Loistava ystäväni @ Lahden kaupunginteatteri

 mainos/kriitikkolippu saatu Lahden kaupunginteatterilta

kuvat © Tommi Mattila

Näin Loistava ystäväni-näytelmän 12.9.

Lenù (Nenna Tyni) ja Lila (Vilma Kinnunen) ystävystyvät lapsina 1950-luvun Napolissa, keksivät tarinoita, haaveilevat, käyvät koulua, leikkivät ja luovivat yhteisön sääntöjen ja rajojen seassa. Mitä vanhemmaksi he tulevat, sitä vahvemmin korttelin väkivaltainen, julma ja raaka todellisuus kuitenkin tunkeutuu arkiseksi osaksi elämää. Rakkaudet, pettymykset, kaunat ja kauniit haaveet ajavat nuoria naisia eteenpäin, mutta edessä oleva polku on Lenùlle ja Lilalle hyvin erilainen. Vuosikymmenet kuljettavat Lenùa ja Lilaa lapsuudesta aikuisuuteen, 1950-luvulta 2010-luvulle. Toinen toteuttaa unelmiaan, toinen selviää kuten parhaiten taitaa. Kumpikaan ei silti pääse helpolla, eikä irti toisistaan.

Elena Ferranten neljän kirjan Napoli-sarjan perustuva Loistava ystäväni nähdään Lahden kaupunginteatterissa toista kertaa Suomessa, nyt ensimmäistä kertaa suomeksi. Näytelmän on Ferranten romaaneista sovittanut April de Angelis, suomentanut Juho Gröndahl ja ohjannut Anna-Elina Lyytikäinen. Alkuperäiset romaanit eivät ole minulle tuttuja, enkä käynyt katsomassa Lilla Teaternin versiota, eli ihan puhtaalta pöydältä sukelsin Lenùn ja Lilan ystävyyteen, Italian kiihkeään politiikkaan ja mafiamaailmaan, ihmissuhteiden verkkoon, naisten maailmaan, miesten maailmaan ja väkivallan maailmaan. Koska tarina ei ollut ennalta tuttu, oli varsinkin esityksen alussa oltava tarkkana siinä, että pysyy hahmoista ja heidän perhe- ja ihmissuhteistaan perillä. Välillä tuli silti esityksen läpi hetkiä, jolloin hetki piti miettiä, kuka siis olikaan kukin ja mikä hänen paikkansa tarinassa olikaan. Käsiohjelmassa esitellään kaikki hahmot selkeästi, mutta hahmokuvauksissa on spoilereita siitä mitä henkilöille tapahtuu, niin en halunnut lukea hahmoesittelyjä etukäteen. Esityksen jälkeen pystyi sieltä tarkistamalla sitten vähän selkeyttämään joitain kohtia vielä. Aika nopeasti tarinaan kyllä pääsi sisälle, ja näytelmän vahva tunnelma vei mukanaan. Esitys on väkevä ja vaikuttava, mutta ajoittain kerronnallisesti vähän epätasainen. Tässä yhteen näytelmään on sovitettu peräti neljä romaania, joten paljon on täytynyt jättää pois ja vetää mutkia suoriksi. Kun alkuperäiset teokset eivät ole tuttuja, dramatisoinnin onnistumista on toki vähän hankala arvioida. Silti sanoisin, että osa hahmoista jää turhan paitsioon, ja välillä isoja asioita käsitellään hyvin nopeasti. Toisaalta kahteen päähenkilöön keskittyminen on näytelmämitassa toimiva ja perusteltu rajaus, joka antaa kokonaisuudelle selvän suunnan. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko näytelmän kestoa voinut hiukkasen pidentää, jolloin kerrontaan olisi saatu lisää tasaisuutta, ja vähennettyä ajoittaista kiireen tuntua. Tämä Lahden versio on lavalla nähdyistä Loistavista ystävistä lyhimpiä, eli jo näytelmäksi tiivistettyä tarinaa on entisestään tiivistetty. Esimerkiksi Suomen kantaesitys Lilla Teaternissa oli kolmen ja puolen tunnin mittainen, länsinaapurissa Kulturhuset Stadsteaternissa kestoa oli nelisen tuntia, ja Lontoossa National Theatren versio kesti peräti viisi tuntia, kahteen osaan jaettuna. Vertailun vuoksi Lahdessa esitys kestää kaksi tuntia ja neljäkymmentäviisi minuuttia. Nämä kaikki siis väliaikoineen.

