, itsevarman ja sanavalmiin isännän rooliin kuin tyttärensä ja vaimonsa edessä molempien toiveiden, odotusten ja pyyntöjen edessä tasapainottelevan miehen osaan. Tuokko ottaa Morticiana lavan haltuun suurieleisellä ja valovoimaisella näyttelijäntyöllä, jossa näkyy sujuvasti niin hahmon luonne kuin tämän suuret tunteet. Nomi Enckell on kipakka ja tarkkanäköinen Wednesday. Enckellin roolityössä on sekä äkkipikaisuutta että ihanaa lämpöä ja lempeyttä, ja hän kuvaa kauniisti Wednesdayn tuntemukset rakkauden edessä. Oliver Kangasluoma siskonsa romanssin vuoksi vähän mustasukkaisena Pugsleynä on hurmaava, hän tuo roolityöhönsä sekä pientä kujeilua että suloista sisarusrakkautta. Mika Kujala tekee Fester-sedän roolin sydämellisesti ja valloittavasti, hän on loistava välittämään komediaa ja ihanasti läsnä lavalla. Riitta Salmisen näyttelemä Mumma on mainio tyyppi, ja Salminen laukoo roolihahmonsa herkulliset repliikin nappiosumina. Arne Nylander tekee vaitonaisen Lurkki-hovimestarin roolin jäyhällä arvokkuudella ja tarkalla korvalla sille, millainen tunnelma missäkin kohtauksessa on. Lauri Mikkolan roolityö Lucasina on sopivasti hermostunut ja vähän ylivirittynyt, Lucasia ihan pikkuisen taitaa jännittää tavata Wednesdayn vanhemmat, mutta hän tsemppaa täysillä. Mikkola tuo hahmonsa tulkintaan sujuvasti mukaan myös sen, miten hän lopulta on tosi varma rakkaudestaan. Heidi Kirves on Alice Beineken roolissa riemukas ja valloittava, Kirves kasvattaa roolityönsä taitavasti isommaksi ja antaa palaa, kun Alicen tilaisuus revittelyyn tulee. Stefan Karlsson Mal Beineken roolissa tulkitsee näppärästi vakavahenkistä ja jäykähköä miestä, joka ei kuitenkaan ole sitten ihan kaavoihin kangistunut – ai että ilahdutti, kun Mal pistää rennomman vaihteen silmään! Ensemblessä taituroivat esi-isinä valloittavin ottein Helena Rängman, Tero Koponen, Riikka Riikonen, Mikko Nuopponen, Emmi Kangas, Jukka Wennström, Peter Nyberg, Petja Pulkkinen ja Sonja Pajunoja.

Olipas ihanaa vihdoinkin sukeltaa tämän synkkätunnelmaisen, rakkautta hehkuvan ja huumoria kukkivan musikaalin maailmaan! Voin suoraan sanoa, että minulla ei ollut mitenkään suuria odotuksia tämän suhteen, vaan sainpa nähdä että silloin vasta pääseekin yllättymään – tämähän on mitä valloittavin, viihdyttävin ja vauhdikkain juttu! Tästä lienee kiittäminen paitsi musikaalia itsessään, myös sen erinomaisen onnistunutta versiointia Turun kaupunginteatterissa. Kaikki osa-alueet osuvat kohdilleen ja pelaavat saumattomasti yhteen, ja näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa hurmaavalla tavalla. Kun kokonaisuus syleilee teoksen tyyliä ja tunnelmaa lämmöllä, oivalla komediallisella otteella ja goottilaisen kauhuhenkisyyden omaksuen, on tämä musikaali parhaimmillaan, niin luulen. Myös moni teema – muun muassa perhesuhteet, erilaisuus ja rakkaus – puhutteli, ja tuodaan lavalla sujuvasti ja tunnistettavasti esiin. Mikä ilo että tämä oli minun ensimmäinen Addamsini! Eikä jää tähän – uusi reissu on jo kalenterissa.