Lyytikäisen ohjauksen vahvuus on ehdottomasti se käsinkosketeltavan tiivis tunnelma, joka lavalle loihditaan. Erityisesti monenlaiset jännitteet – muun muassa ihmisten välillä, rehellisyyden ja rikollisuuden välillä, unelmien ja todellisuuden välillä – ovat lavalla läsnä tosi hyvin, ja dynamiikka erilaisissa ihmissuhteissa toimii erinomaisesti. Tarina on melko synkkä, synkempi kuin etukäteen odotinkaan, mutta synkkyys, väkivallan jatkuva läsnäolo ja yhteiskuntaluokkien ja ihmisten erilaiset lähtökohdat ovat mukana arkisesti. Vaikeudet ovat tarinan hahmoille ihan tavallisia, mutta niin ovat myös ystävyys, kekseliäisyys, rakkaus ja oma jokapäiväinen elämä. Kun elää kuohunnan ja kärkkäiden aatteiden keskellä, siihen tottuu ja oppii toimimaan. Se näytelmässä tosi toimivasti myös esitetään, se miten Lenù ja Lila ja muut korttelin lapset kasvavat ymmärtämään sitä, kuinka maailma toimii ja kuinka he siihen asettuvat. Lyytikäinen nostaa ohjauksessaan hienosti eri huippukohtia esiin, niin onnellisuuden, onnistumisten, ilon ja rakkauden huippuja kuin suurimpia suruja, pettymyksiä ja pelkojakin. Ajoittaisesta, mahdollisesti siis sovituksellisesta tai dramaturgisesta epätasaisuudesta huolimatta kokonaisuus on kasassa toimivasti, ja tarinan vahvat tapahtumat ja teemat puhuttelevat. Loistava ystäväni on hurja ja monitasoinen tarina, joka sopii teatterilavalle erinomaisesti. Lyytikäisen ohjauksen väkevyyteen, vimmaan ja herkkyyteen sopii Tiina Brännaren energiaa räiskyvä koreografia, jota esityksen musiikkikohtauksissa nähdään. Ja musiikki – sehän soitetaan livenä, seitsemän hengen orkesterin voimin! Melkoisen komeaa, kun tunnelmia ja tapahtumia säestää elävä ja hengittävä soitto. Tiina Hauta-ahon mainio lavastus ja puvustus henkivät sopivan karua korttelitunnelmaa, vuosikymmenten kulumista ja eri yhteiskuntaluokkien tyyliä. Myös ajankuva ja ajan kuluminen näkyy etenkin puvustuksessa. Jyri Suomisen valosuunnittelu on tosi hienoa, sopii miljööseen ja on tilanteen tasalla. Varsinkin dramaattisemmat valot ja Ischia-kohtausten valaisu jäivät mieleen, ja ihan erityisesti koko näyttämökuvaltaan makkaratehtaan kohtaukset. Myös juuri Ischia-kohtauksissa sekä monissa muissa hetkissä on lavalla hienoja näyttämökuvia, joissa tekisi mieli pysäyttää hetkeksi koko juttu ja ihastella yksityiskohtia kunnolla.

Tarinassa on laaja kirjo erilaisia hahmoja, joista osan kanssa siis meinasin vähän mennä sekaisin, mutta jotka kyllä pikku hiljaa tulivat kaikki tutuiksi. Keskiössä ovat Nenna Tynin näyttelemä Lenù ja Vilma Kinnusen näyttelemä Lila, joiden tarinaan kaikki muut hahmot enemmän tai vähemmän liittyvät. Sivuhahmoilla on meneillään monenlaista kiinnostavaa juonikuviota, joita ei näytelmässä sen enempää avata, mutta joihin päässee tutustumaan Napoli-sarjan kirjojen myötä. Saattaa siis olla aika lukea ensimmäiset Ferranteni... Nenna Tyni on Lenùn roolissa oivallisesti sisällä hahmossaan, hän antaa Lenùlle tilaisuuksia käydä läpi paljon tunteita, ajatuksia ja päätöksiä niin, että se tukee hahmon kasvutarinaa ja tuo siihen valtavasti kerroksia. Lenùlla on näytelmässä monta (erityisesti tunnetasolla) isoa kohtausta, moni ihmissuhteisiin liittyviä. Näissä Tynin näyttelijäntyö on tosi vahvaa ja tarkkaa, hän elää ja hengittää kohtausten tunnelmaa ja se näkyy kaikissa roolityön yksityiskohdissa. Vilma Kinnunen tekee Lilastaan kovakuorisen, rohkean ja päättäväisen naisen, joka puskee vastoinkäymisten läpi vaikka sitten viimeisillä voimillaan eikä koskaan näytä pelkoaan. Kinnunen tuo roolityöhönsä kauniisti voimaa ja vahvuutta sekä epätoivoa ja epävarmuutta, jotka etsivät tilaa ja paikkaa olla kaikki yhtä aikaa olemassa Lilassa. Lila on monitasoinen, ihana, hurja hahmo, josta Kinnunen tuo lavalle tarkkuudella rakennetun, sydämellisellä vimmalla näytellyn version. Yhdessä Tyni ja Kinnunen puhaltavat kipinöitä ja kiinnipitämistä Lenùn ja Lilan ystävyyteen, kasvattavat sen lapsuudesta aikuisuuteen eivätkä väistä sen enempää kipupisteitä kuin kaiken kestävää yhteyttä. Harvoin olen näin monimutkaista, monenlaisia kolhuja, käänteitä ja isoja asioita läpi käyvää ystävyyttä lavalla nähnyt. Nyt näin, ja aivan upeasti näyteltynä.

Riku Nieminen näyttelee Ninoa, joka rakastaa palavasti mutta ei sitten kuitenkaan kovin luotettavasti. Nieminen tekee roolinsa erinomaisesti, hän tuo Ninon rooliin syvyyttä ja tavoittaa tämän luonteen ja persoonan hienolla vireellä. Jari-Pekka Rautiainen tekee Lilan isoveljen Rinon ja tehtaanjohtaja Brunon roolit. Rautiainen näyttelee luontevasti, onnistuneella kulmalla niin kiihkeästi jotain uutta, muuta, omaa, parempaa, jotain erilaista kaipaavaa Rinoa kuin johtaja-asemastaan nauttivan mutta aika epävarman Brunoa. Korttelin ylle jatkuvaa uhkaa luovan Solaran mafiaperheen veljeksiä Marcelloa ja Michelea näyttelevät Tomi Enbuska ja Markus Järvenpää, jotka ovat rooleissaan juuri niin itsevarman ja -tyytyväisen oloisia kuin asemastaan varman rikollisperheen poikien luulisikin olevan. Enbuskalla on rooliinsa aivan mahtavan lipevä ja ilkikurinen ote, Järvenpää lähestyy mafiamiekkosta uhmakkaammin ja uhkaavammin. Don Achillen roolissa Järvenpää on juuri sellainen vallastaan tietoinen tyyppi, joka ei turhia isottele mutta joka on varmasti kaikkien korttelin lasten toisilleen kertomissa kauhutarinoissa mukana. Mikko Jurkka tekee isoimman roolin Ninon isän Donaton osassa, ja näyttelee lisäksi muutamaa vähän lavalla olevaa sivuhahmoa. Jurkalla on rooliinsa tosi hyvä ote. Vaikka Donato on ristiriitainen eikä kovin mukava hahmo, pidin kovasti Jurkan leppoisasta ja hyväntuulisesta tavasta näytellä tätä. Lilan vanhempia Fernandoa ja Nunziaa näyttelevät Aki Raiskio ja Annukka Blomberg, jotka tuovat lavalle vakuuttavalla näyttelijäntyöllä kerrottua, uskottavaa parisuhde- ja perhedynamiikkaa. Teemu Palosaari nähdään sekä Pasqualen että Lenùn aviomiehen Pietron rooleissa. Hän tekee roolinsa hyvällä energialla ja tarkoin havainnoin. Maarit Severin tekee useamman roolin, näistä tärkeimmät ovat Donaton rakastajattaren Melinan rooli sekä opettaja maestra Olivieron rooli. Severin on lavalla luontevasti ja tuo roolitöihinsä hahmosta riippuen tosi erilaisia tunnetiloja ja tyylejä. Saana Hyvärinen näyttelee Rinon vaimoa Pinucciaa ja Donaton vaimoa Lidiaa, ja on rooleissaan sekä suloisen huoleton että horjumattoman luja. Lumikki Väinämö tekee isoimpana roolinaan Lenún äidin Immacolatan osan, ja tuo roolityöhönsä sekä kiihkeää vanhemman tahtoa että pienissä hetkissä myös vilpitöntä hellyyttä. Mikko Pörhölä ja Henrik Hammarberg näyttelevät Lilan elämän miehiä Stefanoa ja Enzoa, ja ovat rooleissaan hienosti läsnä. Pörhölä kasvattaa Stefanon hahmon onnistuneesti ja tuo tämän tarinakaaren lavalle onnistunein ottein. Hammarbergillä on roolityössään hienoa lempeyttä ja kiltteyttä, joka ei tarinan melkoisen machoilevien, kiivaiden ja äkkipikaisten miesten joukossa ole itsestäänselvyys.

Loistava ystäväni on iso tarina – niin teemallisesti, tarinallisesti kuin ihan jo ajallisesti vuosikymmeniä kattaessaan – ja pääsee Lahdessa lavalla oikeuksiinsa. Tunnelma on käsinkosketeltavan väkevä ja elämänvoimainen, näyttelijät tekevät hienoja, tarkkoja roolitöitä, visuaalisuus osuu tarinan tyyliin erinomaisesti, ja kaiken kruunaa upea livenä soitettu musiikki. Vaikka näytelmä ajoittain kompastelee kerronnallisesti ja dramaturgisesti, kokonaisuuden vahvuus riittää häivyttämään näiden hetkien epätasaisuutta. Jännitteet tuntuvat katsomossa saakka, ja tarinan tahti vie mukanaan. Ystävyys, sen yksinkertaisuus ja valtava monimutkaisuus, on teemana äärimmäisen täynnä nyansseja, ja tämä tarina pureutuu jokaiseen sävyyn terävyydellä ja lämmöllä. Hieno tarina, joka tuntuu vahvasti ja jää päähän pyörimään.